Kohtaamisen arvo kulttuurivaihdossa

Teksti: Kaisa Vainio, FMPodcast-lukija: Sanna Rauhala.

Sanotaan, että kult­tuu­ri­nen kuilu Suomen ja Venäjän välillä on yksi maailman suurimpia. Tämä näkyy esi­mer­kik­si kie­li­muu­ri­na, lain­sää­dön­nös­sä, elin­ta­sos­sa ja ennak­ko­luu­lois­sa. Venäjä ja venä­läi­nen kulttuuri ovat kes­ki­mää­rin suo­ma­lai­sil­le hyvin vieraita. Juuri tämän takia Suomen ja Venäjän välisillä kult­tuu­ri­vaih­to­hank­keil­la on suuri painoarvo.

Olivat [komi­lai­nen kan­san­tans­si­ryh­mä] koti­seu­tu­juh­las­sa, yleisönä satoja ihmisiä. Osa varmasti oli yllät­ty­nyt­kin. Tavallisilla pudas­jär­vi­sil­lä, meillähän on tie­tyn­lai­nen ajatus, jos puhutaan Venäjästä ja venä­läi­sis­tä. Ehkä se juontuu sota-ajalta ja kun tuossa oli tiukka raja. Sitä monet ajatteli, että siellä on kaikki saman­nä­kö­siä, kaikki elää saman­lai­ses­sa poksissa ja laulaa samalla tavalla. Minä uskon, että se on ollut nämä komi­jouk­ku­eet ketkä on käyneet, ovat varmasti avanneet sitä näkemystä. – – – Ainakin ennak­ko­luu­lo­ja se on pystynyt pois­ta­maan. Itellekin se teki sellaisen vai­ku­tuk­sen. Minäkin olen sota – ajan suku­pol­ven lapsi. (Eräs haas­ta­tel­ta­vis­ta kuvaa koke­mus­taan kult­tuu­ri­vaih­don vai­ku­tuk­ses­ta.)

ö-kirjain on kominkielen symboli

Ö‑kirjain on komin­kie­len symboli. Kuva: Kaisa Vainio

Kulttuurivaihdossa vieras kulttuuri tulee lähelle. Kulttuurivaihto esi­mer­kik­si taiteen kautta on posi­tii­vi­nen tapa tehdä ennestään tun­te­ma­ton­ta kult­tuu­ria tutuksi. Kulttuurivaihto on tärkeä osa kan­sain­vä­lis­tä poli­tiik­kaa – kult­tuu­rin kautta pyritään luomaan kult­tuu­ris-talou­del­li­sia suhteita, tukemaan venä­läis­tä kan­sa­lai­syh­teis­kun­taa sekä edis­tä­mään vuo­ro­pu­he­lua ja ymmär­rys­tä kansojen välillä.

Kulttuurivaihdon käytäntö näkyy aivan muualla: se on toreilla, van­hain­ko­deis­sa ja kouluissa. Se on koh­taa­mis­ta lasten, nuorten, opet­ta­jien, tai­tei­li­joi­den ja vir­ka­mies­ten välillä. Se on vapaa­eh­tois­työ­tä, koke­mus­ten ja osaamisen jakamista.

Tutkin pro gradu ‑työssäni Pudasjärven kaupungin ja Venäjän Komin tasa­val­lan pitkään kes­tä­nyt­tä kult­tuu­ri­vaih­to­suh­det­ta vuosina 2012 – 2013. Olin mukana tutkijana — osal­lis­tu­va­na havain­noi­ja­na ja avus­ta­ja­na han­ke­neu­vot­te­luis­sa ja kahdessa kult­tuu­ri­vaih­to­hank­kees­sa Pudasjärvellä. Nämä olivat komi­lai­sen lasten käsi­työ­kou­lun oppi­lai­den ja opet­ta­jien työpajat sekä nuorten kan­san­tans­si-ja lau­lu­ryh­män esiin­ty­mis­mat­ka. Samana vuonna Pudasjärvellä vieraili myös useita virkamies- ja yri­tys­de­le­gaa­tioi­ta Komin tasa­val­las­ta. Lisäksi haas­tat­te­lin hankkeen osal­lis­tu­jia ja matkustin Komin tasa­val­taan pääs­täk­se­ni perille siellä teh­tä­väs­tä pai­kal­li­ses­ta kult­tuu­ri­työs­tä. Jaoin saman koke­muk­sen kult­tuu­ri­vaih­dos­ta haas­ta­tel­ta­vie­ni kanssa, ja sitä kautta pyrin ymmär­tä­mään ilmiötä myös sisältä käsin. Millainen näkemys kult­tuu­ri­vaih­dos­ta on sen pai­kal­li­sil­la teki­jöil­lä ja osal­lis­tu­jil­la: oppi­lail­la, opet­ta­jil­la, suun­nit­te­li­joil­la ja pai­kal­li­sil­la vir­ka­mie­hil­lä?

Suomalais-ugrilainen perinne yhdistää

Pudasjärven ja Komin kult­tuu­ri­vaih­to­suh­tees­sa teemaksi on nostettu perinne. Kyse on suomalais-ugri­lai­sek­si miel­le­tys­tä perin­tees­tä, joka yhdistää Komin tasa­val­lan kan­sa­lai­sia ja suo­ma­lai­sia. Se näkyy molem­mil­la alueilla eri tavoin, mutta toimii sym­bo­li­se­na siltana muutoin syvän rajan yli.

Kyllä mulle ainakin oli rikkaus se, että jollakin taval­la­han sen suomalais-ugri­lai­suu­den kokee osaksi itseä. – – – Ja aika pian tuli niiden komi­lais­ten kanssa sellainen tunne, että ollaan niin kuin yhtä kansaa. [nauraa] On se aika paljon, kun ajattelee kan­sain­vä­lis­ty­mis­tä. Ja hirveästi karisee ennak­ko­luu­lo­ja. Samoja ihmisiä ollaan. (Toinen pudas­jär­vi­nen osal­lis­tu­ja.)

Ajatus Suomen ja Komin kansojen välisestä yhtey­des­tä perustuu teoriaan suomalais-ugri­lai­ses­ta kie­li­per­hees­tä. Kielet ovat kuitenkin varsin erilaisia: komin ja suomen puhujat eivät esi­mer­kik­si ymmärrä toisiaan. Ajatus yhtei­ses­tä his­to­rias­ta ja perin­tees­tä on niin ikään teo­reet­ti­nen. Sille ei ole olemassa tie­teel­li­siä todis­tei­ta.

Joitakin sym­bo­li­sia yhtä­läi­syyk­siä myto­lo­gias­sa on. Ne perus­tu­vat kie­li­su­ku­lai­suu­teen, mui­nai­siin myyt­tei­hin ja tai­teel­li­seen muo­to­kie­leen. Komilainen ja suo­ma­lai­nen perinne nostetaan esiin his­to­rial­li­se­na, maan­tie­teel­li­seen alueeseen liit­ty­vä­nä kaikkien yhteisenä kult­tuu­ri­pe­rin­tö­nä.

Gradussa käsit­te­len perinteen eri ele­ment­te­jä sym­bo­li­sen ant­ro­po­lo­gian teorian mukaan vuo­ro­vai­ku­tuk­sen välineinä. Perinne-elementit ovat esi­mer­kik­si käsityö- ja taide-esineitä, lauluja, tansseja tai kan­san­pu­ku­ja. Ne ovat myös arki­ko­ke­muk­seen liittyviä, kuten oma­kie­li­set sanat (yhteisten sanojen etsiminen) sekä luon­to­suh­de (hiihto, metsästys ja kalastus). Symbolinen ant­ro­po­lo­gia korostaa näiden ele­ment­tien mer­ki­tys­tä myös sosi­aa­li­sen prosessin tekijöinä. Esitykset, fes­ti­vaa­lit, työpajat tai yhteiset luonto- tai museo­ret­ket yhdis­tä­vät eri kult­tuu­reis­ta tulevia osal­lis­tu­jia perin­tee­seen liittyvän yhteisen tekemisen avulla.

Tutkimuskentällä huomasin, että etenkin nuorille osal­lis­tu­jil­le oli tärkeää oman perinteen ja kult­tuu­rin näyt­tä­mi­nen, sekä kiin­nos­tus toisen kult­tuu­rin perin­net­tä kohtaan. Monet hank­kei­siin osal­lis­tu­neis­ta lapsista ja nuorista jakoivat jo valmiiksi kiin­nos­tuk­sen tai­tee­seen, joten tutun aiheen kautta tapahtuva lähes­ty­mi­nen ja yhteistyö oli luontevaa. Nuorille oli roh­kai­se­vaa huomata kiin­nos­tus heitä ja heidän kult­tuu­ri­aan kohtaan.

Komin lasten taidenäyttely lähetettiin pudasjärvelle2

Komin lasten tai­de­näyt­te­ly lähe­tet­tiin Pudasjärvelle. Kuva: Kaisa Vainio

Delegaatiovierailut ovat hallinnon sektorin tapa tehdä kult­tuu­ri­vaih­toa. Delegaatioiden jäsenet ovat yleensä kun­nan­joh­ta­jia, vir­ka­mie­hiä ja liike-elämän edustajia. Delegaatiovierailu on kult­tuu­ri­mat­ka, jossa tutus­tu­taan toisen osapuolen ihmisiin ja eli­nym­pä­ris­töön, luji­te­taan yhteis­työ­suh­det­ta, omak­su­taan vai­kut­tei­ta ja mietitään uusia yhteis­työn muotoja. Delegaatiovierailut alkoivat opet­ta­jien ja suun­nit­te­li­joi­den välisestä yhteis­työs­tä, mutta kult­tuu­ri­suh­de laajeni jo hyvin var­hai­ses­sa vaiheessa hallinnon sek­to­ril­le.

Kotiseutu ja kansainvälisyys

Kulttuurivaihto saa osal­lis­tu­jat pohtimaan suh­det­taan perin­tee­seen ja koti­seu­tuun. Kulttuuriperintö nähdään nuorten kotiseutu- tai kulttuuri-iden­ti­teet­tiä raken­ta­va­na tekijänä. Vaihdon molempia osapuolia yhdistää huoli nuorten pois­muu­tos­ta ja paik­ka­kun­tien tyh­je­ne­mi­ses­tä. Ajatus ”juur­tu­mi­ses­ta” ja juurien puut­tees­ta näyt­täy­tyy yksilöön liit­ty­vä­nä tra­ge­dia­na, iden­ti­teet­ti­ke­hi­tyk­sen vajaa­ti­la­na.

Monilla suo­ma­lai­sil­la on ennak­ko­luu­lo­ja venä­läi­siä kohtaan. Venäläisvihamielisyys on his­to­rial­li­nen taakka, jonka ste­reo­ty­piat elävät voi­mak­kai­na etenkin vanhemman suku­pol­ven parissa. Eräs opettaja kuvasi kult­tuu­ri­vaih­don mer­ki­tys­tä nime­no­maan henkisen ilma­pii­rin avar­ta­ja­na.

Tämä on sellaisia kau­pun­ke­ja, joissa on vähiten vaihtunut väki. Tänne on tullut hyvin vähän muualta ihmisiä, lukuun ottamatta viimeistä viittä vuotta [jolloin vas­taan­ot­to­kes­kus perus­tet­tiin]. Pudasjärvellä ollaan oltu hyvin paljon omissa oloissaan. Että tulee sitä näkyä ja ajatusta siitä, että meitä on muu­al­la­kin meitä ihmisiä, saman­lais­ta ja erilaista kult­tuu­ria. Se avartaa paik­ka­kun­nan henkistä ilma­pii­riä, että saadaan monen­lais­ta erilaista tapah­tu­maa. Se on yks asia, mikä tässä on hyvin tärkeä, nime­no­maan tännepäin, tänne meille. (Pudasjärvinen opettaja)

Samalla kun puheissa pai­no­te­taan ”juur­tu­mis­ta”, nuoria kan­nus­te­taan kan­sain­vä­lis­ty­mi­seen ja moni­kult­tuu­ri­suu­teen. Arvot eivät näytä olevan ris­ti­rii­das­sa keskenään, päin­vas­toin. Kansainvälistymisen aja­tel­laan tuovan uusia ideoita, elin­voi­maa ja kehitystä – niin yksi­löl­li­ses­ti, amma­til­li­ses­ti kuin pai­kal­lis­ta­lou­den näkö­kul­mas­ta.

Komilainen Pihlajan helmet tanssiryhmä esiintyy.

Komilainen Pihlajan helmet –tans­si­ryh­mä esiintyy. Kuva: Kaisa Vainio

Monikulttuurisuutta pidetään molem­mil­la alueella tärkeänä arvona. Kyse ei enää ole vain suo­ma­lais­ten ja venä­läis­ten tai komien välisestä suvait­se­vai­suu­des­ta, vaan kult­tuu­ri­sen moni­nai­suu­den ymmär­tä­mi­ses­tä moniet­ni­ses­sä yhteis­kun­nas­sa. Venäjällä, myös Komin tasa­val­las­sa, asuu noin 120 eri kan­sal­li­suut­ta. Pudasjärven etninen kirjo on puo­les­taan kasvanut vuonna 2008 perus­te­tun tur­va­pai­kan­ha­ki­joi­den vas­taan­ot­to­kes­kuk­sen myötä. Vuoden 2013 hank­keis­sa Komista saapunut laulu- ja tans­si­ryh­mä osal­lis­tui työ­pa­joi­hin yhdessä Pudasjärven moni­kult­tuu­ri­sen väestön kanssa. Moni komi­lai­nen tapasi Pudasjärvellä tum­mai­hoi­sen ihmisen ensi kertaa. Tutustuminen alkoi esi­mer­kik­si lin­nun­pön­tön raken­ta­mi­sel­la.

Mikä on kulttuurivaihdon arvo?

Aineistoa tut­kies­sa­ni huomasin, että kult­tuu­ri­vaih­toon liitetään hyvin eri­tyyp­pi­siä mer­ki­tyk­siä. Osa niistä on yleisiä, esi­mer­kik­si poliit­ti­sia, osa yleistä hyvää tai hyötyä koros­ta­via ja osa hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti mer­ki­tyk­sel­li­siä koke­muk­sia. Antropologisesta näkö­kul­mas­ta koko kult­tuu­ri­vaih­to on itsessään erään­lai­nen rituaali. Kun kult­tuu­ri­suh­de ja sen toiminta jatkuu, siitä muodostuu uusi perinne. Se ei ole enää his­to­rial­lis­ten mie­li­ku­vien toistoa, vaan luo uutta tule­vai­suut­ta, mer­ki­tyk­siä ja jaettuja koke­muk­sia.

Kun polii­ti­kot tai vir­ka­mie­het puhuvat kult­tuu­ri­vaih­dos­ta, ovat tavoit­teet väis­tä­mät­tä poli­ti­soi­tu­nei­ta. Ne ovat toisinaan myös hyvin kaukana kult­tuu­ri­vaih­don ruo­hon­juu­ri­ta­sos­ta. On tärkeää, että vaih­to­kump­pa­nit ovat selvillä toistensa tavoit­teis­ta ja arvoista kult­tuu­ri­vaih­don suhteen. Kulttuurisista arvoista lähtevää vuo­ro­pu­he­lua ja vas­ta­vuo­roi­suut­ta pidetään molem­mil­la puolilla kaikkein tär­keim­pä­nä.

eläinaiheisia savihahmoja

Eläinaiheisia savi­hah­mo­ja. Kuva: Kaisa Vainio

Pudasjärven toi­mi­joi­den ajat­te­lus­sa korostui hyöty: talou­del­li­sen yhteis­työn kehitys, inno­vaa­tiot, alu­eel­li­nen elin­voi­mai­suus, suvait­se­vai­suu­den edis­tä­mi­nen, kas­va­tuk­sel­li­set seikat ja oppiminen. Pudasjärvellä eri toi­mi­ja­ryh­mien käsi­tyk­set ja tavoit­teet näyttävät hajaan­tu­van, mikä luo jän­ni­tet­tä. Kulttuurivaihdosta puhuminen paljasti toi­mi­ja­ryh­mien erilaiset arvo­poh­jat.

Komilaiset yhteis­työ­kum­pa­nit puhuvat mie­luum­min yhteis­työn arvoista kuin hyödystä. He koros­ta­vat kan­sain­vä­li­syyt­tä, perin­ne­työ­tä, iden­ti­teet­ti­työ­tä ja suomalais-ugri­lai­suut­ta. Komissa toi­mi­ja­ryh­mät tekevät yhteis­työ­tä keskenään ja yhtei­sel­tä arvo­poh­jal­ta. Se korostaa lasten ja nuorten kult­tuu­ri­kas­va­tus­ta ja luo posi­tii­vi­sia mie­li­ku­via Suomesta muillakin osa-alueilla.

Komilainen Pihlajan helmet tanssiryhmä esiintyy

Komilainen Pihlajan helmet –tans­si­ryh­mä esiintyy. Kuva: Kaisa Vainio

Kulttuurivaihdolla Komissa on jo itsessään paljon mer­ki­tys­tä ilman, että sille tarvitsee asettaa erityisiä tavoit­tei­ta. Sen merkitys on sym­bo­li­nen ja poliit­ti­nen. Se alle­vii­vaa kan­sal­lis­ta suve­re­ni­teet­tia luoda itse suhteita ulko­maa­il­maan, ja toimia tasa­ve­roi­se­na kump­pa­ni­na kan­sal­lis­val­tios­sa elävän kansan kanssa. Ruohonjuuritason toiminta on osa ‘kan­sal­li­sen uudel­leen­syn­ty­mi­sen’ stra­te­gi­aa, jossa tuetaan kult­tuu­ri­sen iden­ti­tee­tin kehitystä.

Suomessa poliit­ti­set stra­te­giat liittyvät alue­ta­sol­la talou­del­lis­ten ja kult­tuu­ris­ten suhteiden luomiseen ja val­tiol­li­sel­la tasolla hyvien poliit­tis­ten suhteiden yllä­pi­toon. Ruohonjuuritason yhteis­työn mer­ki­tys­tä ei ole poliit­ti­sis­sa tavoit­teis­sa pal­joa­kaan avattu, ja sen mer­ki­tyk­set tuntuvat usein poliit­ti­ses­sa kes­kus­te­lus­sa unohtuvan.

Tärkeintä on kohtaaminen

Eri toi­mi­ja­ryh­mät jakavat erilaisia koke­muk­sia kult­tuu­ri­vaih­dos­sa ja asettavat sille myös erilaisia mer­ki­tyk­siä. Samanmielisimpiä keskenään olivat suun­nit­te­li­jat ja opettajat, jotka pai­not­ta­vat kas­va­tuk­sel­li­sia näkö­kul­mia. Osallistujista opettajat ja oppilaat jakoivat myös saman­lai­sen aja­tus­maa­il­man kult­tuu­ri­sen koh­taa­mi­sen ja uuden oppimisen mer­ki­tyk­ses­tä.

Lapset seuraavat tarkkaan kun Valeri Toropov näyttää miten syntyy lintupilli.

Lapset seuraavat tarkasti kun Valeri Toropov näyttää miten syntyy lin­tu­pil­li. Kuva: Kaisa Vainio

Poliitikkojen ja vir­ka­mies­ten kesken näke­my­se­rot ovat suurimpia. Tällä sek­to­ril­la kult­tuu­ri­vaih­to käsi­te­tään joko itsei­sar­vo­na, kan­sain­vä­lis­ten suhteiden luomisena, elin­kei­noe­lä­män yhteis­työn veturina, inno­vaa­tio­pank­ki­na tai lasten ja nuorten kult­tuu­ris­ta iden­ti­teet­tiä ja hyvin­voin­tia tukevana toi­min­ta­na. Kaikki ryhmät pai­not­ta­vat kumppanin aitoa koh­taa­mis­ta.

Jos et itse anna itsestäsi mitään, et mitään saakaan. Jos oot kylmän viiliä ettei kosketa, vaan keskittyy bis­nek­siin. Vaan pitäisi lähteä suhteiden luo­mi­ses­ta ja opetella tuntemaan ihmiset. Sillä tavalla pääsee paljon pitem­mäl­le. Kyllä se metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan, ja on se hirveen paljon per­soo­nas­ta kiinni. (Pudasjärvinen virkamies)

arkeologiset esineet korujen esikuvina

Arkeologiset esineet korujen esikuvina. Kuva: Kaisa Vainio

Kasvatuksen sek­to­ril­la yhteis­työs­sä pai­no­te­taan yhdessä tekemistä, muun muassa työ­pa­jo­jen avulla. Niissä tärkeää on tekninen uuden oppiminen, mutta myös tutus­tu­mi­nen yhdessä tekemisen kautta. Yhdessä tekeminen herätti kiin­nos­tuk­sen toisen kult­tuu­rin ihmisiä kohtaan. Nuorille sama­ni­käis­ten tapaa­mi­nen ja yhdessä tekeminen on selvästi mieluisin kokemus, ja jos se puuttui, sitä jäätiin kai­paa­maan. Vaikka kie­li­muu­ri oli jyrkkä, se ei tar­koit­ta­nut, ettei yhteistä kieltä olisi ollut: hyvin nopeasti ilmeet, eleet ja nime­no­maan sym­bo­li­nen taiteen, osaamisen, ter­veh­dys­ten, valo­ku­vien ja yhteisen koke­muk­sen jakaminen muodostui yhtei­sek­si kieleksi. Opettajat rin­nas­ta­vat koh­taa­mi­sen kult­tuu­ri­kas­va­tuk­seen:

Se, että toiminnan ja tekemisen kautta kohdataan, silloin siinä ei edes ajatella, mistä ollaan ja puhu­taan­ko yhteistä kieltä. Pikku-oppilaat, ei niillä tahdo kiin­nos­taa kuunnella niitä esitelmiä. Ihan sen kon­kre­tian kautta se jää mieleen. Että ne saattaa sitten muistella pitem­min­kin sitä kuk­ko­pil­liä, ja mistä ne olivat ne ihmiset. Ehkä joku jyvänen jää mieleen. Jää semmoinen posi­tii­vi­nen asia ja itsetehty esine. Siinä tulee kaikki, se käsillä tekeminen, kuu­le­mi­nen, ais­ti­mi­nen, visu­aa­li­nen, audi­tii­vi­nen, ne kaikki asiat, ja se kulttuuri tulee kaikilla aisteilla ja kanavilla lapsen koh­dat­ta­vak­si. (Pudasjärvinen luo­kan­opet­ta­ja)

Onnistuneen kult­tuu­ri­vaih­to­hank­keen reseptinä voi pitää aitoa koh­taa­mis­ta ja vuo­ro­vai­ku­tus­ta osa­puol­ten välillä. Kulttuurivaihdolle voi asettaa monen­lai­sia tavoit­tei­ta, mutta siltä näyttää olevan turha odottaa nopeita tuloksia. Suhteet syntyvät hitaasti, ja ne voivat kuivua kokoon nopeas­ti­kin. Arvokas huomio on se, että kult­tuu­ri­suh­teen ole­mas­sao­lo voi jo itsessään olla mer­ki­tyk­sel­li­nen asia.


Lähde

Vainio, Kaisa (2016): ”Suomalais-ugri­lai­sil­la juurilla” — Pudasjärven kaupungin ja Venäjän Komin tasa­val­lan välisen kult­tuu­ri­vaih­to­suh­teen sisältö ja tavoit­teet. Pro gradu –työ. Oulun yliopisto: Kulttuuriantropologian oppiaine.

Artikkelikuva: Nukkeja fes­ti­vaa­li­mark­ki­noil­la. Kaisa Vainio.

Kirjoittaja

Kaisa Vainio on Oulun yliopistosta vuonna 2016 valmistunut kulttuuriantropologi (FM), joka on erikoistunut Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimukseen. Kaisa on kiinnostunut kulttuuriperinnöstä, identiteetin rakennusprosesseista ja kulttuurin kohtaamisessa tapahtuvasta yksilöllisestä ja yhteiskunnallisesta muutoksesta. Kenttätöitä Kaisa teki osallistumalla kulttuurivaihtohankkeeseen Pudasjärvellä ja tekemällä haastatteluja Komissa. Osallistuva havainnointi auttoi ymmärtämään ja jakamaan ihmisten tunteita kulttuurivaihtoon liittyen. Tällä hetkellä Kaisa oleskelee Pohjois - Venäjällä ja toimii muun muassa freelancer-toimittajana. Kaisa kuuluu AntroBlogin toimituskuntaan.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Kirsti Hermunen 23.2.2017 klo 06:20

    Leniniläis-marxi­lai­nen jär­jes­tel­mä tekee kult­tuu­ri­koh­taa­mi­sen vaikeaksi. On tehnyt. Ja on tehnyt komi­lais­ten, jne. oman­lai­sen elämän. Pakottamalla kans­sa­käy­mi­sen ideo­lo­gi­sek­si ‘luok­ka­tais­te­luk­si’. — Minäkin opiskelin Tampereen yli­opis­tos­sa (sosi­aa­lip­sy­ko­lo­gi­aa) ja Helsingin yli­opis­tos­sa sosi­aa­liant­ro­po­lo­gi­aa 1976 – 1990 — Helsingistä käsin, jossa jatkoin työs­ken­te­lyä­ni ja psy­koa­na­lyyt­ti­sen psy­ko­te­ra­pian opiskelua. Opettajani Seppo Toiviainen sanoi minulle, että ‘vähem­mis­tö­jä ei ole’ (tule olemaan uudessa maa­il­mas­sa. Hänen sisäi­ses­sä maa­il­mas­sa tämä uusi maailma oli nyky­het­keä) Martti Grönforsin väi­tös­kir­jan mukaan mus­ta­lai­siin suh­tau­du­taan kuin mustiin; Marja-Liisa Schwantz: Matti Pulkkinen on mie­li­sai­ras (kun kau­no­kir­jal­li­ses­sa teok­ses­saan oli kir­joit­ta­nut kehi­tys­maa­työs­ken­te­li­jöi­den käytännön toimista toisin “kuin hänelle oli näytetty”; Nadja Nowak yleis­ra­dios­sa into­hi­mol­la mää­rit­te­li isonvihan ajasta muis­tut­ta­vien pai­kan­ni­mien (koke­mus­his­to­rial­lis­ta kult­tuu­ria) VIHAKSI!
    Kun olin lapsi, oli sota. Kotiseudullani. “Kun olin lapsi”: elin, rakensin ja ajattelin niiden van­hem­pien ja muiden ihmisten varassa. Ihmiset eivät silloin eivätkä sen jälkeen suh­tau­tu­neet (Etelä-Karjalassa eivätkä 60-luvun alun Helsingissä) ste­reo­tyyp­pi­ses­ti. (Viipurissa eli venäjän, saksan, ruotsin ja suo­men­kie­li­siä. Karjalankielisiä. Välittömässä kans­sa­käy­mi­ses­sä) Sodan kokenut sukupolvi, sota-aikana varsinkin, kokosi itsensä tekemään se, mitä tulee tehdä — kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Jälleen raken­taak­seen — ja mak­saak­seen sota­kor­vauk­set, jne.

    Vastaa
    • Kaisa Vainio 27.2.2017 klo 11:46

      Kiitos kom­men­teis­ta blogissa ja Facebookissa Kirsi. 50 – 80-luvuilla ei Suomessa eikä Neuvostoliitossa tosiaan koros­tet­tu etnisten ryhmien eroja vaan ne pyrittiin häi­vyt­tä­mään. Suomessa tämä on var­maan­kin liittynyt kan­sa­kun­taa eheyt­tä­vään jäl­leen­ra­ken­nus­po­li­tiik­kaan kuten sanot.

      Neuvostoliitossa sama liittyi natio­na­lis­min vah­vis­ta­mi­seen ja sosi­aa­li­seen pro­jek­tiin, missä pää­mää­rä­nä oli luoda “uusi neu­vos­toih­mi­nen”, joka ei iden­ti­fioi­du etniseen tyhmään, vaan puo­lu­ee­seen ja ammat­ti­kun­taan. Tässä samassa työssä hyö­dyn­net­tiin myös ant­ro­po­lo­gis­ta ja etno­gra­fis­ta tut­ki­mus­ta, tavoit­tee­na saada tietoa siitä, miten etniset rajat voidaan häivyttää. Ideologiaa kuvaavat osuvasti Tolstov & Zhdanko (1964 – 1965): ”Sosialistisen kan­sa­kun­nan” kehit­tyes­sä etniset rajat häviävät ja vuorilla, erämaissa, taigalla tai tundralla elävät pai­kal­li­set, eris­täy­ty­neet yhteisöt integroi­tu­vat neu­vos­to­yh­teis­kun­taan ”luon­nol­li­ses­ti ja vapaa­eh­toi­ses­ti”, ilman mitään ulkoista pakkoa.” Tämä on nime­no­maan tuota oman aikansa ajattelua, joka vaikutti opet­ta­jii­si. Nykyajan moni­kult­tuu­ri­nen ajattelu puhuu päin­vas­tais­ta: sulau­tu­mi­nen (tai sulaut­ta­mi­nen) ei ole ainut, tai edes paras tapa eri ryhmien erää sopui­sas­ti rin­nak­kain. Oman kult­tuu­rin ja iden­ti­tee­tin yllä­pi­toon kan­nus­te­taan.

      Kuten olemme jo nähneet, etniset vähem­mis­töt eivät ole suinkaan kadonneet, ei Suomessa eikä Venäjällä. Neuvostoliiton romahdus nosti vähem­mis­töt uuteen kukois­tuk­seen, kun ihmiset alkoivat etsiä juuriaan ja neu­vos­to­men­nei­syy­del­le vaih­toeh­tois­ta historiaa. Muuttoliikkeet, esi­mer­kik­si ne mitä viime vuosina olemme koh­dan­neet, luovat aina uusia vähem­mis­tö­jä. Sosiologisesti ajatellen, ihmisellä on aina tarve kuulua johonkin ryhmään. Jos etninen vii­te­ryh­mä ei sitä luo, luovat ihmiset itse uusia — ala­kult­tuu­re­ja tai yhteisöjä mie­li­pi­tei­den ja kiin­nos­tuk­sen kohteiden ympärille.

      Vastaa

Lue myös nämä:

AntroBlogin neljäs julkaisukausi päättyy. Toimitus palaa kesätauolta syyskuun alussa. Sitä ennen teemme katsauksen kuluneeseen kauteen ja pohdimme, miten eskimoiden ja inuittien vuodenkierto liittyy suomalaisten lomanviettoon.

Graffitinmaalaajat miellettiin ennen usein nuorisorikollisiksi. Vaikka kyseessä on laillisuuden rajamailla liikkuva alakulttuuri, graffiti on jo kauan ollut osa taide- ja mainosmaailmaa. Viime vuosina graffiteista on tullut laajemmin hyväksytty ilmiö.

Tasa-arvoinen peruskoulu on ollut kiistämätön osa Suomen menestystarinaa. Siitä on muodostunut kansallinen ylpeyden aihe ja vientituote. Erityisen tuen tarpeessa olevien lasten asema kouluissa on kuitenkin paljastanut järjestelmän valuviat ja tasa-arvon tuottamisessa ilmenevät sosiaaliset railot.