Oliko Elvis ‘intiaani’?

Teksti: Juha Hiltunen, dosentti. Podcast-lukija: Bea Bergholm.

Katsokaa hänen kas­von­piir­tei­tään ja tummaa ole­mus­taan. Eikö vain hän näytäkin vähän inti­aa­nil­ta? Ja toden totta, hän näytteli intiaania parissa elo­ku­vas­saan: Flaming Star (1960) ja Stay Away, Joe (1968).

Entäpä hänen kuuluisat esiin­ty­mi­sa­sun­sa Las Vegasissa 1970-luvulla? Rekvisiitassa näkyi runsaasti rimpsuja ja kir­jai­lu­ku­vioi­ta, jotka tulevat inti­aa­nien kult­tuu­reis­ta. Ja kuin pisteenä iin päällä hänen tumma äitinsä oli kaukaista inti­aa­ni­su­kua.

Tämä kaikki on ollut ylei­ses­ti­kin tiedossa, mutta kokoavaa, kat­ta­vam­paa tietoa Elviksen inti­aa­ni­taus­tois­ta ei tähän mennessä ole ollut saa­ta­vil­la. Tiedon murusia on kuitenkin eri lähteissä runsaasti. Olen keräillyt niitä vuosien varrella niin, että aineis­tos­ta riittää nyt jo koko­nai­sek­si tie­to­kir­jak­si.

Tekeillä on opus Elvis Presley – His Native American Roots and Heritage. Teos ei käsittele yksi­no­maan Elvistä. Pikemminkin hän on jäävuoren huippu, joka on näkyvästi esillä, mutta kantaa ole­muk­ses­saan valtavaa massaa kult­tuu­ris­ta, rodul­lis­ta ja his­to­rial­lis­ta kehitystä, jonka yksi kul­mi­naa­tio hän on ollut. Elviksen syn­nyt­tä­nyt maan­tie­teel­li­nen alue ja vii­te­ke­hys on yksi suu­rim­mis­ta ja tär­keim­mis­tä ‘rotujen’ ja kult­tuu­ri­vai­kut­tei­den wok­pan­nuis­ta maailman his­to­rias­sa. Alue tunnetaan yleisesti nimillä Dixieland tai Yhdysvaltojen Etelä.

Kotikonnun ylväs historia

Elvis Aron Presley syntyi 8. tam­mi­kuu­ta 1935 Tupelossa, Mississippin osa­val­tios­sa. Tupelo oli tuolloin pieni maa­seu­tu­kau­pun­ki, jonka väestöstä suurin osa oli köyhiä valkoisia ja mus­tai­hoi­sia. Elviksen ollessa vain vuoden vanha yhteisöä kohtasi eräs Yhdysvaltojen historian tuhoi­sim­mis­ta tor­na­dois­ta. Pikkukaupungin taloista valtaosa tuhoutui ja 300 ihmistä menetti henkensä. Presleyt sel­vi­si­vät myrskystä nipin napin, samoin kuin heidän pieni koti­ta­lon­sa.

363px-ChickasawWars

Ranskalainen kartta chickasaw-sotien ajalta.

Tupelo oli saanut poik­keuk­sel­lis­ta kan­sal­lis­ta huomiota jo kahta vuotta aiemmin, kun seu­tu­kun­ta yhdis­tet­tiin maan ensim­mäi­seen suurten taajamien ulko­puo­li­seen kun­nal­lis­tek­niik­kaan. Tähän kuului myös säh­kön­ja­ke­lu vastikään padotun Tennessee-joen voi­ma­lois­ta köy­hen­piin­kin koteihin. Gladys Presley saattoi muiden vähä­va­rais­ten äitien tavoin olla tyy­ty­väi­nen, kun talous­työt säh­kö­käyt­töis­ten apu­vä­li­nei­den myötä hel­pot­tui­vat huo­mat­ta­vas­ti.

Tupelolla on myös mer­kit­tä­vä var­hai­sem­pi historia. Se tunnetaan yhtenä sisäl­lis­so­dan tais­te­lu­pai­kois­ta, joissa unioni eli poh­jois­val­tiot voittivat. Tätä aiempi historia on kuitenkin ollut vielä mer­ki­tyk­sel­li­sem­pi. Tupelossa voidaan sanoa rat­kais­tun koko Pohjois-Amerikan soti­las­po­liit­ti­nen ja kult­tuu­ri­his­to­rial­li­nen kohtalo 1730-luvulla, jolloin sen paik­keil­la sijait­si­vat chickasaw-inti­aa­nien pääkylät. Tupelo-nimi tulee heidän kie­les­tään. Se tar­koit­taa eri tul­kin­to­jen mukaan joko ‘lei­ri­paik­kaa’, ‘paa­lu­paik­kaa’ tai tiettyä puulajia, joka oli ominainen seudulle.

Englanti ja Ranska kamp­pai­li­vat 1700-luvulla siir­to­maay­li­her­ruu­des­ta Pohjois-Amerikassa ja pitkälti myös glo­baa­lis­ti. Ranskan kaksi pää­siir­to­kun­taa Amerikassa sijait­si­vat alkujaan kaukana toi­sis­taan: St. Lawrence ‑joella nykyi­ses­sä Kanadassa (mm. Montreal) ja Mississippin suulla Louisianassa (mm. New Orleans). Alueiden välinen kom­mu­ni­kaa­tio kulki pää­asias­sa vesi­reit­te­jä myöten, jotka olivatkin erin­omai­set: Pitkin mahtavaa Mississippi-virtaa sen haa­rau­mien ylä­juok­sul­le, mistä veden­ja­ka­jil­la oli lyhyet kanootin kan­to­mat­kat Suurille järville las­ke­vil­le joille. Sieltä taas päästiin helposti koil­lis­maa­han asti.

Ranskalaiset raken­si­vat lin­nak­kei­ta ja kaup­pa­paik­ko­ja pitkin reittiä. He onnis­tui­vat tulemaan toimeen inti­aa­nien kanssa yleisesti paremmin kuin englan­ti­lai­set, jotka pitkään pitäy­tyi­vät siir­to­kun­nis­sa Appalakkien vuoriston takana itä­ran­ni­kol­la. Ranskalaisten kulkua tällä reitillä häi­rit­si­vät muutamat sotaiset heimot, kuten chic­ka­sawit, joista englan­ti­lai­set stra­te­gi­ses­ti ymmär­si­vät tehdä liit­to­lai­si­aan. Chickasawit olivat pelättyjä sotureita, oikeita Amerikan spar­ta­lai­sia. He aiheut­ti­vat harmia jopa iro­kee­sien mah­ta­val­le liit­to­kun­nal­le, joka myös oli englan­ti­lais­ten puolella.

Chickasaw-intiaani. omak

Chickasaw-intiaani. Kuva: Juha Hiltunen.

Chickasawien kylien sijainti toimi Pohjois-Amerikan Gibraltarina — ei ainoas­taan Mississippin-joki­rei­tin hal­lin­nas­sa (heillä oli kylä myös nykyisen Memphisin paikalla), vaan myös maa­reit­tien suhteen. Kaksi tärkeintä päätietä — käy­tän­nös­sä vain leveitä polkuja — ristesi heidän kylissään. Yksi niistä oli itä-länsi ‑akselilla kulkeva kauppatie ja sotapolku, joka ylitti Mississippin nykyisen Memphisin kohdalla. Toinen oli kuuluisa Natchez Trace, joka kulki Mississippin ala­juok­sul­ta erämaiden poikki lounas-koillinen ‑akselilla nykyiseen Nashvilleen ja pidem­mäl­le­kin.

Sekä englan­ti­lai­set että rans­ka­lai­set tiesivät, että pitkälti tämän paikan hal­lin­nas­ta riippui, kumpi suur­val­lois­ta saisi yliotteen mantereen kul­ku­yh­teyk­sien logis­tii­kas­ta. Kun suhteet englan­ti­lai­siin alkoivat eska­loi­tua sotai­sik­si 1730-luvulla, rans­ka­lai­set mobi­li­soi­vat suuren soti­las­ret­ki­kun­nan inti­aa­ni­liit­to­lai­si­neen hyök­kää­mään chic­ka­sawien kyliin ja tekemään heistä selvää. Näin tehtiin kolme kertaa, ja kolme kertaa englan­ti­lais­ten tulia­seil­la varus­ta­mat chic­ka­sawit ajoivat hyök­kää­jät veris­sä­päin takaisin.

Ranskalle tappio oli mer­kit­tä­vä. Sen myötä englan­ti­lai­set pääsivät entistä vapaammin tun­keu­tu­maan sisä­maa­han ja perus­ta­maan omia lin­noi­tuk­si­aan niin Suurille järville kuin Ohion alueelle. Kun suuri siir­to­maa­so­ta muutaman vuoden kuluttua alkoi Englannin ja Ranskan välillä, oli englan­ti­lai­sil­la jo luja ote näistä alueista. Tämä johti lopulta siihen, että englan­ti­lai­set voittivat koko­nais­kamp­pai­lun.

Sodan seu­rauk­set tiedämme. Muun muassa sen vuoksi Englannista tuli maa­il­man­val­ta ja maa­il­man­kie­li. Jos Tupelossa olisi 1730-luvulla käynyt toisin, puhui­sim­me nyt luul­ta­vas­ti kaik­kial­la ranskaa.

Intiaaniverta äidin ja isänkin puolelta

Elviksen syntymäkoti Tupelossa. Kuva: Wikimedia Commons.

Elviksen syn­ty­mä­ko­ti Tupelossa. Kuva: Wikimedia Commons.

Tämä var­hais­his­to­ria on hyvä tietää Elvistä koskien siksi, että men­nei­syys varmasti tie­dos­tet­tiin hänen koti­seu­dul­laan. Epäilemättä Elvis sai ainakin koulussa kuulla yhtä ja toista vaikkapa chickasaw-inti­aa­neis­ta. Heistä ei yksin­ker­tai­ses­ti voinut olla tie­tä­mät­tä. Tupelon alue, samoin kuin Memphisin seutu, oli pak­ko­lu­nas­tet­tu chic­ka­saweil­ta 1830-luvun val­tio­po­li­tii­kas­sa, jossa inti­aa­ne­ja siir­rä­ty­tet­tiin Mississippin taakse nykyiseen Oklahomaan. Muun muassa Elviksen Gracelandin maat kuuluivat aikoinaan eräälle tun­ne­tul­le chickasaw-pääl­li­köl­le. Tupelossa tie­det­tiin vanhojen inti­aa­ni­tais­te­lui­den paikkoja, ja maasta löytyi yhtenään jäänteitä heidän kylistään. Pojat ja muutkin keräi­li­vät nuo­len­kär­kiä, joita oli mää­rät­tö­mäs­ti siellä ja täällä. Varmasti myös Elvis teki nuorena poikana näin.

Ja kuulipa Elvis äidiltään sitten senkin, että hänen suo­nis­saan virtasi inti­aa­ni­ver­ta. Äiti kertoi suku­ta­ri­naa, jonka mukaan William Mansell ‑niminen nuori sotilas, joka oli palvellut kenraali Andrew Jacksonia (sittemmin Yhdysvaltojen pre­si­dent­ti) Creek-inti­aa­ni­so­das­sa 1810-luvulla, otti vai­mok­seen puh­das­ve­ri­sen che­ro­kee­ty­tön nimeltä Morning Dove, Aamun kyyhky. He aset­tui­vat maa­ti­lal­le Alabaman luo­teis­kul­maan lähelle Mississippin rajaa, mistä ei ollut pitkäkään matka Tupelon seudulle. Heistä polveutui Gladysin suku, jonka useissa jäsenissä vielä monen polven jälkeen näkyivät tummat ‘inti­aa­ni­ro­dun piirteet’.

Gracelandin maalauksia. omak

Maalauksia Elviksen Gracelandin kodista. Vasemmalla äiti Gladys, oikealla Kuningas itse. Kuva: Juha Hiltunen.

Myös Elviksen isän, Vernonin, suku­taus­tois­ta on löydetty yhty­mä­koh­tia inti­aa­nei­hin. Hänen sukunsa tulee Pohjois-Carolinasta, jossa ainakin yksi esi­van­hem­mis­ta, skotti-iiri­taus­tai­nen William Winchester, nai tuscarora-päällikön tyttären.

Sekä Gladysin että Vernonin valkoiset suku­juu­ret juontuvat ete­läis­ten Appalakkien alueelle muut­ta­nei­siin val­koi­siin uudi­sa­suk­kai­siin, jotka olivat pääosin skotti-iirejä. Ei ollut sattumaa, että juuri heitä muutti näille vuo­ri­mail­le. Maisemat muis­tut­ti­vat kaukaista kotimaata Skotlannissa. Samalla tavoin suo­ma­lai­sia asettui mieluiten Minnesotaan, jossa oli runsaasti järviä ja pohjoisen vyö­hyk­keen metsää — niin kuin Suomessa.

Eteläiset Appalakit, uljaim­pa­na Smoky Mountains, olivat mahtavan cherokee-kansan koti. Siitä hieman poh­joi­seen, nykyisen Virginian alueella, kulki yksi harvoja helpompia reittejä pitkän vuoriston poikki sisä­maa­han. Kuuluisa “polun­löy­tä­jä” Daniel Boone näytti reitin uudi­sa­suk­kail­le vuonna 1775. Uudisasutus sisä­maa­han pääsi toden teolla alkamaan vasta tämän jälkeen. Jo pitkään sitä ennen Appalakkivuorten vaikeasti saa­vu­tet­ta­viin laak­soi­hin oli muuttanut pako­lai­si­na väkeä siir­to­kun­nis­ta: karan­nei­ta mustia orjia, lain­suo­jat­to­mia valkoisia, espan­ja­lai­sia seik­kai­li­joi­ta ja muita uska­lik­ko­ja, jotka katsoivat tulevansa toimeen näillä syr­jä­seu­duil­la paremmin kuin kolo­niois­sa.

Eagle

Elviksen “kot­ka­viit­ta”. Kuva: Christa Burns (CC BY-NC 2.0)

Alueen alku­pe­räi­sa­suk­kaat ottivat pako­lai­set mie­lel­lään hotei­siin­sa, sillä heidän väki­lu­kun­sa oli rat­kai­se­vas­ti laskenut euroop­pa­lais­ten tautien ja sotien seu­rauk­se­na. Muutenkin met­sä­mai­den inti­aa­nien perin­tei­siin kuuluivat adoptiot, joilla täy­den­net­tiin sodissa supis­tu­nut­ta väes­tö­poh­jaa. Nämä tekijät yhdessä vai­kut­ti­vat siihen, ettei inti­aa­ni­ve­ren sekoit­tu­mi­nen maahan muut­ta­nee­seen val­koi­seen ja mustaan väestöön ollut niin voi­ma­kas­ta yhdes­sä­kään toisessa Amerikan osassa kuin täällä. Seka-avio­lii­tot olivat lähes käy­tän­tö­nä. Muodostui jopa ‘kol­mi­ro­tui­sia’ pai­kal­lis­po­pu­laa­tioi­ta, jotka tunnetaan eri­tyi­sil­lä nimillä. Tunnetuimpia olivat melun­geo­nit, joiden ydin­a­luet­ta oli nykyisen Virginian, Tennesseen ja Pohjois-Carolinan raja­mai­den vuo­ri­seu­tu.

Näiltä mailta Gladysin ja Vernonin juuret olivat yhdessä var­hai­ses­sa vaiheessa kulkeneet. Täten on varsin toden­nä­köis­tä, että Elviksen suku­taus­ta oli vieläkin ‘värik­kääm­pi’ kuin osataan edes kar­toit­taa. Geneettisesti onkin mah­dol­lis­ta, että Elvis oli ‘intiaani’ ehkä jopa suhteessa 1:8, mikä on nykyisen mittarin mukaan käypä arvo. Sillä Elvis olisi helposti voinut iden­ti­fioi­tua esi­mer­kik­si cherokee-kansan jäseneksi.

Elviksen ‘intiaaniuden’ ilmentymiä

Elviksen komean profiilin on sanottu muis­tut­ta­van kreik­ka­lais­ta jumal­pat­sas­ta. Suora nenä ei siis muistuta mitenkään inti­aa­neis­ta. Tieto inti­aa­ni­taus­tas­ta on visusti kätketty: manageri Tom Parker käski hänet kau­neus­leik­kauk­seen uran alku­vai­hees­sa, pois­tat­ta­maan nystyrän ‘inti­aa­ni­ne­näs­tään’. Parker ohjeisti suo­jat­ti­aan pitämään inti­aa­ni­taus­tan salassa, vaikka Elvis kaikkien lähteiden mukaan itse oli siitä ylpeä. Näin oli varsinkin 1950-luvulla, jolloin inti­aa­ni­taus­ta oli lähes yhtä hal­vek­sit­tu kuin ‘nee­ke­ri­ve­ri’.

1960-luvulla alkoi jo olla toisin, kiitos monien perin­tei­siä yhteis­kun­ta­jär­jes­tyk­siä radi­kaa­lis­ti­kin mul­lis­ta­nei­den liik­kei­den. Elvis itsekin oli mukana moot­to­ri­na, joka sai aikaan nuorison val­lan­ku­mouk­sen. Tämä näkyi ennen muuta hänen elo­ku­vis­saan. Elvis ei ollut luon­nos­taan mus­ta­hiuk­si­nen niin kuin äitinsä, vaan oli perinyt vaa­leam­man kuontalon isältään. Hän alkoi elo­ku­vau­ran­sa alussa värjätä hiuksensa mustaksi, mistä tuli sitten yksi hänen tava­ra­merk­kin­sä. Kerrotaan, että hän teki näin muis­tut­taak­seen pal­vo­maan­sa äitiä, mutta yhtä toden­nä­köis­tä on, että hän halusi ilmentää ‘inti­aa­niut­taan’.

Joka tapauk­ses­sa tämä imago ja habitus istui luon­nos­taan elokuviin, joissa hän sai näytellä intiaania. Los Angelesin inti­aa­niyh­dys­kun­ta otti Elviksen ‘veri­vel­jek­seen’ juh­lal­li­ses­sa sere­mo­nias­sa osoit­taak­seen kii­tol­li­suu­ten­sa näiden ‘inti­aa­niut­ta’ esiin nostavien elokuvien PR-työstä. Tapahtumasta on olemassa myös tunnettu valokuva. Elvis sai lahjaksi komean sul­ka­pää­hi­neen, jota hän piti niin suuressa arvossa, että se sai kun­nia­pai­kan hänen Graceland-kotinsa makuu­huo­nees­sa.

Elviksen haa­la­ri­pu­ku­jen (ns. jump suit) kokoelma käsittää noin 130 toinen toistaan säih­ky­väm­pää esiin­ty­mi­sa­sua. Hän käytti niitä 1970-luvulla esiin­tyes­sään Las Vegasissa sekä kon­sert­ti­kier­tueil­la kuo­le­maan­sa asti. Nekin tulivat hänen tava­ra­mer­kik­seen. Kullakin asulla on nimi ja joukossa on sellaisia kuin Navajo Feather, Old Indian Suit, Aztec Sundial ja Inca Gold Leaf Suit. Edellä mai­ni­tuis­sa oli kaksi hänen eri­tyis­suo­sik­ki­aan: Intiaaniasu ja Asteekkien aurin­ko­kiek­ko. Näistä jäl­kim­mäi­nen oli sat­tu­moi­sin hänen yllään myös vii­mei­sek­si jääneessä kon­ser­tis­sa 22. kesäkuuta 1977 Indianapolisissa.

Ja kuinka ollakaan, osa­puil­leen puolessa tästä asu­ko­koel­mas­ta koris­te­lu­te­ma­tiik­ka liittyy enemmän tai vähemmän inti­aa­nei­hin, cowboy-kult­tuu­riin tai mek­si­ko­lai­siin vai­kut­tei­siin. 1970-luku oli aivan toista kuin Elviksen uran alkuaika, jolloin inti­aa­ni­taus­ta piti pitää pimen­nos­sa. Nyt hän toi sen esiin aivan peit­te­le­mät­tö­mäs­ti, melkeinpä julkeasti. Hän oli lavalla karateka, rokkari, kunkku ja machosti koreileva inti­aa­ni­pääl­lik­kö.

Elviksen inti­aa­niyh­teys on saanut parin viime vuo­si­kym­me­nen kuluessa yhä enemmän näky­vyyt­tä myös kir­jal­li­suu­des­sa ja inter­ne­tis­sä. Se ilmenee niin vahvana, että on olemassa sivustoja, joissa hänet rankataan ‘inti­aa­ni­na’ kuu­lui­sim­pien inti­aa­nien joukkoon.

Kuva: Juha Hiltunen. Elviksen asteekkipuku.

Elviksen asteek­ki­pu­ku. Kuva: Juha Hiltunen.

Tämä voi olla lii­oit­te­lua, mutta kertoo kuitenkin siitä, että syy-yhteydet ovat laa­jem­min­kin tie­dos­tet­tu­ja. Ja mitä enemmän Elviksen elämän yksi­tyis­koh­tia penkoo, sitä paremmin käy ilmi, että hän oli hyvin tietoinen ja ylpeä näinkin intii­mis­tä siteestä Amerikan alku­pe­räis­väes­töön. Olipa Elviksen veri­ryh­mä­kin sama kuin useim­mil­la inti­aa­neil­la, eli O. Hän myös käytti mie­lel­lään inti­aa­ni­ko­ru­ja, ran­ne­ren­kai­ta, sormuksia ja cowboy-kra­vat­te­ja, joissa oli hel­mi­kir­jai­lua ja upo­tet­tu­ja tur­koo­se­ja. Turkoosi oli hänen mie­li­vä­rin­sä, kuten se oli pyhä kivi ja väri myös Pohjois-Amerikan inti­aa­neil­le.

Elvis oli syvän Etelän lapsi. Tämän maailman perusteet olivat seudun monen­kir­ja­vis­sa inti­aa­ni­kult­tuu­reis­sa. Heiltä on peräisin muun muassa monet kas­vi­kun­nan hyö­dyk­keet, jotka ovat Etelän Cajun- ja Tex-Mex-keit­tiöi­den perus­tee­na. Maissi, pavut, tomaatti, chili – vain muutama mai­nit­ta­vak­si – ovat inti­aa­neil­ta saatuja. Maahan muut­ta­neet espan­ja­lai­set ja rans­ka­lai­set sekoit­tui­vat niin inti­aa­nei­hin kuin mus­tiin­kin, joita oli tuotu Amerikkaan orjina. He muo­dos­ti­vat ‘seka­ro­tu­ryh­män’, joka tunnetaan kreoleina. Elvis tunsi yhteyttä myös heihin, mistä näky­vim­pä­nä merkkinä on elokuva King Creole.

Appalakkien angloa­me­rik­ka­lai­nen valkoinen väestö, joka oli niin ikään suurelta osin ‘seka­ro­tuis­ta’, tun­net­tiin mm. hillybilleinä eli vapaasti kääntäen ‘tun­tu­ri­tah­voi­na’. Elvis tunsi hyvin heidätkin: hänen ensim­mäi­nen tai­te­li­ja­ni­men­sä oli Hillybilly Cat. Jopa Etelän kuuluisa juu­ri­musiik­ki, jota on muun muassa blues, country, jazz, soul ja rock’n roll, ja joka yleensä liitetään pää­asias­sa seudun mustan väestön aikaan­saan­nok­sek­si, on tar­kem­pien tut­ki­mus­ten myötä osoit­tau­tu­nut osin inti­aa­neil­ta omak­su­tuk­si perin­nök­si. Sellaista on esi­mer­kik­si tietty tempo ja rytmi, joka tunnetaan nimellä back beat – takapotku synkooppi, joka luo vanhoille rok­ki­kap­pa­leil­le ominaisen vetävän tyylin.

King_Creole_1958_(Elvis_Presley_and_Dolores_Hart)

Elvis ja Dolores Hart elokuvan King Creole trai­le­ris­sa vuodelta 1958 (public domain)

Kun Elvis rokkasi kap­pa­leel­laan All Shook Up tai esitti letkeän count­ry­bii­sin Flaming Star, hän eläytyi alku­voi­mai­ses­ti esi­tyk­seen, jossa yhdis­tyi­vät niin inti­aa­nien, afroa­me­rik­ka­lais­ten kuin myös val­kois­ten musiik­ki­kult­tuu­rien yhteiset tekijät. Luultavasti juuri näistä teki­jöis­tä johtuen – joita oli poik­keuk­sel­li­nen eläy­ty­mi­nen ja moni­kult­tuu­ri­nen lah­jak­kuus – hänestä tuli kaikkien aikojen menes­ty­nein esiintyvä tai­tei­li­ja.


Lähdekirjallisuutta

Browder, Jim 2009. True Presley History. Phantom Printworks, Memphis.

Chadwick, Vernon (Toim.) 1997. In Search of Elvis. WestviewPress, Boulder.

Curtin, Jum 1998. Elvis. Unknown Stories Behind the Legend. Celebrity Books, Nashville.

Curtin, Jim 1999. Elvis. The Early Years. Celebristy Books, Nashville.

Dundy, Elaine 2004. Elvis and Gladys. University Press of Mississippi, Jackson.

Hiltunen, Juha 2008. “Oliko Elvis “intiaani”? The King. No. 1. 2008 (Osa 1, s. 4 – 14), No. 2. 2008 (Osa 2, s. 4 – 14).

Moore, Azalia & Harris, Guy & Presley, Sybil & Clark, Lee 2010. We Remember Elvis. Rosedog Books, Pittsburgh.

Snyder, Michael 2012. ”Elvis as Indian in Film and Life”. Teoksessa American Indians and Popular Culture. Vol. 1 (s. 55 – 67). Toim. Elizabeth DeLaney Hoffman. E‑book, ABC-CLIO.

Artikkelikuva: Kirsi Hellman

Kirjoittaja

Juha Hiltunen on Amerikan alkuperäiskulttuurien dosentti Oulun yliopistossa. Hän on antropologi, kulttuurihistorioitsija, tietokirjailija ja matkaopas, joka asuu Turussa. Jutun teemaan liittyvä, Juhan opastama Kon Tiki Toursin matka USA:n kaakkoisosiin on tulossa syyskuussa 2017.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Uskonto on varsin tavallinen aihe kirjallisuudessa, elokuvissa ja tv-sarjoissa, mutta suurelle yleisölle tehdyissä elektronisissa peleissä se on harvinaisempi. Miten uskontoa käsitellään peleissä sen ollessa mukana, ja miksi peliala poikkeaa tässä muista viihteen ja kulttuurin aloista?

AntroBlogin neljäs julkaisukausi päättyy. Toimitus palaa kesätauolta syyskuun alussa. Sitä ennen teemme katsauksen kuluneeseen kauteen ja pohdimme, miten eskimoiden ja inuittien vuodenkierto liittyy suomalaisten lomanviettoon.