Kielitieteellinen antropologia

Kielitieteellinen ant­ro­po­lo­gia syntyi Yhdysvalloissa, yhtenä laajan ant­ro­po­lo­gi­sen tie­tee­na­lan neljästä suun­tauk­ses­ta. Muut kolme tie­tee­na­laa ovat kult­tuu­riant­ro­po­lo­gia, bio­lo­gi­nen ant­ro­po­lo­gia sekä arkeo­lo­gia. Yhdessä näiden aja­tel­tiin tuovan kattavaa tietoa ihmisestä.

Yksi syy kie­li­tie­teel­li­sen eli ling­vis­ti­sen ant­ro­po­lo­gian kehi­tyk­seen juuri USA:ssa oli sen maan­tie­teel­li­nen ja etno­gra­fi­nen konteksti. Yhdysvalloissa esiintyi suuri määrä alku­pe­räis­kan­so­jen kieliä, jotka poik­ke­si­vat sekä toi­sis­taan että euroop­pa­lai­sis­ta val­ta­kie­lis­tä. Maantieteellisesti sijainti mah­dol­lis­ti tut­ki­joil­le myös lyhyet kent­tä­vie­rai­lut tut­ki­musa­lueil­la aineiston kerää­mi­sek­si. Lisäksi alueella oli paljon arkeo­lo­gis­ta aineistoa, joten oli luontevaa, että sama tie­tee­na­la ja joskus myös samat tutkijat tar­kas­te­li­vat sekä elävää nyky­päi­vän kult­tuu­ria että men­nei­syy­des­tä kertovaa aineistoa.

Ajateltiin myös, että nämä kielet ja kult­tuu­rit olivat katoa­mas­sa, ja ne piti sitä ennen doku­men­toi­da. Suurista muu­tok­sis­ta ja edelleen jat­ku­vis­ta konflik­teis­ta huo­li­mat­ta vää­jää­mät­tö­mä­nä nähty katoa­mi­nen ei kui­ten­kaan ole toteu­tu­nut pelätyssä mit­ta­kaa­vas­sa.

Pelastusantropologinen läh­tö­koh­ta selittää osaltaan myös ant­ro­po­lo­gi­sen kie­len­tut­ki­muk­sen eri vaiheita. Aluksi kieliä tar­kas­tel­tiin toi­sis­taan eril­li­si­nä, sisäi­ses­ti yhte­näi­si­nä koko­nais­jär­jes­tel­mi­nä. Ajateltiin, että koska kielen natii­vi­pu­hu­ja hallitsee kielen ja kykenee tuot­ta­maan loput­to­man määrän kie­lio­pil­li­ses­ti oikeita lauseita, kielen oppimista ja tut­ki­mis­ta varten riittää yksikin tällainen puhuja. Puhuttiin ’pieni valkoinen huone’ ‑etno­gra­fias­ta – tutkija saattoi vetäytyä kam­mioon­sa kie­len­pu­hu­jan ja nauhurin kanssa. Myöhemmin aiheiden keskiöön nousi kie­len­käy­tön vaihtelu eri tilan­teis­sa, ja alettiin tutkia pikem­min­kin puhetta toi­min­ta­na kuin kieltä abstrak­ti­na koko­nai­suu­te­na. Tarkasteltiin erilaisia genrejä, tyy­li­la­je­ja, kuten juoruilu, poliit­ti­nen puhe tai ritu­aa­li­set laulut.

Sosiolingvistinen ant­ro­po­lo­gia käsit­te­lee sitä, miten erilaiset yhteis­kun­nal­li­set ryhmät käyttävät kieltä eri tavoin. Puheessa voi kuulua sukupuoli, luokka tai etnisyys. Nykytutkimus tar­kas­te­lee kielen käyttöä maa­il­mas­sa ja maa­il­mas­ta: kuinka puhe luo erilaisia kult­tuu­ri­sia kon­teks­te­ja ja voi myös muuttaa niitä. Antropologit tar­kas­te­le­vat muun muassa kie­le­nop­pi­mis­ta ja sosia­li­saa­tio­ta, moni­kie­li­syyt­tä ja vaihtelua eri kielten tai puhe­ta­po­jen välillä.

Eräs tärkeä aihe nykyään on kieli-ideologia: kult­tuu­ri­set käsi­tyk­set siitä, miten kieltä tulisi käyttää ja mitä sillä voidaan tehdä eri tilan­teis­sa. Näitä aiheita ovat tutkineet esi­mer­kik­si Jane HillPaul Kroskrity ja Bambi Schieffelin.

Sanakirjoilla on ollut suuri merkitys kielen tut­ki­muk­sel­le ja kielen kehi­tyk­sel­le. KuvaCaleb Roenigk (Flickr​.com, CC BY 2.0)

Kieli ja kulttuuri, kielet ja kulttuurit

Kieltä on tutkittu laajasti eri näkö­kul­mis­ta myös ant­ro­po­lo­gian ulko­puo­lel­la. Antropologinen ling­vis­tiik­ka painottaa ihmisten kom­mu­ni­koin­nin laajuutta ja rikkautta sosi­aa­li­sis­sa kon­teks­teis­sa sekä kielen suhdetta muihin kult­tuu­rin osa-alueisiin. Universaalia ja par­ti­ku­laa­ria voi hahmottaa ajat­te­le­mal­la kielen ja kult­tuu­rin suhdetta.

Joskus ant­ro­po­lo­gias­sa puhutaan kult­tuu­ris­ta yksikössä. Tällä tar­koi­te­taan kult­tuu­ri­suut­ta ylei­sin­hi­mil­li­se­nä omi­nai­suu­te­na, joka yhdistää ihmisiä toisiinsa ja erottaa meidät (muista) eläimistä. Vaikka kult­tuu­rit monikossa eroai­si­vat toi­sis­taan, ei voida sanoa, että jollakin ryhmällä on enemmän tai vähemmän kult­tuu­ria.

Vastaavasti ihmis­kie­les­sä on tiettyjä uni­ver­saa­le­ja omi­nai­suuk­sia. Antropologi Charles Hockettin mukaan näitä kaikista kielistä löytyviä omi­nai­suuk­sia on 16. Tärkeitä inhi­mil­li­sel­le ajat­te­lul­le ja luo­vuu­del­le ovat esi­mer­kik­si se, että kieli mah­dol­lis­taa valeh­te­lun, kuvit­te­lun ja reflek­tion. Kieli on myös joustavaa ja muuttuvaa. Vaikka voidaan sanoa, että jotkut kielet ovat helpompia oppia tai jollain tavalla yksin­ker­tai­sem­pia kuin toiset, kaikki kielet ovat sym­bo­li­ses­ti moni­mut­kai­sia. Kielen ajateltu helppous ei korreloi sen kanssa, ovatko kult­tuu­rin muut osa-alueet ver­rat­tain yksin­ker­tai­sia.

Egyptiläisiä hie­rogly­fe­jä. KuvaSteven Straiton (Flickr​.com, CC BY 2.0)

Antropologit ovat pohtineet myös, mikä tietyn kielen ja kult­tuu­rin välinen suhde on. Kuuluisin tähän kysy­myk­seen liit­ty­vis­tä teo­riois­ta on SapirinWhorfin hypoteesi, jonka mukaan kieli ohjaa ajattelua. Hypoteesin mukaan kieli tarjoaa meille rakenteet ja sanaston, jonka mukaan havain­noim­me ja kuvai­lem­me maailmaa. Maailma siis mukautuu kieleen eikä päin­vas­toin. Näkemyksestä kiis­tel­lään edelleen.

Joka tapauk­ses­sa kysy­myk­set havait­se­mi­sen, ajattelun ja ilmaisun suhteesta saa­ta­vil­la oleviin semioot­ti­siin jär­jes­tel­miin ovat kiin­nos­ta­via. Äidinkielen nähdään olevan monin tavoin tärkeä osa minuutta, sosi­aa­lis­ta iden­ti­teet­tiä ja kog­ni­tii­vi­sia taitoja.

Suomessa kieltä tar­kas­te­le­via tie­tee­na­lo­ja ovat ant­ro­po­lo­gian sijaan pikem­min­kin yleinen kie­li­tie­de ja folklo­ris­tiik­ka. Antropologi Timo Kaartinen on tar­kas­tel­lut jonkin verran kieltä. Itse sovellan ling­vis­ti­siä mer­ki­tys­teo­rioi­ta suo­ma­lais­ta stand-up komiikkaa käsit­te­le­väs­sä tut­ki­muk­ses­sa­ni.

Miksi kieli on tärkeä tut­ki­mus­koh­de? Kieli sekä heijastaa että luo maailmaa. Se ei ole neutraali maailmaa objek­tii­vi­ses­ti kuvaava koodi, vaan kieleen liittyy paljon erilaisia arvoja. Ei ole saman­te­ke­vää, miten asioista puhumme tai miten arvotamme erilaisia puhujia, puhe­ta­po­ja ja ‑tilan­tei­ta.

  • Laura Ahearn: Living Language: An Introduction to Linguistic Anthropology. Wiley Blackwell 2011
  • Alessandro Duranti: Linguistic Anthropology. Cambridge University Press 1997
  • William Foley: Anthropological Linguistics: An Introduction. Wiley Blackwell 1997

Aiheesta lisää AntroBlogissa

Kirjoittaja

Marianna Keisalo on Helsingin yliopistosta 2011 väitellyt antropologi, joka on tutkimuksessaan keskittynyt huumoriin ja erilaisten performanssien semioottiseen antropologiaan, ja sitä myötä ajautunut itse stand-up koomikoksi. Hän on toiminut yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa, tuntiopettajana avoimessa yliopistossa ja Århusin yliopistossa post doc -tutkijana “Digressions: A cross-disciplinary study of the indirectness of the human imagination” -projektissa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN