Nakunako? Katseen kohteena Yrjönkadun uimahallissa

Teksti: Suvi Rautio ja Sonal Makhija. Podcast-lukija: Bruno Gronow.

Tilat syntyvät sosi­aa­li­ses­ti – ne eivät ole valmiiksi annettuja eivätkä neut­raa­le­ja. Näin kir­joit­taa sosiologi Henri Lefebvre uraa­uur­ta­vas­sa teok­ses­saan The Production of Space. Hän puhuu tilan kol­mio­sai­ses­ta tuot­ta­mi­ses­ta. Nämä kolme osaa ovat ensin­nä­kin tilaan liittyvät käytännöt esi­mer­kik­si kodeissa, tehtaissa tai kouluissa. Toiseksi tilan tuot­ta­mi­nen sisältää tilan repre­sen­taa­tion: sen miten ark­ki­teh­ti, insinööri tai suun­nit­te­li­ja mieltää tilan. Kolmanneksi se kattaa tilassa elämisen: miten tilaa käytetään ja otetaan käyttöön. Tiloihin liittyvät käytännöt ja repre­sen­taa­tiot mää­rit­te­le­vät tilaan liittyviä odotuksia. Mitä tilassa tapahtuu? Miten näemme tietyn tilan?

Helsingin kuuluisa Yrjönkadun uimahalli tunnetaan alas­to­nui­ma­hal­li­na. Uima-asun käyt­tä­mi­nen on vapaa­eh­tois­ta naisten ja miesten omien naku-uin­ti­vuo­ro­jen aikana. Millaisia mie­li­ku­via ja koke­muk­sia Yrjönkadun uima­hal­lin tar­kas­te­lu herättää?

Yrjönkadun uimahalli. Kuva: Martti Tulenheimo (CC BY-NC 2.0)

Toinen tämän artik­ke­lin kir­joit­ta­jis­ta oli viime vuonna vii­mei­sil­lään raskaana. Mahdollisuus alas­to­nuin­tiin vain naisille tar­koi­te­tus­sa tilassa toi paljon kaivattua ren­tou­tus­ta kuor­mit­tu­neel­le keholle. Uimahallin tilassa naisten kehot näkyvät sel­lai­si­na kuin ovat. Niissä näkyy elämän arpia: rintojen poiston jättämiä arpia, muita leik­kausar­pia, ras­kausar­pia, sel­lu­liit­tia ja ihokarvoja.

Tässä artik­ke­lis­sa puhumme ruu­miil­lis­tu­nees­ta tilan koke­muk­ses­ta. Tarkastelemme tällaista kokemusta Yrjönkadun alas­to­nuin­nin kautta tilal­li­se­na ja ais­til­li­se­na koke­muk­se­na. Pohdimme, miten alas­to­nuin­ti naisille tar­koi­te­tus­sa jul­ki­ses­sa tilassa muuttaa katseen kohteena olemista, omaa kat­set­tam­me naisina ja alas­to­muu­den hahmottamista. 

Aloitamme tar­kas­te­le­mal­la katsetta, alastonta naista sekä sitä, miten alas­to­muus uima-altaassa muuttaa katseen luonnetta. Tästä juonnamme kysy­myk­sen: voimmeko naisina unohtaa kehojemme “pai­noi­suu­den” ja jatkuvan katseen kohteena olemisen?

Naisen alastomuus katseen kohteena

Katse ja tila eivät ole neut­raa­le­ja. Se, miten näemme, on sosi­aa­li­ses­ti ja kult­tuu­ri­ses­ti muo­dos­tu­nut­ta. Oppiessamme näkemään tulemme samalla tie­toi­sik­si toisten katseista. Englantilainen tai­de­krii­tik­ko, runoilija ja maalari John Berger on tutkinut naisen alas­to­muut­ta euroop­pa­lai­ses­sa taiteessa. Hän esittää, että kuvien naisten alas­to­muus on pukeu­tu­neen katsojan mää­rit­te­le­mää. Katsoja näkee naisen alas­to­muu­den kautta ja saa päättää, missä valossa nainen nähdään. “He eivät ole alastomia siten kuin ovat, he ovat alastomia siten kuin sinä näet heidät.”

Kuva: Seth Doyle (CC0 1.0)

Naisen alas­to­muus on taiteessa nähty toi­sen­lai­se­na kuin miehen alas­to­muus. Se on ollut suosittu aihe kautta historian. Keho on län­si­mai­ses­sa taiteessa toistuva aihe, joka on nähty himoit­tu­na objektina ja saas­tu­mi­sen lähteenä. Alaston nainen on olemassa katsojan fantasiaa varten: ”Olen valmis sek­su­aa­li­seen mie­li­hy­vään”. Tämä katse muuttuu pei­laa­vak­si pinnaksi, jonka kautta alaston näkee itsensä toisen silmien kautta ja vastaa näin mies­kat­so­jan haluun. Kuten Berger sanoo: ”Miehet katsovat naisia. Naiset katsovat itseään kat­sot­ta­van. Naisen tark­kai­li­ja hänessä itsessään on mies: tark­kail­ta­va on nainen.”

Berger erottelee alastoman ja paljaan kehon toi­sis­taan. Alasti oleminen on muille posee­raa­mis­ta ja nähtynä olemista; paljaana oleminen on itsensä kanssa olemista. Katsooko nainen itseään alas­to­ma­na vai paljaana sei­soes­saan peilin edessä ilman vaatteita?

Naiset oppivat näkemään itsensä tietyillä tavoilla. Omasta alas­to­mas­ta var­ta­los­ta tulee objekti, kohde tai paikka jossa oma itse sub­jek­ti­na sijaitsee. Katsetta seuraa asento – kenties mutrulla olevat huulet tai selkä suorana, vatsa tiukasti sisään vedettynä. Nämä jo nuorena opittavat asennot ovat käsi­tyk­siä siitä, min­kä­lai­nen kehon kuuluu olla.

Katseen etuoikeus

Jos olemme tot­tu­nei­ta katsomaan kehojamme alas­to­mien posee­raus­ten kautta, voimmeko koskaan kokea itseämme paljaina? Mitä Yrjönkadun kaltaiset uima­hal­lit tekevät kehoil­lem­me anne­tuil­le mer­ki­tyk­sil­le? Muuttavatko ne niitä?

Lefebvren ajatuksia mukaillen voi sanoa uima­hal­lin tilal­li­sen asettelun ohjaavan kat­set­tam­me ja sitä, mitä siitä ajat­te­lem­me. Pukuhuoneet altaan molemmin puolin pal­jas­ta­vat sekä uimarit että vaatteita vaihtavat yhtä­läi­ses­ti. Kehojen pii­lot­ta­mi­sen sijaan tämä ark­ki­teh­to­ni­nen asettelu rohkaisee vas­ta­vuo­roi­seen katseluun suomatta visu­aa­lis­ta monopolia kenel­le­kään. Valinnanvarainen uimapuvun pukeminen sekä pöytien ja tuolien asettelu uima­rei­den ren­tou­tu­mis­ta ja kes­kus­te­lu­ja varten tekee uima­hal­lin jul­ki­ses­sa tilassa tapah­tu­vas­ta yksi­tyi­ses­tä ja epä­kom­mu­ni­koi­vas­ta uimisesta sosiaalista.

Kuva: Jordan Whitfield (CC0 1.0)

Hanna Hannus kir­joit­taa pro gradu -tut­kiel­mas­saan Tila, aika ja alas­to­muus Yrjönkadun uima­hal­lis­sa, että uima­hal­lia suun­ni­tel­taes­sa yksi alku­pe­räi­sis­tä pää­mää­ris­tä oli rakentaa inte­rak­tii­vi­nen ja yhtei­söl­li­nen tila, johon uimarit tulevat ren­tou­tu­maan. Alun perin elo­ku­va­teat­te­rik­si tar­koi­tet­tu rakennus muuttui aikansa kuuluisan olym­pi­aui­ma­hyp­pää­jä Toivo Aron vaa­ti­muk­ses­ta ja suo­si­tuk­ses­ta uima­hal­lik­si. Uimahallin pii­rus­tuk­set ajalta ennen raken­ta­mi­sen aloit­ta­mis­ta vuonna 1926 hei­jas­ta­vat paikan suun­ni­tel­tua tar­koi­tus­ta. Se ei ollut pel­käs­tään innok­kai­ta uimareita varten, vaan suo­sit­tu­na vapaa-ajan tilana toivotti myös yleisön ter­ve­tul­leek­si. Yläkerroksen istu­ma­jär­jes­te­ly muis­tut­taa tästä – se suuntaa katseen alas uima-altaaseen.

Tämä ylemmän kerroksen tila, jossa saattoi verk­kai­ses­ti istus­kel­la kat­se­le­mas­sa alhaalla uivia, oli Hannuksen mukaan 1970-luvulle saakka varattu miehille. Yrjönkadun uima­hal­lis­sa naisilla oli aiemmin oma uima-allas ja kolmesti viikossa aamuvuoro isommassa miesten altaassa. Kontrastit naisten ja miesten altaiden välillä hei­jas­ta­vat käsi­tyk­siä naisten roolista urhei­lus­sa 1900-luvun alussa. Naisten allas oli puolet pienempi ja myös matalampi. Se muistutti intii­miy­des­sään enemmän koris­teel­lis­ta ja esteet­ti­ses­ti miel­lyt­tä­vää kylpyä, josta naiset ottivat itselleen tilaa aikansa kau­pun­gis­sa ja hakivat solidaarisuutta.

Tilaa ja katsetta muokkaamassa

Nykyään naisten allas ei ole yleisessä käytössä. Pääaltaalle astues­saan kävijä tulee tie­toi­sek­si miehisen läsnäolon his­to­rial­li­ses­ta hal­lit­se­vuu­des­ta. Tulijaa tervehtii kuva lihak­sik­kais­ta miehistä sukel­ta­mas­sa altaaseen. Tämä kuva esittää meille terveen kehon, joka ui nime­no­maan urhei­lul­li­ses­sa mielessä. Kuva myös muis­tut­taa kävijää uima­hal­lin alku­pe­räi­ses­tä tar­koi­tuk­ses­ta: kuten Hannus asian ilmaisee, saada aikaan ”terve sielu terveessä ruumiissa”. Rakennuksen komeus – korkeat kaarevat katot, pitkät pylväät ja yleinen tila­vuu­den tuntu – on tyy­pil­lis­tä uimaur­hei­lu­kes­kuk­sil­le. Nämä tilat edustavat sitkeää voi­mak­kuut­ta. Varautumaton kävijä saattaa naisille varat­tui­na päivinä yllättyä näh­des­sään vessojen ja suihkujen pisuaarit.

Miehen katse on läsnä tilan suun­nit­te­lun ja esillä olevien kuvien kautta. Nämä pitävät sisällään sosi­aa­li­ses­ti raken­tu­nei­ta käsi­tyk­siä ja mer­ki­tyk­siä. Tästä huo­li­mat­ta altaan rytmi ja sen luoma moniais­ti­nen kokemus ottaa vallan: toistuvat vedot vettä vasten, veden tunne iholla, hen­gi­tyk­sen pulputus veden alla kaikkien muiden äänien ollessa vai­en­net­tu­ja, veden keveys ja jokai­ses­ta vedosta kumpuava tyydytys niiden iskey­tyes­sä veden pintaan.

Naisten uinnille varatut päivät ja niihin liittyvä paljaana oleminen tekevät omi­tui­ses­ta tuttua ja yksi­tyi­ses­tä julkista. Aistillinen uinnin kokemus tekee katseen tyhjäksi. Samalla veden äänet, kosketus ja hajut muok­kaa­vat ympä­röi­viä tiloja ja kehoja uudelleen koke­muk­sik­si, jotka tunnetaan katseen ulot­tu­mat­to­mis­sa. Kehot eivät siis ole alasti vaan muuttuvat paljaiksi, vaikkakin vain hetkeksi.

Alastomuus otetaan ikään kuin pois näyt­tä­möl­tä tässä lyhyessä hetkessä. Uimahalli sallii meidän unohtaa katseemme. Paljaana oleminen tekee siis mah­dol­li­sek­si omalta kat­seel­tam­me pake­ne­mi­sen. Vesi kietoutuu ihon ympärille ja tuntuu pain­ot­to­mal­ta tun­keu­tues­saan kehon jokaiseen koloon. Kokemus on keholle niin vapaut­ta­va siksi, että mikään ei enää suojaa sitä eikä mikään pidä sitä pai­kal­laan. Alasti uimisen aiheut­ta­ma euforia, jonka suurin osa meistä yhdistää kesä­mök­kei­lyyn, on syy siihen että osa uima­reis­ta valitsee hallin tur­val­li­ses­sa ympä­ris­tös­sä uimapuvuttomuuden.

Kuva: Jeremy Bishop (CC0 1.0)

Tilat eivät ole mer­ki­tyk­sil­tään staat­ti­sia eivätkä pysyviä. Ne muuttuvat, ja niin muuttuu myös koke­muk­sem­me niistä. Tiloihin sisältyy his­to­rial­li­sia nar­ra­tii­ve­ja samalla tavalla kuin kehoihin, mutta tilat myös vapaut­ta­vat itsensä niistä. Se, miten otamme tilat haltuun, mil­lai­si­na ne kuvit­te­lem­me ja min­kä­lai­sia mer­ki­tyk­siä niihin liitämme, ei aina ole yhden­mu­kais­ta. Yrjönkadun uima­hal­lis­sa naiset päättävät itse kuinka heidän kehonsa nähdään. He päättävät itse, ovatko paljaana vai alasti. 


Lue lisää 

Berger, John (1972) Ways of Seeing BBC/​Penguin, London 

Hannus, Hanna (2014) “Mens sana in corpore sano: Tila, aika ja alas­to­muus Yrjönkadun uimahallissa”

Lefebvre, H. (1991) The Production of Space, Oxford: Blackwell.

Englanninkielisestä alku­pe­räis­teks­tis­tä kääntänyt Bruno Gronow. 

Artikkelikuva: James Marcom (CC0 1.0)

Kirjoittajat

Sonal Makhija on jatko-opiskelija Helsingin yliopiston oikeustieteen oppiaineessa. Väitöstutkimuksessaan hän tarkastelee etnografisin keinoin oikeussalien tilaa ja sen käyttöä, sekä tilan vaikutusta epätasa-arvon voimistamiseen. Sonalin kiinnostuksen kohteita ovat urbaani tilasuunnittelu, esteettömyys ja arkkitehtuuri. Hän on myös tutkinut naisten julkisen tilan käyttöä ja sitä, miten urbaani tila ja arkkitehtuuri vaikuttavat siihen.


Suvi Rautio on kolmannen vuoden jatko-opiskelija sosiaali- ja kulttuuriantropologian oppiaineessa Helsingin yliopistolla. Hän tutkii etnistä vähemmistökylää lounais-Kiinassa. Suvin kiinnostus Kiinaa kohtana kumpuaa hänen kasvatuksestaan Pekingissä (1987−1995 ja 2000 – 2003), jonne hän palasi valmistumisensa jälkeen 2010 työskentelemään tutkimuksen ja ympäristökysymysten parissa. Kiinan-vuosiensa välissä hän valmistui sekä Glasgown yliopistosta että London School of Economicsista.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Helsinkiläisiä tuntuu yhdistävän viha liikkumistapoihin, joita he eivät itse käytä: pyöräilijät elävät liikennesäännöttömässä maailmassa, kävelykeskusta tyhjentää kaupungin kassan ja autoilijat (varsinkin bemarikuskit) edustavat kaikkea pahaa länsimaisessa yhteiskunnassamme. Vihaa yleisempää on ainoastaan pelko toisia kulkuvälineitä kohtaan. Kaupungilla liikkuessa kaikki vastaantulijat ovat potentiaalisia vaaran aiheuttajia.

Onko sinulla tuttavia Yhdysvalloista? Hymyilevätkö he jatkuvasti ilman syytä? Leveä, säteilevä hymy on tärkeä osa sosiaalista itseilmaisua USA:ssa, joka on tunnetusti myös kulttuurien sulatusuuni. Näillä asioilla saattaa olla yhteys.

"Näin ei ole ikinä tapahtunut: nuori nainen ei pieraise miehensä sylissä", veisteli sumerialainen vitsiniekka 3900 vuotta sitten. Pieruvitsit yhdistävät yli rajojen, vaikka pieruja pidetään kaikkialla vastenmielisinä.