Siirry suoraan sisältöön

Etnografista itsereflektiota vaalityöstä

Teksti: Dan Koivulaakso, YTM. Podcast-lukija: Sanna Rauhala.

Etnografiaa tehdessä tutkitaan ihmisten arjen merkityksellisiä ilmiöitä tutkittavien omassa kulttuurisessa ympäristössä. Monet arkipäivän ympäristöt ovat niissä eläville ihmisille itsestäänselvyyksiä. Ulkopuoliselle osallistuvalle havainnoijalle ne voivat tarjota uusia näkökulmia inhimilliseen vuorovaikutukseen ja kulttuuriin.

Lupasin ennen vaaleja kirjoittaa artikkelin vaalityöstä kansalaisten parissa eräänlaisena metodologisesti kehnona politiikan etnografiana. Ajattelin vaalityössä olevan niin monia risteyskohtia etnografisen menetelmän kanssa, että yrittäisin kuvailla kokemuksiani ihmisten tapaamisesta sen parissa. Keskeisin ero on tietysti siinä, että politiikassa pyrin muuttamaan ympäristöäni ja vaikuttamaan ihmisiin, joita havainnoin. Luvatessani kirjoittaa ajattelin tekeväni luokitteluja erilaisten ihmistyyppien välillä, jotka jäävät juttelemaan heille esitteitä jaettaessa. Tämä olisi kuitenkin joukon monimuotoisuuden ja muistiinpanojen puuttumisen takia ollut liian hankalaa.

Kohtaamispaikkoinani ovat toimineet metroasemien edustat Kontulassa, Itäkeskuksessa, Ruoholahdessa, Kampissa ja Sörnäisissä. Olen rajannut vaalitilaisuudet kokonaan pois. Niihin tiensä löytävät ihmiset ovat ehkä lähtökohtaisesti paikalla nimenomaan poliittisen keskustelun vuoksi, ja ympäristön ei siten voi ajatella olevan “arkinen”.

ruoholahtim

Arkinen kohtaamispaikka. Kuva: Aapo Haapanen (CC BY 2.0)

Ajattelin samalla vaalityön etnografian olevan käytännössä mahdotonta, mikäli suhtautuu omaan ehdokkuuteensa äärimmäisen vakavasti. Ehdokkaana olemisen etnografiaa olisi ehkä mahdollista toteuttaa nimenomaan kuntavaaleissa, mikäli asettaisi tutkimuksen tekemisen ensisijaiseksi suhteessa oman ehdokkuutensa edistämiseen. Ehdokkuus tempaa mukaansa, ja siihen haluaa helposti käyttää kaiken liikenevän aikansa. Samaa tekee etnografinen havainnointi ja sen muistiinpanojen tekeminen. Näin ollen niitä ei nähdäkseni voi mielekkäästi yhdistää.

Jos taas tekisi vastaavan tutkimuksen ilman omaa ehdokkuutta, saattaisi huomioimatta jäädä iso osa tunneskaaloista, joita itsensä likoon laittaminen ehdokkuuden yhteydessä tuottaa. Näillä reunahuomautuksilla pyrin tarjoamaan lyhyen luotauksen ihmiskohtaamisiin osana vaalityötä.

Minä ja kenttä

Itsensä asemoiminen on kaikessa etnografian jäljittelyssä äärimmäisen tärkeää. Aloitan yleisellä kuvauksella. Tavoitteellisesti valintaan tähtäävänä ehdokkaana oleminen on Helsingin kokoisessa kaupungissa hyvin työlästä ja aikaavievää. Se on monelle kallista ja henkisesti kuormittavaa. Tämän takia on selvää, että se tuottaa äärimmäisen suuria pettymyksiä ja karvaita tappioita. Toisille tietysti myös onnen kyyneleitä. Jos en olisi itse tullut valituksi, en usko, että istuisin kolme päivää vaalien jälkeen kirjoittamassa tätä. Olisin neuvotellut aiheen vaihtamisesta tai tekstin lykkäämisestä.

Ammatillisen roolin ottaminen lienee oletusarvo kaikessa tietotyössä ja affektiivisessa- tai tunnetyössä, jossa myydään työmarkkinoille suoritteena pala itseä ja laitetaan peliin niin omaa älyä kuin tunteetkin.

Nyky-yhteiskunnassa hegemonisesta affektiivisesta työstä ei pääse kokonaan eroon, kun ”leimaa kellokorttinsa”. Koska työkaluna käytetään omaa persoonaa, työ seuraa mukana kotiin, vaikka kuinka omaksuisi ammattiminän. Rooliajattelu kuitenkin suojaa räikeimmiltä ylilyönneiltä ja mahdollistaa itsen irrottamisen julkisesta työstä.

Oman kokemukseni mukaan tämä on vielä tärkeämpää puoluepolitiikassa. Sitä ei tehdä ainoastaan omalla persoonalla, vaan ehdokas itse on myytävä tuote. Jos ei ylläpidä suojamuureja, ei ole mitään keinoja suojautua kielteiseltä julkisuudelta, arvostelulta ja muulta puoluetoiminnassa arkiselta palautteelta. Omaa tekemistä koskevan näkemyksen selkeys suojelee johonkin pisteeseen asti, mutta stressin ja jännityksen keskellä se ei välttämättä riitä.

Itse olen siitä kiitollisessa asemassa, että työni on ollut yhteiskunnallista jo vuosia. Tämän johdosta minulla on kokemusta ammattiminän rakentamisesta. Ilman sitä en pystyisi suojautumaan työn kielteisiltä vaikutuksilta tai käsittelemään nettivihaa, uhkaavia viestejä ja vastaavaa.

Vaikka käsite affektiivisesta työstä on uudempi, ”itsen representaatio” on yhteiskuntatieteissä huomattavasti vanhempaa perua. Erwin Goffman analysoi klassikkoteoksessaan The Presentation of Self in Everyday Life (1959) vuorovaikutusta teatterilava-vertauskuvan kautta.

Kommunikoidessaan ihminen astuu näyttämölle ja ottaa käyttöön eräänlaisen teatteriesiintyjän roolin. Tästä metaforasta on ollut minulle valtavasti apua harjoitellessani julkisuustyötä, enkä ole ainoa. Tutustuessani politiikassa toimiviin ihmisiin olen todennut, että heistä saa lähietäisyydeltä lähes aina erilaisen kuvan kuin mitä heidän julkisuuskuvansa on.

Julkisuuskuvan voikin Goffmanin sanoin todeta olevan esitys samalla tavalla kuin näyttelijän rooli teatterissa. Tällä en tietenkään tarkoita, etteivätkö poliitikot tarkoittaisi mitä sanovat. Tarkoitan, että se selittää heidän tapaansa esittää asiansa.

Tänä päivänä politiikka on yhä enemmän markkinointia, jossa mielikuvilla on valtava merkitys. Ristiriidan tähän representaatioon aiheuttaa se, että aitous myy. Politiikassa on paljon mielikuvaan perustuvuutta. Samaan aikaan henkilökohtaisen minän suojelu edellyttää jonkinlaista roolin ottamista.

 

Vaalityöstä ja politiikan merkityksellisyydestä

Kaikki mitä kirjoitin yllä “kentästä” pätee laajemmin vaalityöhön. Ihmiskohtaamiseen esitteidenjaon yhteydessä se pätee huonosti siitä yksinkertaisesta syystä, että silloin syntyvä vuorovaikutus on pääosin äärimmäisen lyhyttä tai olematonta. Muutaman sanan vaihtamista tai jopa pelkkää elekieltä, jos keskustelunavaukseen ei vastata.

people-768566_960_720

Hyvin usein vaikutti kuitenkin siltä, että aikaisin aamulla kylmässä viimassa esitteitä jakava hahmo herätti sympatioita. Ohikävelijätkin halusivat tavalla tai toisella reagoida kohteliaasti ja ikään kuin perustella, miksi eivät reagoi. Tällaisia esimerkkejä olivat esimerkiksi “ei kiitos, mutta onnea matkaan!” tai “tärkeää työtä teette, selvitän sitten netistä”. Mieleenpainuvasti valtaenemmistö myös niistä, jotka eivät tarttuneet tekemääni vaalityöhön, suhtautuivat siihen jollain tavalla myönteisesti. Sen kaltaista luottamuksen ja yhteisen kunnioituksen yhteiskuntaa toivon jatkossakin Suomessa rakennettavan.

Puoluepolitiikka ei monen mielestä ole erityisen merkityksellistä. Tämän voi päätellä siitä, että vain 58,8 % käytti kuntavaaleissa äänioikeuttaan. Samaan aikaan poliitikkoviha on varsin yleisesti levinnyttä. Silti äänestämistä pidetään jonkinlaisena hyveenä: tutkimuksissa huomattavasti suurempi osa kertoo äänestävänsä kuin mitä tosiasiassa tapahtuu.

Jaoin henkilökohtaisesti yli tuhat esitettä kädestä käteen. Yritin siis puhutella paljon suurempaa joukkoa lähinnä aamu- ja iltapäiväruuhkassa. Koko aikana kuulin ainoastaan viiden ihmisen vastaavan, ettei äänestä. Oletusarvoisesti samasta syystä esitteiden jakaminen on helppoa, ja varsin suuri osa ottaa esitteen. Moni vailla mitään aietta lukea sitä. Tämän voi arvioida siitä, kuinka suuren osan esitteistä voi hakea takaisin lehtitelineistä, joihin niitä jätetään.

vote

Tähän voisin rinnastaa myös havainnon siitä, miten paljon helpompaa on jakaa esitteitä, jos ohi kulkevan ihmisjoukon (esimerkiksi bussista tuleva letka) ensimmäinen henkilö ottaa sellaisen vastaan. Havaintojeni ja aiempien vaalien kokemusten perusteella kaikki seuraavatkin ohikulkijat ottavat esitteen. Selitys lienee psykologinen: ei kieltäydytä yhtä helposti, kun muutkin myöntyvät.

Ihmiskohtaamiset ruuhka-aikaan ovat usein hyvin nopeita. Pääosa kieltäytyy esitteestä kohteliaasti. Erittäin harvinaista on kuulla kuittailua. Arviolta kymmenkunta ihmistä ryhtyi solvaamaan saatuaan vaaliesitteeni tai kuultuaan, että jaan niitä. Usein kritiikki oli melko väsynyttä “kommunismi sitä, kommunismi tätä”, ilman minkäänlaista sisältöä. Yleensä keskustelu päättyi, kun vastasin kannattavani vahvaa sosiaalista oikeudenmukaisuutta.

Muiden esitejakajien havainnointi oli usein kiinnostavaa. Selvästi huonoimpia hommassa ovat ne, jotka eivät puhuttele ihmisiä työtä tehdessään, ja ne, jotka rajaavat kohderyhmänsä liian kapeasti.

 

Jos poliitikko kuuntelee

Kun esitteitä jakaa ruuhkassa, hyvin pieni vähemmistö ihmisistä jää keskustelemaan. Tämän vuoksi työssä pystyy tavoittamaan huomattavan määrän ihmisiä lyhyessä ajassa. Toinen asia on tietysti, onko se poliittisesti tehokasta, mutta se ei liity tähän.

Oikeastaan ainoa ihmisryhmä, jonka kanssa tuli keskusteltua joka kerta esitteitä jakaessa, oli erilaiset päihderiippuvaiset. Heitä pyörii liikenteen solmukohdissa varsin paljon.

Ehdin keskustella arviolta 40 päihderiippuvaisen kanssa vaalityön lomassa. Etnografisesti näiden ihmisten tarkkailu kertoi minulle hyvin paljon näiden arviolta sadan hengen vuorokausirytmistä, keskinäisistä suhteista ja osan kohdalla myös elämänhallintaongelmista. Näistä he halusivat usein keskustella, “jos poliitikko kuunteli”.

Osaan samoista ihmisistä olen tietysti törmännyt aiemminkin samoilla nurkilla kampanjoidessani ja tilaisuuksia järjestäessäni. Vaalityöntekijä seisoo pitkään paikallaan. Välillä ei tapahdu erityisen paljoa, ja jää tilaa tarkkailla ympäristöä.

Jos lähtisin tekemään tarkempaa etnografiaa, olisi tämä minulle huomattavan kiinnostava aihe. Millainen on kokemus kaupunkitilasta ja -paikasta päihderiippuvaisten elämässä? Heitä ajetaan jatkuvasti pois kaikkialta, eivätkä he ole tervetulleita oikein missään julkisessa tilassa – ainoastaan omissa erikoispalveluissaan.

Ilman mitään todistusaineistoa uskallan väittää, että tämä kohdatuksi tulemisen tärkeys on se, mikä sai niin monen heistä keskustelemaan kanssani kuntapolitiikasta. Se, ja tietysti päihdetyön resurssien puute.

Lopuksi voin sanoa, että katutyö tuotti huomattavan paljon uutta oppia erinäisten palveluiden saavutettavuudesta yhden ihmisryhmän näkökulmasta. Valtuutettuna koenkin tärkeäksi jalkautua jatkossa paikkoihin, joihin oma elämäntilanne ei normaalisti vie. Vähintään sen verran sain tästä ympäristöni havainnoinnista irti.


Artikkelikuva: Eduardo Davad (public domain)

Jaa tämä artikkeli:
nv-author-image

Dan Koivulaakso

Dan Koivulaakso, 36, on opiskellut antropologiaa Places, Spaces and Transnational Relations -maisteriohjelmassa Tampereella. Hän on Helsingin kaupunginvaltuutettu ja vasemmistoliiton poliittinen sihteeri. Vapaa-ajalla häntä kiinnostaa kansalaisaktivismi ja kauppatieteiden opiskelu.Katso kirjoittajan artikkelit

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *