Moderni lää­ke­tie­de julistaa antavansa naisille valtuudet omien kehojensa kont­rol­loi­mi­seen. Naiset, joilla on pääsy lää­ke­tie­teen pal­ve­lui­den pariin, ovat his­to­rial­li­ses­ti ennen näke­mät­tö­mäl­lä tavalla vapaita. Tämän artik­ke­lin pohjana on näkemys, jonka mukaan naisen oikeus kont­rol­loi­da omaa kehoaan on tavoit­te­le­mi­sen arvoinen asia. Abortilla on monen­lai­sia poliit­ti­sia ulot­tu­vuuk­sia, ja toisinaan se tulkitaan vir­heel­li­ses­ti tämän kont­rol­lin pettämiseksi. 

Käytän aineis­to­na omia koke­muk­sia­ni raskauden kes­key­tyk­sis­tä, ant­ro­po­lo­gian jatko-opis­ke­li­jan näkö­kul­mas­ta. Kiedon yhteen teoriaa ja koke­muk­sia­ni ras­kau­den­kes­key­tyk­sis­tä Helsingissä ja Pekingissä, joissa omat aborttini tehtiin. Kirjoitan yleisestä suh­tau­tu­mi­ses­ta aborttiin sekä abortista kehon kont­rol­loi­mi­sen epäonnistumisena.

Kuva: Clem Onojeghuo (CC0)

Haluan korostaa, että esit­tä­mä­ni ajatukset yhdis­tä­vät omia koke­muk­sia­ni laa­jem­paan ant­ro­po­lo­gi­seen kes­kus­te­luun. Pohdintani eivät pohjaudu kattavaan tut­ki­muk­seen ja ovat siten rajal­li­sia. Tuon tekstissä itseni ja ympä­ris­tö­ni etno­gra­fi­sen katseen kohteeksi, tavoit­tee­na­ni tar­kas­tel­la koke­muk­sia­ni pintaa syvem­mäl­tä. Haluan samalla tuoda näkyväksi moni­mut­kai­sia val­ta­kamp­pai­lui­ta, jotka ohjaavat sitä, miten nais­ke­ho­ja yhteis­kun­nas­sam­me arvioi­daan. Pyrkimykseni ei ole esittää totuuksia, vaan herättää ajatuksia ja kes­kus­te­lua aiheesta. 

Se toisenlainen raskaus

Lääketieteen kehi­tyk­sen myötä käsi­tyk­sem­me siitä, mihin ihmisen lisään­ty­mi­se­li­mis­tö kykenee, on muuttunut radi­kaa­lis­ti. Avoin ja rehel­li­nen puhe naisen lisään­ty­mi­se­li­mis­tä on silti edelleen tabu. Esimerkiksi kuu­kau­ti­set tuntuvat yhä olevan hankala puheenaihe.

Kuva: erin wil­liam­son (CC BY-NC-ND 2.0)

Antropologinen tutkimus osoittaa kuu­kau­tis­kier­toon lii­te­tyis­sä stig­mois­sa olevan eroa­vai­suuk­sia riippuen siitä, millä tavalla kehoa ja sen fysio­lo­gi­sia tapah­tu­mia hah­mo­te­taan kult­tuu­ris­sa. Susan Brownell on tehnyt etno­gra­fis­ta tut­ki­mus­ta nais­puo­lis­ten kan­sal­li­sur­hei­li­joi­den parissa Kiinassa. Hänen mukaansa ame­rik­ka­lai­set nai­sur­hei­li­jat osoit­ta­vat halua joko nor­ma­li­soi­da suku­puol­ten välisiä rajoja tai jättää ne huomiotta. Heidän kii­na­lai­set kol­le­gan­sa taas näkevät kehon rytmit, kuten kuu­kau­tis­kier­ron, oleel­li­se­na osana naiseutta ja terveyttä. Kuukautisia ei tarvitse pitää salassa. Esimerkiksi viime olym­pia­lai­sis­sa kil­pail­lut kii­na­lai­nen uimari Fu Yuanhui ilmoitti kuu­kau­ti­set syyksi huonolle kisamenestykselleen.

Naisten kehojen kont­rol­lin rajoi­tuk­sis­ta puhutaan jul­ki­suu­des­sa avoimesti vain harvoin. Antropologi Emily Martinin mukaan kuu­kau­tis­kier­toa pide­tään­kin “salaisena sairautena”. 

Martin on tutkinut naisen lisään­ty­mis­jär­jes­tel­män kuvauksia lää­ke­tie­tei­den parissa, ja verrannut kuvausten suhdetta ame­rik­ka­lais­ten naisten omiin tul­kin­toi­hin kehois­taan. Martinin mukaan kuu­kau­ti­set tulisi “salaisen sairauden” sijasta nähdä osoi­tuk­se­na onnis­tu­nees­ta raskauden vält­tä­mi­ses­tä ja mah­dol­li­ses­ti hai­tal­li­sen mate­ri­aa­lin pois­ta­mi­ses­ta kohdusta.

Tämä herättää kysy­myk­sen: nähdäänkö abortti siis sairautena?

Kun olin raskaana ja odotin aborttia, kehossani oli sairaus, joka tarvitsi hoitoa. Se oli virhe ja epä­on­nis­tu­mi­nen. Kehoni oli pettänyt minut. En ollut onnis­tu­nut käyt­täy­ty­mään niin kuin naisen tulee — kuin vas­tuul­li­nen aikuinen nainen, joka hallitsee oman kehonsa. Tunsin häpeää. Kuin olisin ollut kyke­ne­mä­tön ymmär­tä­mään, mihin kehoni pystyi. 

Abortin jälkeen olin jäl­ki­tar­kas­tuk­ses­sa kli­ni­kal­la. Istuin sai­raan­hoi­ta­jan pienessä, vaa­lean­si­ni­ses­sä toi­mis­tos­sa kuun­te­le­mas­sa esitelmää ehkäi­sy­vaih­toeh­dois­ta. Olimme käyneet tämän rituaalin läpi ennenkin, mutta en ollut vielä tehnyt valintaa. Kerroin hoi­ta­jal­le kuu­kau­tis­kier­ron sekoit­ta­mi­seen liit­ty­vis­tä pelois­ta­ni. Hän sanoi, että kuu­kau­ti­set ovat itse asiassa “luonnoton” asia, pelkkää ylijäämää ja jätettä epä­on­nis­tu­nees­ta yri­tyk­ses­tä. En tar­vit­si­si kuu­kau­ti­sia mihinkään. Tapaamisemme päättyi, kun valitsin ehkäi­sy­me­to­din ja hän määräsi minulle reseptin. Olin ‘paran­tu­nut’, ja lisään­ty­mi­se­li­mis­tö­ni oli taas ‘hal­lin­nas­sa’.

Kuva: Sarah Mirk (CC BY-NC 2.0)

Michel Foucaultin biovallan käsitettä mukaillen: valta on muutakin kuin hal­lit­se­van ryhmän valtaa toisiin. Valtaa on näh­tä­vis­sä kaikilla joka­päi­väi­sen elämän tasoilla, joihin ihminen osal­lis­tuu kehol­li­sen itse­val­von­nan ja itse­kont­rol­lin kautta. Näin kehosta tulee ‘alis­ta­mi­sen näyttämö’. 

Foucault muis­tut­taa, että yhteis­kun­ta muokkaa usko­muk­sia ja käy­tän­tö­jä siitä, miltä kehojen tulee näyttää, miten niiden pitää käyt­täy­tyä, ja miten niitä tulkitaan. Vahvistamme näitä tul­kin­to­ja itse joka päivä. Tämä tekee mah­dot­to­mak­si paitsi sen, että erot­tai­sim­me itsemme medi­kaa­li­ses­ta ja far­ma­seut­ti­ses­ta dis­kurs­sis­ta, myös sen, että uppou­tui­sim­me siihen täysin. Monet näistä tul­kin­nois­ta on myös sisään­kir­joi­tet­tu kieleen, jota käytetään diag­noo­sien ja hoitojen muodostamiseksi.

Kehoni muutokset — val­ta­vas­ti kasvaneet rinnat, hen­gäs­ty­mi­nen ja huimaus, väsymys ja mielialan heittelyt — saivat aikaan sen, että minun oli välillä pakko kertoa tun­te­mat­to­mil­le tai puo­li­tu­tuil­le tilastani. Joskus jopa halusin tehdä niin. Olisin mieluiten maininnut asiasta vain ohimennen, mutta sellaista on vaikea tehdä häm­men­tä­mät­tä kuulijaa. 

“Olen raskaana.” Siltä varalta, että kuulija aikoisi onnitella minua, jatkoin ennen kuin sanat olivat ehtineet kokonaan ulos suustani: “En aio pitää sitä. Teen abortin.”

Raskauden kes­key­tyk­ses­tä ei voi puhua tyyliin “minulla on se ja se sairaus”. Ensin täytyy ilmaista asioiden nykytila, raskaana oleminen. Sen jälkeen on sel­ven­net­tä­vä ongelman laatu: “teen abortin”. 

‘Abortti’ saisi olla myös adjek­tii­vi. Tai ehkä ras­kau­del­le vain pitäisi olla toinenkin sana: se raskaus, joka on ei-toivottu. Se raskaus, jossa sikiö pois­te­taan kohdusta ennen kuin sillä on mah­dol­li­suus itse­näi­seen ole­mas­sao­loon. Jos sellainen sana olisi olemassa, ehkä siihen voisi viitata lää­ke­tie­teel­li­se­nä asiana. Ehkä se silloin kuu­los­tai­si vähemmän köm­pe­löl­tä ja pelot­ta­val­ta, ja siitä olisi helpompaa puhua. 

Rajoitetut kehot

Kuva: Lizzie Guilbert (CC0)

Päädyin aborttiin monista sosi­aa­li­sis­ta syistä johtuen. Olin pari­suh­tees­sa, jolla ei ollut tule­vai­suut­ta ja talou­del­li­nen tilan­tee­ni oli epävarma. Toisen vuoden toh­to­ri­kou­lu­tet­ta­va­na minulla ei ollut pit­kä­kes­tois­ta tut­ki­mus­ra­hoi­tus­ta. Tuntui, että lapsi olisi tullut tut­ki­muk­sel­lis­ten tavoit­tei­de­ni tielle. Olin lähdössä kent­tä­töi­hin väi­tös­kir­jaa­ni varten — edessä oli 12 kuukautta maa­lais­ky­läs­sä lounais-Kiinassa. Olin aina kuvi­tel­lut kent­tä­työn itse­näi­sek­si, yksi­näi­sek­si hommaksi. Miten voisin viedä pienen lapsen vuodeksi kii­na­lai­seen kylään ja samalla keskittyä työhöni? 

Yli 60 % maailman väestöstä, mukaan lukien Suomen väestö, elää maissa, joissa on liberaali abort­ti­lain­sää­dän­tö. Suomen nykyinen abort­ti­lain­sää­dän­tö otettiin käyttöön vuonna 1970. Laki yhdessä pal­ve­lui­den ilmai­suu­den ja tur­val­li­suu­den kanssa takaavat sen, että laittomat abortit ovat hyvin har­vi­nai­sia. Pidän itseäni etuoi­keu­tet­tu­na, kun olen saanut läpikäydä aborttini lail­li­sis­sa olosuhteissa. 

Kun lopulta päätin kes­keyt­tää raskauden, soitin ter­veys­kes­kuk­seen ja kerroin tilan­tee­ni. Numero on se, johon kaikki raskaana olevat naiset soittavat. Se on ensim­mäi­nen yhtey­den­ot­to, joka aloittaa viral­li­sen prosessin kohti jompaa kumpaa lop­pu­tu­los­ta: syn­ny­tys­tä tai keskeytystä. 

Tunsin saavani ter­veys­kes­kuk­sen hen­ki­lö­kun­nal­ta tukea. He selit­ti­vät prosessin ete­ne­mi­sen selkeästi ja auttoivat lää­kä­riai­ko­jen varaa­mi­ses­sa niin, että minun oli helpompi ymmärtää, milloin var­si­nai­nen abortti tapah­tui­si. Mitään yllä­tyk­siä ei tullut vastaan ja keskeytys tehtiin muutaman viikon sisällä. 

Kokemukseni Suomen ter­veys­pal­ve­luis­ta on hyvin erilainen kuin yhdeksän vuotta aiempi abort­ti­ko­ke­muk­se­ni Pekingissä, jossa olen elänyt suurimman osan elämääni. Siellä pro­ses­se­ja ei selitetty minulle selvästi. Minun oli puli­tet­ta­va suuri summa rahaa joka kerta sai­raa­laan saa­pues­sa­ni, ja ter­veys­tar­kas­tus­ten määrä oli loputon. Rahalle vas­ti­neek­si sain pinkan lomak­kei­ta täy­tet­tä­väk­si. Tarkastukset tehtiin saa­pu­mis­jär­jes­tyk­ses­sä, joten vietin tun­ti­kausia sai­raa­las­sa odotellen. En juurikaan ymmär­tä­nyt, mikä minua odotti tai mitä kaikissa tut­ki­mus­ten jälkeen saa­mis­sa­ni lomak­keis­sa edes luki. 

Sairaalahenkilökunta vaikutti yli­työl­lis­te­tyl­tä ja pois­sao­le­val­ta. Ensimmäisessä ter­veys­tar­kas­tuk­ses­sa makasin jalat levällään tut­ki­mus­pöy­däl­lä, kun gyne­ko­lo­gi lähti vas­taa­maan puhe­li­meen. Palattuaan jal­ko­vä­lii­ni hän täytteli samalla minua koskevia lomak­kei­ta. Hän vilkaisi ensim­mäis­tä kertaa jal­ko­vä­li­ni sijasta kas­voi­hi­ni ja apaat­ti­sen katseen saat­te­le­ma­na kysyi: “Et siis aio pitää sitä?”

Oli kuin sisälläni olisi ollut kasvain, joka piti poistaa. Se kasvoi joka hetki suu­rem­mak­si, ja loputon paperityö esti kasvun pysäyt­tä­mi­sen. Pelkäsin kai, että jos prosessi venyisi liikaa, kiin­tyi­sin kas­vai­meen — eikä se olisi enää kasvain.

Tai ehkä minun ole­tet­tiin ajat­te­le­van niin. Minua oli varoi­tel­tu katu­muk­ses­ta ja trau­mois­ta. Missä sellaiset tunteet piileskelivät?

Jälkikäteen ajatellen olisin voinut kir­joit­taa vastineen Suvi Jaakkolan artik­ke­liin “Suomiko maailman paras maa olla äiti?” otsikolla “Suomiko maailman paras maa tehdä abortti?”. Olisin väittänyt että kyllä on, ja että asian tulee pysyä tällä tolalla. Olin vai­kut­tu­nut siitä, miten avuliaita ja tukevia suo­ma­lai­set lääkärit ja hoi­to­hen­ki­lö­kun­ta olivat ras­kau­den­kes­key­tyk­se­ni suhteen. Olisin halunnut kertoa koke­muk­ses­ta­ni ja ylistää Suomen ter­vey­den­huol­to­jär­jes­tel­mää. Sen sijaan tunsin, että minua roh­kais­tiin olemaan puhumatta kokemuksestani.

Perhettä ja läheisiä ystäviä lukuu­not­ta­mat­ta sain vastaani vain tyhjiä katseita, kun kerroin, että minulla on “ei-toivottu raskaus”. Ehkä kuulijat halusivat kysyä samaa, mitä olen niin usein kysynyt itseltäni: “Kuinka saatoit olla niin varomaton ja vastuuton?”

Ja sitä heidän olisi sie­tä­nyt­kin kysyä. “En ollut täysin vastuuton”, olisin puo­lus­tuk­sek­se­ni voinut sanoa. “Käytin ehkäisyä” — tarkemmin sanottuna jäl­kieh­käi­syä. Molemmilla kerroilla. Mutta mikään ehkäi­sy­me­ne­tel­mä ei ole täysin varma. 

“Miksi haluat puhua siitä? Ei kukaan halua kuulla abortista.” Useimmat eivät sanoneet niiden tyhjien katseiden lisäksi yhtään mitään.

Kuva: Giulia Bertelli (CC0)

Monet ovat sitä mieltä, että vapaus aborttiin on tärkeä osa naisten oikeuksia ja oman kehon hallintaa. Tämä ajatus kulkee ehkäi­sy­me­ne­tel­mien kehitystä koskevan kes­kus­te­lun rinnalla. Silti abortti on edelleen herkkä ja kiis­ta­na­lai­nen aihe. Se on edelleen stigma. 

Aborttiin liittyy niin monia rajoi­tuk­sia ja myyttejä, että avoin puhe aiheesta on tar­peet­to­man vaikeaa. Tilanteessa, jossa lää­ke­tie­de on näen­näi­ses­ti val­tuut­ta­nut naiset omien kehojensa pro­ses­sien hal­lin­taan, aborttiin pää­ty­mi­nen näyt­täy­tyy epäonnistumisena. 

Kontrolloimattomat kehot

Aborteille on tarve niin kauan kuin ihmiset har­ras­ta­vat seksiä. Harhakuvitelmat, joiden mukaan voimme kont­rol­loi­da kehojamme täysin, katoavat vasta, kun tun­nis­tam­me jokaisen kehon moni­mut­kai­sen ainutkertaisuuden. 

Ei ole olemassa mitään nor­ma­tii­vis­ta kehoa aivan kuin ei ole mitään nor­ma­tii­vis­ta lisään­ty­mi­se­li­mis­töä­kään. Lääketieteen ja medi­kaa­li­tek­no­lo­gian kehi­tyk­ses­tä huo­li­mat­ta tiede ei voi tehdä kehoista normatiivisia. 

Joskus kehomme pettävät meidät. Joskus me petämme kehomme.

Jos oletamme, että voimme tark­kail­la ja hallita kehojamme, emme pääse yli kont­rol­lin tar­pees­tam­me. Sen ylit­tä­mi­seen tarvitaan yksi­löl­lis­ten kehojen ymmär­rys­tä, joka voi kehittyä sai­raa­laym­pä­ris­tös­sä käytyjen kes­kus­te­lu­jen tuloksena. Tarvitaan myös sai­raa­loi­den ulko­puo­li­sia tur­val­li­sia tiloja. Ihmisten on voitava puhua kehol­li­sis­ta koke­muk­sis­taan avoimesti ilman, että kes­kus­te­lu pohjaa lää­ke­tie­teel­li­siin tul­kin­toi­hin lisään­ty­mi­se­li­mis­tä. Ehkä tämäkin on eräs keino lisätä tai menettää kontrollia.

Kuva: Alvaro Tapia (CC BY-NC-ND 2.0)

Tämä artikkeli muotoutui yhteis­työs­sä kollegani Mari Valdurin kanssa. Haluan kiittää häntä hen­ki­lö­koh­tai­sis­ta ja rehel­li­sis­tä kes­kus­te­luis­ta, joita kävimme samalla kun pyö­rit­te­lin tekstin teemaa mielessäni.

Korjaus: jutussa mai­nit­tiin aiemmin vir­heel­li­ses­ti, että abort­ti­la­ki uusittiin 1950. Oikea vuosi on 1970.