Miten uskonnosta tulee kulttuuria?

Tulevana vii­kon­lop­pu­na kouluissa ympäri maan veisataan totuttuun tapaan suvi­virt­tä osana luku­vuo­den päät­tä­jäis­juh­lia. Tästä sangen viattoman kuu­loi­ses­ta laulusta on muo­dos­tu­nut viime vuo­si­kym­me­ni­nä yhden­lai­sen suo­ma­lai­sen ”kult­tuu­ri­so­dan” symboli. Ainakin 1970-luvulta lähtien jul­ki­suu­des­sa on esitetty käsi­tyk­siä, joiden mukaan suvi­vir­ren kal­tais­ten kris­til­lis­ten hen­gel­lis­ten laulujen esit­tä­mi­nen osana juhlaa, johon kaikkien oppi­lai­den, heidän per­heen­jä­sen­ten­sä ja opet­ta­jien oletetaan osal­lis­tu­van, loukkaa uskonn­ot­to­mien ja muihin uskon­to­kun­tiin kuuluvien oikeuksia. Vastakkaisen kannan mukaan suvivirsi on osa suo­ma­lais­ta kult­tuu­ria ja perin­net­tä, jota kaikkien kan­sa­lais­ten tulisi vaalia.

Kiistat ovat johtaneet oikeu­del­li­seen hius­ten­hal­ko­mi­seen muun muassa siitä, onko virsien lau­la­mi­nen uskon­non­har­joit­ta­mis­ta, muuttaako vir­ren­vei­suu juhlan luonteen uskon­nol­li­sek­si, tai vaih­toeh­toi­sis­ta jär­jes­te­lyis­tä niille, joiden vakaumus estää juhlaan osal­lis­tu­mi­sen. Niin ikään lau­let­ta­via säkeis­tö­jä on valikoitu niiden uskon­nol­li­sen sisällön perus­teel­la ja virrestä on muokattu myös suvi­lau­luk­si kutsuttu ”uskon­nol­li­ses­ti neutraali” versio. Myös polii­ti­kot ovat tart­tu­neet aiheeseen. Tämän kevään kun­nal­lis­vaa­leis­sa suvivirsi mai­nit­tiin ainakin perus­suo­ma­lais­ten vaa­lioh­jel­mas­sa osana suo­ma­lai­sen kult­tuu­rin ja arvojen yllä­pi­tä­mis­tä ja virren ”säi­lyt­tä­mi­nen” oli jopa joidenkin ehdok­kai­den vaalilupaus.

Pelkistettynä kiistassa vai­kut­tai­si olevan kysymys siitä, onko suvivirsi uskontoa vai kult­tuu­ria. Se saakin pohtimaan sitä, min­kä­lai­siin perus­tei­siin seku­laa­ris­sa yhteis­kun­nas­sa vedotaan silloin, kun toisten uskon­nol­li­sik­si miel­tä­mis­tä asioista puhutaan kult­tuu­ri­na. Miten jostakin, jonka aja­tel­laan kuuluvan yksi­löl­li­sen vakau­muk­sen piiriin, tulee jaettua ja julkista? Tavoitteena ei ole mää­ri­tel­lä uskontoa ja kult­tuu­ria yleisesti ja siten paikantaa, kumman otsakkeen alle suvivirsi (tai joku muu asia) oikeasti kuuluisi. Pyrkimyksenä on mie­luum­min selvittää, miten nämä käsitteet ymmär­re­tään, ja miten niitä käytetään nyky­päi­vän suo­ma­lai­ses­sa jul­ki­ses­sa keskustelussa.

Pakkouskontoa vai pakkokulttuuria

Uskonnollisten symbolien, esineiden tai paikkojen lukeminen osaksi kan­sal­lis­ta kult­tuu­ria on varsin taval­lis­ta eikä siinä vält­tä­mät­tä nähdä mitään kiis­ta­na­lais­ta. Esimerkiksi Museoviraston laatima luettelo val­ta­kun­nal­li­ses­ti mer­kit­tä­vis­tä raken­ne­tuis­ta kult­tuu­riym­pä­ris­töis­tä käsittää satoja kirkkoja. Se, että niissä vietetään sään­nöl­li­ses­ti kris­tit­ty­jen uskon­nol­li­sia menoja, ei näytä millään kovin oleel­li­sel­la tavalla kysee­na­lais­ta­van niiden asemaa kaikille yhteisenä kult­tuu­ri­pe­rin­tö­nä. Tosin tämäkin on nos­tat­ta­nut vas­ta­lausei­ta: Vapaa-ajat­te­li­jain liitto toteaa vuoden 2003 uskon­non­va­paus­la­kia kos­ke­vas­sa kan­na­no­tos­saan yksi­kan­taan, että kirkkojen kun­nos­sa­pi­to ei kuulu seku­laa­rin valtion tehtäviin.

Petäjäveden puukirkko on yksi Suomen Unescon maa­il­man­pe­rin­tö­koh­teis­ta. Kuva: Pasi Pitkänen (CC BY-NC 2.0)

Myös vaa­ti­muk­sis­sa suvi­vir­ren pois­ta­mi­ses­ta koulujen kevät­juh­lis­ta vai­kut­tai­si poh­jim­mil­taan olevan kysymys siitä, mitkä asiat kuuluvat yksi­löi­den tai ins­ti­tuu­tioi­den vel­voit­tei­siin. Monesti tämä ilmais­taan kär­jek­kääm­min kysymällä, mihin ihmisiä voidaan tai ei voida pakottaa. Yllämainitussa Vapaa-ajat­te­li­joi­den kan­na­no­tos­sa katsotaan, että ”on itsestään selvää, että virren vei­saa­mi­nen ja jopa sen kuun­te­le­mi­nen on uskonnon har­joit­ta­mis­ta”. Tästä puo­les­taan seuraa, että uskonn­ot­to­mien tai toi­sus­kois­ten ”pakot­ta­mi­nen” tilai­suuk­siin, joissa lauletaan virsiä, on ihmisoikeusloukkaus.

Perusteluissa ei taval­li­ses­ti yksilöidä, mitä uhkia, haittoja tai ongelmia juuri virsien lau­la­mi­ses­ta tai kuun­te­le­mi­ses­ta voisi olla kysei­sil­le ihmis­ryh­mil­le. Samalla tavalla kuin kirkkoja pidetään kult­tuu­ril­li­ses­ti arvok­kai­na niiden edustaman ark­ki­teh­to­ni­sen tyylin, his­to­rial­li­sen ajan­jak­son tai muun sellaisen vuoksi, olisi varmasti aja­tel­ta­vis­sa, että suvi­virt­tä­kin voi­tai­siin käsitellä ensi­si­jai­ses­ti musiik­ki­na, joka ilmentää jotakin sävel­tai­teel­lis­ta tai lyyristä tyyliä ja musii­kil­lis­ta aika­kaut­ta. Näihin seik­koi­hin ei kui­ten­kaan päästä käsiksi silloin, kun kiistassa katsotaan perim­mil­lään olevan kyse valin­nan­va­pau­des­ta ja pakoista.

Suvivirren ”puo­lus­ta­jien” näke­myk­sis­sä laulun arvo ei perustu kult­tuu­ri­his­to­rial­li­siin tai musii­kil­li­siin näkö­koh­tiin vaan natio­na­lis­ti­seen argu­ment­tiin. Esimerkiksi kokoo­muk­sen kan­san­edus­ta­ja ja entinen ope­tus­mi­nis­te­ri Sari Sarkomaa sanoo blo­gi­kir­joi­tuk­ses­saan suvi­vir­ren kuuluvan suo­ma­lai­suu­teen ja tähdentää, etteivät uskon­non­va­pau­den toteu­tu­mi­nen ja oman kult­tuu­rin vaa­li­mi­nen sulje toisiaan pois. Yhtäältä suo­ma­lai­sil­la on oikeus omaan kult­tuu­riin­sa, jota muiden tulee kun­nioit­taa, ja toisaalta myös vel­vol­li­suus vaalia sitä, koska se nähdään vah­vuu­te­na ”glo­baa­lis­sa ja aina moni­kult­tuu­ri­sem­mas­sa maailmassa”.

Turun yli­opis­ton yli­op­pi­las­kun­nan kuoro. Kuva: Ville Säävuori (CC BY-SA 2.0)

Sarkomaan blogi, perus­suo­ma­lais­ten vaa­lioh­jel­ma tai muutkaan suvi­vir­ren asemaa puoltavat kan­na­no­tot eivät juuri pohdi sitä, mikä tarkkaan ottaen tekee suvi­vir­res­tä suo­ma­lais­ta kult­tuu­ria. Tämä on kiintoisa kysymys itsessään, koska virsi on peräisin Ruotsista ja linkittyy myös monella tapaa kes­kieu­roop­pa­lai­seen runo­pe­rin­tee­seen. Virren suo­men­kie­li­nen sanoitus ei myöskään kuvaile eri­tyi­ses­ti Suomea.

Yleisesti ottaen sekulaari kan­sal­lis­val­tio nojaa aja­tuk­seen kan­sa­lai­suu­des­ta kaikille yhteisenä ensi­si­jai­se­na iden­ti­teet­ti­nä, joka ylittää suku­puo­leen, yhteis­kun­ta­luok­kaan ja uskontoon poh­jau­tu­vat erot. Tätä taustaa vasten tar­kas­tel­tu­na moderni ajatus uskon­non­va­pau­des­ta pitää sisällään ”pii­lo­te­tun” ehdon: jokai­sel­le annetaan vapaus tunnustaa ja har­joit­taa mitä tahansa uskontoa kuitenkin edel­lyt­täen, että tämä vakaumus on alis­tei­nen kan­sa­lai­suu­del­le. Kaikki ideo­lo­giat, uskon­nol­li­set tai maalliset, jotka ovat ris­ti­rii­das­sa kan­sa­lais­vel­vol­li­suuk­sien kanssa näyt­täy­ty­vät poik­kea­mi­na, koska ne sekoit­ta­vat ensi­si­jai­sen ja tois­si­jai­sen. Kun suvi­virt­tä pidetään erot­ta­mat­to­ma­na osana suo­ma­lais­ta juh­lat­ra­di­tio­ta, se eräällä lailla koro­te­taan uskon­nol­li­ses­ta ritu­aa­lis­ta kan­sal­li­sek­si kult­tuu­rik­si, jolloin sen esit­tä­mis­tä louk­kaa­va­na tai häi­rit­se­vä­nä pitävät ihmiset eivät vaikuta ymmär­tä­vän yleisen ja yksi­tyi­sen välistä eroa.

Viranomaiset, joiden tehtävänä on ollut ratkoa suvi­virt­tä koskevia kanteluja, ovat joutuneet eri­koi­seen tilan­tee­seen. Heidän on ikään kuin lukittava laulun merkitys, mikä puo­les­taan synnyttää uuden­lai­sia mää­ri­tel­miä, kuten “pas­sii­vi­nen symboli” tai “ei koros­tu­neen uskon­nol­li­nen”. Tämä muis­tut­taa tietyin osin Ranskassa pitkään jat­ku­nei­ta kiistoja mus­li­mi­nais­ten huiveista, joiden yhtey­des­sä viran­omai­set ovat tehneet päätöksiä kasvot peittävän vaa­te­tuk­sen objek­tii­vi­ses­ta mer­ki­tyk­ses­tä, joka on riip­pu­ma­ton käyt­tä­jien tai katsojien omista tarkoitusperistä.

Perusarvot

Siirryn lopuksi laa­jem­paan kysy­myk­seen uskon­nol­lis­ten arvojen miel­tä­mi­ses­tä kaikille sopivina yleisinä ”perus­ar­voi­na”. Virsikiistan osapuolet tuntuvat lähes­ty­vän uskontoa joko – tai-kysy­myk­se­nä: kun jokin asia mää­ri­tel­lään uskon­nok­si, se menettää samalla mah­dol­li­suu­den yleis­pä­te­vyy­teen. Samaten usein kuultu väittämä siitä, että län­ti­sis­sä demo­kra­tiois­sa uskonto ja poli­tiik­ka pidetään erillään, kuulostaa varsin ehdot­to­mal­ta. Kuitenkin on selvää, ettei asetelma todel­li­suu­des­sa ole näin mus­ta­val­koi­nen ja kyse on ennem­min­kin aste-eroista.

Uskonnolliset ryhmät ottavat jat­ku­vas­ti jul­ki­suu­des­sa kantaa kai­ken­lai­siin poliit­ti­siin kysy­myk­siin – oli kyse sitten hyvin­voin­ti­val­tion tule­vai­suu­des­ta, pako­lais­po­li­tii­kas­ta tai avio­liit­to­lain muut­ta­mi­ses­ta. Niin ikään Suomessa ja monissa Euroopan maissa on poliit­ti­sia puolueita, jotka avoimesti nojaavat uskon­nol­li­seen arvo­poh­jaan. Antropologi Talal Asadin mukaan uskonnon poliit­ti­nen rooli hyväk­sy­tään­kin silloin, kun se mukautuu seku­laa­rin julkisen kes­kus­te­lun reu­naeh­toi­hin. Tällöin erilaiset uskon­nol­li­set mie­li­pi­teet ovat ter­ve­tul­lei­ta “rikas­tut­ta­maan” kes­kus­te­lua, mutta uskon­nol­li­seen auk­to­ri­teet­tiin vetoa­mi­nen nähdään kyseenalaisena.

Suomen kris­til­lis­de­mo­kraat­tien peri­aa­teoh­jel­ma on hyvä esimerkki siitä, miten poliit­ti­nen kanta muo­dos­te­taan uskon­nol­li­sel­ta pohjalta seku­laa­re­ja “peli­sään­tö­jä” nou­dat­taen. Ohjelmassaan puolue ehdottaa kris­til­li­siä peri­aat­tei­ta poliit­ti­sen pää­tök­sen­teon perus­tak­si, mutta etsii tälle ennem­min­kin maalliset kuin uskon­nol­li­set perus­te­lut. Sen mukaan ”[k]okemus on osoit­ta­nut, ettei yhteis­kun­ta toimi terveellä tavalla, jos hylätään kymmenen käskyn ja lähim­mäi­sen­rak­kau­teen vel­voit­ta­van kultaisen säännön ylei­seet­ti­nen perusta”. Tämä tar­koit­taa, että kris­til­lis­ten arvojen paremmuus ja yleis­pä­te­vyys eivät perustu niiden juma­lal­li­seen alku­pe­rään vaan väi­tet­tyyn his­to­rial­li­seen todistusaineistoon.

Kristillisten perus­ar­vo­jen katsotaan siis olevan kai­ken­lais­ten ihmisten omak­sut­ta­vis­sa. Mainitsemalla, että puolueen näke­myk­set on tehtävä ymmär­ret­tä­väk­si kaikille elä­män­kat­so­muk­ses­ta riip­pu­mat­ta tai että saman­kal­tai­siin arvoihin ja joh­to­pää­tök­siin on mah­dol­lis­ta päätyä myös muun­lai­sis­ta ajat­te­lu­ta­vois­ta käsin, tun­nut­tai­siin koros­ta­van kris­til­lis­ten peri­aat­tei­den perim­mäis­tä rationaalisuutta.

Kristillisdemokraatit eivät ole kovin kan­sal­lis­mie­li­nen puolue, ainakaan perus­suo­ma­lai­siin tai Kokoomukseen ver­rat­tu­na, ja täten heidän kris­til­li­syy­ten­sä on pikem­min­kin “ylei­sin­hi­mil­lis­tä” kuin suo­ma­lais­ta. He näyt­täi­si­vät omak­su­neen ajat­te­lu­ta­van, jota filosofi Charles Taylor kutsuu riip­pu­mat­to­mak­si kat­san­to­kan­nak­si, ja jonka hän lukee yhdeksi seku­laa­rin aika­kau­den tun­nus­mer­keis­tä. Oma maa­il­man­kat­so­mus nähdään vain yhtenä vaih­toeh­to­na lukuisten muiden joukossa ja syyt sille, miksi muidenkin tulisi valita samoin voidaan perus­tel­la vetoa­mal­la uskonnon ulko­puo­li­siin seikkoihin.

Kun kris­til­li­set peri­aat­teet on tällä tavoin etään­ny­tet­ty uskon­nos­ta, ne voidaan nähdä mah­dol­li­si­na kaikille – aivan kuten kris­til­lis­de­mo­kraat­ti­sen puolueen jäsenyys on avoin jokai­sel­le, joka hyväksyy heidän peri­aa­teoh­jel­man­sa omasta uskon­to­kun­nas­ta riip­pu­mat­ta. Näin ollen esi­mer­kik­si ateistit tai isla­mi­nus­koi­set voisivat aivan hyvin olla kris­til­lis­de­mo­kraat­te­ja, jos he vain ovat vakuut­tu­nei­ta kris­tit­ty­jen peri­aat­tei­den “toi­mi­vuu­des­ta” yhteiskunnassa.

Jos tätä aja­tus­leik­kiä jatketaan pidem­mäl­le, on kuvi­tel­ta­vis­sa yhteis­kun­ta, joka olisi jär­jes­tet­ty kris­til­lis­ten peri­aat­tei­den mukai­ses­ti, mutta jossa kukaan ei olisi kristitty. Ajatellen oman kult­tuu­rim­me kris­til­li­siä juuria ja toisaalta viime aikaista uskon­nol­li­suu­den vähe­ne­mis­tä joku voisi ehkä väittää, että olemme matkalla juuri tähän suuntaan.


  1. Asad, Talal 2003. Formations of the Secular: Christianity, Islam, Modernity, Stanford CA: Stanford University Press.
  2. Bowen, John R. 2011. How the French State Justifies Controlling Muslim Bodies: From Harm- Based to Values-Based Reasoning. Social Research 78 (2): 325 – 348.
  3. Lehtonen, Tuomas M. S. 2012. Suvivirsi. Teoksessa Anu Koivunen (toim.), Maailman paras maa. Helsinki: SKS.
  4. Meyer, Birgit ja Marleen de Witte 2013. Heritage and the Sacred: Introduction. Material Religion 9 (3): 274 – 281.
  5. Taylor, Charles 2007. A Secular Age. Cambridge MA: Harvard University Press.

Kirjoittaja

Timo Kallinen toimii yliopistonlehtorina sosiaali- ja kulttuuriantropologian oppiaineessa Helsingin yliopistossa. Hänen keväällä 2016 ilmestynyt kirjansa Divine Rulers in a Secular State on nyt saatavilla myös avoimena verkkojulkaisuna.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Matleena Kosonen 30.5.2017 klo 17:49

    Kiinnostava kirjoitus! Seuraavaksi voisi pohtia sitä, mikä sai kir­joit­ta­jan valit­se­maan kir­joi­tusa­suk­si “suvivirsi” eikä kieliopin mukainen “Suvivirsi”. Huolimattomuudesta tuskin oli kyse, kun valinta oli niin joh­don­mu­kai­nen. Oliko kyse siitä, että kir­joit­ta­ja halusi etään­nyt­tää itsensä mistään kyseisen kappaleen kun­nioit­ta­mi­seen liit­ty­väs­tä, vai oliko kyseessä tyy­li­kei­no, jolla koros­te­taan virren vakiin­tu­nut­ta asemaa suo­ma­lai­ses­sa yhteis­kun­nas­sa? Itse kir­joit­tai­sin aina “Suvivirsi”, koska se on yksi­se­lit­tei­ses­ti oikea muoto, mutta olisi kiin­nos­ta­vaa kuulla valinnan taustoista. :)

    Vastaa
    • Timo 31.5.2017 klo 08:57

      Hyvä kysymys. Itse asiassa en oikein tiedä, miten se pitäisi kir­joit­taa. Virren oikea nimi on “Jo joutui armas aika” ja käsite suvivirsi viittaisi täten ylei­sem­min sel­lai­seen virteen, joka lauletaan jossain tietyssä (suvisessa?) yhtey­des­sä. Toki on aika selvää, että tällä sanalla yleensä tar­koi­te­taan juuri tuota virttä ja siten siitä on tullut virren toinen epä­vi­ral­li­nen nimi. Siinä mielessä se siis voisi olla ihan yhtä hyvin Suvivirsi. 

      Kirjoitustapa vaihtelee eri teks­teis­sä. Esimerkiksi Eduskunnan apu­lai­soi­keus­asia­mie­hen lausun­nos­sa (johon on linkki tuossa toisen kappaleen alussa) se kir­joi­te­taan pienellä. Suurimmassa osassa sano­ma­leh­tiar­tik­ke­lei­ta se taas on isolla.

      Eli loppujen lopuksi: käytetty kir­joi­tus­ta­pa ei ollut tar­koi­tet­tu kan­na­no­tok­si vaan seurausta yllä mai­ni­tus­ta päät­te­lys­tä, joka voi olla vääräkin.

      Vastaa
  • Esa Ylikoski 31.5.2017 klo 06:28

    Koulupäivään liitetty juma­lan­pal­ve­lus kirkossa, päi­vä­ko­din pik­ku­kirk­ko tai aamu­har­taus ovat eri asioita kuin suvivirsi perin­tei­ses­sä kevät­juh­las­sa. Ne ovat Opetushallituksen mukaan uskon­non­har­joi­tus­ta, ja koko tilai­suu­den luonne on uskon­nol­li­nen, toisin kuin kevätjuhlan.

    Suomalaiseen tapa­kult­tuu­riin eivät kuulu työ­nan­ta­jan jär­jes­tä­mät juma­lan­pal­ve­luk­set työajalla. Ei niitä enää tarvita kouluihinkaan.

    Ev.lut. kirkon toi­min­ta­ti­las­to­jen mukaan perheiden enemmistö ei käy juma­lan­pal­ve­luk­sis­sa edes kerran vuodessa. Koulun ei pidä olla uskon­nol­li­sem­pi kuin suo­ma­lai­nen yhteis­kun­ta. Perheillä ja nuorilla on mah­dol­li­suus juma­lan­pal­ve­luk­siin vapaa-ajallaan.

    Jumalanpalvelusten ja har­tauk­sien liit­tä­mi­nen koulun ja päi­vä­ko­din päi­vä­oh­jel­maan rikkoo lasten yhden­ver­tais­ta kohtelua ja uskon­non­va­paut­ta. Se asettaa toi­sus­koi­set, uskonn­ot­to­mat, ei-uskon­nol­li­set ja uskon­to­jen suhteen välin­pi­tä­mät­tö­mät perheet eri asemaan ja rikkoo julkisen vallan neut­ra­li­teet­ti­pe­ri­aa­tet­ta. Yhdenvertaisuuslain mukaan ketään ei saa syrjiä uskonnon tai vakau­muk­sen perusteella.

    Jumalanpalvelusten orga­ni­soin­ti ja mark­ki­noin­ti eivät kuulu kou­lu­vi­ran­omais­ten tehtäviin. Rehtoreilla ja opet­ta­jil­la on kylliksi muuta työtä kuin kahden rin­nak­kai­sen ohjelman jär­jes­tä­mi­nen. Niukoilla resurs­seil­la moni­kult­tuu­ris­tu­vas­sa yhteis­kun­nas­sa tulee keskittyä koulun yhteisen toiminnan kehit­tä­mi­seen kat­so­mus­ten kirjo huomioon ottaen.

    Uskonnonharjoitus, kuten rukoi­le­mi­nen, on perus­luon­teel­taan intiimiä. Uskonnonvapauteen liittyy yksi­tyi­syy­den suoja.

    Euroopan ihmi­soi­keus­tuo­miois­tuin EIT on katsonut, että julkisen vallan ei tule järjestää tilan­net­ta, joissa joutuu vasten tahtoaan julkiseen valintaan, josta voidaan suoraan tai välil­li­ses­ti päätellä, onko hän uskon­nol­li­nen tai uskonnoton.

    Jos juma­lan­pal­ve­luk­sia on koulujen vuo­sioh­jel­mas­sa, monille van­hem­mil­le on kiusal­lis­ta valita, osal­lis­tuu­ko heidän lapsensa juma­lan­pal­ve­luk­seen vai jääkö pois. Monet kokevat, että rehtori tuputtaa juma­lan­pal­ve­luk­siin osal­lis­tu­mis­ta, vaih­toeh­toi­ses­ta ohjel­mas­ta ei tiedoteta eikä siihen ole panostettu.

    Tilanteen pai­nos­ta­vuus koskee niin ei-uskon­nol­li­sia kuin toi­sus­koi­sia, niin kan­ta­suo­ma­lai­sia kuin uus­suo­ma­lai­sia perheitä.

    Vaikka hyvä ja hyvin tie­do­tet­tu vaih­toeh­toi­nen ohjelma on parempi kuin huono ohjelma, josta ei kerrota, paras ja kestävä ratkaisu nyky-Suomessa on, että koulut kes­kit­ty­vät rajal­li­sil­la resurs­seil­la kaikille yhteiseen toimintaan.

    Perusopetuksen val­ta­kun­nal­li­sis­sa ope­tus­suun­ni­tel­man perus­teis­sa todetaan näin: ”Opetus on oppilaita uskon­nol­li­ses­ti, kat­so­muk­sel­li­ses­ti ja puo­lue­po­liit­ti­ses­ti sitout­ta­ma­ton­ta.” Mitäpä jos rehtorit ja opet­ta­ja­kun­ta suun­nit­te­le­vat koulun ensi luku­vuo­den toiminnan tältä pohjalta?

    Vastaa
  • Nimetön 2.6.2017 klo 16:15

    Sanoisin näin sinänsä asial­li­siin kom­ment­tei­hin ja aiheesta kir­joit­ta­neel­le. Miksi ei voi hyväksyä tälläista jatkumoa ja ajatelle Sinuhe egyp­ti­läi­sen tavoin. ” Näin on ollut ja näin on aina oleva?”

    Vastaa
  • Marketta Timonen 5.6.2017 klo 13:24

    Voihan suvivirsi. Ihmiskunta näyttää tykkäävän toistosta. Niinpä oletan että käy kuin Neuvostoliitossa , kun yksi virsi pois­te­taan tulee reipas
    ” työnorjat sorron alta” biisi tilalle.

    Vastaa

Lue myös nämä:

Jos turvapaikanhakija kokee lähtömaassaan vainoa uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi, tämä voi olla peruste turvapaikan myöntämiselle Suomeen. Mutta entä jos hän on vaihtanut uskontoa kesken hakuprosessin? Tällöin Suomessa arvioidaan hakijan uskonnollisen vakaumuksen aitoutta. Mutta miten kääntymyksen ja uskonnollisuuden aitous mitataan?

Uskontokunnille yhteisestä uskonnonopetuksesta on viime päivinä käyty keskustelua. Uskonnonopetus on koulujen arjessa totuttu tosiasia, mutta kouluopetuksen tieteellistä pohjaa vasten sen asema on ongelmallinen. Onhan uskontojen ytimessä empiirisen tieteen ja varsinkin sekulaarin koululaitoksen näkökulmasta kiusallisen epätieteellinen oletus. Ajatus kaikille yhteisestä uskonnonopetuksesta ylläpitää sekin uskonnon korostunutta asemaa kouluissa. Pitäisi mennä vielä pidemmälle ja kysyä, tarvitseeko uskonnolle omistettua oppiainetta ylipäätään olla.

Tyttöjen sukuelimien silpominen on syvään juurtunut kulttuurinen käytäntö, joka kytkeytyy naiseuteen ja ihmisyyteen ja yhteiskunnan sukupuoli- ja valtajärjestelmään. Perinne ei ole sidottu mihinkään tiettyyn uskontoon: sitä esiintyy esimerkiksi sekä islamin- että kristinuskoisten parissa. Se on riitti, jonka avulla luodaan yksilöitä, yhteisöjä ja yhteisön identiteettiä. Riitin välityksellä ryhmä toistuvasti uudistaa käsityksen itsestään ja yhteenkuuluvuudestaan. Perinnettä vastustetaan sen ympäri maailmaa sen raakuuden vuoksi.

Pääseekö Daenerys Targaryen lopulta Rautavaltaistuimelle hittisarja Game of Thronesissa? Vai odottaako suosittua hahmoa kammottavampi kohtalo? Klassinen poliittinen antropologia voi kenties auttaa ennustamaan tulevaa – Targaryenin suvun kruununperillinen kun näyttää epäilyttävästi jumalkuninkaalta!