Fyysinen antropologia

Pähkinänkuoressa fyysinen ant­ro­po­lo­gia on ihmisen bio­lo­gi­sen vari­aa­tion ja evo­luu­tion tut­ki­mus­ta. Ihmisen näkyviä ja toisaalta piileviä eroja, kuten ihon tai silmien väriä sekä pituutta tai DNA:ta tut­ki­mal­la fyysinen ant­ro­po­lo­gia pyrkii sel­vit­tä­mään ja ymmär­tä­mään, millainen ihminen on lajina, mikä synnyttää näitä eroja saman lajin edus­ta­jien välillä ja millaisia nämä kehi­tys­ku­lut ovat olleet.

Fyysisen ant­ro­po­lo­gian tie­teel­li­set juuret ulottuvat 1700-luvulle, jolloin Carl Von Linné (1707 – 1778) ensim­mäi­sen kerran esitteli tie­teel­li­sen tak­so­no­mian peri­aat­teet vuonna 1735. Tämä kasvien, eliöiden, kivien ja eläinten jaottelu ja luo­kit­te­lu toimikin pohjana Johann Friedrich Blumenbachin (1752 – 1840) ihmis­la­jin luo­kit­te­lul­le, joka alun perin rakentui ihmisen maan­tie­teel­li­sel­le sijoit­tu­mi­sel­le. Vuonna 1779 Blumenbach jaotteli ihmisen viiteen eri lajiin fyysisten piir­tei­den mukaan. Rotu käsit­tee­nä yleistyi tut­ki­mus­mat­kai­lun kasvaessa: euroop­pa­lai­set tapasivat ja olivat vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa hyvin eri­nä­köis­ten ja eri­lais­ten ihmisten kanssa. Rotuihin poh­jau­tu­va luo­kit­te­lu sai uusia ulot­tu­vuuk­sia, kun fyysisiin omi­nai­suuk­siin yhdis­tyi­vät ideo­lo­gi­set usko­muk­set, asenteet ja arvot.

Kuva: Stoddardin rotu­jaot­te­lun mukainen kartta 1920-luvulta, jossa mer­kit­tyi­nä näkyvät neljä ihonvärin mukaan mää­ri­tel­tyä luokkaa: musta, ruskea, keltainen ja valkoinen. (Public Domain)

Keskittyminen ihmisten välisiin eroa­vai­suuk­siin lisäsi syrjintää ja eriar­voi­suut­ta. Tämä kul­mi­noi­tui 1800-luvulle tultaessa kan­sain­vä­li­seen kes­kus­te­luun orjuu­des­ta sekä Adolf Hitlerin johtaman kan­sal­lis­so­sia­lis­ti­sen ideo­lo­gian rotu­puh­tausop­piin ja sitä seu­ran­nee­seen kan­san­mur­haan 1940-luvulla. Yhden ihmis­la­jin parem­muut­ta suhteessa toiseen pyrittiin selit­tä­mään ja jopa oikeut­ta­maan vedoten esi­mer­kik­si pää­kal­lo­jen kokoe­roi­hin. Kraniometria eli kal­lon­mit­taus on tie­tee­na­la, jolla pyrittiin antamaan tie­teel­li­nen selitys ihmisten välisille eroille.

Näiden ilmiöiden rinnalla fyysinen ant­ro­po­lo­gia on kehit­ty­nyt ja laa­jen­tu­nut. Franz Boas (1858 – 1942) keräsi eri kansojen ja ihmis­ryh­mien pää­kal­lo­ja osoit­taak­seen, ettei aivojen koolla ollut mer­ki­tys­tä. Hän halusi näyttää, että rotue­rot­te­lu­teo­riat tulisi unohtaa, ja sen sijaan keskittyä kult­tuu­rin vai­ku­tuk­siin. Ympäristön ja kult­tuu­rin vai­ku­tus­ta ihmisen kehi­tyk­seen Boas osoitti ver­tai­le­mal­la monen suku­pol­ven Yhdysvaltoihin muut­ta­nei­den kallon kokoja.

Sittemmin alettiin tutkia muitakin osia ihmisestä: sekä luustoa yleisesti että muita ei-näkyviä piirteitä ja omi­nai­suuk­sia. Nykypäivänä fyysinen ant­ro­po­lo­gia keskittyy ene­ne­vis­sä määrin tutkimaan esi­mer­kik­si gee­ni­pe­ri­mää ja sitä määrääviä tekijöitä sekä ympä­ris­tön ja kult­tuu­rin vai­ku­tuk­sia suhteessa näihin. Näin ollen bio­lo­gi­nen ant­ro­po­lo­gia on nyky­päi­vä­nä osuvampi nimi tälle tut­ki­mus­suun­tauk­sel­le.

Ihmislaji mikroskoopin alla

Biologinen ant­ro­po­lo­gia on lää­ke­tie­teel­li­sen ant­ro­po­lo­gian lisäksi kaikista ant­ro­po­lo­gian ala­la­jeis­ta ja suun­tauk­sis­ta se, jolla on lähei­sim­mät kytkökset luon­non­tie­tei­siin ja sen mene­tel­miin. Se pohjautuu vahvasti hypoteesi-testaus-teoria-pro­ses­siin, mikä osaltaan selittää miksi nykyajan bio­lo­gi­nen ant­ro­po­lo­gia on eri­kois­tu­nut tutkimaan gee­ni­pe­ri­mää ja perin­nöl­li­siä sai­rauk­sia. Sisäisiin eroihin, vari­aa­tioi­hin ja poik­kea­miin kes­kit­ty­mi­nen ei olisi mah­dol­lis­ta ilman niitä valtavia harp­pauk­sia, joita on saa­vu­tet­tu geneet­ti­sen tut­ki­muk­sen ja kehi­tyk­sen kentällä vii­meis­ten vuo­si­kym­men­ten aikana. Tämä on avannut tut­ki­mus­kent­tää esi­mer­kik­si ravit­se­muk­sen ant­ro­po­lo­gi­seen tut­ki­muk­seen luon­non­tie­teel­li­sel­lä vivah­teel­la.

Jos tarkkoja ollaan, keskittyy bio­lo­gi­nen ant­ro­po­lo­gia ennen kaikkea sel­vit­tä­mään, mitä tar­koit­taa ihmisenä oleminen maa­pal­lol­la elol­li­se­na ja kult­tuu­ri­se­na orga­nis­mi­na. Keskeisimmät kysy­myk­set liittyvät siis ihmis­la­jin ole­mas­sao­loon: kehi­tys­kul­kuun, muu­tok­seen, sopeu­tu­mi­seen ja vari­aa­tioon. Mitä tämä käy­tän­nös­sä tar­koit­taa?

Jokainen on varmasti joskus kuullut evo­luu­tio­teo­rias­ta, jonka mukaan ihmiset pol­veu­tu­vat apinoista. Fyysisen ant­ro­po­lo­gian edustajat ovat ensim­mäi­si­nä kor­jaa­mas­sa, että tämä ei aivan pidä paik­kaan­sa – oikeas­taan ensim­mäi­set ihmisen esi-isät kehit­tyi­vät 6 – 8 miljoonaa vuotta sitten eläneestä lajista, joka on viimeinen ihmisten ja sim­pans­sien yhteinen esi-isä. Se, mitä fyysinen ant­ro­po­lo­gi evo­luu­tio­teo­rias­sa painottaa on, että teoria selittää lajin bio­lo­gi­sen muutoksen ajassa. Tämä teoria on myös pitänyt tähän päivään asti.

KuvaUniversity of Liverpool Faculty of Health and Life Sciences. (Flickr​.com, CC BY-SA 2.0).

Ainutlaatuisesta lajista maapallon vaarallisimmaksi lajiksi

Antropologian tut­ki­mus­suun­tauk­se­na bio­lo­gi­nen ant­ro­po­lo­gia ei voi kui­ten­kaan täysin jättää huomiotta ympä­röi­vää sosi­aa­lis­ta kon­teks­tia, sillä alan tut­ki­muk­seen ja tut­ki­mus­tu­lok­siin vaikuttaa suuresti ihmisten välisen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen ja käyt­täy­ty­mi­sen kon­teks­tin ymmär­tä­mi­nen. Kulttuurilla on kriit­ti­nen rooli ihmisen evo­luu­tios­sa ja kehit­ty­mi­ses­sä. Vaikka kulttuuri ei ole geneet­ti­ses­ti ennalta mää­ri­tel­ty, ihmisen valmius ja taipumus sisäistää kult­tuu­ria ja toimia sen puit­teis­sa on paljolti bio­lo­gis­ten teki­jöi­den mää­rit­tä­mää. Taipumus kult­tuu­riin erottaa ihmis­la­jin muista lajeista ja on kenties mer­kit­tä­vin kom­po­nent­ti ihmisen evo­luu­tio­his­to­rias­sa. Fyysinen ant­ro­po­lo­gia muo­dos­taa­kin ainut­laa­tui­sen linkin sosiaali- ja luon­non­tie­tei­den välille.

Tieteenala näkee kaikki maa­pal­lol­la elävät lajit yhtey­des­sä toisiinsa eri tavoin: geneet­ti­ses­ti, ana­to­mi­ses­ti ja fysio­lo­gi­ses­ti. Jopa lajien käyt­täy­ty­mi­ses­sä on huo­mat­ta­vis­sa selkeitä saman­kal­tai­suuk­sia. Näin ollen on tärkeää ymmärtää ja tuntea ihmisen evo­luu­tion historia sekä pohtia, mikä sen vaikutus nyky­päi­vä­nä on – eri­tyi­ses­ti nyt, kun ihmislaji näyttää vie­raan­tu­van muista laji­to­ve­reis­taan ja toi­min­nal­laan jopa tuhoaa näitä. Rasismia ja muu­ka­lais­vi­haa voidaan tutkia, selittää ja kri­ti­soi­da bio­lo­gi­sen ant­ro­po­lo­gian avulla. Biologinen ant­ro­po­lo­gia voi viedä useim­mil­ta rai­sis­ti­sil­ta väit­teil­tä ja usko­muk­sil­ta pohjan.

Ihmisen rooli ilmas­ton­muu­tok­ses­sa on yksi uusim­mis­ta tut­ki­mus­koh­teis­ta bio­lo­gi­sen ant­ro­po­lo­gian kentällä. Tässä pohditaan eri­tyi­ses­ti ihmisen kykyä sopeutua alati muut­tu­vaan ympä­ris­töön ja toisaalta ihmisen kykyä sys­te­maat­ti­ses­ti tuhota omaa eli­nym­pä­ris­töään – sitä ympä­ris­töä, joka aikoinaan mah­dol­lis­ti ja tuki ihmis­la­jin kehit­ty­mis­tä.

  • Teksti: Laura Calderón Westö, VTM
  • Verkkotaitto: Saara Toukolehto
  • Artikkelikuva: “The evolution of man- a popular expo­si­tion of the principal points of human ontogeny and phylogene (1896)”, Haeckel, Ernst, 1834 – 1919, Wikimedia Commons.

Aiheesta lisää AntroBlogissa

Kirjoittaja

Laura Calderón Westö (VTM) on yksi soveltavan antropologian verkoston perustajista. Opinnoissaan Laura keskittyi sosiaaliseen muistamiseen ja yhteiskunnalliseen uudelleenrakentamiseen sekä poliittisen väkivallan ilmiöön ruohonjuuritasolla. Lauraa kiehtoo kokemuksellisuuden, arjen tarinallistamisen sekä organisaatiotutkimuksen tematiikka.

OSALLISTU KESKUSTELUUN