Oletko käynyt joogassa? Onko lapsesi käyttänyt “inkkaripäähinettä”? Kiiluuko sympaattinen Buddha-patsas kirjahyllyssäsi? Jos vastaat myöntävästi, olet saattanut syyllistyä kulttuuriseen appropriaatioon eli kulttuurin omimiseen. Vaikka vieraiden kulttuuristen vaikutteiden omimista on tapahtunut aina, viimeaikaisessa keskustelussa kiteytyy etnisten vähemmistöjen huoli omasta asemastaan. Voiko omimisen kieltää?
Helsingin Sanomien NYT-liite julkaisi artikkelin Miss Helsinki -kisojen osallistujista. Missit poseeraavat muotikuvissa sulkapäähineissä, jotka muistuttavat Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen perinteisiä päähineitä. Suomen saamelaisnuoret ry julkaisi tapahtuneesta vastalauseen: kysymys on kulttuurisesta appropriaatiosta eikä “alkuperäiskansakulttuurin hyväksikäyttö ja eksotisoiminen ole hyväksyttävää”.
Alkuperäiskansojen ja joidenkin vähemmistöjen keskuudessa koetaan usein, että jotkut yhteisön perinteiset tuotteet ovat erityisen arvokkaita, uniikkeja tai jopa pyhiä. Tämän vuoksi yhteisöön kuulumattomien ei tulisi käyttää niitä kaupallisesti, viihteellisesti tai esteettisistä syistä.
Appropriaatiokritiikin perusidea on yksinkertainen: älä matki alkuperäiskansoja. Suomessa keskustelu on keskittynyt lähinnä saamenpukujen tai niitä muistuttavien vaatteiden käyttöön muiden kuin saamelaisten toimesta. Pohjois-Amerikassa kritiikin kohteena on usein valkoinen valtaväestö, joka käyttää alueen alkuperäiskansojen symboleja kuten päähinettä tai toteemia. Kriittisimmillään kulttuuriappropriaatiokritiikki voi kohdistua jopa moottoripyöriin, tatuointeihin ja – kyllä – treenattuihin lihaksiin, jotka keskiluokka on anastanut työväenluokalta.
Kulttuuriseen lainaamiseen suhtaudutaan antropologiassa useimmiten kriittisesti, jos sen kohteena on etninen vähemmistö jonka historiaan sisältyy ns. valtaväestön harjoittamaa sortoa. Samalla ihmiskunnan historia on antropologisessa mielessä yhtä pitkää kulttuurista appropriaatiota. Sekä hienot että huonot ideat ja ideologiat, esteettiset objektit ja muut materiaalisen ja mentaalisen kulttuurin tuotteet leviävät, inspiroivat ja ärsyttävät ihmisiä. Kulttuurista omimista ja lainailua on tapahtunut aina: hehkulamppuja käytetään kaulakoruna, natsiunivormuja seksileikeissä ja ympäri Suomea syödään karjalanpiirakoita. Kulttuuriseksi omimiseksi nimetään kuitenkin vain pieni osa tällaisia ilmiöitä. Siitä puhutaan, kun vähemmistöryhmä pyrkii suojelemaan omaa kulttuuriaan.
Puhe kulttuuriappropriaatiosta saa kulttuurin näyttämään kokoelmalta symboleja, jotka etnisen ryhmän edustajat kulloinkin valikoivat, pyhittävät ja nostalgisoivat edustamaan eroa ulkopuolisiin. Käyttöön liittyy ajatus yhtenäisestä “valtakulttuurista”, joka ei välitä vähemmistöjä sortavasta menneisyydestään, vaan jatkaa ajattelematonta riistoa omimalla tuotteita ja antamalla niille uusia merkityksiä.
Ongelmallista keskustelussa on määritellä, kenellä on valta päättää suojeltavista symboleista ja mitkä kaikki uniikit kulttuuriset ilmiöt tietty ryhmä omistaa. Kuuluvatko niihin kieli, kertomukset, vaatemallit, uskonto, harrastukset ja ihmissuhteet – vai rajataanko oikeudet vain visuaalisiin kulttuurin muotoihin? Miltä kuulostaisi kulttuurin copyright?
Kiinnostaako kulttuurinen omiminen?
Lue lisää:
“Toisen kärsimyksen omiminen toimii kulttuurisen omimisen tavoin. Sodista ja köyhyydestä juontuva kärsimys mahdollistaa monen valkoisen valokuvaajan, journalistin ja joskus myös antropologin uran.”
– Liina Mustonen: Turbaanit lasten leikkeihin ja savikipot museoihin?
“Monet vähemmistöryhmät kokevat syrjintää käyttäessään julkisesti omien kulttuuriensa symboleita, vaikka samalla valtaväestö voi hyötyä näistä esimerkiksi taloudellisesti.”
– Reetta Humalajoki: Alkuperäiskansat, kulttuurinen omiminen ja asuttajakolonialismi
“Kulttuurinen haltuunotto kuumentaa .. tunteita tilanteissa, joissa lainaavan ja lainauksen kohteena olevan kulttuurin välillä vallitsee epäsymmetrinen valta-asetelma, kuten esimerkiksi entisten siirtomaavaltojen tapauksessa. Toinen negatiivisen kulttuurisen haltuunoton muoto on, kun esimerkiksi uskonnollista symboliikkaa tai pyhinä pidettyjä asioita omaksutaan puhtaasti maalliseen käyttöön.”
– Matti Rautaniemi: Saavatko vain hindut joogata?
Lukemista
- Politiikasta: Kultturinen omiminen on vallankäyttöä
- Thought Co. Introduction to Cultural Appropriation
- Allegra Laboratory: Cultural Appropriation Against Inspiration?
- McSweeney’s: Please Stop Culturally Appropriating Cultural Appropriation
Kulttuurien lainaaminen ja omiminen on kaksi eri asiaa. Läpi historian on tapahtunut lainaamista. Yksi kansa tai yhteisöltä lainaa toiselta kansalta jotakin, muuttaa sen omaan kulttuurinsa sopivaksi ja siitä tulee osa omaa kulttuuria. Omiminen on taas se huono asia.
Juuri näin. Vielä kun pystyisi määrittelemään, mikä on omimista ja mikä lainaamista. Omiminen kuulostaa siltä, että omittu tuote jää pelkästään omijan käyttöön.
Hei, tässä blogisarjassani (linkki alla) olen pohtinut sitä, mitä voi tapahtua, kun kielletään “lainan” alkuperä. Kutsun ilmiötä symbolivarkaudeksi. Suomessa se on ilmennyt feikkipukujen käytön yhteydessä siten, että kiistetään saamenpukujen ja niiden jäljennösten edes viittaavan saamelaisiin ja väitetään niiden sen sijaan viittaavan vaikkapa lappilaisuuteen, pohjoisuuteen tai rovaniemeläisyyteen. Ilmiö ei ole kulttuurilaina (muuten, kulttuurilainoja ei voida palauttaa, joten voisiko kulttuurisitaatti olla yksiselitteisempi termi) vaan symbolivarkaus liittynee etnisten rajojen sumentamiseen ja siihen liittyvään propagandaan. Tätä on jatkunut Suomessa jo niin pitkään, että monet suomalaiset luulevat, että saamenpuku ei ole saamelaisten etninen symboli vaan kaikkien käytössä miten sattuu. Ei siis tiedetä, mitä se symboloi. Se on kansanpuku, ethnic dress, joka symboloi kuulumista etniseen ryhmään. Vertailun vuoksi: mitä me suomalaiset ajattelisimme, jos venäläiset alkaisivat käyttää meidän kansallispukujamme ja väittäisivät, että puku symboloikin heitä. Muunkinlaista saamenpukuriistoa Suomessa on, mutta tämän ilmiön tajuaminen hätkähdytti.
http://perustelut.blogspot.fi/2017/08/symbolivarkauden-anatomiaa-15.html
Kulttuurisitaatti onkin muuten aika hyvä termi. Henkilökohtaisesti ajattelen, että muiden maiden kansalaiset saavat vapaasti käyttää suomalaisten kansallispukuja – ja vaikka väittää niitä omikseen, vaikka se vähän hassulta tuntuisikin.
Joo, tuo kansallispukuvertaus ei tainnut olla kaikkein onnistunein, koska sillä ei ole samaa symbolista ja muita funktioita kuin kansanpuvuilla. Ehkä suomalaisten asema on myös niin vakaa, ettei ole pelkoa siitä, että meiltä edes voitaisiin mitään symboleja viedä vaan se olisi vain venäläisten outoa hassuttelua. Tästäkin varmaan näkee miten erilainen on saamelaisten asema. En tosin usko, että pitemmän päälle saamelaisiltakaan voidaan enää pitkään ryöstää heidän tärkeimpiä symbolejaan, kun tämä asia tulee laajemmin tietoon ja suomalaiset tajuavat mitä ovat tehneet. Toivotaan.
Kirjallisen sitaatin yhteydessä sopivana pidetään lähteen julkituomista toisin kuin muiden kulttuurisitaattien kohdalla.
Mun täytyy myöntää, että minun oli vaikea ymmärtää mitä pahaa oli miss Helsinki-kisaajien sulkapäähineen käytössä. Koin sen vain lähinnä positiivisena asiana, Kiva hieno päähine otettiin mukaan muotiin. Missit eivät yrittäneet tekeytyä intiaaneiksi, minusta heitä ei voinut erehtyä pitämään intiaaneina, enkä itse kokenut että asiayhteydessä esitettiin mitään oletuksia intiaaneista. Sen sijaan postin mainoksessa heti särähti kun alkuperäiskansa esitettiin kliseisessä kontekstissa, joka oli omiaan luomaan mielikuvia ja määrittelemään alkuperäiskansan edustaja ja heidän kulttuuriaan. Ensimmäinen oli minun mielestäni kulttuurin lainaamista, toinen kulttuurin omimista. Kun kulttuuria omitaan, siinä ikään kuin määritellään mitä saamelaisuus on, kun kulttuuria lainataan otetaan vaikkapa saamelaisten käyttämä päähine ja käytetään sitä koska se on hieno! Tämä siis meikäläisen maalikkonäkemys.
Toivoisin kovasti, että joku osaisi asian esittää tämän kultturillisen appropriaation siten, että ymmärtäisin mikä teki intiaanipäähineen käytöstä missikisojen kuvauksissa loukkaavaa. Nyt en ihan ole päässyt jutun juonesta kiinni.
Itse en voi täsmälleen tietää, mitä Pohjois-Amerikan alkuperäisväestöjen edustajat asiasta ajattelevat, mutta käsittääkseni monet heistä kokevat, että heidän perinteisten ja nykyään symbolisesti arvokkaiden (ja niitä mukailevien) esineidensä käytön tulisi rajautua vain heidän ryhmäänsä. Jos heidän ryhmänsä ulkopuoliset ihmiset – ja etenkin ns. valkoisten uudisasukkaiden jälkipolvet – niitä käyttävät, he ikään kuin alistavat uudestaan alkuperäiskansoja. Samalla uusi käyttötarkoitus voi poiketa vanhasta, mikä tuntuu monista loukkaavalta.
Hei Paula & kaikki muut,
tämän kysymyksesi pohjalta innostuin tässä hieman pohtimaan aihetta.
Itse ymmärtäisin kulttuurisen appropriaation (tunnetaan myös mm. nimillä kulttuurinen omiminen, sekä joissakin yhteyksissä suomeksi myös kulttuurinen lainaaminen) tarkoittavan tilannetta, jossa yhden kulttuurialueen ominaisia elementtejä ‘lainataan’ ilman lupaa toisella kulttuurialueella/erilaisessa kulttuurikontekstissa – yleensä käyttötarkoituksiin, jotka ovat vastoin alkuperäisen kulttuurialueen henkilöiden toiveita tai konteksteissa, jotka eroavat alkuperäisestä kontekstista.
Näin ollen kulttuurisessa appropriaatiossa on tyypillisesti kyse tavalla tai toisella
1) luvattomasta lainaamisesta (joka määritellään usein varastamiseksi)
2) epätasa-arvoisesta valtasuhteesta, jossa kontekstit ja käyttötarkoitukset määrittelee dominoiva toimija
= kulttuuripiirteiden hyväksikäyttämisestä
Miksi intiaanipäähineiden käyttö voidaan siis nähdä kulttuurisena appropriaationa?
Kulttuurialueen (Intiaanien eli Amerikan alkuperäiskansojen, siis vähemmistöjen) ominaisia elementtejä (päähineet) lainattiin ilman lupaa toisen kulttuurialueen kontekstissa (Suomen, Euroopan jne) kaupallisissa tarkoituksissa (uudelleen määritetty konteksti ja tarkoitusperä) – toisin sanoen käytettiin hyväksi.
Toteaisin näin hieman asiaa pohdittuani myös, ettei sellaista asiaa voida ongelmattomattomasti tunnustaa olevan olemassa kuin “kulttuurinen lainaaminen” – lainaaminenhan sinänsä viittaisi siihen, että jotain on palautettavissa käytön jälkeen. Mutta mitenkäs tämä nyt toimisi kontekstiriippuvaisten kulttuurielementtien kohdalla?
Kenties lainaamisen sijaan voitaisiin puhua ikäänkuin ‘intertekstuaalisten viitteiden’ sekä luvallisesta käytöstä: kuin kirjallisuudessa ja taiteessa, voidaan kulttuurien välisiä viittauksia tehdä oikeutetusti ilman valta-asetelmaa sekä erilaisia elementtejä ottaa käyttöön lähdeviitteiden kera.
Näin ollen oleellista on, Jouhkin loppukadeetteja mukaillen, pohtia mitä on lainaaminen, kuinka oikeutus käytölle syntyy, missä yhteyksissä ja kuka ns. luvan voi antaa? Entä kenellä – valtiolla, yhdistyksellä, henkilöllä – on oikeus suojella mitäkin kulttuurisia elementtejä ja miten? Sekä toisaalta, missä kulkee viittauksen ja luvattoman käytön raja?
Hyvin täydennetty!
Minun mielestä tämä kyseinen missijupakka on ongelmallinen juuri sen takia, että päähineitä ei voi erehtyäkään luulemaan aidoiksi intiaanipäähineiksi tai aidon jäljitelmiksi, koska materiaalit, värit tai edes tekotyylit eivät olleet yhteneviä intiaanipäähineiden kanssa.
On helppo ymmärtää, että intiaanit saavat päättää asiasta ja suuttuakin, jos joku menee pitämään heidän tekemäänsä päähinettä päässä tai kopioi heidän päähineensä ja menee vielä väittämään niitä intiaanipäähineiksi.
Tässä ei tapahtunut kumpaakaan, joten ongelmaksi jää se, että _osa_ tulkitsee päähineet intiaanipäähineiksi tai niillä ratsastamiseksi. Tämä on taas subjektiivinen näkemys ja todennäköisesti tähän ei ole edes intiaaniyhteisöillä meille antaa yhtenäistä vastausta, oliko päähineet intiaanipäähineitä vai ei.
Ongelmaa voi “länsimaistaa” ajatellemalla sitä vaikka Adidaksen lenkkareiden kautta. Missä kohtaa lenkkari on Adidaksen omistaman tyylin mukainen? Suomessa on oikeudessa tuomittu neljän viivan käyttö, jotka ovat samanlailla aseteltu kuin Adidaksen. Kuitenkaan kolmea pystyviivaa ei voida tuomita Adidaksen jäljittelyksi. Voidaanko samanlainen määrittely luoda intiaanipäähineille?
Onko siis päähine heti intiaanipäähine, jos sulat on aseteltu vierekkäin kiertämään päätä? Vaikuttaako väri asiaan? Vaikuttaako sulkien tyyppi? Onko esim. yksi sulka nauhassa jo intiaanipäähine? Käsittääkseni semmoisiakin ovat käyttäneet. Vaan sulkia on käytetty lukuisissa muissakin kulttuureissa päähineinä aikojen ajan. Sulkapäähine itsessään ei voi siis olla automaattisesti intiaanipäähine.
Mielestäni niin pitkään kuin näitä ei määritellä ja tälläinen tulkinnanvaraisuus ja subjektiivisuus aiheeseen liittyy, siihen ei voi muodostaa mitään lopullista vastaustakaan. Yhteiskunta ei voi toimia niin, että jollekin taholle annetaan mielivaltainen mahdollisuus päättää, mikä intiaanipäähineen määritelmä kulloinkin on – sikäli jos asiassa halutaan jotain “sosiaalisen oikeuden” edistystä.
Hei Jorma!
Tulit analyysissäsi asian ytimeen. Samankaltaisia visaisia ongelmia tosiaan yritetään ratkoa myös juridisissa tekijänoikeuskiistoissa, kun mietitään, milloin tuote Y on selkeästi itsenäinen teos verrattuna tuoteeseen X. Ilmeisesti missien päähineet olivat monien mielestä tarpeeksi samankaltaisia natiivipohjoisamerikkalaisiin päähineisiin verrattuna, että tällainen yhteys pystyttiin rakentamaan. Oletan, että saamelaisaktiivit nostivat tämän yhteyden esiin, koska samalla voidaan käsitellä myös heidän kokemaansa kulttuurista appropriaatiota.
Lakia appropriaatiosta on tosiaan vaikea laatia, joten käytännössä vain sosiaalinen paine säätelee tekijänoikeudettomien kulttuurintuotteiden käyttöä. Niitä symboleja/tuotteita vältetään, jotka aiheuttavat kritiikkiä. Tai EI vältetä, koska 1) painotetaan omaa ilmaisuvapautta, 2) ei olla tietoisia kritiikistä, 3) ajatellaan, että kritiikin esittäjät eivät edusta koko viiteryhmäänsä ja/tai 4) pidetään kritiikkiä kestämättömänä, merkityksettömänä, haitallisena jne.
Keuliikohan Jukka Jouhkilla nyt mopo, mikä lienee varastamista 15-vuotiaiden nuorisokulttuurista. Että terveyttä ja mielenrauhaa edistävän joogan leviäminen länsimaihin olisi kulttuurivarkautta, vaikka joogan ajatuksena on levittää sanomaan laajemmalle. Tai vapaa-ajalla treenatut lihakset olisivat anastettu työväenluokalta, jonka lihakset muodostuivat pakonomaisen ruumiillisen työn kautta. Kas kun ei syyllistetä anorektikoita köyhälistön nälkäkulttuurin omimisesta.
Sorron liitäminen kulttuurilainoihin on melkoisen outo johtopäätös, sillä kuten Jouhkikin myöntää, kulttuurista omimista ja lainailua on tapahtunut aina ja se on itse asiassa ollut kehittymisen elinehto. Huomionarvoista on myös se, että lainat on miltei poikkeuksetta tehty ihailuista johtuen ja arvostaen. Ei intiaanipäähineen käytttö missikisoissa eksotiikkaa tuovana elementtinä häpäise alkuperäiskansoja vaan toimii pikemminkin huomionherättäjä, joka lisää nuorten ja miksei vanhempienkin mielenkiintoa alkuperäiskansoihin.
Olisi ehkä korkea aika akateemisten kukkahattutätien lähteä kentälle ummehtuneista norsunluutorneistaan ja hieman selvittää oikeita asiayhteyksiä. Esimerkiksi karjalanpiirakoiden leviäminen ympäri Suomea johtui karjalaisten leviämisestä evakkoina ympäri Suomen, ei Karjalaan kohdistuneen kulttuurisen ryöstöretken seurauksena.
Sulkapäähine päätä kiertävänä “kalkkunanpyrstönä” on tunnusomainen vain joillain tasankointiaaniheimoilla (lakotat). Näin ollen se ei ole tyypillinen intiaanipäähine, vaan itse asiassa Holliwoodin westernin kulta-ajan luoma vääristynyt kuva. Toisin sanoen matkitaan levitykseen tarkoitettua kulttuurimateriaalia, jolla on vain löyhä side alkuperäiskansoihin.
On suorastaan surkuhupaisaan kun eräskin mielensä pahoittanut selittään somessa, että nämä intiaanien sulat ovat pyhiä, sillä ne on ansaittu heimon hyväksi tehdystä työstä. Kommentoija ei ilmeisestikään ole tutustun aiheeseen, sillä yleisemmin sulka tarkoitti tapettua naapuriheimolaista tai siirtolaisten tultua toisen väristä maahantulijaa. Yhtä kaikki keskustelusta puutuu edelleen intiaanien kannanotto asiaan ja tällöinkin mallivarkaus pitää olla tunnistettavissa.
http://www.tunturisusi.com/wildwest/sulkapaahine.htm
Hei Rauno!
Noilla esimerkeillä pyrin nimenomaan problematisoimaan kulttuuriappropriaation käsitettä. Eli mopo on toivon mukaan vielä kaistalla :).
En koe syyllistyväni kulttuuriseen omimiseen, jos meditoin, poltan tupakkaa, laitan ristin väärinpäin seinälle tai syön banaania, vaikka asiat eivät olekaan lähtöisin “minun kulttuuristani”. Koen jopa oikeudekseni laittaa päälleni ihan mitä vain haluan (paitsi tietyt lailla suojatut virkapuvut) huolimatta siitä, onko pukine jonkun mielestä pyhä tai epäpyhä.
Samalla kuitenkin kunnioitan ihmisten oikeutta tuohtua asiasta ja kutsua toimintaani kulttuuriseksi appropriaatioksi, jos he kokevat, että minä riistän jotain uniikkia kulttuuria ja pidän elossa epäsuotuisaa valta-asetelmaa symbolisella tasolla. En välttämättä itse koe asiaa samoin, mutta ymmärrän heidän reaktionsa.
Koen siis, että minulla on oikeus pitää vaikkapa intiaanipäähinettä, mutta ymmärrän, että se voi tuohduttaa monia ja voin halutessani ottaa sen huomioon päätöksessäni. Vaakakupissa on siis minun ilmaisuvapauteni ja etnisen ryhmän tuohtumus kokemansa yksinoikeuden rikkomisesta. Kumpi painaa enemmän, riippuu ihmisestä.
Linkki politiikasta.fi -sivustolle on rikki.
Kiitos Erik! Nyt toimii.