Teksti: Miia Halme-Tuomisaari, dosentti.
Täysin odottamatta hiihtolomaviikko osoittautui käsittämättömäksi antropologiseksi ilotteluksi: hämäläinen kahviseremonia tavoitti Facebookissa uskomattomat 150 000 henkeä! Samalla AntroBlogin FB-tykkäysten määrä kasvoi räjähdysmäisesti. Myös jokainen sivuston uusi postaus on tavoittanut aivan uudenlaisen näkyvyyden.
Kiistatta kyseessä on tietynlainen antropologinen ja AntroBloginen läpimurto, joka on nostamassa tieteenalaa uudella tavalla suuren yleisön tietoisuuteen.
Keskustelua siivitti myös Suomen Kuvalehden artikkeli, jossa käsiteltiin antropologian opiskelun ‘hyödyllisyyttä’ sekä työllistymismahdollisuuksia. Myös tämä artikkeli on tavoittanut AntroBloginkin kautta ilahduttavan laajan yleisön, sekä kirvoittanut pitkän kommenttiketjun.
Asiasta on sanottu jo paljon, mutta lisään keskusteluun pari ajatusta.
Ensinnä on eriskummallista, että keskustelu koulutusalojen ‘hyödyllisyydestä’ käy jälleen niin vilkkaana – vaikka tämä toki onkin yhteneväistä hallituksen koulutuspoliittisten linjausten kanssa. Fakta joka tapauksessa on, että koulutuksen soveltuvuus työtehtäviin on usein pitkälti mielikuvakysymys. Nykyään esimerkiksi ekonomit työskentelevät konteksteissa, jotka sisältävät monikulttuurisuuteen liittyviä kysymyksiä. Syystä voi kysyä, valmistaako kauppatieteiden maisterin koulutus tähän esimerkiksi antropologiaa paremmin.
Toiseksi keskustelussa pitäisi muistaa erotella koulutuksen tarjoama sisällöllinen asiantuntemus sekä käytännössä tarvittavat työelämätaidot. Osaa näistä taidoista korkeakoulutus tarjoaa hämmästyttävänkin hyvin – esimerkkeinä laajojen aineistojen tehokas käsittely sekä työtehtävien priorisointi. Nämä taidot hioo erityisesti gradun kirjoittaminen, joka vaativuudeltaan nostaa myös opiskelijan analyyttiset taidot omalle tasolleen.
Näitä taitoja ei usein muisteta nostaa framille, kun puhutaan korkeakoulutuksen annista työelämälle. Tässä katseen voi osin kääntää yliopistoihin itseensä – kissan hännän voisi nostaa tehokkaammin pystyyn!
Toisaalta on fakta, että opiskelijoiden asettamat toiveet koulutukselle – poliitikoista puhumattakaan – ovat osin epärealistisia sekä sivupoluille johtavia. Tetynlaiset työelämätaidot oppii nimittäin nimenomaan työelämässä. Tämän voin sanoa myös omasta kokemuksestani.
Ennen tutkijanuraani työskentelin yliopiston ulkopuolella lukuisissa eri työtehtävissä. Ironista kyllä, nämä – usein sisällöllisesti antropologiasta irrallaan olevat työtehtävät – opettivat keskeisiä työelämätaitoja myös tutkijanuraa ajatellen: opin kuinka kirjoittaa yleisö huomioiden, työskennellä sovittujen aikataulujen kanssa, ottaa haltuun uusia tehtävä- ja aineistokokonaisuuksia. Tiedän varmasti, että olen tämän ei-yliopistollisen työkokemuksen ansiosta myös parempi omassa yliopistollisessa ammatissani!
Tällä kaikella haluan sanoa: yliopistot eivät ole ammattikouluja ja hyvä näin! Tämän vuoksi ne eivät myöskään valmista tiettyihin ennalta määritettyihin ammatteihin – eikä niiden kuulukaan. Myöskään yliopiston henkilökunta tai tutkijat eivät ole parhaita työelämävalmentajia yliopistojen ulkopuoliseen työelämään – onhan heidän oma (viimeaikainen) työelämätuntemuksensa nimenomaan yliopistojen sisältä. Näin totean myös omalla kohdallani.
Yliopistohenkilökunnasta on kuitenkin usein hyötyä toisessa suhteessa: he voivat kannustaa aktiivisten, eri opiskelijapolvet yhdistävien verkostojen sekä mentorisuhteiden syntymistä. Näiden verkostojen kautta myös yliopiston ulkopuolinen tietotaito tavoittaa opiskelijat ja edesauttaa heidän muodostumassa olevia urapolkujaan. Ja tulevaisuudessa sama toistuu seuraavien sukupolvien kohdalla.
Kuten Suomen Kuvalehden artikkelissa todettiin, juuri tätä kaikkea antropologian saralla on hyvää vauhtia muodostumassa juuri nyt. AntroBlogi on yksi seuraus tällaisesta uudesta tieteenalan sisäisestä solidaarisuudesta ja verkostoitumisesta – ja sivuston kohisten kasvava näkyvyys on osoitus siitä, että tieteenala kiinnostaa.
Yhteenvedoksi todettakoot, että antropologia – kuten oikeastaan mikä tahansa muukin yliopistollinen oppiaine – soveltuu lukemattomiin ei-yliopistollisiin työtehtäviin. Tärkeää on laajentaa yhteistä käsitystämme siitä, mikä opintojen sisällössä on ‘hyödyllistä’ ja miksi.
Kun antropologi toimii kaupunkisuunnittelijana, toimittajana tai järjestötyöntekijänä, hän ei ymmärrettävästi sovella Levi-Straussin erotteluja raa’an ja kypsän välillä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Levi-Straussin teorioiden oppimisella olisi ollut merkitystä – tai etteikö antropologinen ajattelu vaikuttaisi sekä erinäisiin työtehtäviin että yksilön tapaan olla aktiivinen ja tiedostava kansalainen.
Lopulta antropologian ydin – muutamaa tuttua sanontaa lainatakseni – on kyvyssä nähdä ‘eksoottinen arkipäiväisessä’. Antropologi osaa hahmottaa vaihtoehtoja näennäisille itsestäänselvyyksille. Ja edesmenneen amerikkalaisen antropologin Ruth Benedictin sanoin tämän seurauksena tehdään maailmasta entistä turvallisempi paikka inhimillisen elämän monimuotoisuudelle.
Kun katsomme erityisesti maailman nopeasti kiristyvää poliittista ilmapiiriä, on vaikea kuvitella, mikä oikeastaan voisi olla hyödyllisempää tahi tärkeämpää.
Antropologilla on kyky analysoida myös omaa kulttuuriaan – meillä Suomessa, osoittaa liian nopean rakennemuutoksen kokeneille, ja muillekin, ainutlaatuisuutemme maailmassa. Monikulttuurisuuden kohtaa sujuvasti se, jolla on oma, vahva kulttuurinen identiteetti. Ehkä se auttaisi meidät myös ulos ainaisesta “Suomi-kuvan rakentamisesta” ulkomailla. Suomalainen kulttuuri ei okeasti kiinnosta ketään, mikäli emme itse ole tietoisia ja ylpeitä siitä. “Suutarin lapsilla ei ole kenkiä.”