Mielikuvitusystävä Tiibetistä

Lapsilla on usein mie­li­ku­vi­tusys­tä­viä, mutta näkymätön kaveri aikui­sel­la herättää lähi­pii­ris­sä huolta. Jotkut kuitenkin pyrkivät siihen tie­toi­ses­ti. Tulpavelhot ovat ihmisiä, jotka kertovat onnis­tu­neen­sa luomaan mielensä sisään itse­näi­sen, per­soo­nal­li­sen olennon nimeltä tulpa.

Tulpan raken­ta­mi­nen vaatii pit­käl­lis­tä ja kes­kit­ty­nyt­tä mie­li­ku­va­har­joit­te­lua. Sen tuloksena muo­dos­tu­va tulpa havaitaan ais­ti­har­hoi­na: ääninä, fyysisinä tun­te­muk­si­na, näkyinä ja jopa tuoksuina. Tulpat pystyvät puhumaan ja vies­ti­mään myös muilla tavoin — vaikkapa silit­tä­mään kan­ta­jaan­sa. Ne ovat usein erilaisia fan­ta­siao­len­to­ja, mutta voivat olla myös ihmis­hah­moi­sia.

Tulpat saapuivat länteen vuonna 1929, kun bel­gia­lais-rans­ka­lai­nen Alexandra David-Néel julkaisi kirjan nimeltä Magic and Mystery in Tibet. Hän oli seik­kail­lut tuolloin vielä ulko­puo­li­sil­ta sul­je­tus­sa Tiibetissä, jossa hän raportoi oppi­neen­sa tulpien raken­ta­mi­sen salatun taidon. David-Néel kirjoitti luoneensa tulpan josta tuli niin itse­näi­nen, että hänen oli lopulta tuhottava se.

Tulpavelhoja on eri­tyi­ses­ti USA:ssa ja Venäjällä. Heidän mukaansa tulpat ovat men­taa­li­sia raken­tei­ta, jotka ovat itse­näis­ty­neet ja kehit­tä­neet oman tahdon. Tulpat koetaan niin vahvasti omina per­soo­ni­naan, että tul­pa­vel­ho tuntee vuo­ro­vai­kut­ta­van­sa erillisen olennon kanssa. Tulpa voi tarjota kes­kus­te­lua­pua ja rat­kai­su­ja ongelmiin — tai olla eri mieltä.

Ilmiötä tutkineen ant­ro­po­lo­gin mukaan tul­pa­vel­hot ovat hyvin älykkäitä ja empaat­ti­sia, yksi­näi­siä ja sosi­aa­li­ses­ta ahdis­tuk­ses­ta kärsiviä nuoria. Tulpista näyttää olevan heille apua elämän haas­tei­den koh­taa­mi­ses­sa. Velhot kertovat itse­var­muu­ten­sa kohoneen ja sosi­aa­li­sen elämänsä muut­tu­neen mer­kit­tä­väs­ti parem­mak­si har­joi­tus­ten seu­rauk­se­na.

Kirjoittaja

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee antropologian popularisoinnin lisäksi tiedeviestinnän parissa myös muissa kuvioissa, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua, historiaa ja ihmismielen notkeutta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Länsimaissa onnellisuus nähdään usein ihmiselämän päämääränä. Samalla onnellisuus kätkee sisäänsä paradokseja. Liian voimakas onnellisuuden tavoittelu voi muodostua onnellisuuden esteeksi. Myös vastakkainasettelu yksilön luonteenpiirteiden ja ympäröivän kulttuurin vaatimusten välillä voi muodostua liian suureksi. Esimerkiksi hyvin tasapäistävässä yhteisössä luonnostaan kilpailuhenkisempi yksilö voi joutua kärsimään.

Ihmisille on luontevaa elää useammassa todellisuudessa yhtä aikaa. Käsin kosketeltavan todellisuuden lisäksi elämme usein myös jollain toisella todellisuuden alueella – niitä voi kutsua muodikkaasti lisätyksi todellisuudeksi, ja ne esittävät kysymyksen: mitä jos jokin meille annetussa tilanteessa olisikin toisin? Vaikka kysymys on mitä inhimillisin, lisättyjä todellisuuksia arvotetaan keskenään hyvin eri tavoin. Esimerkiksi enkeleiden kautta koettu lisätty todellisuus on toisille kovin häiritsevää. Miksi sitä arvotetaan toisin kuin vaikkapa peliharrastusta?

Suomessa kerrottiin vielä 1900-luvun alussa ihmisten ja peikkojen kanssakäymisestä. Peikot asuivat suurten kallioiden sisällä ja olivat tunnetusti hankalia naapureita. Ne saattoivat tulla sotkemaan ja rikkomaan paikkoja ja päästämään karjan vapaaksi.

Itsetyydytystä on luonnehdittu länsimaisen seksuaalikulttuurin pitkäkestoisimmaksi tabuksi, jota edes viime vuosikymmenten seksuaalinen vapautuminen ei ole kyennyt murtamaan. Vaikka itsetyydytys nykyään jo nähdäänkin osana seksuaaliterveyttä, harva puhuu siitä avoimesti – ainakaan ilman kiusaantuneita kuulijoita. Taustaa ja syitä tabun murtumattomuudelle voi etsiä itsetyydytyksen värikkäästä kulttuurihistoriasta.