Elämää holokaustin varjossa

Saksassa ja maailmalla vietetään vuosittain 27. tammikuuta vainojen uhrien muistopäivää Auschwitzin keskitysleirin lopettamisen kunniaksi. 72 vuotta sitten puna-armeija otti natseilta haltuunsa kuolemanleirin, jossa vuosien 1940 ja 1945 välillä menetti henkensä arviolta 1.1 miljoonaa ihmistä. Auschwitzistä on sittemmin tullut yksi merkittävimmistä holokaustin symboleista.

Holokaustin muisto on Saksassa tänä päivänä läsnä lukuisissa muistomerkeissä ja muistopäivissä, tunnetuiksi tulleissa puheissa ja historiankirjoissa. Se elää reaalipolitiikassa ja osana kulttuurista kosmologiaa, muistuttaen siitä, mihin rasismi voi pahimmillaan johtaa.

Holokausti piirsi ihmisen julmuuden rajan uusiin korkeuksiin, jättäen parantumattoman jäljen ihmiskunnan muistiin. Sillä on edelleen erityinen, lähes fetisoitunut asema ihmisen julmuuden äärimmäisenä ilmentymänä, jolle ei nähdä vertaa.

Holokaustilla on merkittävä rooli saksalaisessa kollektiivisessa identiteetissä ja maailmankatsomuksessa. Ja menneisyyden käsittely jatkuu maassa yhä.

Muistirituaalien voima

Muistin tutkimuksen isänä pidetty, itsekin 1945 keskitysleirillä menehtynyt, ranskalainen sosiaalitieteilijä Maurice Halbwachs lanseerasi kollektiivisen muistin käsitteen, joka perustuu ajatukseen ihmisestä perimmäiseltä olemukseltaan sosiaalisena toimijana. Rakennamme maailmankuvaamme, tulkintojamme todellisuuden luonteesta ja identiteettiämme kollektiivisessa viitekehyksessä yhteisön jäsenenä. Näin ollen muistaminen on Saksassakin ennen kaikkea yhteisöllistä toimintaa.

Antropologi Paul Connerton etsii teoksessaan How Societies Remember vastausta kysymykseen siitä, miten yhteisöt välittävät ja ylläpitävät muistiaan. Esimerkeiksi sosiaalisesta muistamisesta Connerton antaa kollektiiviset riitit ja rituaalit, jotka vahvistavat yhteenkuuluvuuden tunnetta ja välittävät muistia sukupolvelta toiselle.

Riiteissä ei vain muisteta, vaan sananmukaisesti uudelleen eletään menneisyyden tapahtumia. Näin yhteisöä yhdistävä menneisyys ei ole vain museoissa esitelty jäänne, vaan se linkittyy ihmisten kokemusmaailmaan tässä hetkessä, vahvistaen kokemusta laajempaan yhteisöön kuulumisesta sosiaalisesti ja empiirisesti.

Connertonin mukaan toistolla on erityinen rooli yhteiskunnan sosiaalisessa muistamisessa. Muistaminen noudattaa syklistä kiertoa, jossa päivä, viikko, kuukausi ja vuosi rakentuvat tiettyjen riittien, rituaalien ja sosiaalisesti opittujen kulttuuristen käytänteiden ympärille, toistaen määrättyä kiertokulkua. Syklinen muistaminen rytmittää yhteisön elämää ja tarjoaa muistamiselle valmiin rakenteen. Rituaaleissa yhteisöllisyyden tunne voimistuu ja sitoo tämän hetken aikaisempiin sukupolviin ja yhteisön juuriin.

Kuva: Suvi Jaakkola

Auschwitzin muistopäivä on yksi niistä moninaisista rituaaleista, joissa holokausti on läsnä Saksassa. Saksassa asuvat ovat saattaneet huomata, kuinka aihe on muistopäivän myötä palannut talk show -ohjelmien, komediapläjäysten ja uutislähetysten aiheeksi. Myös natsismista kertovat dokumenttielokuvat ovat tällä viikolla osa televisiokanavien ohjelmistoa. Ja kuinkas muuten: poliitikko toisensa perään on kiirehtinyt antamaan lausuntonsa Saksan vaikeasta menneisyydestä. Myös vierailut entisille keskitysleireille kuuluvat asiaan.

Vaikeaa aihetta ei siis peitellä, vaan sitä käsitellään aktiivisesti useilla yhteiskunnallisilla sektoreilla politiikasta viihteeseen. Menneisyyden käsittely ei kuitenkaan ole aina ollut yhtä helppoa saati avointa.

Muun muassa muistin teoreetikko Aleida Assmann on korostanut sukupolvenvaihdosta muistamisen uudelleen määrittelyn ja kulttuurisen muutoksen näkökulmasta. Connerton kuitenkin muistuttaa, että muistot ja tulkinnat menneisyydestä myös välittyvät sukupolvelta toiselle, ja että uudetkin alut rakentuvat aina vanhan pohjalle.

Saksan historiaa ja muistamisen historiaa

Kuva: Otto Magus (CC BY-NC 2.0)

Saksa oli toisen maailmansodan päättyessä 1940-luvun lopulla jakautunut sodan voittaneiden osapuolten – Yhdysvaltojen, Englannin, Ranskan ja Neuvostoliiton – kesken vyöhykkeisiin. Maan yhdistämisestä ei päästy voittajavaltioiden välillä yksimielisyyteen, joten se jaettiin vuonna 1949 kahtia idässä kommunistiseen Saksan demokraattiseen tasavaltaan (DDR) ja lännessä kapitalistiseen Saksan liittotasavaltaan (BRD).

Hitlerin Kolmannen valtakunnan hirmutekojen käsittelyä varten perustettiin natsien sotarikoksia tutkiva virasto ja sodan jälkipyykki alkoi. Sodan kauheudet sälytettiin Nürnbergin oikeudenkäynneissä sekä julkisesti käydyssä keskustelussa pitkälti tunnettujen natsijohtajien, etenkin Hitlerin harteille. Tämä vapautti saksalaisten enemmistön vastuusta ja loi heistä kuvan tapahtumien passiivisina uhreina.

Yleisesti ajatellaan, että Saksan liittotasavallassa holokaustia ja toista maailmansotaa olisi alettu aktiivisesti ja ”äänekkäästi” muistaa vasta 1970- ja 80-luvuilla, useiden vuosikymmenten hiljaisuuden jälkeen. Sanotaan, että 1950- ja 60-luvuilla arkaa menneisyyttä käsiteltiin muistamisen sijaan unohtamisen ja toiminnan keinoin: maan jälleenrakentamisella ja talouden kohentamisen eteen ahertamisella.Näkemystä täydellisestä vaikenemisesta on myös kritisoitu. Sosiologi Jeffrey K. Olick argumentoi, että teknisesti ottaen Saksassa ei 1950-luvulla vallinnut täydellinen ”hiljaisuus” sodan tapahtumista, vaan maan poliittisella johdolla oli kädet täynnä sodan jälkiselvittelyissä. Hän kuitenkin toteaa, että siinä missä hiljaisuus voi kertoa paljon, myös paljon puhuminen voi olla yhdenlaista hiljaisuutta.

Muistaminen ei ole sattumanvaraista, vaan määräytyy kulttuurisesti ja sosiaalisesti, sekä usein myös poliittisesti. Ne, joilla on valtaa pystyvät vaikuttamaan siihen, mitä ja miten julkisesti muistetaan, kenet hyväksytään jaetun menneisyyden määrittelemän yhteisön jäseneksi ja kuka vastaavasti suljetaan ulkopuolelle. Tämä tekee muistamisesta merkittävän tekijän yhteisön sosiaalisen järjestyksen ja kollektiivisen maailmankuvan rakentamisessa.

Kahtia jakautuneessa Saksassa vastuu menneisyydestä oli helppo niin idässä kuin lännessäkin vierittää toisen osapuolen harteille. Lisäksi muistaminen määrittyi poliittisten ja sosiaalisten agendojen mukaan. Lännessä paino oli kansallissosialismin uhreiksi joutuneiden juutalaisten muistamisessa, idässä puolestaan korostettiin natsismin poliittisia uhreja. Maan yhdistyttyä 1980- ja 90-lukujen vaihteessa nousivat toisen maailmansodan arat aiheet uudella tavalla julkiseen keskusteluun.

Holokaustitabu ja syyllisyys

Olickin mukaan holokaustin ”muistamisen muistaminen” on aiheuttanut maassa erikoisen kollektiivisen kaksoissyyllisyyden tunteen. Saksassa on podettu syyllisyyttä siitä, ettei holokaustia ja toisen maailmansodan kauheuksia ole julkisesti muistettu ja vastuuta menneestä kannettu tarpeeksi kokonaisvaltaisesti.

Olick ja Daniel Levy ovat kirjoittaneet holokaustista tabuna. Heidän mukaansa natsimenneisyyden määrittämä kollektiivinen muisti toimii Saksassa kahdella tavalla: luomalla kulttuurisia tabuja ja kieltoja sekä ohjaamalla yhteiskunnallisia velvollisuuksia ja välttämättömyyksiä.

Esimerkkinä holokaustin myyttisistä ja tabuiksi muodostuneista ominaisuuksista Olick ja Levy analysoivat vuosien 1985 ja 1986 aikana Saksan kansallisessa lehdistössä käytyä intensiivistä mielipiteiden vaihtoa eli niin sanottua ”historioitsijoiden kiistaa”. Kiistassa konservatiivinen historioitsija Ernst Nolte argumentoi, ettei holokaustissa ollut kyse sen kauheammista julmuuksista kuin muissakaan joukkomurhissa, pyrkimyksenään keventää menneisyyden Saksalle ja saksalaiselle identiteetille aiheuttamaa taakkaa. Nolten edustamaa leiriä vastaan asettui muiden muassa yhteiskuntateoreetikko Jürgen Habermas, jonka mukaan Nolte pyrki välttämään kollektiivista vastuuta.

Kiistassa oli Olickin ja Levyn mukaan kyse yrityksestä tuoda holokaustitabu julkisen neuvottelun ulottuville. Tabun rikkominen on tärkeä askel. Vasta kun holokausti menettää koskemattomuutensa, siitä voidaan keskustella yhteiskunnassa rakentavasti. Historioitsijoiden kiistaa voidaan pitää yhtenä konkreettisena esimerkkinä siitä, kuinka uusi sukupolvi toimii yhteiskunnallisten arvojen, tulkintojen ja normien uudelleen määrittelijänä.

Ennen historioitsijoiden kiistaa 1950-luvulla menneisyyttä oikeudenkäynneistä huolimatta välteltiin ja jopa vähäteltiin. Tähän Olick ja Levy nimeävät syyksi instrumentaalisen rationalismin eli ajatuksen, jonka mukaan epämiellyttävää menneisyyttä on luonnollista ja tarkoituksenmukaista vältellä keskittymällä nykyhetkeen ja tulevaisuuteen.

1960-luvulla vasemmistolaisnuoret alkoivat ottaa selvää vanhempiensa menneisyydessä tekemistä rikoksista. Tämä avasi ovet yhteiskunnalliselle keskustelulle natsimenneisyydestä ja petasi tietä historioitsijoiden kiistan kaltaiselle julkiselle neuvottelulle.

Olick ja Levy toteavat, ettei arkoihin aiheisiin olisi ollut mahdollista tarttua, jos nuorempi sukupolvi ei olisi niin voimakkaasti torjunut vanhempiensa maailmankuvaa ja kokenut olevansa vailla yhteyttä edellisen sukupolven rikoksiin.

Sukupolvien välinen erottelu ei kuitenkaan Saksassa vaikuttanut kaikilla yhteiskunnallisen elämän tasoilla ja esimerkiksi reaalipolitiikkaa ohjaa edelleen sensitiivinen asennoituminen Israeliin ja alueen poliittisiin konflikteihin. Tämä puolestaan heijastelee Connertonin ajatuksia täydellisen uuden alun mahdottomuudesta ja muistin sosiaalisesta periytymisestä sukupolvelta toiselle.

Holokaustin muistomerkki Berliinissä (Denkmal für die ermordeten Juden Europas). Kuva: Gennady Kurushin

Ajatus lineaarisesta, historiallisesta jatkuvuudesta on saksalaisen maailmankuvan ja identiteetin olennainen määrittelijä – yhteisön kuvittelun ominaispiirre – ja toisen maailmansodan muistot painavat siksi edelleen myös sodan jälkeen syntyneiden harteilla. Uuden sukupolven kyseenalaistaessa vanhempiensa ja isovanhempiensa normeja, arvoja ja maailmankuvaa rikkovat he ääritapauksessa kuitenkin myös tabuja.

Ehkäpä mekin Suomessa alamme pikkuhiljaa vieraantua tarpeeksi sota-aikaisista kauheuksista. Olisi nimittäin jo aika avata oma pimeä menneisyytemme rohkeasti julkiseen keskusteluun yhteiskunnan eri tasoilla.

Toimitus

• Podcast-lukija: Sanna Rauhala
• Verkkotaitto: Taina Cooke
• Artikkelikuva: Rodrigo Paredes (CC BY 2.0)

Lukemista

Assmann, Aleida 2006. Memory, Individual and Collective. Teoksessa The Oxford Handbook of Contextual Political Analysis (toim.) Goodin, Robert R. ja Tilly, Charles. New York: Oxford University Press.

Connerton, Paul 2011 [1989].  How Societies Remember. New York: Cambridge University Press.

Halbwachs, Maurice 1980. The Collective Memory. New York: Harper & Row Colophon Books.

Olick, Jeffrey K. 2005. In the House of the Hangman, the Agonies of German Defeat, 1943-1949. Chicago: the University of Chicago Press.

Olick, Jeffrey K. ja Levy, Daniel 1997. Collective Memory and Cultural Constraint: Holocaust Myth and Rationality in German Politics. American Sociological Review, Vol. 62.