Sápmi Saami 100

Suomen tasa­val­lan juhliessa paik­kaan­sa itse­näis­ten val­tioi­den joukossa saa­me­lai­set etsivät yhä omaa paik­kaan­sa. — 

Ensimmäinen saa­me­lais­ten kokous jär­jes­tet­tiin 6. hel­mi­kuu­ta 1917 Norjan Trondheimissa. Sen kutsui koolle saa­me­lai­nen Brurskanken-nai­syh­dis­tys, ja paikalla oli pohjois- ja ete­lä­saa­me­lai­sia Ruotsista ja Norjasta.

Naisjärjestön tunnetuin aktiivi oli Elsa Laula (1877 – 1931). Avajaispuheessaan hän totesi: ”Emme ole koskaan ymmär­tä­neet toimia yhdessä yhtenä kansana. Tänään yritämme ensi kertaa sitoa […] saa­me­lai­set toisiinsa.”

Myöhemmin tämä päivä vali­koi­tui saa­me­lais­ten kan­sal­lis­päi­väk­si. Tänä vuonna tulee siis täyteen sata vuotta saa­me­lais­ta yhteis­poh­jois­mais­ta yhteis­työ­tä ja poliit­tis­ta akti­vis­mia.

httpsuohpanterror.com (2)

Elsa Laula (1877 – 1931). Kuva: Suohpanterror

Saamelaisten kan­sal­lis­tun­teen herää­mi­nen linkittyi ajan yleiseen henkeen kaik­kial­la Euroopassa. Tuolloin tärkeinä ajan­koh­tai­si­na pää­mää­ri­nä pidettiin saa­me­lais­ten kou­lu­tuk­sel­li­sen tilanteen paran­ta­mis­ta ja maahan liit­ty­vien oikeus­ky­sy­mys­ten pikaista rat­kai­se­mis­ta. Sata vuotta myöhemmin samat asiat ovat edelleen ajan­koh­tai­sia.

Suomen saa­me­lai­set alkoivat jär­jes­täy­tyä vasta myöhemmin. Suomalaisista aka­tee­mi­sis­ta miehistä koostuva Lapin sivis­tys­seu­ra perus­tet­tiin vuonna 1932. Seuran tarkoitus oli auttaa ”lap­pa­lai­sia” perus­ta­maan itselleen jär­jes­tö­jä. Myös Suomessa fen­no­maa­ni­nen liike tarvitsi toisia, joita vasten peilata omaa iden­ti­teet­tiä, ja niin saa­me­lai­sia ”autettiin” suo­ma­lai­sik­si muun muassa kirkon ja kou­lu­tuk­sen avulla.

Koska Lapin sivis­tys­seu­ran pää­kiin­nos­tus oli saa­men­kie­lien säi­lyt­tä­mi­ses­sä, alkoi se julkaista saa­men­kie­lis­tä Sabmelaš-lehteä sekä toimittaa saa­men­kie­li­siä aapisia ja erilaisia saa­me­lai­sis­ta kertovia jul­kai­su­ja. Nämä ”saa­me­nys­tä­vät” (lapi­nys­tä­vät) edistivät saa­me­lais­ten asioita kehit­tä­mäl­lä saa­me­lais­ten elinoloja, saamen kielten tilan­net­ta sekä elin­kei­no­ja.

Vasta toisen maa­il­man­so­dan jäl­kei­ses­sä evakossa vuonna 1945 Alavieskassa syntyi saa­me­lais­ten oma järjestö, lyhy­ti­käi­nen, Samii Litto. Lapin sivis­tys­seu­ran ja Samii Litton yhteistyö sai vuonna 1949 aikaan Saamelaisasiain komitean, jossa alettiin pohjustaa saamen kie­li­la­kia (astui voimaan vuonna 1991), saa­me­lais­val­tuus­kun­taa (1973) ja saa­me­lais­ten kieli- ja kult­tuu­ri­au­to­no­mi­aa vaalivia Saamelaiskäräjiä (1995).

Vuodesta 1953 toiminut, ruo­hon­juu­ri­ta­sol­ta alkunsa saanut Pohjoismainen saa­me­lais­neu­vos­to – Kuolan alueen saa­me­lais­ten tultua mukaan nimeksi muu­tet­tiin Saamelaisneuvosto – lujitti Suomen saa­me­lais­ten tietoa muiden maiden saa­me­lais­ten tilan­tees­ta. Suomessa saamen lippu sai viral­li­sen lipu­tus­päi­vän vuonna 2004.

Saamelaisten oikeuk­sien ete­ne­mi­nen Suomessa on esitetty kan­sain­vä­li­se­nä mene­tys­ta­ri­na­na, jolla Suomen edustajat ovat mie­lel­lään ylpeil­leet maa­il­mal­la. Kaikki eivät kui­ten­kaan jaa tätä näkemystä.

On varmasti totta, että aka­tee­mis­ten valis­tu­nei­den suo­ma­lais­ten apu oli saa­me­lais­ten yhdis­ty­mi­sen alku­vai­hees­sa tarpeen. Suomen lapin­ky­lät ovat perin­tei­ses­ti toimineet hiukan alueesta riippuen toistensa kanssa yhteis­työs­sä, mutta kielistä, kult­tuu­reis­ta ja elin­kei­nois­ta riippuen myös eril­li­si­nä yksik­köi­nä. Sukuyhteisön merkitys luon­tai­se­lin­kei­no­jen har­joit­ta­jil­le on ollut hen­kiin­jää­mi­sen edellytys. Yhteisen suvut ylittävän saa­me­lai­sen hengen nos­ta­tuk­seen Suomessa tar­vit­tiin niin suo­ma­lais­ta kuin naa­pu­ri­mai­den saa­me­lais­ten tukea.

Yksi tär­keim­mis­tä kim­mok­keis­ta saa­me­lai­sia yhdis­tä­vän poli­tii­kan synnylle oli voimakas assi­mi­laa­tio­po­li­tiik­ka Suomen valtion taholta. Varsinkin kou­lu­lai­tos riisti lapsilta kielen yrit­täes­sään auttaa saa­me­lai­sia saa­vut­ta­maan samat mah­dol­li­suu­det kuin muut kan­sa­lai­set. Saamelaisliike oli vastaus assi­mi­laa­tioon.

Samalla kun saa­me­lais­lii­ke voimistui, voimistui joidenkin saa­me­lais­su­ku­jen asema, mutta samalla myös pienentyi se alue, jolla saa­me­lai­set saivat kutsua itseään alku­pe­räis­kan­sak­si. Poronhoitoalue ulottuu Suomessa lähes Kuusamoon asti, mutta saa­me­lais­ten koti­seu­tua­lue rajattiin kulkemaan Kittilän poh­jois­puo­lel­le.

Myös ajatus siitä, kuka saamen ”sukuun” kuuluu, kaventui lyhyessä ajassa. Suomen puolella oli vuosina 1949 – 1951 laadittu ehdotus, jonka mukaan ”saa­me­lai­se­na pidetään henkilöä, jonka van­hem­pien tai toisen heistä kotikieli on ollut saame ja joka itsekin puhuu tätä kieltä ainakin tyy­dyt­tä­väs­ti, ellei ole lapsi tai kuuro”. Pohjoismainen saa­me­lais­neu­vos­to laajensi mää­ri­tel­män toisessa kon­fe­rens­sis­sa vuonna 1956 kou­lu­lai­tok­sen aiheut­ta­man rajun kie­lias­si­mi­laa­tion kor­jaa­mi­sek­si niin, että otettiin huomioon, jos yksikin iso­van­hem­mis­ta oli puhunut saamea.

Suomen saa­me­lai­s­asioi­den komitea muutti vuonna 1973 ”kotikieli”-määritelmän kuitenkin ”ensim­mäi­se­nä puhutuksi kieleksi”. Tämän taustalla oli Lapin sivis­tys­seu­ran kiin­nos­tus nime­no­maan kieliin ja sen rajal­li­sel­la alueella (ja kapa­si­tee­til­la) tee­tät­tä­mä tutkimus saamen kielien puhujista. Niin moni­kie­li­sis­sä yhtei­söis­sä kuin Suomen saa­me­lai­set esi­mer­kik­si Inarissa elivät, ei isoäidin ensim­mäi­sen puhuttu kieli ollut lap­sen­lap­sil­le enää tiedossa. Samaten saa­me­lais­ten koti­seu­tua­lu­een ulko­puo­lel­la asuvat, itseään nyky­ään­kin lap­pa­lai­sik­si kutsuvat henkilöt (joiden äidin­kie­let kuten kemin­saa­me oli jo 1900-alussa kult­tuu­ri­sen kolo­ni­saa­tion avulla kadotettu) jäivät täysin vaille huomiota.

Tämä saa­me­lais­ten määrän ”katoa­mi­nen” on ollut myös yksi oiva keino lisätä valtion valtaa saa­me­lai­s­asiois­sa.

Suomi alkoi Pohjoismaisen neuvoston hengessä 1950-luvulla vaatia, että saamen kansojen pitää puhua vallalle yhdellä äänellä. Näin syntynyt saa­me­lais­val­tuus­kun­ta (myöhemmin saa­me­lais­kä­rä­jät) oli vastaus yhte­näi­syy­den vaa­ti­muk­siin. Suomen perus­tus­la­kiin kir­jat­tiin saa­me­lai­sil­le kieli- ja kult­tuu­ri­au­to­no­mia, joka tar­koit­taa itse­mää­rää­mi­soi­keut­ta näissä asioissa.

Kuten Yhdistyneiden kan­sa­kun­tien ihmi­soi­keus­ko­mi­tea on linjannut, luon­tai­se­lin­kei­not ovat keskeinen osa kult­tuu­ria. Saamelaiskäräjien talou­del­li­nen resur­soin­ti on kuitenkin ollut alusta alkaen riit­tä­mä­tön kor­ja­tak­seen tuhot, joita kult­tuu­ri­nen kolo­ni­saa­tio ja val­tioi­den rajojen pys­tyt­tä­mi­nen keskelle saa­me­lais­ten asu­tusa­luei­ta on aiheut­ta­nut.

Saamelaisten oikeuk­sien kehitys Suomessa on saanut vai­kut­tei­ta saa­me­lais­ten ”auttajien” ajat­te­lus­ta. Siihen on liittynyt paljon hyvän­tah­tois­ta huolta, joka on kuitenkin osoit­tau­tu­nut hai­tal­li­sek­si saa­me­lais­ten oman poli­tii­kan kehit­tä­mi­sel­le: Kun saa­me­lai­set nähtiin luon­non­lap­si­na, joilla ei ollut kummempaa suhdetta maahan ja veteen, voitiin perus­tel­la maiden siir­tä­mi­nen valtion maiksi. Kun koros­tet­tiin aitoa kult­tuu­ria ja haluttiin sitä säilyttää, vietiin mah­dol­li­suus kult­tuu­rin oma­val­tai­seen kehi­tyk­seen. Kun yri­tet­tiin pelastaa saamen kielet, jätettiin huomiotta ne syyt, joiden takia monet olivat kielensä menet­tä­neet.

Tämä kaikki heijastuu tänään siihen, että saa­me­lai­sa­lu­eel­la ja sen ulko­puo­lel­la asuu ihmisiä, joiden mah­dol­li­suus osal­lis­tua yhteisiin vaa­ti­muk­siin esi­mer­kik­si maa­oi­keuk­sis­ta, ovat rajatut. Se heijastuu myös siihen, että saa­me­lais­ten välillä tai saa­me­lai­syh­tei­sön sisällä on vakavia jän­nit­tei­tä. Kaikki tämä taas mah­dol­lis­taa myös sen, että kun vuonna 2017 juhlimme sata­vuo­tias­ta Suomea ja saa­me­lais­ten sata­vuo­tis­ta poliit­tis­ta jär­jes­täy­ty­mis­tä, saa­me­lai­sen kult­tuu­rin tär­keim­mät kysy­myk­set liittyen maa- ja vesioi­keuk­siin ovat edelleen rat­kai­se­mat­ta ja saa­men­kiel­ten puhujien määrä on huo­les­tut­ta­vas­ti vähe­ne­mäs­sä.


Juttu on julkaistu yhteis­työs­sä Voima-lehden kanssa.

Lisää aiheesta AntroBlogissa:

Tapio Nykänen: Poro syn­ti­puk­ki­na

Petra Rautiainen: Köyhät, kurjat ja eksoot­ti­set

Saara Toukolehto ja Tapio Kumpula: Saamelaisuudesta, iden­ti­tee­tis­tä ja vähem­mis­tö­jen oikeuk­sis­ta

Artikkelikuva ja muut kuvat: http://​suoh​pan​ter​ror​.com. Kuvat julkaistu omistajan luvalla.
Podcast-lukija: Bruno Gronow

Save

Save

Save

Save

Save

Kirjoittaja

Reetta Toivanen on dosentti Helsingin yliopiston kansainvälisen oikeuden ja ihmisoikeuksien tutkimuksen Erik Castrén -instituutissa ja vt. yliopistonlehtori sosiaali- ja kulttuuriantropologian oppiaineessa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

”Miten voit olla varma siitä, että jaksat paneutua samaan tutkimusaiheeseen neljän vuoden ajan?” Tämä on kysymys, johon moni alkuvaiheen väitöskirjatutkija joutuu vastaamaan sekä tuttavien kysellessä urakuulumisia että epävarmuuden peikon hiipiessä oman pään sisälle. Koska tutkin kaivoskiistoja ja ympäristönhallintaa, vastaan yleensä tällaisiin kysymyksiin tutkimusaiheeni yhteiskunnallista tärkeyttä liputtaen. ”Nämä asiat vaikuttavat erittäin paljon paikallisten ihmisen elämään ja aiheuttavat päänvaivaa viranomaisille ja poliitikoille, joten lisää tutkimusta tarvitaan”, saatan sanoa.

Kesällä ilmestynyt elokuva Saamelaisveri kuvaa niin arkipäivän kuin institutionaalisen rasismin aiheuttamaa kipua yksilöille ja yhteisöille. Elokuva sijoittuu pääosin 1930-luvun Ruotsiin. Sen keskiössä ovat saamelaislapset sisäoppilaitoksessa, jossa heitä ruotsalaistetaan kieltämällä mm. saamen puhuminen. Sekä arkipäiväinen että institutionalisoitu rasismi on kuvattu hyvin hienovaraisesti. Elokuva ei jätä epäilyksiä siitä, minkälaista vahinkoa saadaan aikaan kieltämällä kieli, halventamalla saamelaiskulttuuria ja kieltämällä tasavertainen ihmisyys. Vaikka elokuva sijoittuu Ruotsiin, pätee kuvaus Suomeenkin.

Kulttuurisen omimisen käsite on tullut tutuksi lähinnä iltapäivälehtien kohukirjoitusten ja television keskusteluohjelmien kautta, joissa vähemmistöjä kuvataan omimisesta ”loukkaantuneina”. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet ilmiön todelliset vaikutukset alkuperäiskansojen yhteiskunnalliseen ja kansainväliseen asemaan. Monet vähemmistöryhmät kokevat syrjintää käyttäessään julkisesti omien kulttuuriensa symboleita, vaikka samalla valtaväestö voi hyötyä näistä esimerkiksi taloudellisesti.