Heittoja: Mistä kyytä syytetään?

Kyy on ainoa koto­pe­räi­nen mate­li­jam­me, joka lukui­sis­ta yri­tyk­sis­tä huo­li­mat­ta on edelleen vailla suojelua. Suhteemme tähän käär­mee­seen on poik­keuk­sel­li­sen viha­mie­li­nen euroop­pa­lai­sel­la mit­ta­puul­la, eikä valtaosa suo­ma­lai­sis­ta edes kannata sen rau­hoit­ta­mis­ta. Sahalaitakuvioinen sihi­si­jäm­me on saanut osakseen runsaasti perus­tee­ton­ta pelon­liet­son­taa, mikä kertoo paljon käsi­tyk­sis­täm­me ihmisen paikasta muuhun ympä­ris­töön nähden. Aloitamme tämän ant­ro­po­lo­gi­sia käytännön rat­kai­su­ja pohtivan jut­tusar­jam­me kar­toit­ta­mal­la kyy­kam­mom­me syitä, keinoja sen hal­lin­taan sekä mah­dol­li­suuk­sia ihmisen ja käärmeen väliseen rau­han­omai­seen kans­sae­loon.

Kyyvihan lähteillä

Tämän vuoden tou­ko­kuus­sa kan­san­edus­ta­ja Mikko Kärnä kirjoitti Twitter-tilillään seuraavaa:

”On yleinen har­ha­luu­lo, että #kyy olisi rau­hoi­tet­tu. Ei ole. Pihapiiriin tulleen häi­rik­kö­käär­meen saa siis vapaasti ottaa pois päiviltä.”

Mukaan oli liitetty kuva joukosta käärmeitä tekstillä: ”Myrkyllinen. Ei rau­hoi­tet­tu”.

Se, että kan­san­edus­ta­jan asemassa oleva henkilö ilmaisee olevansa vapaan tap­pa­mi­sen kannalla, voi vaikuttaa hieman huo­les­tut­ta­val­ta. Lain kannalta Kärnä on kuitenkin oikeassa. Jollei vasta hil­jat­tain Suomesta löydettyä hie­ta­si­si­lis­koa oteta lukuun, on kyy ainoa rau­hoi­te­tun statusta vailla oleva mate­li­jam­me. Suomalaisen kyy­suh­teen voisikin sanoa olevan ainut­laa­tui­nen, sillä laji on rau­hoi­tet­tu kaikissa muissa Länsi-Euroopan maissa.

Euroopan luon­non­suo­je­luso­pi­mus, johon Suomi liittyi vuonna 1986, edel­lyt­tää kaikkien luon­non­va­rais­ten mate­li­joi­den ja sam­mak­koe­läin­ten rau­hoit­ta­mis­ta. Suomi teki sopi­muk­seen liit­tyes­sään kuitenkin poik­keuk­sen kyyn osalta, ilmei­ses­ti minis­te­ri­ta­sol­le yltäneen kyykammon vuoksi. Luonnonsuojelusopimuksen mukaista lakieh­do­tus­ta maa- ja met­sä­ta­lous­mi­nis­te­ri Taisto Tähkämaalle 1980-luvun alussa esitellyt Antti Haapanen kertoo Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä minis­te­rin tokais­seen hänelle: ”Minua oikein puis­tat­taa ajatuskin kyyn rau­hoit­ta­mi­ses­ta. Eikös se jätetä pois tältä listalta?”

Ministerin puis­ta­tuk­sen jäl­ki­vä­ris­tyk­set ovat kantaneet kauas, sillä kolmeen vuo­si­kym­me­neen ei mitään muutosta kyyn asemaan ole tapah­tu­nut. Viimeksi kyytä yri­tet­tiin saattaa suojelun piiriin vuoden 2015 kan­sa­lais­aloit­teel­la, joka ei kui­ten­kaan saanut taakseen tar­vit­ta­vaa kan­nat­ta­ja­mää­rää. TSN:n Helsingin Sanomille teettämän gallupin luvutkaan eivät kyytä imartele: vuonna 2012 vain noin viidesosa suo­ma­lai­sis­ta kannatti kyyn rau­hoit­ta­mis­ta, joskin asiasta epä­var­mo­ja oli suun­nil­leen saman verran. Onko meillä siis edes halua, saati tarvetta, rau­han­omai­seen kans­sae­loon ainoan myr­kyl­li­sen mate­li­jam­me kanssa?

Kuva: Metalmike/​Wikimedia Commons, muokattu (CC BY-SA 3.0)

Konfliktin osapuolet

Kyyn näen­näi­nen uhka on kult­tuu­ri­ses­ti luotua, sillä se ei koskaan tar­koi­tuk­sel­li­ses­ti hyökkää ihmisen kimppuun. Voimakkaana symbolina käär­mei­siin liittyy runsaasti ennakko-oletuksia, jotka ovat kult­tuu­ris­sam­me monesti tari­noi­den, myto­lo­gian ja popu­laa­ri­kult­tuu­rin värit­tä­miä. Myrkyllisten eläinten liit­tä­mi­nen yli­luon­nol­li­siin voimiin on yleistä ympäri maailman, ja ainoana myrk­ky­ham­paat omaavana käär­mee­näm­me kyyn aggres­sii­vi­suut­ta päädytään usein lii­oit­te­le­maan surutta. Kyiden aktii­vi­se­na puo­les­ta­pu­hu­ja­na tunnettu luon­to­tut­ki­ja ja valo­ku­vaa­ja Urpo Koponen on monissa haas­tat­te­luis­sa har­mi­tel­lut kyihin liittyvää pelon­liet­son­taa, jota saatetaan kohdata jo nuorella iällä opet­ta­jien asen­teis­sa. Kyy ei ole aggres­sii­vi­nen eikä tar­koi­tuk­sel­li­ses­ti häiriköi ketään, vaan pyrkii pääosin pake­ne­maan paikalta suuremman olennon koh­da­tes­saan. Pureminen onkin kyyn viho­vii­mei­nen puo­lus­tau­tu­mis­kei­no, ja viimeksi siihen on kuollut ihminen vuonna 1998. Tilastollisesti esi­mer­kik­si ampiainen, koira, puu­tiai­nen ja varsinkin hirvi ovatkin huo­mat­ta­vas­ti vaa­ral­li­sem­pia.

Kyysuhteellamme on paljon yhteistä esi­mer­kik­si susiin ja karhuihin koh­dis­tu­van pelon kanssa. Suhteellisen harva suo­ma­lai­nen on kui­ten­kaan kohdannut sutta tai karhua luonnossa, joten suur­pe­to­vi­ha jää väis­tä­mät­tä etäiseksi ilmiöksi val­tao­sal­le väestöä. Sen sijaan kyitä voi tavata myös suu­rim­pien kau­pun­kiem­me sisällä, joskus yllät­tä­vis­tä­kin paikoista. Viime vuo­si­kym­me­ni­nä kyykannat ovat romah­ta­neet vauhdilla, minkä vuoksi esi­mer­kik­si avo­hak­kui­den, raken­nus­töi­den ja lii­ken­teen myötä ahtaalle ajetut kyyt päätyvät usein ihmi­sa­su­tuk­sen piiriin. Lajia uhkaa suku­puut­to jo joillakin Iso-Britannian alueilla, ja saman pelätään tapah­tu­van Suomessakin mikäli suo­je­lu­toi­mia ei saada täy­tän­töön.

Rikollinen luonto

Antropologisesta näkö­kul­mas­ta kat­sot­tu­na kyyn tapaus on mal­lie­si­merk­ki niin sano­tuis­ta ihmis-vil­lie­läin­konflik­teis­ta. Länsimaissa kyseiseen ilmiöön liittyy klassinen ajatus luonnon ja kult­tuu­rin kah­tia­jaos­ta, jossa edellinen koetaan uhkana jäl­kim­mäi­sen menes­ty­mi­sel­le esi­mer­kik­si hai­tal­lis­ten eläinten muodossa. Jaottelemme eläimet helposti eri­lai­siin luokkiin, jotka perus­tu­vat niiden käytännön suh­tee­seen ja arvoon meitä ihmisiä kohtaan. Hierarkian huipulla ovat meille läheiset hyöty- ja lem­mik­kie­läi­met, pohjalla niin sanotut tuhoe­läi­met ja epä­var­mas­sa väli­maas­tos­sa vaikkapa koe- ja tur­ki­se­läi­met.

Kun eläin­kun­nan edustajat seisovat ihmis­toi­min­nan tiellä, niitä käsi­tel­lään tuho- tai hait­tae­läi­mi­nä. Antropologi John Knightin mukaan täl­lai­seen suh­tee­seen liittyy ajatus eläimistä ihmisen kil­pai­li­ja­na, saa­lis­ta­ja­na tai jopa molempina. Suomessa esi­mer­kik­si hylkeet ja hauet saavat osakseen vihaa, koska niiden koetaan kil­pai­le­van samoista kaloista kalas­ta­jien kanssa. Susi- ja kar­hu­pel­koa puo­les­taan liet­so­taan maa­lai­le­mal­la uhkakuvia niiden vaa­ral­li­suu­des­ta lapsia kohtaan. Susien lailla kyyn tap­pa­mis­ta pyritään joskus perus­te­le­maan lem­mik­kie­läin­ten, eri­tyi­ses­ti koirien, suo­je­le­mi­sel­la, tehden myös ihmisille lähei­sis­tä eläimistä konflik­tien osapuolen.

Tällaisten eläinten toimintaa mora­li­soi­daan kuvai­le­mal­la niitä anti­so­si­aa­li­seen tai jopa rikol­li­seen käyt­täy­ty­mi­seen viit­taa­vin termein, esi­mer­kik­si ”ahneina”, ”ryös­tä­ji­nä” tai ”tappajina”. Näin myös myr­kyl­li­syy­ten­sä vuoksi muista luon­to­kap­pa­leis­tam­me erot­tu­vaan ”häi­rik­kö­käär­mee­seen” suh­tau­du­taan ikään kuin se olisi ihmiselle suo­ra­nai­nen uhka. Koemme, että ihmisellä on oikeus vapaaseen ja tur­val­li­seen liik­ku­mi­seen luonnossa ilman häi­riö­te­ki­jöi­tä, mutta erään­lai­se­na luonnon “pimeän puolen” edus­ta­ja­na näyt­täy­ty­vä käärme on tämän käsi­tyk­sen tiellä: piha­pii­ris­sä tai met­sä­po­lul­la kohdatun kyyn pel­kää­mi­nen pakottaa meitä varo­vai­suu­teen, muuttaen näin totuttuja käyt­täy­ty­mis­mal­le­jam­me. Tämä tekee siitä erään­lai­sen rikokseen syyl­lis­ty­vän hait­tae­läi­men, jonka tap­pa­mi­sel­le valtio antaa hiljaisen hyväk­syn­tän­sä vaikkei min­kään­lais­ta uhkaa olisikaan. Se on kir­jai­mel­li­ses­ti lain­suo­ja­ton, alati altis kuo­le­man­tuo­miol­le.

Vipera_berus_coiled

Miksi kyy tulisi rauhoittaa?

Mikä siis neuvoksi? Rauhanomainen kanssaelo ihmisen ja kyyn välillä vaatii kyyn hyväk­sy­mis­tä neut­raa­li­na toimijana, eikä ihmiselle viha­mie­li­se­nä olentona. Kyyn lain­suo­ja­ton asema on tässä ilmeisenä esteenä, sillä tämän­het­ki­sen lain­sää­dän­nön sallima vapaa kyyntappo ei helpota näiden eläinten maineen puh­dis­tus­yri­tyk­siä. Väistämätön seuraus tästä on myös ollut kyiksi luultujen ran­ta­käär­mei­den pää­ty­mi­nen tuli­lin­jal­le. TSN:n gall­lu­pis­ta ilmi käyvä huo­mat­ta­va epä­var­muus saat­taa­kin olla kyyn kannalta rat­kai­se­va tekijä. Kyyn aseman poik­keuk­sel­li­suus heijastuu esi­mer­kik­si siinä, että monet niin kan­sa­lais­ten kuin päät­tä­jien kes­kuu­des­sa olettavat sen jo olevan rau­hoi­tet­tu muiden mate­li­joi­dem­me lailla. Mikäli kyyn lain­suo­jat­to­muu­des­ta ei kerran tiedetä, kuinka sitä voi­tai­siin lähteä muut­ta­maan?

Erikoista kyllä, Haapasen lakie­si­tys ei alun alku­jaan­kaan tähdännyt kyyn täyteen rau­hoit­ta­mi­seen, kuten eivät vuoden 2010 lakieh­do­tus tai viimeisin kan­sa­lais­aloi­te­kaan. Sen sijaan ne pyrkivät kaikki kyyn rau­hoit­ta­mi­seen muualla kuin piha­pii­ris­sä, jossa kyyn sur­maa­mi­nen olisi ollut sallittua muiden keinojen pettäessä. Eduskunnassa kyylle ei kui­ten­kaan ole haluttu antaa mah­dol­li­suut­ta edes tähän, vaan tappo-oikeus on jäänyt koskemaan kaikkia vastaan tulleita kyy­käär­mei­tä. 

Ruohonjuuritasolla rau­han­omai­sem­piin lähes­ty­mis­ta­poi­hin voi val­mis­tau­tua esi­mer­kik­si har­joit­te­le­mal­la kyyn muualle siir­tä­mis­tä, mikäli käärmeitä päätyy piha­pii­riin usein. Käärmeensiirtotoimia tarjoavat henkilöt toimivat tällä hetkellä enim­mäk­seen vapaa­eh­tois­poh­jal­ta, mutta kyyn rau­hoit­ta­mi­nen voisi mah­dol­li­ses­ti luoda siitä oman ammat­tin­sa­kin. Koirien kannalta taas kyyn­met­säs­tys­tä kes­tä­väm­pi ratkaisu olisi toi­min­ta­mal­lien ottaminen muista maista, joissa myrk­ky­käär­mei­tä tavataan. Esimerkiksi Yhdysvaltojen käär­me­rik­kaam­mil­la alueilla on varsin yleistä kouluttaa koiria erikseen vält­tä­mään näkö­pii­riin tulleita kie­mur­te­li­joi­ta.

Kyyn rau­hoit­ta­mi­nen olisi loppujen lopuksi myös meidän etumme, sillä käär­me­suh­teen nyky­ti­lan­ne saattaa pitkällä aika­vä­lil­lä koitua kes­tä­mät­tö­mäk­si ihmiselle itsel­leen­kin. Kansanuskon mukaan kyy oli kaikesta ris­ti­rii­tai­suu­des­taan huo­li­mat­ta ihmiselle vält­tä­mä­tön. Käärmeen sanottiin saavan myrkkynsä maan hai­tal­li­sis­ta voimista, ja imemällä ne itseensä se teki maasta ihmiselle tur­val­li­sen elää. Mielenkiintoisesti kyyllä onkin hil­jat­tain arveltu olevan huo­mat­ta­vaa mer­ki­tys­tä puu­tiais­ten ja muiden myyriä isän­täe­läi­me­nään käyt­tä­vien, ihmi­sel­le­kin vaa­ral­lis­ten loisten leviä­mi­sen ehkäi­si­jä­nä.

Kuva: Zdeněk Fric/​Wikimedia Commons (CC BY-SA 3.0)

  • Verkkotaitto: Eemi Nordström
  • Artikkelikuva: Kyitä tšek­ki­läi­ses­sä tie­to­sa­na­kir­jas­sa, 1900-luvun alku

Kyyn suo­je­lu­han­ke Suomessa: verk­ko­si­vut ja Facebook 

Luonto-Suomen kyyilta (5.7.2017). Yle Radio Suomi

Rodger McPhail 2011. The Private Life of Adders. Ludlow: Merlin Unwin Books

Suomen her­pe­to­lo­gi­nen yhdistys ry.

Antti Haapanen. Postia: Lainsuojaton kyy. Helsingin Sanomien Kuukausiliite 6/​2002

Jouni K. Kemppainen. Käärmeiden paratiisi. Helsingin Sanomien Kuukausiliite 5/​2002

Elisa Aaltola (toim.) 2013. Johdatus eläin­fi­lo­so­fi­aan. Helsinki: Gaudeamus

Mary Douglas 2000 [1966]. Puhtaus ja vaara – ritua­lis­ti­sen rajan­ve­don analyysi. Suomentaneet Virpi Blom ja Kaarina Hazard. Tampere: Vastapaino

John Knight (toim.) 2000. Natural Enemies: People-wildlife conflicts in anth­ro­po­lo­gical pers­pec­ti­ve. Lontoo: Routledge

Heikki Lehikoinen 2009. Ole siviä sikanen – suo­ma­lai­set eläi­nus­ko­muk­set. Helsinki: Teos

Drake Stutesman 2005. Snake. Lontoo: Reaktion Books

Kirjoittaja

Eemi Nordström, VTK, on pro gradu -tutkielmaansa työstävä sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija Helsingin yliopistosta. Häntä kiehtoo erityisesti ihmisen ja muiden elävien olentojen välinen vuorovaikutus.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • tinkeli 3.7.2018 klo 12:26

    Ei kai rau­hoit­ta­mat­to­muus auto­maat­ti­ses­ti merkitse tap­po­lu­paa? Vai saako minkä tahansa rau­hoit­ta­mat­to­man eläimen halu­tes­saan tappaa? Missä menee raja luval­li­sen tap­pa­mi­sen suhteen? Kaloja kyllä tapetaan ihan jat­ku­vas­ti. Ja hyttysiä. Saisiko jäniksen tappaa? Vai onko se niin, että jos eläin ei ole rau­hoi­tet­tu, eikä sen tap­pa­mi­seen toisaalta myönnetä kaa­to­lu­paa­kaan, niin sen saa tappaa lupia kyse­le­mät­tä?

    Vastaa
    • N 10.7.2018 klo 00:09

      Kaikki Suomessa luon­non­va­rai­set nisäk­kääät ja linnut ovat auto­maat­ti­ses­ti rau­ho­tet­tu­ja. Muut eliöt rau­ho­te­taan ase­tuk­sel­la.

      Vastaa

Lue myös nämä:

Huippuvuorelaiset puhuvat paljon äärimmäisestä kunnioituksesta ja ihailusta jääkarhua kohtaan. Mikä tekee jääkarhusta niin keskeisen ja voimakkaita tunteita herättävän lajin?