Afrikkalaiset miesäidit

Nopeasti ajatellen voisi luulla, että “äiti” on itses­tään­sel­vä ja bio­lo­gi­aan pohjaava rooli: äiti on se, joka synnyttää lapsen. Mutta hetkinen — adop­tio­äi­ti on niin ikään äiti. Niin on myös nais­pa­ris­ta se, joka ei kanna ja synnytä yhteistä lasta. Erilaisia äidin mää­ri­tel­miä löytyykin maa­il­mal­ta suuri kirjo.

Alaskan Yup’ik-eskimoiden parissa lapselle annetaan edes­men­neen iso­van­hem­man tai samaa suku­pol­vea olleen suku­lai­sen nimi. Nimen mukana periy­ty­vät myös nimen edellisen kantajan ihmis­suh­teet. Tyttölapsi onkin siten van­hem­mil­leen ‘äiti’ ja puhut­te­lee näitä vas­taa­vas­ti ‘lapsinaan’.

Hawaijilla sana ‘äiti’ ei tarkoita ainoas­taan syn­nyt­tä­jää, vaan kaikkia samaan suku­pol­veen kuuluvia suku­lais­nai­sia. Äidin siskot eli mei­kä­läi­sit­täin tädit ovat myös äitejä. Joissain kult­tuu­reis­sa äidin siskot ovat äitejä, mutta isän siskot eivät. Äidinäidin sis­kon­tyt­tä­ret ovat siis myös äitejä.

Kiinassa oli Ming- ja Ching-dynas­tioi­den aikaan vallalla jär­jes­tel­mä, jossa äitiys liittyi aviol­li­seen asemaan ja hie­rar­ki­aan. Ajan kir­joi­tuk­sis­ta löydetään kahdeksan erilaista äitiä. Näitä ovat muun muassa adop­tio­äi­ti, isän laillinen vaimo sekä isän jal­ka­vai­mo, joka on hoitanut lasta syn­nyt­tä­jän kuoleman jälkeen. Lapsen syn­nyt­tä­nyt­tä naista, joka meillä yleensä on ensi­si­jai­nen äiti, ei laskettu kah­dek­saan äiti­ka­te­go­ri­aan mukaan lainkaan. 

Antropologien omahaksi kut­su­mas­sa moni­mut­kai­ses­sa suku­lais­jär­jes­tel­mäs­sä äidiksi ymmär­re­tään sekä syn­nyt­tä­jä että tämän siskot, vel­jen­tyt­tä­ret ja vel­jen­poi­kien tyttäret. Afrikassa ja Polynesiassa tunnetaan lisäksi yhteis­kun­tia joissa äidin veljet eli mei­kä­läi­sit­täin enot ovat “mie­säi­te­jä”. Äitejä on joka lähtöön!

Lähde: Susan McKinnon: On Kinship and Marriage. A Critique of the Genetic and Gender Calculus of Evolutionary Psychology. 2009.

Kirjoittaja

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee antropologian popularisoinnin lisäksi tiedeviestinnän parissa myös muissa kuvioissa, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua, historiaa ja ihmismielen notkeutta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Lasten- ja nuortenkirjoissa lapsilla on usein itsenäinen rooli ja mahdollisuus seikkailuihin. Kun vanhoissa klassikkokirjoissa seikkailuihin päätyi usein orpolapsi, nykyisin lasten itsenäisen toiminnan mahdollistavat fyysisesti tai henkisesti poissaolevat tutkijavanhemmat. Toisaalta tutkijavanhempien työmatkat mahdollistavat seikkailut eksoottisissa kohteissa. Onko tutkija kuitenkin aina huono vanhempi?

Jokaisen lapsen elämässä tulee vastaan aika, jolloin on opittava vessatavoille. Meillä tämä tarkoittaa vaipoista potalle siirtymistä. Eri puolilla maailmaa tämäkin rituaalinen elämänvaihe järjestyy monin eri tavoin. Afrikan Norsunluurannikolla elävän beng-kansan lasten “pottatreeni” aloitetaan mahdollisimman varhain, vain muutaman päivän ikäisenä, antamalla vauvalle suolen tyhjentävä peräruiske kahdesti päivässä.

Lapsen syntymässä on aina kyse yhteiskunnallisesti merkittävästä hetkestä, sillä perheet muodostavat yhteiskunnan perustan. Oli kyseessä suurperheen äiti tai vapaaehtoisesti lapseton, vaikuttaa lasten saaminen meidän kaikkien elämään joko suoraan tai välillisesti. Samalla synnytys itsessään on nykyisin pitkälle medikalisoitu tapahtuma, joka sijoittuu pääasiassa sairaalan seinien sisälle piiloon katseilta. Ulkopuolisella on siihen hyvin vähän kosketuspintaa ennen omakohtaista kokemusta. Lähdimme ottamaan selvää, miltä lastensaanti ja suomalainen synnytyskulttuuri näyttäytyvät ammattilaisen silmin. Elämän ensihetkistä kertomassa kätilö, doula ja antropologi Johanna Sarlio-Nieminen.