Heittoja: Mistä kyytä syytetään?

Kyy on ainoa koto­pe­räi­nen mate­li­jam­me, joka lukui­sis­ta yri­tyk­sis­tä huo­li­mat­ta on edelleen vailla suojelua. Suhteemme tähän käär­mee­seen on poik­keuk­sel­li­sen viha­mie­li­nen euroop­pa­lai­sel­la mit­ta­puul­la, eikä valtaosa suo­ma­lai­sis­ta edes kannata sen rau­hoit­ta­mis­ta. Sahalaitakuvioinen sihi­si­jäm­me on saanut osakseen runsaasti perus­tee­ton­ta pelon­liet­son­taa, mikä kertoo paljon käsi­tyk­sis­täm­me ihmisen paikasta muuhun ympä­ris­töön nähden. Aloitamme tämän ant­ro­po­lo­gi­sia käytännön rat­kai­su­ja pohtivan jut­tusar­jam­me kar­toit­ta­mal­la kyy­kam­mom­me syitä, keinoja sen hal­lin­taan sekä mah­dol­li­suuk­sia ihmisen ja käärmeen väliseen rau­han­omai­seen kanssaeloon.

Kyyvihan lähteillä

Tämän vuoden tou­ko­kuus­sa kan­san­edus­ta­ja Mikko Kärnä kirjoitti Twitter-tilillään seuraavaa:

”On yleinen har­ha­luu­lo, että #kyy olisi rau­hoi­tet­tu. Ei ole. Pihapiiriin tulleen häi­rik­kö­käär­meen saa siis vapaasti ottaa pois päiviltä.”

Mukaan oli liitetty kuva joukosta käärmeitä tekstillä: ”Myrkyllinen. Ei rauhoitettu”.

Se, että kan­san­edus­ta­jan asemassa oleva henkilö ilmaisee olevansa vapaan tap­pa­mi­sen kannalla, voi vaikuttaa hieman huo­les­tut­ta­val­ta. Lain kannalta Kärnä on kuitenkin oikeassa. Jollei vasta hil­jat­tain Suomesta löydettyä hie­ta­si­si­lis­koa oteta lukuun, on kyy ainoa rau­hoi­te­tun statusta vailla oleva mate­li­jam­me. Suomalaisen kyy­suh­teen voisikin sanoa olevan ainut­laa­tui­nen, sillä laji on rau­hoi­tet­tu kaikissa muissa Länsi-Euroopan maissa.

Euroopan luon­non­suo­je­luso­pi­mus, johon Suomi liittyi vuonna 1986, edel­lyt­tää kaikkien luon­non­va­rais­ten mate­li­joi­den ja sam­mak­koe­läin­ten rau­hoit­ta­mis­ta. Suomi teki sopi­muk­seen liit­tyes­sään kuitenkin poik­keuk­sen kyyn osalta, ilmei­ses­ti minis­te­ri­ta­sol­le yltäneen kyykammon vuoksi. Luonnonsuojelusopimuksen mukaista lakieh­do­tus­ta maa- ja met­sä­ta­lous­mi­nis­te­ri Taisto Tähkämaalle 1980-luvun alussa esitellyt Antti Haapanen kertoo Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä minis­te­rin tokais­seen hänelle: ”Minua oikein puis­tat­taa ajatuskin kyyn rau­hoit­ta­mi­ses­ta. Eikös se jätetä pois tältä listalta?”

Ministerin puis­ta­tuk­sen jäl­ki­vä­ris­tyk­set ovat kantaneet kauas, sillä kolmeen vuo­si­kym­me­neen ei mitään muutosta kyyn asemaan ole tapah­tu­nut. Viimeksi kyytä yri­tet­tiin saattaa suojelun piiriin vuoden 2015 kan­sa­lais­aloit­teel­la, joka ei kui­ten­kaan saanut taakseen tar­vit­ta­vaa kan­nat­ta­ja­mää­rää. TSN:n Helsingin Sanomille teettämän gallupin luvutkaan eivät kyytä imartele: vuonna 2012 vain noin viidesosa suo­ma­lai­sis­ta kannatti kyyn rau­hoit­ta­mis­ta, joskin asiasta epä­var­mo­ja oli suun­nil­leen saman verran. Onko meillä siis edes halua, saati tarvetta, rau­han­omai­seen kans­sae­loon ainoan myr­kyl­li­sen mate­li­jam­me kanssa?

Kuva: Metalmike/​Wikimedia Commons, muokattu (CC BY-SA 3.0)

Konfliktin osapuolet

Kyyn näen­näi­nen uhka on kult­tuu­ri­ses­ti luotua, sillä se ei koskaan tar­koi­tuk­sel­li­ses­ti hyökkää ihmisen kimppuun. Voimakkaana symbolina käär­mei­siin liittyy runsaasti ennakko-oletuksia, jotka ovat kult­tuu­ris­sam­me monesti tari­noi­den, myto­lo­gian ja popu­laa­ri­kult­tuu­rin värit­tä­miä. Myrkyllisten eläinten liit­tä­mi­nen yli­luon­nol­li­siin voimiin on yleistä ympäri maailman, ja ainoana myrk­ky­ham­paat omaavana käär­mee­näm­me kyyn aggres­sii­vi­suut­ta päädytään usein lii­oit­te­le­maan surutta. Kyiden aktii­vi­se­na puo­les­ta­pu­hu­ja­na tunnettu luon­to­tut­ki­ja ja valo­ku­vaa­ja Urpo Koponen on monissa haas­tat­te­luis­sa har­mi­tel­lut kyihin liittyvää pelon­liet­son­taa, jota saatetaan kohdata jo nuorella iällä opet­ta­jien asen­teis­sa. Kyy ei ole aggres­sii­vi­nen eikä tar­koi­tuk­sel­li­ses­ti häiriköi ketään, vaan pyrkii pääosin pake­ne­maan paikalta suuremman olennon koh­da­tes­saan. Pureminen onkin kyyn viho­vii­mei­nen puo­lus­tau­tu­mis­kei­no, ja viimeksi siihen on kuollut ihminen vuonna 1998. Tilastollisesti esi­mer­kik­si ampiainen, koira, puu­tiai­nen ja varsinkin hirvi ovatkin huo­mat­ta­vas­ti vaarallisempia.

Kyysuhteellamme on paljon yhteistä esi­mer­kik­si susiin ja karhuihin koh­dis­tu­van pelon kanssa. Suhteellisen harva suo­ma­lai­nen on kui­ten­kaan kohdannut sutta tai karhua luonnossa, joten suur­pe­to­vi­ha jää väis­tä­mät­tä etäiseksi ilmiöksi val­tao­sal­le väestöä. Sen sijaan kyitä voi tavata myös suu­rim­pien kau­pun­kiem­me sisällä, joskus yllät­tä­vis­tä­kin paikoista. Viime vuo­si­kym­me­ni­nä kyykannat ovat romah­ta­neet vauhdilla, minkä vuoksi esi­mer­kik­si avo­hak­kui­den, raken­nus­töi­den ja lii­ken­teen myötä ahtaalle ajetut kyyt päätyvät usein ihmi­sa­su­tuk­sen piiriin. Lajia uhkaa suku­puut­to jo joillakin Iso-Britannian alueilla, ja saman pelätään tapah­tu­van Suomessakin mikäli suo­je­lu­toi­mia ei saada täytäntöön.

Rikollinen luonto

Antropologisesta näkö­kul­mas­ta kat­sot­tu­na kyyn tapaus on mal­lie­si­merk­ki niin sano­tuis­ta ihmis-vil­lie­läin­konflik­teis­ta. Länsimaissa kyseiseen ilmiöön liittyy klassinen ajatus luonnon ja kult­tuu­rin kah­tia­jaos­ta, jossa edellinen koetaan uhkana jäl­kim­mäi­sen menes­ty­mi­sel­le esi­mer­kik­si hai­tal­lis­ten eläinten muodossa. Jaottelemme eläimet helposti eri­lai­siin luokkiin, jotka perus­tu­vat niiden käytännön suh­tee­seen ja arvoon meitä ihmisiä kohtaan. Hierarkian huipulla ovat meille läheiset hyöty- ja lem­mik­kie­läi­met, pohjalla niin sanotut tuhoe­läi­met ja epä­var­mas­sa väli­maas­tos­sa vaikkapa koe- ja turkiseläimet. 

Kun eläin­kun­nan edustajat seisovat ihmis­toi­min­nan tiellä, niitä käsi­tel­lään tuho- tai hait­tae­läi­mi­nä. Antropologi John Knightin mukaan täl­lai­seen suh­tee­seen liittyy ajatus eläimistä ihmisen kil­pai­li­ja­na, saa­lis­ta­ja­na tai jopa molempina. Suomessa esi­mer­kik­si hylkeet ja hauet saavat osakseen vihaa, koska niiden koetaan kil­pai­le­van samoista kaloista kalas­ta­jien kanssa. Susi- ja kar­hu­pel­koa puo­les­taan liet­so­taan maa­lai­le­mal­la uhkakuvia niiden vaa­ral­li­suu­des­ta lapsia kohtaan. Susien lailla kyyn tap­pa­mis­ta pyritään joskus perus­te­le­maan lem­mik­kie­läin­ten, eri­tyi­ses­ti koirien, suo­je­le­mi­sel­la, tehden myös ihmisille lähei­sis­tä eläimistä konflik­tien osapuolen. 

Tällaisten eläinten toimintaa mora­li­soi­daan kuvai­le­mal­la niitä anti­so­si­aa­li­seen tai jopa rikol­li­seen käyt­täy­ty­mi­seen viit­taa­vin termein, esi­mer­kik­si ”ahneina”, ”ryös­tä­ji­nä” tai ”tappajina”. Näin myös myr­kyl­li­syy­ten­sä vuoksi muista luon­to­kap­pa­leis­tam­me erot­tu­vaan ”häi­rik­kö­käär­mee­seen” suh­tau­du­taan ikään kuin se olisi ihmiselle suo­ra­nai­nen uhka. Koemme, että ihmisellä on oikeus vapaaseen ja tur­val­li­seen liik­ku­mi­seen luonnossa ilman häi­riö­te­ki­jöi­tä, mutta erään­lai­se­na luonnon “pimeän puolen” edus­ta­ja­na näyt­täy­ty­vä käärme on tämän käsi­tyk­sen tiellä: piha­pii­ris­sä tai met­sä­po­lul­la kohdatun kyyn pel­kää­mi­nen pakottaa meitä varo­vai­suu­teen, muuttaen näin totuttuja käyt­täy­ty­mis­mal­le­jam­me. Tämä tekee siitä erään­lai­sen rikokseen syyl­lis­ty­vän hait­tae­läi­men, jonka tap­pa­mi­sel­le valtio antaa hiljaisen hyväk­syn­tän­sä vaikkei min­kään­lais­ta uhkaa olisikaan. Se on kir­jai­mel­li­ses­ti lain­suo­ja­ton, alati altis kuolemantuomiolle.

Vipera_berus_coiled

Miksi kyy tulisi rauhoittaa?

Mikä siis neuvoksi? Rauhanomainen kanssaelo ihmisen ja kyyn välillä vaatii kyyn hyväk­sy­mis­tä neut­raa­li­na toimijana, eikä ihmiselle viha­mie­li­se­nä olentona. Kyyn lain­suo­ja­ton asema on tässä ilmeisenä esteenä, sillä tämän­het­ki­sen lain­sää­dän­nön sallima vapaa kyyntappo ei helpota näiden eläinten maineen puh­dis­tus­yri­tyk­siä. Väistämätön seuraus tästä on myös ollut kyiksi luultujen ran­ta­käär­mei­den pää­ty­mi­nen tuli­lin­jal­le. TSN:n gall­lu­pis­ta ilmi käyvä huo­mat­ta­va epä­var­muus saat­taa­kin olla kyyn kannalta rat­kai­se­va tekijä. Kyyn aseman poik­keuk­sel­li­suus heijastuu esi­mer­kik­si siinä, että monet niin kan­sa­lais­ten kuin päät­tä­jien kes­kuu­des­sa olettavat sen jo olevan rau­hoi­tet­tu muiden mate­li­joi­dem­me lailla. Mikäli kyyn lain­suo­jat­to­muu­des­ta ei kerran tiedetä, kuinka sitä voi­tai­siin lähteä muuttamaan? 

Erikoista kyllä, Haapasen lakie­si­tys ei alun alku­jaan­kaan tähdännyt kyyn täyteen rau­hoit­ta­mi­seen, kuten eivät vuoden 2010 lakieh­do­tus tai viimeisin kan­sa­lais­aloi­te­kaan. Sen sijaan ne pyrkivät kaikki kyyn rau­hoit­ta­mi­seen muualla kuin piha­pii­ris­sä, jossa kyyn sur­maa­mi­nen olisi ollut sallittua muiden keinojen pettäessä. Eduskunnassa kyylle ei kui­ten­kaan ole haluttu antaa mah­dol­li­suut­ta edes tähän, vaan tappo-oikeus on jäänyt koskemaan kaikkia vastaan tulleita kyykäärmeitä. 

Ruohonjuuritasolla rau­han­omai­sem­piin lähes­ty­mis­ta­poi­hin voi val­mis­tau­tua esi­mer­kik­si har­joit­te­le­mal­la kyyn muualle siir­tä­mis­tä, mikäli käärmeitä päätyy piha­pii­riin usein. Käärmeensiirtotoimia tarjoavat henkilöt toimivat tällä hetkellä enim­mäk­seen vapaa­eh­tois­poh­jal­ta, mutta kyyn rau­hoit­ta­mi­nen voisi mah­dol­li­ses­ti luoda siitä oman ammat­tin­sa­kin. Koirien kannalta taas kyyn­met­säs­tys­tä kes­tä­väm­pi ratkaisu olisi toi­min­ta­mal­lien ottaminen muista maista, joissa myrk­ky­käär­mei­tä tavataan. Esimerkiksi Yhdysvaltojen käär­me­rik­kaam­mil­la alueilla on varsin yleistä kouluttaa koiria erikseen vält­tä­mään näkö­pii­riin tulleita kiemurtelijoita. 

Kyyn rau­hoit­ta­mi­nen olisi loppujen lopuksi myös meidän etumme, sillä käär­me­suh­teen nyky­ti­lan­ne saattaa pitkällä aika­vä­lil­lä koitua kes­tä­mät­tö­mäk­si ihmiselle itsel­leen­kin. Kansanuskon mukaan kyy oli kaikesta ris­ti­rii­tai­suu­des­taan huo­li­mat­ta ihmiselle vält­tä­mä­tön. Käärmeen sanottiin saavan myrkkynsä maan hai­tal­li­sis­ta voimista, ja imemällä ne itseensä se teki maasta ihmiselle tur­val­li­sen elää. Mielenkiintoisesti kyyllä onkin hil­jat­tain arveltu olevan huo­mat­ta­vaa mer­ki­tys­tä puu­tiais­ten ja muiden myyriä isän­täe­läi­me­nään käyt­tä­vien, ihmi­sel­le­kin vaa­ral­lis­ten loisten leviä­mi­sen ehkäisijänä.

Kuva: Zdeněk Fric/​Wikimedia Commons (CC BY-SA 3.0)

  • Verkkotaitto: Eemi Nordström
  • Artikkelikuva: Kyitä tšek­ki­läi­ses­sä tie­to­sa­na­kir­jas­sa, 1900-luvun alku

Kyyn suo­je­lu­han­ke Suomessa: verk­ko­si­vut ja Facebook 

Luonto-Suomen kyyilta (5.7.2017). Yle Radio Suomi 

Rodger McPhail 2011. The Private Life of Adders. Ludlow: Merlin Unwin Books

Suomen her­pe­to­lo­gi­nen yhdistys ry.

Antti Haapanen. Postia: Lainsuojaton kyy. Helsingin Sanomien Kuukausiliite 6/​2002

Jouni K. Kemppainen. Käärmeiden paratiisi. Helsingin Sanomien Kuukausiliite 5/​2002

Elisa Aaltola (toim.) 2013. Johdatus eläin­fi­lo­so­fi­aan. Helsinki: Gaudeamus 

Mary Douglas 2000 [1966]. Puhtaus ja vaara – ritua­lis­ti­sen rajan­ve­don analyysi. Suomentaneet Virpi Blom ja Kaarina Hazard. Tampere: Vastapaino

John Knight (toim.) 2000. Natural Enemies: People-wildlife conflicts in anth­ro­po­lo­gical pers­pec­ti­ve. Lontoo: Routledge 

Heikki Lehikoinen 2009. Ole siviä sikanen – suo­ma­lai­set eläi­nus­ko­muk­set. Helsinki: Teos

Drake Stutesman 2005. Snake. Lontoo: Reaktion Books

Kirjoittaja

Eemi Nordström on kandidaatintutkielmaansa viimeistelevä sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija Helsingin yliopistolta ja Väki-lehden toinen päätoimittaja vuonna 2016. Häntä kiehtovat muiden muassa historiallisten tapahtumien poliittinen haltuunotto, eläinten luokittelu eri kulttuureissa, Keski-Amerikka ja avaruusantropologia.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Etnografinen tutkimustoimisto Kenno myy etnografiaan perustuvaa asiakasymmärrystä yrityksille ja organisaatioille. Kaupan on siis menetelmä, jonka jokainen antropologi opettelee opintojensa aikana. Kenno pyrkii tutkimustulosten perusteella avittamaan niin tuotteiden, palveluiden kuin alueiden kehitystä. Lopullisena päämääränä on tarjota ihmisille parempia arkikokemuksia.

Mindfulness-meditaatio on kasvattanut suosiotaan jo pitkään. Mikä tässä itäiset juuret omaavassa, mielen ja kehon yhteyttä vahvistavassa harjoituksessa vetoaa länsimaiseen kuulijakuntaan? Mielenrauhan lisäksi syitä mindfulnessin suosiolle voidaan hakea uusliberaalien työmarkkinoiden logiikasta.

Ihmisten ja villieläinten väliset vastavuoroiset suhteet ovat yleinen satujen ja tarinoiden aihe. Joissakin yhteisöissä ne ovat myös olennainen osa jokapäiväistä elämää. Esimerkiksi brasilialaisessa Lagunan kylässä on kalastettu delfiinien kanssa 1800-luvun puolivälistä lähtien.

Kuunnelmasarja Löytöretki suomalaiseen toivoon vie tällä viikolla toimittaja Satu Kivelän metsään ekopsykologi Kirsi Salosen. Keskustelu kaartelee hyvinvoinnin, luontosuhteen ja luonnon symboliikan teemoissa. Kommentoimme sarjaa viikottain, ja antropologiseen haaviin tarttui tällä kertaa ajatus “villin” ja “kesytetyn” luonnon eroista.