Tom of Finland the Movie – kruunaako sodan perintö suomalaisen homon?

Teksti: Antu Sorainen, FT. Podcast-lukija: Bea Bergholm

Tom of Finland -elokuva herättää tunteita ja kes­kus­te­lua kan­sain­vä­li­sen levi­tyk­sen myötä myös Suomen ulko­puo­lel­la. Suomalainen elokuva puhuttaa harvoin tällä tavalla yli kieli- ja kult­tuu­ri­ra­jo­jen. Käytän tilai­suut­ta hyväkseni ja pohdin, mitä erityisiä piirteitä elo­ku­vas­sa nousee esiin tar­kas­tel­les­sa sitä Ruotsista käsin.

Ruotsalainen “Kake” on muita mittavampi mies

Tukholman hips­te­ri­kau­pun­gin­osa Södermalmin elo­ku­va­teat­te­ris­sa Tom of Finland -elokuva oli maa­lis­kuun vau­va­ki­non elokuvana. Parisataa vuotta rauhasta naut­ti­neet, pit­käi­käi­set, vauraat ja hyvä­ham­pai­set ruot­sa­lai­set ovat muutenkin innois­saan Tom of Finlandista. Maaliskuun QX-lehdessä, Ruotsin näky­vim­mäs­sä ja tär­keim­mäs­sä queer-lehdessä, on peräti neljä isoa juttua elo­ku­vas­ta ja yksi Tom of Finland -musi­kaa­lis­ta (joka tosin erheel­li­ses­ti sijoi­te­taan Helsinkiin Turun sijasta). 

bodybuilder-331671_960_720”Tom of Finland on hotimpi kuin koskaan”, julistaa QX:n ensim­mäi­sen sisäsivun otsikko. Kokosivun piir­ros­ku­vas­sa kaikin puolin hyvin varus­tel­tu ToF-seilori flirt­tai­lee hiek­ka­ran­nal­la kahden nah­ka­mie­hen kanssa. Mustavalkoisessa kannessa puo­les­taan poseeraa elo­ku­vas­sa Touko Laaksosen keskeistä homo­mie­hen fan­ta­sia­hah­moa Kakea näytellyt ruot­sa­lai­nen tai­to­luis­te­lu­val­men­ta­ja Niklas Hogner. Tästä on sisä­si­vuil­la koko aukeaman juttu. ”Mikä kunnia!”, hehkuttaa lehti. Siis se, että ruot­sa­lai­nen mies näyttelee “Touko Laaksosen fan­ta­sia­maa­il­man ehkä tärkeintä hahmoa”. 

On jotenkin hel­lyt­tä­vää mutta myös merkille pantavaa, että jutussa koros­te­taan ettei Kaken vertaista homo­mies­tä löydy Suomesta. 

”Ohjaaja Dome Karukoski sanoi vähän lei­kil­lään jäl­keen­päin, että himps­kat­ti sentään, etteivät he onnis­tu­neet löytämään suo­ma­lais­ta kundia, vaan oli pakko ottaa ruot­sa­lai­nen”, Niklas pais­tat­te­lee. Hän jatkaa ker­to­mal­la, miten ei tarvinnut lisä­täyt­tei­tä housui­hin­sa — toisin kuin osa muista Tomin miehiä näytelleistä. 

Durk Dehner, Tomin hen­ki­lö­koh­tai­nen ystävä ja Tom of Finland Foundationin perustaja ja puheen­joh­ta­ja pillahti itkuun näh­des­sään Niklaksen Suomessa elokuvan gaalaensi-illassa. Dehner oli niin lii­kut­tu­nut, että hän puuskahti: ”You are what he fan­ta­sized about”. 

Tärkeyttä enemmän kuin Suomesta käsin näyttää

QX -lehdessä on myös erikseen arvio Tom of Finland -elo­ku­vas­ta. Ruotsalainen näkemys saa suo­ma­lai­sen katsojan tar­kis­ta­maan kantojaan uudesta vink­ke­lis­tä. Itse nautin elo­ku­vas­ta, kun näin sen pian ensi-illan jälkeen Helsingin Kinopalatsissa. En silti ollut tullut aja­tel­leek­si, miten mer­kit­tä­vään genreen se kan­sain­vä­li­ses­ti saattaa sijoittua. 

Jos levitys onnistuu ja vas­taan­ot­to on muualla yhtä suopea kuin Ruotsin homo­me­dias­sa, voi elokuva vertautua län­si­mai­sen elokuvan his­to­rias­sa jopa viime vuosien mer­kit­tä­vim­piin isojen salien queer-leffoihin, jenkkien Caroliin ja brittien Prideen. Näistä kumpikaan ei tosin, ikävä kyllä, ollut niin suuri kas­sa­mag­neet­ti kuin mitä tuottajat odottivat. Ne ovat kuitenkin olleet kään­teen­te­ke­viä queer-yleisölle, jota ei juuri ole hem­mo­tel­tu valtavirtaelokuvilla. 

QX:n kriitikko pitää Tom of Finland -elokuvaa ”yhtenä parhaista ja mie­len­kiin­toi­sim­mis­ta fil­mie­lä­män­ker­rois­ta pitkään aikaan”. Lehti kir­joit­taa, että vaikka ei ole ensim­mäi­nen kerta, kun näemme homo­mie­hen kamp­pai­le­van homo­kiel­tei­sel­tä 40-luvulta 70-luvulle, tätä nar­ra­tii­via on harvoin sijoi­tet­tu ”tes­tos­te­ro­ni­seen sotaan” kylmään Skandinaviaan. Elokuva kuvaa QX:n arvion mukaan “miten niin yksin­ker­tai­nen asia kuin piir­ros­ku­vat tulivat ihmi­soi­keus­tais­te­lun nyrkkeilysäkiksi”. 

”Hollywoodin tai jopa Ruotsin käsissä elo­ku­vas­ta olisi voinut tulla sen­ti­men­taa­li­nen soppa. Kiitos suo­ma­lai­sen vainun siitä tuli selvästi suorempi putki, vaikka se edelleen pitää kiinni charmista, huu­mo­rin­ta­jus­ta ja kauniista miehistä”, päättää arvio. 

Tomin “kulttuurinen omiminen” Ruotsissa

QX-lehden Tom of Finland -hehkutus ei pääty siihen, että Suomi sijoi­te­taan Skandinaviaan — yleen­sä­hän puhutaan Pohjoismaista, mikäli mukana on Norjan ja Tanskan lisäksi myös Suomi — eikä siihen, että vain Ruotsista löytyy kunnon Kake. Erillisessä artik­ke­lis­sa taus­toi­te­taan Tom of Finlandin kult­tuu­ri­his­to­ri­aa. Touko Laaksosen kotipesä oli Suomessa, ja hänen kuvansa lähtivät leviämään USA:n kautta Physique Pictorial -lehden väli­tyk­sel­lä. Artikkelin mukaan Tanska ja Ruotsi olivat kuitenkin ne väylät, joiden kautta todel­li­nen läpimurto tapahtui 1960- ja 1970-luvuilla. 

Touko nautti USA:ssa suurta suosiota, ja hänen tai­det­taan ostivat niin Robert Mapplethorpe kuin Andy Warholkin. Silti hän kaipasi kotiin, kuten hänen poh­jois­mai­set ystävänsä usein todis­ti­vat: ”Siihen Suomeen, joka silloin oli muo­tou­tu­nut keho­tus­kiel­lon ja homo­fo­bian kautta”. QX -lehti lopettaa his­to­ria­jut­tun­sa siihen, miten Touko Laaksonen on nyt aivan toi­sen­lai­sen yhteis­kun­nan symboli Suomen juhliessa sata­vuo­tis­ta itsenäisyyttään. 

Ruotsi – tai ruot­sa­lai­nen homomedia – siis haluaa olla näkyvästi osal­li­se­na Tom of Finland-elo­ku­vas­sa sen keskeisen homo­hah­mon ”tuot­ta­ja­na”, Touko Laaksosen taiteen suo­je­li­ja­na ja tun­ne­tuk­si tekijänä. Samalla tuodaan esiin se, että kyseessä on jotakin perin epä­ruot­sa­lais­ta. Sodan ja homo­fo­bian koros­ta­mi­nen ruot­sa­lais­me­dias­sa Touko Laaksosen taiteen ja elokuvan kehyksenä on kiinnostavaa. 

Miten sota tuodaan itse elo­ku­vas­sa esiin? Minkälaisia mer­ki­tyk­siä ohjaaja ja käsi­kir­joit­ta­ja antavat sodalle suhteessa Laaksosen taiteeseen?

Mitä sota tekee elokuvan Toukolle ja Tomille?

Sotaromantiikka ja sodan yle­vöit­tä­mi­nen on suo­ma­lai­ses­sa uudessa elo­ku­vas­sa tuttua. Rukajärven tie (1999) on tässä genressä ollut ehkä se, josta myöhemmät ohjaajat ja käsi­kir­joit­ta­jat ovat ottaneet oppia – hyvässä ja pahassa. Taistelukohtaukset hidas­te­tus­sa tuli­myrs­kys­sä klassisen musiikin säes­tä­mä­nä ja muut veto­voi­mai­set visu­aa­li­set temput ovat sotae­lo­ku­vien arkea. 

Tämä erikoinen perintö näkyy myös Dome Karukosken ohjauk­ses­sa. Ehkä omituisin rin­ta­ma­vel­jey­den kuva nähdään, kun etu­rin­ta­man sissit ja nuoret täy­den­nys­mie­het yhtyvät moni­ää­ni­seen suloiseen kuo­ro­lau­luun Toukon johdolla. Lähikuvassa nähdään yle­vöi­ty­nei­tä kauniita kasvoja.

Hieman huo­les­tut­ta­vam­paa on se, miten tap­pa­mi­sel­la seli­te­tään homohalua ja Touko Laaksosen taiteen perim­mäi­siä fan­tas­mo­ja. Touko puukottaa rin­ta­mal­la desantin kuo­li­aak­si. Elokuva palaa jat­ku­vas­ti kuvaan, jossa hän hyväilee tämän kuolleen sotilaan kasvoja. Usein vihjataan, että Kaken hahmo syntyi tämän tap­pa­mi­sen seu­rauk­se­na, jon­kin­lai­sen halun ja syyl­li­syy­den yhteen kie­tou­tu­nee­na ulospääsytienä.

Pistol-Child-Toys-Spray-Gun-Colorful-Water-Gun-6089Vaikka puu­ko­tus­koh­taus tuo esiin sodan sat­tu­man­va­rai­suut­ta ja kuoleman ja tap­pa­mi­sen yksi­tyis­koh­tai­suut­ta, julma tappo tekee samalla Toukosta sota­san­ka­rin. Elokuvassa se myöntää Toukolle legi­tii­min mas­ku­lii­ni­suu­den. Hän tappoi suuremman hyvän nimissä, sillä desantit olivat poten­ti­aa­li­ses­ti hyvin vaa­ral­li­sia. Tämän vuoksi hänen perverssi sek­su­aa­li­suu­ten­sa nähdään ran­gais­ta­vuu­den sijaan voi­ma­va­ra­na jolle pitää jäl­ki­kä­teen antaa se kunnia, joka sille kuuluu.

Homoseksuaalisuudesta tulee tässä luennassa samalla osa ”suo­ma­lais­ta hulluutta” – sitä sisua ja raivoa, joka erottaa meidät kan­sal­li­ses­sa nar­ra­tii­vis­sa femi­nii­ni­sis­tä ruot­sa­lais­mie­his­tä ja heikoista venä­läi­sis­tä. Suomalainen homo ei ole femme, eikä Putinin kaapissa. Hän seisoo kan­sa­kun­nan kaapin päällä.

Tämä onkin kiel­tä­mät­tä “hullua” ja siksi kiin­toi­saa! Vastaavaa homo­mie­hen ja homo­por­non nos­ta­mis­ta kan­sa­kun­nan keskiöön ei ole muissa kult­tuu­reis­sa tie­tääk­se­ni tehty, vaikka se tässäkin tapahtuu taiteen muodossa ja nimissä.

AIDS-pandemia ongelmallisena välineenä

Onko Tom of Finland –elokuva siis homo­na­tio­na­lis­mia? Tekeekö se val­koi­ses­ta, pat­rioot­ti­ses­ta, kes­ki­luok­kai­ses­ta miehestä homo­kult­tuu­rin ytimen? Osin kyllä, osin ei. 

Toukon hahmo on elo­ku­vas­sa kiin­toi­sas­ti halunsa kautta vapaa normeista rava­tes­saan puis­tois­sa ja vessoissa, ja työn­täes­sään poi­kays­tä­vään­sä myös muihin syleihin naut­ti­maan seksistä. Toisaalta Toukon hahmo kytketään ovelasti ajan­koh­tai­seen homo­liit­to­kes­kus­te­luun, kun Touko ja hänen nuorempi rakas­ta­jan­sa tekevät hassun ”tahdon” -lupauksen verho-ostoksilla.

Elokuvassa pai­no­te­taan myös sitä, miten rin­ta­mal­la olleiden homo­mies­ten kesken val­lit­se­va yhtei­sym­mär­rys jatkui tukena ja sosi­aa­li­si­na suhteina varhaisen homo­kult­tuu­rin salon­geis­sa, yli luok­ka­ra­jo­jen ja sotilasasemien. 

Tämä on ehkä jopa hete­ro­nor­ma­tii­vi­sen soti­las­vel­jey­den kri­tiik­kiä. Suomalaisessa kir­jal­li­suu­des­sa ja sodan­jäl­kei­sis­sä elo­ku­vis­sa on tuotu usein esiin sitä, että osa sota­ve­te­raa­neis­ta oli nar­ko­maa­ne­ja, eikä heille raa­ja­rik­koi­na ja rampoina enää tar­jot­tu­kaan vanhoja töitä. Sotaelokuvissa ja -kirjoissa toistuu kuva entisestä esi­mie­hes­tä tai soti­las­joh­ta­jas­ta, joka torjuu sivii­lis­sä trau­moi­hin­sa pakah­tu­van rivi­so­ti­laan paluun työelämään.

Finnish-gun-crew-1942

Suomalaisia sotilaita vuonna 1942. Kuva: Wikimedia Commons.

Toisin oli homoilla, painottaa Tom of Finland –elokuva. Rintamalla ja jat­ko­so­dan homo­puis­tois­sa koh­dan­neet upseerit ja ali­pääl­lys­tö tukevat toisiaan puolin ja toisin vuo­si­kym­me­niä eteenpäin. Myös sul­je­tuis­sa salon­geis­sa, joissa eri maa­il­mois­ta olevat miehet muo­dos­ta­vat protohomo-iden­ti­teet­tiä ja löytävät sek­si­kump­pa­nei­ta. Aina siihen saakka kunnes laki muuttuu vuonna 1971, ja Tom of Finlandin miehet räjäyt­tä­vät homo­mas­ku­lii­ni­suu­den jul­ki­suu­teen uutena homohalun häpeä­mät­tö­mä­nä muotona ja yhteisöllisyytenä. 

Elokuvan ongel­mal­li­sin kohta on mie­les­tä­ni se, että AIDS lähes omitaan suo­ma­lais­ten tuot­ta­mak­si asiaksi. Homoseksin julkinen vapau­tu­mi­nen ja homo­mie­hen uusi voimaa ja leik­ki­syyt­tä korostava figuuri laitetaan Tom of Finlandin ansioksi. Samalla kuitenkin viitataan siihen, että ilman Tomin miehiä ja näiden roisia sek­si­kult­tuu­ria, AIDS ei ehkä olisi levinnyt niin kuin se teki. 

AIDSiin viit­taa­mi­nen elo­ku­vas­sa yhden miehen fan­t­asioi­den — ja tämän miehen eri­tyis­ten kan­sal­lis­ten sota­his­to­ria­kyt­kös­ten — kautta tulee ehkä jopa lähelle natio­na­lis­mia. Ohjaaja ja käsi­kir­joit­ta­ja (joiden omista seksuaali-iden­ti­tee­teis­tä en tiedä mitään) ovat jättäneet tut­ki­mus­ret­ken­sä homo­kult­tuu­riin tässä kohden puo­li­tie­hen. Siksi minusta oli outoa, että hel­sin­ki­läi­sy­lei­sö nousi taput­ta­maan elo­ku­val­le sen taval­li­ses­sa sunnuntainäytöksessä. 

Mille he oikeas­taan taput­ti­vat? Mikä on tämän uuden taput­ta­mi­sen politiikka? 

Taputtamisen politiikka ja Tom-miehen vitivalkoisuus

Se, että elo­ku­va­teat­te­ris­sa hurrataan mie­hey­del­le, joka lunastaa oikeuden homo­sek­su­aa­li­suu­teen puu­kot­ta­mal­la vihol­li­sen rin­ta­mal­la, on yhtä lailla häm­men­tä­vää kuin suuret suo­sio­no­soi­tuk­set Pride-marssilla armeijan tai poliisin uni­vor­mus­sa marssijoille.

Artistic-Ritual-Sacrifice-Knife-Dagger-Dark-1877112

Mistä tässä on kyse? Onko niin, että suo­ma­lai­suut­ta ei enää rakenneta ainoas­taan sen vanhan (hetero)narratiivin kautta, jossa päi­hi­tim­me mahtavan Neuvostoliiton puhtaalla sisulla? Rakentuuko suo­ma­lai­suus nyt myös sille, että suo­ma­lai­nen homokaan ei ole ruot­sa­lai­nen peh­mo­fem­me­mies vaan poh­jim­mil­taan tappaja – herkkä ja outo, mutta tosi­pai­kas­sa kuitenkin killeri? 

Nämä kysy­myk­set ovat todella moni­mut­kai­sia. Ruotsalaisten tarve liittyä Tom of Finland -elokuvan buumiin ei kenties ole ainoas­taan hassuhkoa ja hel­lyt­tä­vää. Se voi olla myös merkki siitä, että Ruotsissa homo­na­tio­na­lis­mi saattaa nostaa päätään pii­lou­tu­nee­na libe­ra­lis­min ohella sen koros­ta­mi­seen, että suo­ma­lai­nen sota­his­to­ria rakentaa valkoista homo­mie­heyt­tä kan­sal­li­se­na sankarina.


Artikkelikuva: K.E. Hellman

Kirjoittaja

Antu Sorainen on seurannut lesbomarssien ja sittemmin Priden kehitystä Euroopan eri kaupungeissa 1980-luvulta lähtien silmä tarkkana. Hän on koulutukseltaan sukupuolentutkimuksen dosentti, monitieteinen queer-tutkija ja kulttuuriantropologi. Antu työskentelee akatemiatutkijana Helsingin yliopistossa queer-perintöjen parissa (http://antusorainen.com). Hän johtaa CoreKin-akatemiahanketta, jossa kuvataan uudelleen sukulaisuuden syrjiä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Nimetön 18.3.2017 klo 23:49

    stackarn.

    Vastaa

Lue myös nämä:

Murheellisten laulujen maan vuodelta 1982 piti olla pohjanoteeraus. Matti Syrjän mukaan suositun biisin “tarkoitus oli tehdä satiiri melankolisesta suomalaisesta iskelmästä, jossa todellakin menee kauhean huonosti." Pilkkatarkoituksestaan huolimatta suomalaisen kurjuuden kliseinen kuvaus upposi kansaan kuin kuuma veitsi voihin. “Syyttömänä syntymisestä” on laulettu viime vuosikymmenet etkoilla, jatkoilla, Toyotan takapenkillä ja kotisohvalla - mielellään kotimaisella juomalla höystettynä. Turmiolan Tommi, kirves ja hanki ovat pitäneet paikkansa Suomi-kuvassa. Murheellisten laulujen maa on todempaa kuin tosi.

Dokumentit ovat väylä uusiin näkökulmiin tutuista ja vähemmän tutuista asioista. Viime vuosina on yleistynyt etnografinen, havainnollistava kuvaus, jolla halutaan tuoda esiin kuvattavien ihmisten maailmankuvaa. Voiko antropologian opinnoista olla hyötyä dokumenttien teossa? Mitä eroa on antropologisen kenttätyön ja dokumentin teolla? Näihin kysymyksiin lähdimme hakemaan vastauksia palkitulta dokumentaristi Mirja Metsolalta.

Perjantaina 6.10. saa ensi-iltansa kotimainen elokuva Yösyöttö. Se kertoo miehestä, joka jää kaksin vastasyntyneen kanssa ja joutuu opettelemaan elämää lapsen ehdoilla. Elokuva on lajityypiltään komedia - mitä muutakaan se voisi olla? Vaikka suomalaisessa vanhemmuuskulttuurissa isän rooli on vahvistumassa, on eräs mielikuva miesten vanhemmuudesta edelleen voimissaan: mies ja vauva on toivoton ja hullunkurinen yhdistelmä. Juuri tälle tematiikalle Yösyöttö naureskelee.