Moderni lääketiede julistaa antavansa naisille valtuudet omien kehojensa kontrolloimiseen. Naiset, joilla on pääsy lääketieteen palveluiden pariin, ovat historiallisesti ennen näkemättömällä tavalla vapaita. Tämän artikkelin pohjana on näkemys, jonka mukaan naisen oikeus kontrolloida omaa kehoaan on tavoittelemisen arvoinen asia. Abortilla on monenlaisia poliittisia ulottuvuuksia, ja toisinaan se tulkitaan virheellisesti tämän kontrollin pettämiseksi.
Käytän aineistona omia kokemuksiani raskauden keskeytyksistä, antropologian jatko-opiskelijan näkökulmasta. Kiedon yhteen teoriaa ja kokemuksiani raskaudenkeskeytyksistä Helsingissä ja Pekingissä, joissa omat aborttini tehtiin. Kirjoitan yleisestä suhtautumisesta aborttiin sekä abortista kehon kontrolloimisen epäonnistumisena.

Kuva: Clem Onojeghuo (CC0)
Haluan korostaa, että esittämäni ajatukset yhdistävät omia kokemuksiani laajempaan antropologiseen keskusteluun. Pohdintani eivät pohjaudu kattavaan tutkimukseen ja ovat siten rajallisia. Tuon tekstissä itseni ja ympäristöni etnografisen katseen kohteeksi, tavoitteenani tarkastella kokemuksiani pintaa syvemmältä. Haluan samalla tuoda näkyväksi monimutkaisia valtakamppailuita, jotka ohjaavat sitä, miten naiskehoja yhteiskunnassamme arvioidaan. Pyrkimykseni ei ole esittää totuuksia, vaan herättää ajatuksia ja keskustelua aiheesta.
Se toisenlainen raskaus
Lääketieteen kehityksen myötä käsityksemme siitä, mihin ihmisen lisääntymiselimistö kykenee, on muuttunut radikaalisti. Avoin ja rehellinen puhe naisen lisääntymiselimistä on silti edelleen tabu. Esimerkiksi kuukautiset tuntuvat yhä olevan hankala puheenaihe.

Kuva: erin williamson (CC BY-NC-ND 2.0)
Antropologinen tutkimus osoittaa kuukautiskiertoon liitetyissä stigmoissa olevan eroavaisuuksia riippuen siitä, millä tavalla kehoa ja sen fysiologisia tapahtumia hahmotetaan kulttuurissa. Susan Brownell on tehnyt etnografista tutkimusta naispuolisten kansallisurheilijoiden parissa Kiinassa. Hänen mukaansa amerikkalaiset naisurheilijat osoittavat halua joko normalisoida sukupuolten välisiä rajoja tai jättää ne huomiotta. Heidän kiinalaiset kollegansa taas näkevät kehon rytmit, kuten kuukautiskierron, oleellisena osana naiseutta ja terveyttä. Kuukautisia ei tarvitse pitää salassa. Esimerkiksi viime olympialaisissa kilpaillut kiinalainen uimari Fu Yuanhui ilmoitti kuukautiset syyksi huonolle kisamenestykselleen.
Naisten kehojen kontrollin rajoituksista puhutaan julkisuudessa avoimesti vain harvoin. Antropologi Emily Martinin mukaan kuukautiskiertoa pidetäänkin “salaisena sairautena”.
Martin on tutkinut naisen lisääntymisjärjestelmän kuvauksia lääketieteiden parissa, ja verrannut kuvausten suhdetta amerikkalaisten naisten omiin tulkintoihin kehoistaan. Martinin mukaan kuukautiset tulisi “salaisen sairauden” sijasta nähdä osoituksena onnistuneesta raskauden välttämisestä ja mahdollisesti haitallisen materiaalin poistamisesta kohdusta.
Tämä herättää kysymyksen: nähdäänkö abortti siis sairautena?
Kun olin raskaana ja odotin aborttia, kehossani oli sairaus, joka tarvitsi hoitoa. Se oli virhe ja epäonnistuminen. Kehoni oli pettänyt minut. En ollut onnistunut käyttäytymään niin kuin naisen tulee — kuin vastuullinen aikuinen nainen, joka hallitsee oman kehonsa. Tunsin häpeää. Kuin olisin ollut kykenemätön ymmärtämään, mihin kehoni pystyi.
Abortin jälkeen olin jälkitarkastuksessa klinikalla. Istuin sairaanhoitajan pienessä, vaaleansinisessä toimistossa kuuntelemassa esitelmää ehkäisyvaihtoehdoista. Olimme käyneet tämän rituaalin läpi ennenkin, mutta en ollut vielä tehnyt valintaa. Kerroin hoitajalle kuukautiskierron sekoittamiseen liittyvistä peloistani. Hän sanoi, että kuukautiset ovat itse asiassa “luonnoton” asia, pelkkää ylijäämää ja jätettä epäonnistuneesta yrityksestä. En tarvitsisi kuukautisia mihinkään. Tapaamisemme päättyi, kun valitsin ehkäisymetodin ja hän määräsi minulle reseptin. Olin ‘parantunut’, ja lisääntymiselimistöni oli taas ‘hallinnassa’.

Kuva: Sarah Mirk (CC BY-NC 2.0)
Michel Foucaultin biovallan käsitettä mukaillen: valta on muutakin kuin hallitsevan ryhmän valtaa toisiin. Valtaa on nähtävissä kaikilla jokapäiväisen elämän tasoilla, joihin ihminen osallistuu kehollisen itsevalvonnan ja itsekontrollin kautta. Näin kehosta tulee ‘alistamisen näyttämö’.
Foucault muistuttaa, että yhteiskunta muokkaa uskomuksia ja käytäntöjä siitä, miltä kehojen tulee näyttää, miten niiden pitää käyttäytyä, ja miten niitä tulkitaan. Vahvistamme näitä tulkintoja itse joka päivä. Tämä tekee mahdottomaksi paitsi sen, että erottaisimme itsemme medikaalisesta ja farmaseuttisesta diskurssista, myös sen, että uppoutuisimme siihen täysin. Monet näistä tulkinnoista on myös sisäänkirjoitettu kieleen, jota käytetään diagnoosien ja hoitojen muodostamiseksi.
Kehoni muutokset — valtavasti kasvaneet rinnat, hengästyminen ja huimaus, väsymys ja mielialan heittelyt — saivat aikaan sen, että minun oli välillä pakko kertoa tuntemattomille tai puolitutuille tilastani. Joskus jopa halusin tehdä niin. Olisin mieluiten maininnut asiasta vain ohimennen, mutta sellaista on vaikea tehdä hämmentämättä kuulijaa.
“Olen raskaana.” Siltä varalta, että kuulija aikoisi onnitella minua, jatkoin ennen kuin sanat olivat ehtineet kokonaan ulos suustani: “En aio pitää sitä. Teen abortin.”
Raskauden keskeytyksestä ei voi puhua tyyliin “minulla on se ja se sairaus”. Ensin täytyy ilmaista asioiden nykytila, raskaana oleminen. Sen jälkeen on selvennettävä ongelman laatu: “teen abortin”.
‘Abortti’ saisi olla myös adjektiivi. Tai ehkä raskaudelle vain pitäisi olla toinenkin sana: se raskaus, joka on ei-toivottu. Se raskaus, jossa sikiö poistetaan kohdusta ennen kuin sillä on mahdollisuus itsenäiseen olemassaoloon. Jos sellainen sana olisi olemassa, ehkä siihen voisi viitata lääketieteellisenä asiana. Ehkä se silloin kuulostaisi vähemmän kömpelöltä ja pelottavalta, ja siitä olisi helpompaa puhua.
Rajoitetut kehot

Kuva: Lizzie Guilbert (CC0)
Päädyin aborttiin monista sosiaalisista syistä johtuen. Olin parisuhteessa, jolla ei ollut tulevaisuutta ja taloudellinen tilanteeni oli epävarma. Toisen vuoden tohtorikoulutettavana minulla ei ollut pitkäkestoista tutkimusrahoitusta. Tuntui, että lapsi olisi tullut tutkimuksellisten tavoitteideni tielle. Olin lähdössä kenttätöihin väitöskirjaani varten — edessä oli 12 kuukautta maalaiskylässä lounais-Kiinassa. Olin aina kuvitellut kenttätyön itsenäiseksi, yksinäiseksi hommaksi. Miten voisin viedä pienen lapsen vuodeksi kiinalaiseen kylään ja samalla keskittyä työhöni?
Yli 60 % maailman väestöstä, mukaan lukien Suomen väestö, elää maissa, joissa on liberaali aborttilainsäädäntö. Suomen nykyinen aborttilainsäädäntö otettiin käyttöön vuonna 1970. Laki yhdessä palveluiden ilmaisuuden ja turvallisuuden kanssa takaavat sen, että laittomat abortit ovat hyvin harvinaisia. Pidän itseäni etuoikeutettuna, kun olen saanut läpikäydä aborttini laillisissa olosuhteissa.
Kun lopulta päätin keskeyttää raskauden, soitin terveyskeskukseen ja kerroin tilanteeni. Numero on se, johon kaikki raskaana olevat naiset soittavat. Se on ensimmäinen yhteydenotto, joka aloittaa virallisen prosessin kohti jompaa kumpaa lopputulosta: synnytystä tai keskeytystä.
Tunsin saavani terveyskeskuksen henkilökunnalta tukea. He selittivät prosessin etenemisen selkeästi ja auttoivat lääkäriaikojen varaamisessa niin, että minun oli helpompi ymmärtää, milloin varsinainen abortti tapahtuisi. Mitään yllätyksiä ei tullut vastaan ja keskeytys tehtiin muutaman viikon sisällä.
Kokemukseni Suomen terveyspalveluista on hyvin erilainen kuin yhdeksän vuotta aiempi aborttikokemukseni Pekingissä, jossa olen elänyt suurimman osan elämääni. Siellä prosesseja ei selitetty minulle selvästi. Minun oli pulitettava suuri summa rahaa joka kerta sairaalaan saapuessani, ja terveystarkastusten määrä oli loputon. Rahalle vastineeksi sain pinkan lomakkeita täytettäväksi. Tarkastukset tehtiin saapumisjärjestyksessä, joten vietin tuntikausia sairaalassa odotellen. En juurikaan ymmärtänyt, mikä minua odotti tai mitä kaikissa tutkimusten jälkeen saamissani lomakkeissa edes luki.
Sairaalahenkilökunta vaikutti ylityöllistetyltä ja poissaolevalta. Ensimmäisessä terveystarkastuksessa makasin jalat levällään tutkimuspöydällä, kun gynekologi lähti vastaamaan puhelimeen. Palattuaan jalkoväliini hän täytteli samalla minua koskevia lomakkeita. Hän vilkaisi ensimmäistä kertaa jalkovälini sijasta kasvoihini ja apaattisen katseen saattelemana kysyi: “Et siis aio pitää sitä?”
Oli kuin sisälläni olisi ollut kasvain, joka piti poistaa. Se kasvoi joka hetki suuremmaksi, ja loputon paperityö esti kasvun pysäyttämisen. Pelkäsin kai, että jos prosessi venyisi liikaa, kiintyisin kasvaimeen — eikä se olisi enää kasvain.
Tai ehkä minun oletettiin ajattelevan niin. Minua oli varoiteltu katumuksesta ja traumoista. Missä sellaiset tunteet piileskelivät?
Jälkikäteen ajatellen olisin voinut kirjoittaa vastineen Suvi Jaakkolan artikkeliin “Suomiko maailman paras maa olla äiti?” otsikolla “Suomiko maailman paras maa tehdä abortti?”. Olisin väittänyt että kyllä on, ja että asian tulee pysyä tällä tolalla. Olin vaikuttunut siitä, miten avuliaita ja tukevia suomalaiset lääkärit ja hoitohenkilökunta olivat raskaudenkeskeytykseni suhteen. Olisin halunnut kertoa kokemuksestani ja ylistää Suomen terveydenhuoltojärjestelmää. Sen sijaan tunsin, että minua rohkaistiin olemaan puhumatta kokemuksestani.
Perhettä ja läheisiä ystäviä lukuunottamatta sain vastaani vain tyhjiä katseita, kun kerroin, että minulla on “ei-toivottu raskaus”. Ehkä kuulijat halusivat kysyä samaa, mitä olen niin usein kysynyt itseltäni: “Kuinka saatoit olla niin varomaton ja vastuuton?”
Ja sitä heidän olisi sietänytkin kysyä. “En ollut täysin vastuuton”, olisin puolustuksekseni voinut sanoa. “Käytin ehkäisyä” — tarkemmin sanottuna jälkiehkäisyä. Molemmilla kerroilla. Mutta mikään ehkäisymenetelmä ei ole täysin varma.
“Miksi haluat puhua siitä? Ei kukaan halua kuulla abortista.” Useimmat eivät sanoneet niiden tyhjien katseiden lisäksi yhtään mitään.

Kuva: Giulia Bertelli (CC0)
Monet ovat sitä mieltä, että vapaus aborttiin on tärkeä osa naisten oikeuksia ja oman kehon hallintaa. Tämä ajatus kulkee ehkäisymenetelmien kehitystä koskevan keskustelun rinnalla. Silti abortti on edelleen herkkä ja kiistanalainen aihe. Se on edelleen stigma.
Aborttiin liittyy niin monia rajoituksia ja myyttejä, että avoin puhe aiheesta on tarpeettoman vaikeaa. Tilanteessa, jossa lääketiede on näennäisesti valtuuttanut naiset omien kehojensa prosessien hallintaan, aborttiin päätyminen näyttäytyy epäonnistumisena.
Kontrolloimattomat kehot
Aborteille on tarve niin kauan kuin ihmiset harrastavat seksiä. Harhakuvitelmat, joiden mukaan voimme kontrolloida kehojamme täysin, katoavat vasta, kun tunnistamme jokaisen kehon monimutkaisen ainutkertaisuuden.
Ei ole olemassa mitään normatiivista kehoa aivan kuin ei ole mitään normatiivista lisääntymiselimistöäkään. Lääketieteen ja medikaaliteknologian kehityksestä huolimatta tiede ei voi tehdä kehoista normatiivisia.
Joskus kehomme pettävät meidät. Joskus me petämme kehomme.
Jos oletamme, että voimme tarkkailla ja hallita kehojamme, emme pääse yli kontrollin tarpeestamme. Sen ylittämiseen tarvitaan yksilöllisten kehojen ymmärrystä, joka voi kehittyä sairaalaympäristössä käytyjen keskustelujen tuloksena. Tarvitaan myös sairaaloiden ulkopuolisia turvallisia tiloja. Ihmisten on voitava puhua kehollisista kokemuksistaan avoimesti ilman, että keskustelu pohjaa lääketieteellisiin tulkintoihin lisääntymiselimistä. Ehkä tämäkin on eräs keino lisätä tai menettää kontrollia.

Kuva: Alvaro Tapia (CC BY-NC-ND 2.0)
Tämä artikkeli muotoutui yhteistyössä kollegani Mari Valdurin kanssa. Haluan kiittää häntä henkilökohtaisista ja rehellisistä keskusteluista, joita kävimme samalla kun pyörittelin tekstin teemaa mielessäni.
Korjaus: jutussa mainittiin aiemmin virheellisesti, että aborttilaki uusittiin 1950. Oikea vuosi on 1970.
- Podcast-lukija: Sanna Rauhala
- Verkkotaitto: Taina Cooke
- Käännös: Ninnu Koskenalho
- Artikkelikuva: roy ann miller (CC0)
- Salome Tuomaala: Keskeytyksiä elämässä : Naisten toimijuudet aborttikertomuksissa
- Brownell, Susan (1995) Training the Body for China: Sports in the moral order of the People’s Republic. Chicago and London: The University of Chicago Press.
- Foucault, Michel (1980) The History of Sexuality. Volume I: An Introduction. Robert Hurley, trans. New York: Vintage.
- Martin, Emily (1987) The Woman in the Body. Buckingham: Open University Press.
- The Guardian: Vagina Dispatches
- Layla Martinin sivusto
Kommentit