Huora, äiti vai kansalainen?

Voidaanko sek­si­työs­tä tehdä maa­il­man­laa­jui­sia yleis­tyk­siä? Miten sitä koskevat lait mää­ri­tel­lään, ja voidaanko niistä tehdä yleis­maa­il­mal­li­sia? Kun asian­tun­ti­jat, akti­vis­tit, polii­ti­kot ja ihmi­soi­keus­jär­jes­töt kes­kus­te­le­vat ja päättävät sek­si­työ­tä kos­ke­vis­ta laeista, on sek­si­työn­te­ki­jöi­den oma ääni usein kateissa. Silti mää­ri­tel­mäl­lä siitä, kuka on sek­si­kau­pan uhri ja kuka omaeh­toi­nen sek­si­työ­läi­nen, on kau­as­kan­toi­set seu­rauk­set sek­si­työn­te­ki­jöi­den oikeuk­siin.

Toukokuussa 2016 ihmi­soi­keus­jär­jes­tö Amnesty International julkaisi viral­li­sen kantansa sek­si­työ­tä koskevaan lain­sää­dän­töön. Seksityöntekijöiden oikeuk­sien tur­vaa­mi­sek­si Amnesty ehdottaa seksityön dekri­mi­na­li­soin­tia. Sillä ”tar­koi­te­taan sellaisen lain­sää­dän­nön pur­ka­mis­ta, joka tekee aikuisten välisestä, suos­tu­muk­seen perus­tu­vas­ta kau­pal­li­ses­ta seksistä rikol­lis­ta”.

Amnestyn mukaan seksityön kri­mi­na­li­soin­ti ajaa ammattia har­joit­ta­vat vaille lain­suo­jaa ja ylläpitää sek­si­työ­hön liittyvää sosi­aa­lis­ta stigmaa. Ihmisoikeusjärjestön kanta herätti voi­ma­kas­ta kri­tiik­kiä eri­tyi­ses­ti maissa, joissa seksin ostaminen on kri­mi­na­li­soi­tu. Ruotsissa, Norjassa, Islannissa ja vii­mei­sim­mäk­si myös Ranskassa val­tioi­den kanta on, että seksin oston kiel­tä­mi­nen on tehokkain tapa vähentää pros­ti­tuu­tion kysyntää ja näin ollen kitkeä siihen lin­kit­ty­vää ihmis­kaup­paa. Suomessa rikoslaki ei suo­ra­nai­ses­ti kiellä seksin ostamista, mutta kes­kus­te­lua sen mah­dol­li­ses­ta kri­mi­na­li­soin­nis­ta on käyty kiivaasti.

Ääniä etelästä

Yllättäen vahva sek­si­työn­te­ki­jöi­den ääni nousee pohjoisen sijaan glo­baa­lis­ta etelästä. Erityisesti Latinalaisen Amerikan maissa sek­si­työn­te­ki­jöi­den oikeuksia puoltavat liikkeet ovat nostaneet päätään viime vuo­si­kym­me­nen aikana.

Yksi näistä maista on Argentiina, jonka pää­kau­pun­gis­sa Buenos Airesissa vietin neljä kuukautta syksyllä 2014 tutkien pai­kal­lis­ten sek­si­työn­te­ki­jöi­den poliit­tis­ta ja sosi­aa­lis­ta asemaa. Neljä vuotta aiemmin Argentiina oli hyväk­sy­nyt lain ihmis­kau­pan tor­ju­mi­sek­si sillä seu­rauk­sel­la, että sen vai­ku­tuk­set rajoit­ti­vat myös omaeh­tois­ten ja täysi-ikäisten sek­si­työ­tä amma­tik­seen har­joit­ta­vien oikeuksia.

Buenos Airesissa osal­lis­tuin sek­si­työn­te­ki­jöi­den yhdis­tyk­sen tapaa­mi­siin ja Argentiinan kongres­sin val­ta­kun­nal­li­siin kokouk­siin, joissa sek­si­työ­tä koskevaa lakia käsi­tel­tiin. Haastattelin sek­si­työn­te­ki­jöi­tä ja kahta kent­tä­tut­ki­mus­ta tehnyttä kult­tuu­riant­ro­po­lo­gia. Tässä tekstissä en kes­kus­te­le pros­ti­tuu­tios­ta. Käytän termiä seksityö, sillä tut­ki­muk­se­ni pohjautuu kes­kus­te­lui­hin jär­jes­täy­ty­nei­den, omaeh­tois­ten ja täysi-ikäisten sek­si­työ­läis­ten kanssa.

Antropologisen tut­ki­muk­sen johdosta hen­ki­lö­koh­tai­nen käsi­tyk­se­ni sek­si­työs­tä ja poliit­ti­nen kantani sitä koskevaa lakia kohtaan muuttui. Tässä artik­ke­lis­sa en pyri argu­men­toi­maan, mikä laki olisi tehokkain torjumaan ihmis­kaup­paa ja sää­te­le­mään laillista sek­si­työ­tä. Sen sijaan toivon, että kent­tä­tut­ki­muk­se­ni voi auttaa ymmär­tä­mään, miksi sek­si­työ­läis­ten äänten kuu­le­mi­nen ja sisäl­lyt­tä­mi­nen on niin tärkeää poliit­ti­ses­sa pää­tök­sen­teos­sa ja kuinka ant­ro­po­lo­gi­nen tutkimus antaa tilaa sek­si­työ­tä tekeville.

Ammarin perintö

Voimakas tupa­kan­sa­vu Argentiinan kongres­si­ta­lon käy­tä­vil­lä johdattaa minut Claudia Carusson toimiston ovelle, jossa lukee isolla “Jefatura de Gabinete de Ministros”. Astun hämärään huo­nee­seen, jonka keskellä joukko naisia kes­kus­te­lee kiivaasti savukkeet suussa. Ikkunasta häämöttää Buenos Airesin kan­ta­kau­pun­ki. Tunnistan nah­kai­ses­sa noja­tuo­lis­sa istuvan Georgina Orellanon.

Matriarkaaliselta val­tais­tui­mel­taan Georgina nyökkää minulle hyväk­sy­väs­ti. Georginan vahvasti meikatut kasvot ovat tuttu näky Argentiinan mediassa. Hän on Ammar-nimisen järjestön karis­maat­ti­nen puheen­joh­ta­ja ja sek­si­työn­te­ki­jä. Ammar on lyhenne sanoista La Asociación de Mujeres Meretrices de Argentina, Argentiinan nais­puo­lis­ten sek­si­työn­te­ki­jöi­den ammat­tiyh­dis­tys.

Vuonna 1994 perus­tet­tu Ammar on noussut viime vuosien aikana useasti jul­ki­suu­teen. Vuonna 2013 yhdistys esitti laki­uu­dis­tuk­sen Regulación del Trabajo Sexual Autónomo (lain­sää­dän­tö auto­no­mi­seen seksityön har­joit­ta­mi­seen) Argentiinan hal­li­tuk­sel­le. Vaikka seksin myyminen ja ostaminen on Argentiinassa laillista, sek­si­työn­te­ki­jät ovat täysin vailla oikeuksia.

Argentiina on har­vi­nai­nen valtio Latinalaisessa Amerikassa. Maassa toimii Suomen kaltainen sosi­aa­li­tur­va­jär­jes­tel­mä, obra social. Mutta koska Argentiinan valtio ei viral­li­ses­ti tunnista Ammaria, yhdis­tyk­sen jäsenet jäävät sosi­aa­li­tur­van ulko­puo­lel­le. Kun sek­si­työn­te­ki­jä ei voi maksaa veroa tulois­taan, ei hänelle kerry myöskään eläkettä, eikä hän ole oikeu­tet­tu äitiys­päi­vä­ra­haan tai työt­tö­myys­tur­vaan.

Sosiaalisten oikeuk­sien tur­vaa­mi­sen lisäksi Ammar haluaa mää­ri­tel­lä uudelleen, kuka on ihmis­kau­pan uhri ja kuka sek­si­työn­te­ki­jä. Tällä hetkellä Argentiinan laki mää­rit­te­lee ihmis­kau­pan uhrin niin suur­piir­tei­ses­ti, että myös omaeh­toi­nen, täysi-ikäinen sek­si­työn­te­ki­jä voidaan lukea sek­su­aa­li­sen hyväk­si­käy­tön uhriksi. Käytännössä tämä tar­koit­taa poliisin ja valtion har­joit­ta­maa ins­ti­tu­tio­naa­lis­ta väki­val­taa sek­si­työn­te­ki­jöi­tä kohtaan. Poliisi on mie­li­val­tai­ses­ti pidät­tä­nyt uhriksi epäiltyjä sek­si­työn­te­ki­jöi­tä, taka­va­ri­koi­nut heidän omai­suut­taan, pidät­tä­nyt heiltä ansaitut tulot ja ratsannut heidän asun­to­jaan.

Georginan lisäksi Carusson toi­mis­tos­sa istuu kolme Ammariin kuuluvaa sek­si­työn­te­ki­jää. Välillä huo­nee­seen ilmaantuu kongres­sin edustajia, kaikki Carussoa lukuun ottamatta miehiä. Mutta tällä kertaa vain naisilla on puheen­vuo­ro.

Olen tavannut minis­te­riös­sä istuvan Carusson edel­tä­vä­nä päivänä Argentiinan kongres­sin val­ta­kun­nal­li­ses­sa kokouk­ses­sa, jonka aiheena oli aiemmin mainittu lakie­si­tys. Tänään tunnelma on vapau­tu­neem­pi. Keskustelu liukuu sujuvasti poli­tii­kan ja naisten hen­ki­lö­koh­tais­ten asioiden välillä. Aluksi puidaan eilistä kokousta, sitten puhutaan perjantai-illan työ­vuo­ros­ta, yhteis­kun­nan luok­kae­rois­ta, lapsista, femi­nis­mis­tä ja seksistä. Joku muis­tut­taa seu­raa­val­la viikolla pidet­tä­väs­tä mie­le­no­soi­tuk­ses­ta. Pitkän poliit­ti­sen uran tehnyt Carusso muistelee, miten mie­le­no­soi­tuk­sia jär­jes­tet­tiin 70-luvun Argentiinassa. Vaikka mie­le­nil­mauk­sia voidaan vapaasti esittää, ovat vuo­si­kym­me­niä kestäneen dik­ta­tuu­rin jäljet yhä vahvasti läsnä.

Kuva: Waiting for Customers. Tomas Castelazo/​Wikimedia Commons, CC BY-SA 3.0

Poliisia kri­ti­soi­daan. Sen itsevalta on yksi dik­ta­tuu­rin likai­sim­mis­ta perin­nöis­tä. Siksi pelkkä kongres­sis­sa istuminen ei riitä. Tangon maassa asioista on pidettävä meteliä. Ja sitä Ammar on tehnyt. Yhdistys on orga­ni­soi­nut lukuisia kek­se­liäi­tä mie­le­no­soi­tuk­sia, maalannut graf­fi­te­ja San Telmon kau­pun­gin­osas­sa ja jakanut muuten täysin ole­ma­ton­ta sek­si­va­lis­tus­ta Argentiinassa. Meteli on kuultu ja nähty. Siksi Georgina on vaki­tui­nen kasvo Argentiinan tele­vi­sios­sa ja leh­dis­tös­sä – ker­to­mas­sa aina uudelleen, miksi sek­si­työ­läis­ten oikeudet ovat tärkeitä.

Kun kes­kus­te­lu siirtyy takaisin lakie­si­tyk­sen pariin, rohkenen kysyä Georginalta mitä mieltä hän on Ruotsin mallin mukai­ses­ta rikos­lais­ta, joka kri­mi­na­li­soi seksin ostamisen. Toisiko tämä turvaa sek­si­työn­te­ki­jöil­le maassa, jossa naisen asema on yleisesti ottaen huono? Georgina pudistaa päätään. Hän ei halua rangaista asiak­kai­taan. Sen sijaan hän uskoo Ruotsin kaltaisen lain ajavan sek­si­kaup­paa entistä enemmän maan alle. Jo nyt seksin mai­nos­ta­mi­nen ja myyminen jul­ki­sil­la paikoilla on kielletty. Lopuksi Georgina toteaa:

Keskiluokkaiset naiset haluavat kieltää meiltä oikeuden har­joit­taa työtämme jul­ki­ses­ti. Samalla tavoin he ovat laillista aborttia vastaan, mutta silti mat­kus­ta­vat ulko­mail­le tekemään abortteja, koska heillä on rahaa. He eivät kestä sitä, että heidän miehensä ostavat meiltä, alaluokan naisilta, seksiä.”

Vaikka Georginan toteamus on kär­jis­tet­ty, se kuvaa pola­ri­soi­tu­nut­ta ilma­pii­riä hyvin. Konflikti ihmis­kau­pan vas­tais­ten akti­vis­tien ja Ammarin välillä on tuleh­tu­nut. Ensimmäinen ryhmä mää­rit­te­lee seksin myynnin ja oston aina väki­val­ta­na naista kohtaan ja ajaa Ruotsin lain kaltaista mallia Argentiinaan. Ihmiskauppaa ja sek­si­työ­tä koskevaa lakia tutkinut ant­ro­po­lo­gi Cecilia Varela huo­maut­taa:

Seksikauppaa koskevat lait päätetään sul­jet­tu­jen ovien takana. Mukana pää­tök­sen­teos­sa ovat kan­sain­vä­lis­ten orga­ni­saa­tioi­den lisäksi polii­ti­kot ja ihmis­kaup­paa vastaan tais­te­le­vat järjestöt. Silti sek­si­työn­te­ki­jät, joita lait ja sen mää­ri­tel­mät kos­ket­ta­vat, suljetaan ovien ulko­puo­lel­le.”

Äiti vai ilotyttö?

Yhteiskunnassa sek­si­työ­läi­set nähdään useasti vain yhden roolin alla: pros­ti­tuoi­tu, huora, ilotyttö. Etnografista tut­ki­mus­ta tehnyt Santiago Morcillo kertoo, kuinka vahvana kah­tia­ja­kau­tu­nut “huora-madonna ‑asetelma” yhä argen­tii­na­lai­ses­sa yhteis­kun­nas­sa elää. Naisen moni­muo­toi­sel­le sek­su­aa­li­suu­del­le ei ole tilaa. “Hän on joko huora tai äiti”, sanoo Morcillo.

Seksityöläiset omaksuvat yhteis­kun­nas­sa yleensä kak­sois­roo­lin, sillä kato­li­ses­sa valtiossa kau­pal­li­nen seksi on suuressa ris­ti­rii­das­sa äidin ei-sek­su­aa­li­sen roolin kanssa. Silti yli 90 % Argentiinan sek­si­työ­läi­sis­tä on naisia ja suuri osa heistä yksin­huol­ta­ja­äi­te­jä.

Ammarin tavassa toimia on mie­len­kiin­tois­ta, miten se pelaa pat­riar­kaa­li­suu­den omilla peli­sään­nöil­lä. Järjestö perään­kuu­lut­taa äidin ja sek­si­työn­te­ki­jän yhteistä roolia. Slogan “86 % sek­si­työ­läi­sis­tä on yksin­huol­ta­ja­äi­te­jä” nähdään useissa flye­reis­sä sekä Buenos Airesin katu­ku­vas­sa. Ammar on maalannut Banksy-henkisiä graf­fi­te­ja kadun­kul­miin. Seinällä viet­te­le­väs­ti posee­raa­vaa nainen kurot­tau­tuu kulman taakse, jossa hänen kätensä pitävät las­ten­rat­tais­ta kiinni.

Henkilökohtaisessa haas­tat­te­lus­sa Georgina kertoo herän­neen­sä omien oikeuk­sien­sa puut­tu­mi­seen vasta raskaaksi tul­les­saan. Säästöt eivät riit­tä­neet ras­kausa­jan yli, ja vielä vähemmän lapsen elät­tä­mi­seen. Nyt jo 5‑vuotias poika leikkii onnel­li­se­na vie­res­säm­me. Ammattiliiton tapaan Ammar yrittää tukea jäseniään raskauden, sairauden tai eläkeiän aikana. Mutta koska Argentiinan valtio ei tunnusta Ammaria viral­li­se­na ammat­ti­liit­to­na, mah­dol­li­suus verojen keruuseen ja sitä kautta kat­ta­vam­paan tuki­jär­jes­tel­mään on mahdoton.

Kuva: Tomas Castelazo/​Wikimedia Commons, CC BY-SA 3.0

Missä menee raja?

Naisen var­ta­los­ta puhutaan usein poliit­ti­se­na tais­te­lu­kent­tä­nä. Kuka mää­rit­te­lee, miten naisen vartaloa käytetään? Saako sitä ostaa tai myydä? Missä menee väki­val­lan raja?

Näiden kysy­mys­ten äärellä ant­ro­po­lo­gi­nen tutkimus auttaa ymmär­tä­mään sek­su­aa­li­suu­den moni­muo­toi­suut­ta ja koke­muk­sia, jotka ovat vieraita — ei ainoas­taan minulle tutkijana, mutta myös poliit­ti­sil­le päät­tä­jil­le. Antropologinen lähes­ty­mis­ta­pa antaa toi­mi­jal­le itselleen mah­dol­li­suu­den mää­ri­tel­lä seksin, sek­su­aa­li­suu­den ja sen rajat.

Yksi sek­su­aa­li­suu­teen ja väki­val­taan liittyvä mää­ri­tel­mä toistui tut­ki­muk­se­ni aikana usein. Sukupuolittunut väkivalta esiintyi niin Ammarin kuin ihmis­kau­pan vas­tais­ten jär­jes­tö­jen puheissa. Jälkimmäisen ryhmää edustavan kan­sa­lais­jär­jes­tön, La Casa del Encuentron, näkemys suku­puo­lit­tu­nees­ta väki­val­las­ta oli seuraava:

Sukupuolittunut väkivalta näkyy kaik­kial­la Argentiinassa. Se näkyy naisen vartalon esi­neel­lis­tä­mi­se­nä sekä naisiin koh­dis­tu­va­na väki­val­ta­na, nais­mur­hi­na. Ihmiskauppa on suku­puo­lit­tu­neen väki­val­lan pahin muoto ja kaikki seksityö on osa sitä.”

Ammariin kuuluvat sek­si­työn­te­ki­jät kokivat tulleensa syy­te­tyk­si suku­puo­lit­tu­neen väki­val­lan vah­vis­ta­mi­ses­ta argen­tii­na­lai­ses­sa yhteis­kun­nas­sa. Georginan näkemys suku­puo­lit­tu­nees­ta väki­val­las­ta erosi edel­li­ses­tä:

Minulle suku­puo­lit­tu­neel­la väki­val­lal­la ei ole mitään tekemistä työni kanssa. Minulle se merkitsee haa­voit­tu­vai­suut­ta. Kaikki me naiset olemme sen uhreja, mutta me työ­väen­luok­kaan kuuluvat naiset kärsimme siitä eniten. Asemamme on yleisesti huono, mutta muissa töissä työ­olo­suh­teet on sentään turvattu ja säädetty lakiin. On suurta teko­py­hyyt­tä, että meitä kutsutaan suku­puo­lit­tu­neen väki­val­lan uhreiksi ja samalla ne [järjestöt ja akti­vis­tit] ovat niitä, jotka haluavat kieltää meiltä nime­no­maan ne oikeudet, jotka tur­vai­si­vat työ­olo­suh­teem­me. Seksityön kri­mi­na­li­soin­ti — se on minulle väki­val­taa. Minulle se on poliisi, joka jahtaa meitä kaduilla, joka taka­va­ri­koi meidän puhelimet ja ratsaa asuntomme… kaikki se on väki­val­taa.”

Georginan ja muiden Ammariin kuuluvien sek­si­työn­te­ki­jöi­den mää­ri­tel­mät osoit­ta­vat, että hyvin latau­tu­nei­ta käsit­tei­tä, kuten suku­puo­lit­tu­nut väkivalta tai uhrius, ei voida yleistää.

Seksityöntekijöiden oikeuksia vaa­dit­tiin Lontoon Slut Walkilla 2011. Kuva: Wikimedia Commons, CC BY 2.0

Tämä on tärkeää, koska juuri näiden käsit­tei­den ja mää­ri­tel­mien pohjalta myös lakeja säädetään. Jos sek­si­työn­te­ki­jä mää­ri­tel­lään aina ihmis­kau­pan tai suku­puo­lit­tu­neen väki­val­lan uhriksi, häneltä riis­te­tään oma ääni ja oikeus mää­ri­tel­lä oman var­ta­lon­sa rajat. Antropologinen tutkimus auttaa käsit­tei­den uudelleen mää­rit­te­le­mi­ses­sä toimijan näkö­kul­mas­ta.

Palaan vielä lopuksi Amnestyn kantaan sek­si­työs­tä. Amnesty uskoo sek­si­työ­läis­ten oikeuk­sien parempaan toteu­tu­mi­seen seksityön dekri­mi­na­li­soin­nin kautta. Kannanotto itsessään on edis­ty­sas­kel sek­si­työn­te­ki­jöi­den ihmi­soi­keuk­sien takaa­mi­sek­si.

Silti tämä yhtälö ei toteudu Argentiinassa. Koska lakia mää­rit­tä­vät päätökset tehdään sul­jet­tu­jen ovien takana, sek­si­työn­te­ki­jöi­den ääni näkyy ja kuuluu vain kaduilla. Tutkimukseni aikana ihmet­te­lin usein, keitä niin kutsutut “asian­tun­ti­jat” ovat? Eivätkö he ole juuri niitä, joita laki koskettaa?

On itsestään selvää, että ihmis­kaup­paa ja sek­su­aa­lis­ta hyväk­si­käyt­töä vastaan on tais­tel­ta­va. Sen lisäksi on perään­kuu­lu­tet­ta­va sek­si­työn­te­ki­jöi­den oikeuksia. Kun lakeja tule­vai­suu­des­sa säädetään Suomessa, toivon, että pohjoisen naiset huutavat yhtä suureen ääneen kuin etelässä. Toivon, että tällä kertaa heitä kuullaan myös sul­jet­tu­jen ovien takana.

  • Podcast-lukija: Sanna Rauhala
  • Verkkotaitto: Ninnu Koskenalho
  • Artikkelikuva: K.E.Hellman
  1. Doezema, Jo (2001). Ouch!: Western Feminists’ ‘Wounded Attachment’ to the ‘Third World Prostitute’. Feminist Review, 1 April 2001, Issue 67, pp.16 – 38.
  2. Guy, Donna. J. (1991). Sex and Danger in Buenos Aires – Prostitution, Nation and Citizenship in Argentina, United States of America.
  3. Hardy, Kate (2010). Incorporating Sex Workers into the Argentine Labor Movement, International Labor and Working-Class History, 77, pp 89 – 108, Cambridge Journals, doi: 10.1017/S0147547909990263.
  4. The Guardian: Argentina’s pros­ti­tu­tes – mothers first, sex workers second
  5. Amnesty: Valtioiden suo­jel­ta­va sek­si­työn­te­ki­jöi­den ihmi­soi­keuk­sia

Kirjoittaja

Suvi Lensu on tohtorikoulutettava Edinburghin yliopistossa ja tutkijana ANTHUSIA-nimisessä antropologisessa tutkimusprojektissa. Hänen kiinnostuksen kohteisiin kuuluvat erityisesti sukupuolentutkimus Etelä-Amerikassa ja Itä-Afrikassa sekä siihen liittyvä seksuaali- ja identiteettipolitiikka.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Amsterdam on yksi Euroopan suosituimmista matkakohteista - vuosittain jopa 19 miljoonaa turistia matkustaa Hollannin pääkaupunkiin. Paikalliset ovat jo pitkään olleet harmissaan öykkäröivien turistimassojen täyttämästä vanhasta kaupungista. Yksi vetävimmistä nähtävyyksistä on Oudekerkspleinin aukio punaisten lyhtyjen alueella, jonne virtaa yli 1000 turistiryhmää viikoittain. Vuoden 2020 alusta lähtien Amsterdamin kaupunki kieltää turistikierrokset punaisten lyhtyjen kaupunginosaan.