Visuaalinen antropologia erikoistumisalueena sisältää paitsi etnografisen elokuvanteon, myös ihmiskunnan lukuisat muut visuaaliset keinot ilmaista itseään eri puolilla maailmaa. Laajimmillaan sen voi katsoa sisältävän ilmaisutapoja aina maalaustaiteesta ja valokuvauksesta arkkitehtuuriin ja jopa performanssitaiteisiin. Usein visuaalinen antropologia kohtaakin taiteen antropologian, joka tutkii samankaltaisia ilmiöitä hieman eri näkökulmasta.
Nykypäivänä visuaalinen erikoistumisalue esiintyy usein myös media-antropologian yhteydessä, sillä suuri osa uutisista ja meille kerrotusta tiedosta tapahtuu kuvapainotteisten medioiden välityksellä. Suomessa esimerkiksi dosentti Johanna Sumiala on tutkinut mediaa rituaalien näkökulmasta.
Kuvat paitsi heijastelevat tapojamme tarkastella maailmaa, myös muokkaavat käsityksiämme paikoista ja ihmisistä, joita emme omakohtaisesti tunne. Televisiolähetysten, mainosten ja jopa erilaisten avustusjärjestöjen tavat kuvata eri kulttuureja ja ihmisryhmiä vaikuttavat siihen, millainen kuvittelemme paikallisen todellisuuden olevan. Tämän vuoksi visuaalisten ilmiöiden ja representaatioiden vertaileva tutkimus on hyvin ajankohtainen aihe.
Antropologien tehtävä on vertailla, tulkita ja kyseenalaistaa erilaisista lähteistä tulevien kuvien synnyttämiä kulttuurisidonnaisia mielleyhtymiä. Visuaalinen antropologia pyrkii paitsi tulkitsemaan omia käsityksiämme ‘meistä’ ja ‘muista’, myös tuomaan esiin kuvattujen tai kuvien luojien oman äänen ja kulttuurisen kontekstin.
Liikkuva kuva osana antropologiaa
Antropologit ovat jo pitkään käyttäneet visuaalisia apuvälineitä kenttätyössään sekä myöhemmin analysoitavaa aineistoa tutkiessaan. Mitä enemmän teknologia kehittyi ja mitä kevyemmiksi ja helppokäyttöisemmiksi laitteet tulivat, sitä yleisemmäksi esimerkiksi videomateriaalin käyttö muuttui. Valokuvia ja videomateriaalia voidaan käyttää tukena myös tutkimuksissa, joiden lähestymistapa ei ole ensisijaisesti visuaalinen.
Näitä materiaaleja hyödyntävissä tutkimuksissa haasteeksi voi kuitenkin muodostua se, että tutkijan tulee osata myös käyttää sujuvasti kuvien tai videon tallentamiseen käytettäviä laitteita. Tämä voi olla hankalaa esimerkiksi silloin, jos tutkija haluaa keskittyä osallistuvaan havainnointiin ilman teknisten ongelmien aiheuttamia keskeytyksiä. Joskus antropologit toteuttavatkin tutkimusta yhteistyössä kuvaajien kanssa, kuten esimerkiksi Helsingin yliopiston antropologian professorina toimiva Sarah Green tekee Crosslocations-tutkimusprojektissaan. Kameroita on myös annettu suoraan informanttien käsiin. Tämä lähestymistapa ei kuitenkaan ole eettisesti täysin ongelmaton, etenkään jos siitä saatua materiaalia käytetään sellaisten paikkojen tutkimiseen, joihin antropologeilla ei muuten olisi pääsyä.
Visuaalinen antropologia on myös matalan kynnyksen keino tutustua antropologiaan laajempana tutkimusalana. Etnografisen filmin kautta esimerkiksi kenttätyön havainnollistaminen on tehokas tapa muun muassa kouluympäristössä. Erityisesti vanhempia elokuvia katsottaessa on kuitenkin hyvä pitää kiinni kriittisestä ajattelusta. Ei ole ennenkuulumatonta, että tilanteita lavastetaan tai kuvia rajataan näyttämään vain tietty osa kokonaisuudesta. Tämä onkin osa sitä, mikä tekee visuaalisesta antropologiasta mielenkiintoisen tutkimusaiheen. Miksi juuri tätä aihetta on päätetty korostaa? Mitä se kertoo itse kuvan ottajasta tai filmin tekijästä?
Esimerkiksi Jean Rouch, joka nähdään laajalti yhtenä visuaalisen antropologian oppi-isistä, sai osakseen kritiikkiä todellisuuden vääristelystä muun muassa Nigerin tasavallassa kuvaamistaan elokuvista. Tämä ei kuitenkaan ollut määrittävä tekijä hänen urallaan eikä vähentänyt hänen arvostustaan elokuvantekijänä ja antropologina. Rouch teki myös tietoista etnofiktiota käyttäen yhdessä tieteellisen ja etnografisen lähestymistavan kanssa taiteellisempaa narratiivia. Myös uraauurtava Nanook of the North (1922), tekijänsä Robert Flahertyn mukaan perinteistä inuiittielämää kuvannut dokumentaari, jätti tarkoituksella pois niin kutsuttuja moderneja elementtejä paikallisten elämästä ja eteni paikoin käsikirjoitetusti.
Onko etnografisen elokuvan ja visuaalisen antropologian välillä siis eroja? Tästä on olemassa eriäviä mielipiteitä. Usein elokuva tai dokumentti luokitellaan etnografiseksi, jos se kuvaa ei-länsimaisia yhteiskuntia tai yhteisöjä tutkivalla ja opettavaisella otteella. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että elokuvan tekijä olisi koulutukseltaan antropologi, jolloin kaikki alueeseen erikoistuneet eivät laske teosta oman alansa edustajaksi.
Dokumentintekijä, joka kuvaa itselleen vierasta ja kaukaista yhteisöä filmin keinoin, saattaa tehdä sen oman subjektiivisen linssinsä läpi. Antropologia pyrkii tulkitsemaan ja kuvaamaan asioita läsnäolon, osallistuvan tutkimuksen ja paikallisnäkökulman kautta. Pelkkä paikalle saapuminen ja kameran pystyttäminen ei riitä siihen, että syntyvää teosta voitaisiin kutsua visuaaliseksi antropologiaksi. Tarkoituksellisesti shokkiarvoon ja vierauden korostamiseen pyrkivät elokuvat ovat hyvä esimerkki siitä, mitä tieteenala pyrkii välttämään.
Muita esimerkkejä klassisista etnografisista elokuvista ovat John Marshallin N!ai, the Story of a !Kung woman (1980) ja Gary Kildean ja Jerry Leachin Trobriand Cricket (1975). Uudempiin alan edustajiin kuuluvat muun muassa David MacDouggallin Gandhi’s Children (2008) ja Robert Lemelsonin Shadows and Illuminations (2010).
Ihminen kameran takana
Harkitusti esitetyillä kuvilla pyritään rakentamaan tietynlaista todellisuutta. Visuaalinen antropologia pyrkii tulkitsemaan näitä todellisuuden kuvauksia esimerkiksi toistuvien kaavojen ja symboliikan kautta. Vaikka klassiset esimerkit keskittyvät elokuviin, valokuviin ja esittävään taiteeseen, on sosiaalinen media muokannut myös tämän erikoisalan mahdollisuuksia.
Mitä selfiet kertovat meistä? Miten pyrimme esittämään itsemme maailmalle välittömästi laajalle leviävien visuaalisten medioiden kautta, miten nämä kuvat tulkitaan eri puolilla maailmaa?
Kun kuvan kohde on yhtä kuin kuvaaja, eikä kameran takana ole toista osapuolta, on todellisuuden rajaus lähtöisin kuvaajasta itsestään. Snapchat, Instagram ja muut kuvapainotteiset mediat tuntuvat usein vahvistavan vanhaa sananlaskua: “Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa”. Jos emme tunne lähettäjän kulttuurista kontekstia, voivat nämä sanat kuitenkin muuttua valtavaksi peliksi rikkinäistä puhelinta.
Kattavaa yleiskatsausta ja johdantoa visuaaliseen antropologiaan etsivän kannattaa tutustua Jari Kupiaisen ja Liisa Häkkisen vasta ilmestyneeseen teokseen Kuvatut kulttuurit: Johdatus visuaaliseen antropologiaan (2017).
Tekijät
- Teksti: Sanna Rauhala, VTK
- Verkkotaitto: Saara Toukolehto
- Kuvitus: Pixabay.com, CC by Public Domain
Luettavaa
- Grimshaw, Anna & Ravetz, Amanda (2005). Visualizing Anthropology. Bristol, UK.
- Hockings, Paul (toim.) (2009). Principles of Visual Anthropology. Kolmas painos. De Gruyter Mouton.
- Kupiainen, Jari & Häkkinen, Liisa (2017): Kuvatut kulttuurit: Johdatus visuaaliseen antropologiaan. Suomalaisen kirjallisuuden seura.
- MacDouggall, David (2005): The Corporeal Image: Film, Ethnography, and the Senses. Princeton University Press.
- Stoller, Paul (1992). The Cinematic Griot: The Ethnography of Jean Rouch. University of Chicago Press.
- Sumiala, Johanna (2010): Median rituaalit: Johdatus media-antropologiaan. Vastapaino.
