Teksti: Antu Sorainen, FT. Podcast-lukija: Bea Bergholm
Tom of Finland -elokuva herättää tunteita ja keskustelua kansainvälisen levityksen myötä myös Suomen ulkopuolella. Suomalainen elokuva puhuttaa harvoin tällä tavalla yli kieli- ja kulttuurirajojen. Käytän tilaisuutta hyväkseni ja pohdin, mitä erityisiä piirteitä elokuvassa nousee esiin tarkastellessa sitä Ruotsista käsin.
Ruotsalainen “Kake” on muita mittavampi mies
Tukholman hipsterikaupunginosa Södermalmin elokuvateatterissa Tom of Finland -elokuva oli maaliskuun vauvakinon elokuvana. Parisataa vuotta rauhasta nauttineet, pitkäikäiset, vauraat ja hyvähampaiset ruotsalaiset ovat muutenkin innoissaan Tom of Finlandista. Maaliskuun QX-lehdessä, Ruotsin näkyvimmässä ja tärkeimmässä queer-lehdessä, on peräti neljä isoa juttua elokuvasta ja yksi Tom of Finland -musikaalista (joka tosin erheellisesti sijoitetaan Helsinkiin Turun sijasta).
”Tom of Finland on hotimpi kuin koskaan”, julistaa QX:n ensimmäisen sisäsivun otsikko. Kokosivun piirroskuvassa kaikin puolin hyvin varusteltu ToF-seilori flirttailee hiekkarannalla kahden nahkamiehen kanssa. Mustavalkoisessa kannessa puolestaan poseeraa elokuvassa Touko Laaksosen keskeistä homomiehen fantasiahahmoa Kakea näytellyt ruotsalainen taitoluisteluvalmentaja Niklas Hogner. Tästä on sisäsivuilla koko aukeaman juttu. ”Mikä kunnia!”, hehkuttaa lehti. Siis se, että ruotsalainen mies näyttelee “Touko Laaksosen fantasiamaailman ehkä tärkeintä hahmoa”.
On jotenkin hellyttävää mutta myös merkille pantavaa, että jutussa korostetaan ettei Kaken vertaista homomiestä löydy Suomesta.
”Ohjaaja Dome Karukoski sanoi vähän leikillään jälkeenpäin, että himpskatti sentään, etteivät he onnistuneet löytämään suomalaista kundia, vaan oli pakko ottaa ruotsalainen”, Niklas paistattelee. Hän jatkaa kertomalla, miten ei tarvinnut lisätäytteitä housuihinsa – toisin kuin osa muista Tomin miehiä näytelleistä.
Durk Dehner, Tomin henkilökohtainen ystävä ja Tom of Finland Foundationin perustaja ja puheenjohtaja pillahti itkuun nähdessään Niklaksen Suomessa elokuvan gaalaensi-illassa. Dehner oli niin liikuttunut, että hän puuskahti: ”You are what he fantasized about”.
Tärkeyttä enemmän kuin Suomesta käsin näyttää
QX -lehdessä on myös erikseen arvio Tom of Finland -elokuvasta. Ruotsalainen näkemys saa suomalaisen katsojan tarkistamaan kantojaan uudesta vinkkelistä. Itse nautin elokuvasta, kun näin sen pian ensi-illan jälkeen Helsingin Kinopalatsissa. En silti ollut tullut ajatelleeksi, miten merkittävään genreen se kansainvälisesti saattaa sijoittua.
Jos levitys onnistuu ja vastaanotto on muualla yhtä suopea kuin Ruotsin homomediassa, voi elokuva vertautua länsimaisen elokuvan historiassa jopa viime vuosien merkittävimpiin isojen salien queer-leffoihin, jenkkien Caroliin ja brittien Prideen. Näistä kumpikaan ei tosin, ikävä kyllä, ollut niin suuri kassamagneetti kuin mitä tuottajat odottivat. Ne ovat kuitenkin olleet käänteentekeviä queer-yleisölle, jota ei juuri ole hemmoteltu valtavirtaelokuvilla.
QX:n kriitikko pitää Tom of Finland -elokuvaa ”yhtenä parhaista ja mielenkiintoisimmista filmielämänkerroista pitkään aikaan”. Lehti kirjoittaa, että vaikka ei ole ensimmäinen kerta, kun näemme homomiehen kamppailevan homokielteiseltä 40-luvulta 70-luvulle, tätä narratiivia on harvoin sijoitettu ”testosteroniseen sotaan” kylmään Skandinaviaan. Elokuva kuvaa QX:n arvion mukaan “miten niin yksinkertainen asia kuin piirroskuvat tulivat ihmisoikeustaistelun nyrkkeilysäkiksi”.
”Hollywoodin tai jopa Ruotsin käsissä elokuvasta olisi voinut tulla sentimentaalinen soppa. Kiitos suomalaisen vainun siitä tuli selvästi suorempi putki, vaikka se edelleen pitää kiinni charmista, huumorintajusta ja kauniista miehistä”, päättää arvio.
Tomin “kulttuurinen omiminen” Ruotsissa
QX-lehden Tom of Finland -hehkutus ei pääty siihen, että Suomi sijoitetaan Skandinaviaan – yleensähän puhutaan Pohjoismaista, mikäli mukana on Norjan ja Tanskan lisäksi myös Suomi – eikä siihen, että vain Ruotsista löytyy kunnon Kake. Erillisessä artikkelissa taustoitetaan Tom of Finlandin kulttuurihistoriaa. Touko Laaksosen kotipesä oli Suomessa, ja hänen kuvansa lähtivät leviämään USA:n kautta Physique Pictorial -lehden välityksellä. Artikkelin mukaan Tanska ja Ruotsi olivat kuitenkin ne väylät, joiden kautta todellinen läpimurto tapahtui 1960- ja 1970-luvuilla.
Kuva: Esther Vargas, CC BY-SA 2.0
Touko nautti USA:ssa suurta suosiota, ja hänen taidettaan ostivat niin Robert Mapplethorpe kuin Andy Warholkin. Silti hän kaipasi kotiin, kuten hänen pohjoismaiset ystävänsä usein todistivat: ”Siihen Suomeen, joka silloin oli muotoutunut kehotuskiellon ja homofobian kautta”. QX -lehti lopettaa historiajuttunsa siihen, miten Touko Laaksonen on nyt aivan toisenlaisen yhteiskunnan symboli Suomen juhliessa satavuotista itsenäisyyttään.
Ruotsi – tai ruotsalainen homomedia – siis haluaa olla näkyvästi osallisena Tom of Finland-elokuvassa sen keskeisen homohahmon ”tuottajana”, Touko Laaksosen taiteen suojelijana ja tunnetuksi tekijänä. Samalla tuodaan esiin se, että kyseessä on jotakin perin epäruotsalaista. Sodan ja homofobian korostaminen ruotsalaismediassa Touko Laaksosen taiteen ja elokuvan kehyksenä on kiinnostavaa.
Miten sota tuodaan itse elokuvassa esiin? Minkälaisia merkityksiä ohjaaja ja käsikirjoittaja antavat sodalle suhteessa Laaksosen taiteeseen?
Mitä sota tekee elokuvan Toukolle ja Tomille?
Sotaromantiikka ja sodan ylevöittäminen on suomalaisessa uudessa elokuvassa tuttua. Rukajärven tie (1999) on tässä genressä ollut ehkä se, josta myöhemmät ohjaajat ja käsikirjoittajat ovat ottaneet oppia – hyvässä ja pahassa. Taistelukohtaukset hidastetussa tulimyrskyssä klassisen musiikin säestämänä ja muut vetovoimaiset visuaaliset temput ovat sotaelokuvien arkea.
Tämä erikoinen perintö näkyy myös Dome Karukosken ohjauksessa. Ehkä omituisin rintamaveljeyden kuva nähdään, kun eturintaman sissit ja nuoret täydennysmiehet yhtyvät moniääniseen suloiseen kuorolauluun Toukon johdolla. Lähikuvassa nähdään ylevöityneitä kauniita kasvoja.
Hieman huolestuttavampaa on se, miten tappamisella selitetään homohalua ja Touko Laaksosen taiteen perimmäisiä fantasmoja. Touko puukottaa rintamalla desantin kuoliaaksi. Elokuva palaa jatkuvasti kuvaan, jossa hän hyväilee tämän kuolleen sotilaan kasvoja. Usein vihjataan, että Kaken hahmo syntyi tämän tappamisen seurauksena, jonkinlaisen halun ja syyllisyyden yhteen kietoutuneena ulospääsytienä.
Vaikka puukotuskohtaus tuo esiin sodan sattumanvaraisuutta ja kuoleman ja tappamisen yksityiskohtaisuutta, julma tappo tekee samalla Toukosta sotasankarin. Elokuvassa se myöntää Toukolle legitiimin maskuliinisuuden. Hän tappoi suuremman hyvän nimissä, sillä desantit olivat potentiaalisesti hyvin vaarallisia. Tämän vuoksi hänen perverssi seksuaalisuutensa nähdään rangaistavuuden sijaan voimavarana jolle pitää jälkikäteen antaa se kunnia, joka sille kuuluu.
Homoseksuaalisuudesta tulee tässä luennassa samalla osa ”suomalaista hulluutta” – sitä sisua ja raivoa, joka erottaa meidät kansallisessa narratiivissa feminiinisistä ruotsalaismiehistä ja heikoista venäläisistä. Suomalainen homo ei ole femme, eikä Putinin kaapissa. Hän seisoo kansakunnan kaapin päällä.
Tämä onkin kieltämättä “hullua” ja siksi kiintoisaa! Vastaavaa homomiehen ja homopornon nostamista kansakunnan keskiöön ei ole muissa kulttuureissa tietääkseni tehty, vaikka se tässäkin tapahtuu taiteen muodossa ja nimissä.
AIDS-pandemia ongelmallisena välineenä
Onko Tom of Finland –elokuva siis homonationalismia? Tekeekö se valkoisesta, patrioottisesta, keskiluokkaisesta miehestä homokulttuurin ytimen? Osin kyllä, osin ei.
Toukon hahmo on elokuvassa kiintoisasti halunsa kautta vapaa normeista ravatessaan puistoissa ja vessoissa, ja työntäessään poikaystäväänsä myös muihin syleihin nauttimaan seksistä. Toisaalta Toukon hahmo kytketään ovelasti ajankohtaiseen homoliittokeskusteluun, kun Touko ja hänen nuorempi rakastajansa tekevät hassun ”tahdon” -lupauksen verho-ostoksilla.
Elokuvassa painotetaan myös sitä, miten rintamalla olleiden homomiesten kesken vallitseva yhteisymmärrys jatkui tukena ja sosiaalisina suhteina varhaisen homokulttuurin salongeissa, yli luokkarajojen ja sotilasasemien.
Tämä on ehkä jopa heteronormatiivisen sotilasveljeyden kritiikkiä. Suomalaisessa kirjallisuudessa ja sodanjälkeisissä elokuvissa on tuotu usein esiin sitä, että osa sotaveteraaneista oli narkomaaneja, eikä heille raajarikkoina ja rampoina enää tarjottukaan vanhoja töitä. Sotaelokuvissa ja -kirjoissa toistuu kuva entisestä esimiehestä tai sotilasjohtajasta, joka torjuu siviilissä traumoihinsa pakahtuvan rivisotilaan paluun työelämään.
Suomalaisia sotilaita vuonna 1942. Kuva: Wikimedia Commons.
Toisin oli homoilla, painottaa Tom of Finland –elokuva. Rintamalla ja jatkosodan homopuistoissa kohdanneet upseerit ja alipäällystö tukevat toisiaan puolin ja toisin vuosikymmeniä eteenpäin. Myös suljetuissa salongeissa, joissa eri maailmoista olevat miehet muodostavat protohomo-identiteettiä ja löytävät seksikumppaneita. Aina siihen saakka kunnes laki muuttuu vuonna 1971, ja Tom of Finlandin miehet räjäyttävät homomaskuliinisuuden julkisuuteen uutena homohalun häpeämättömänä muotona ja yhteisöllisyytenä.
Elokuvan ongelmallisin kohta on mielestäni se, että AIDS lähes omitaan suomalaisten tuottamaksi asiaksi. Homoseksin julkinen vapautuminen ja homomiehen uusi voimaa ja leikkisyyttä korostava figuuri laitetaan Tom of Finlandin ansioksi. Samalla kuitenkin viitataan siihen, että ilman Tomin miehiä ja näiden roisia seksikulttuuria, AIDS ei ehkä olisi levinnyt niin kuin se teki.
AIDSiin viittaaminen elokuvassa yhden miehen fantasioiden – ja tämän miehen erityisten kansallisten sotahistoriakytkösten – kautta tulee ehkä jopa lähelle nationalismia. Ohjaaja ja käsikirjoittaja (joiden omista seksuaali-identiteeteistä en tiedä mitään) ovat jättäneet tutkimusretkensä homokulttuuriin tässä kohden puolitiehen. Siksi minusta oli outoa, että helsinkiläisyleisö nousi taputtamaan elokuvalle sen tavallisessa sunnuntainäytöksessä.
Mille he oikeastaan taputtivat? Mikä on tämän uuden taputtamisen politiikka?
Taputtamisen politiikka ja Tom-miehen vitivalkoisuus
Se, että elokuvateatterissa hurrataan mieheydelle, joka lunastaa oikeuden homoseksuaalisuuteen puukottamalla vihollisen rintamalla, on yhtä lailla hämmentävää kuin suuret suosionosoitukset Pride-marssilla armeijan tai poliisin univormussa marssijoille.
Mistä tässä on kyse? Onko niin, että suomalaisuutta ei enää rakenneta ainoastaan sen vanhan (hetero)narratiivin kautta, jossa päihitimme mahtavan Neuvostoliiton puhtaalla sisulla? Rakentuuko suomalaisuus nyt myös sille, että suomalainen homokaan ei ole ruotsalainen pehmofemmemies vaan pohjimmiltaan tappaja – herkkä ja outo, mutta tosipaikassa kuitenkin killeri?
Nämä kysymykset ovat todella monimutkaisia. Ruotsalaisten tarve liittyä Tom of Finland -elokuvan buumiin ei kenties ole ainoastaan hassuhkoa ja hellyttävää. Se voi olla myös merkki siitä, että Ruotsissa homonationalismi saattaa nostaa päätään piiloutuneena liberalismin ohella sen korostamiseen, että suomalainen sotahistoria rakentaa valkoista homomieheyttä kansallisena sankarina.
Artikkelikuva: K.E. Hellman
stackarn.