Länsimaisessa nykykulttuurissa isyys ja äitiys ovat rinnasteisia, toisiaan täydentäviä kategorioita. Tiedämme, että nainen ja mies “luovat” lapsen biologisessa mielessä yhdessä, vaikka roolit siittäjänä ja kantajana ovatkin luonteeltaan erilaiset. Tämä on kuitenkin varsin uutta tietoa, eivätkä kulttuuriset käsitykset isyyden ja äitiyden luonteesta ole pohjautuneet siihen sen enempää meillä kuin muuallakaan.
Antropologian piirissä isyyttä on tutkittu monelta kantilta. Sitä on tarkasteltu yhteiskuntaa järjestävänä rakenteena sukulaisuuden ja perimyksen yhteydessä, vaihtelevina sosiaalisina rooleina sekä kulttuurin maailmankuvan ja kosmologian ilmentäjänä. Ihmisen lisääntymisen fysiologia liittyy paikallisiin isyyden käsityksiin eri tavoin ja eri mittakaavoissa.
Suomalainen yhteiskunta rakentuu voimakkaasti ydinperheen ympärille. Tähän ydinperheeseen lasketaan perinteisesti kuuluvaksi lapset ja vanhemmat – siis äiti ja isä. Avioerojen, yksinhuoltajuuden ja uusperheiden yleistyminen sekä erityisesti samansukupuolisten liittojen laillinen hyväksyminen on muuttanut ydinperheen raameja. Nykypäivänä meidän onkin helpompaa omaksua antropologille tuttu näkökulma: äitiys ja isyys ovat sosiaalisesti rakentuneita kategorioita.
Kuka siis on isä, ja mikä on hänen merkityksensä?
Suomalainen isä
Meidän kulttuurissamme lapsi käsitetään lisääntymisen fysiologiaa koskevaan tietoon pohjautuen yhtä lailla äidin kuin isänkin aikaansannokseksi. Lain silmissä lapsi on yhtä vahvasti kummankin tunnustetun vanhempansa sukulainen, oikeus ja velvollisuus.
Käytännön tasolla vallitsee kuitenkin voimakas äitiyden painotus. Äiti nähdään vanhempien erotilanteessa lähes aina lapsen ensisijaisena huoltajana. Tämä liittyy käsitykseen, jonka mukaan äidin ja lapsen suhteessa on jotain erityisen “luonnollista”. Isien kykenemättömyys perhe-elämään hyväksytään paljon helpommin kuin äitien. Puhumme “äidinrakkaudesta” ja “äidinvaistosta” erityisinä ilmiöinä, joille ei isyydessä oleteta suoranaista vastinetta.
Mielikuvamme entisaikojen isästä on etäinen, lapsiaan halaamaton perheen pää, jonka rooli on keskittynyt kurinpitoon ja elättämiseen. Traditionaaliseen isän rooliin meilläkin kuuluvia tehtäviä olivat myös jälkeläisten opetus ja moraalinen kasvatus. Nämä isän työt ovat siirtyneet yhä enemmän valtioiden tehtäviksi niin kotoisessa hoivavaltiossamme kuin ympäri maailmaa. Isän perinteinen rooli on horjunut samalla, kun miehen rooli on muuttunut.
Kymmenisen vuotta sitten Suomessa käytiin paljon julkista keskustelua miehen yhteiskunnallisen roolin heikentymisestä. “Perinteisen miehuuden” pelättiin vanhojen mallien rakoillessa joutuvan marginaaliin ja tukehtuvan erilaisten roolivaatimusten puristukseen. Sukupuolihistorioitsija Anders Åhlbäckin mukaan maskuliinisuudella menee tänä päivänä jo paremmin: perinteisten mallien murtuminen on tuonut mukanaan monipuolisempia tapoja olla mies ja enemmän vapautta miesten itseilmaisuun. Tämä tarkoittaa parhaimmillaan myös sitä, että isän rooli on aiempaa joustavampi ja vapaampi.
Isä tuo riistan pöytään
Roolien vapautuminen ei käy kitkattomasti. Ydinperheessä vallitseva vanhempien välinen työnjako on yleinen kärhämän aihe. Sukupuolittuneen työnjaon “luonnollisia” muotoja haettaessa herätetään yhä toisinaan henkiin mielikuva miehestä ravinnon tuojana ja naisesta kodin hoivaajana. Tämä 50-lukulaista pohjoisamerikkalaista elämäntapaa heijasteleva, yksinkertaistettu suuren metsästäjämiehen myytti on kumottu puutteellisena.
Vaikka metsästäjä-keräilijä -yhteisöissä on tyypillistä että vain miehet käyvät metsällä, naiset tuovat pöytään noin 40-60 % kaloreista yhteisöstä riippuen. Vaikka liha on ravintoarvollisesti tärkeää ruokaa, riistan kaataneen miehen perheelle metsästysonnesta ei ole erityistä etua. Kotiin tuotu liha jaetaan yleensä koko yhteisölle, ei ainoastaan omille jälkeläisille. Metsästystä ei siis innoita niinkään jälkeläisten ruokkiminen – mikä onnistuu hyvin myös keräilyn ja miniriistan kautta – kuin statuksen kerääminen muiden aikuisten silmissä.
Kuitenkin juuri metsästäjä-keräilijöiden parissa tavataan eräitä maailman läsnäolevimmista isistä. Vanhemmuutta Afrikassa tutkineen antropologi Barry Hewlettin mukaan näillä miehillä on läheisempi ja vähemmän dominoiva suhde lapsiinsa kuin maanviljelyä, puutarhaviljelyä tai karjanhoitoa harjoittavien yhteisöjen miehillä. Niissä isät ovat usein etäisiä, kuria ja statusta edustavia hahmoja – ehkä enemmän sellaisia, millaiseksi me “perinteisen isän” kuvittelemme.
On myös muistettava, että leivän pöytään tuominen ei aina tarkoita ruokaa, rahaa tai materiaalisia resursseja. Monissa maailman kolkissa suku – oma tai puolison – on tärkein asia, mitä isä voi lapselleen antaa. Meillä sanotaan, että sinkkunainen etsii isää olemassa oleville tai tuleville lapsilleen. Länsiafrikkalaisilla fulaneilla isän ensisijainen velvollisuus on etsiä lapsilleen hyvä äiti. Tällä ei tarkoiteta pullantuoksuista mammaa tai leveälanteista synnyttäjää. Hyvä äiti on hyvästä perheestä tuleva nainen, jolla on mahdollisimman suuri suku. Joidenkin Australian aboriginaalien parissa taas isän lapsilleen suoma vauraus mitataan sisarusten ja puolisisarusten määrässä.
Etiopialaisen mursi-heimon lapsia. Kuva: Rod Waddington/Flickr. (CC BY-SA 2.0)
Isällinen kasvatus
Keski-Afrikassa elävän aka-pygmikansan parista löytyvät “maailman parhaat isät”. Käsitys akojen ylivoimaisesta isyydestä perustuu siihen, että aka-isät pitelevät lapsiaan sylissä jatkuvasti: Hewlettin mukaan isä pitää vauvaa sylissä tai aivan käden ulottuvilla puolet vuorokaudesta. Jos imeväinen ei ole isän sylissä niin sitten äidin; lastenkasvatuksen kulttuuriin kuuluu vauvan piteleminen lähellä koko ajan. Pohjoismaalainen tapa jättää vauva nukkumaan vaunuissa parvekkeelle tai pihalle pakkassäällä kauhistuttaa euroamerikkalaisiakin, mutta akoille jo vauvan jättäminen yksin pinnasänkyyn omaan huoneeseensa näyttäytyisi laiminlyöntinä. Itä-Afrikan kipsigis-kansan isät toisaalta eivät pitele vauvaa sen ensimmäisen elinvuoden aikana lainkaan.
Hewlettin mukaan aka-isien tiivis läsnäolo lastensa elämässä on monen tekijän summa. Yhteisössä vallitsevan rauhan ja väkivallattoman ideologian vuoksi miehet pysyvät kotona. Lapsen sukupuoleen ei liitetä sen kummempaa arvotusta tai suosimista, ja sukupuoliroolit ovat akojen keskuudessa muutenkin erittäin joustavat. Miehet ja naiset metsästävät ja työskentelevät yhdessä, sukupuolitettuja työtehtäviään tarpeen mukaan vaihtaen.
Perheiden dynamiikkaa koskevien, länsimaisissa yhteiskunnissa tehtyjen tutkimusten valossa näyttääkin siltä, että vanhempien suhteen läheisyys ja perheen työnjaon tasapuolisuus ovat yhteydessä isän voimallisempaan läsnäoloon lasten elämässä.
Fulanien parissa isä on lasten ensisijainen kasvattaja. Isän tehtävä on opettaa lapselle oikeaa käytöstä – mutta sillä ajatellaan olevan hyvin vähän merkitystä lapsen elämän kannalta ennen kuin tästä noin 7-8 vuotiaana tulee järjellinen olento. Vaikka isä yrittää kasvattaa lasta, Jumala yksin päättää kuunteleeko tenava. Lopulta homma on niin sanotusti herran hallussa, eikä täydellisestä kasvatuksesta oteta liikaa paineita. Meillä hoiva- ja kasvatusvastuu mielletään yleensä voimakkaammin äidin tehtäväksi.
Mitä se isä sitten puuhaa lastensa kanssa? Kulttuurinen kuvastomme esittää tyypillisesti, että siinä missä äiti hoivaa ja varoittelee, isä on se joka rikkoo sääntöjä yhdessä lasten kanssa, leikkii rajusti ja antaa lasten tutustua vaaroihin. Pohjoisamerikkalaisessa kulttuurissa, johon vanhemmuutta tutkivat antropologit usein vertaavat tutkimuskohteitaan, tällainen raju leikki nähdään suorastaan avaintekijänä isän ja lapsen välisen kiintymyssuhteen muodostumisessa.
Aka-isät eivät harrasta vastaavia leikkejä lastensa kanssa, mutta tenavat ovat silti erittäin kiintyneitä isiinsä. Kiintymys syntyy runsaasta sylissä olosta – sellaisesta yhdessäolosta, joka meillä mielletään enemmän äidin ja lapsen väliseksi. Hewlettin mukaan aka-isät eivät riehu lastensa kanssa siksi, että runsaan yhdessä vietetyn ajan seurauksena he “osaavat kommunikoida ipanoiden kanssa muillakin tavoin”.
Isä jumalana
Antropologi Carol Delaneyn mukaan isän rooli on kaikkialla maailmassa erottamaton osa kulttuurin maailmankuvaa, uskomuksia ja koko kosmologiaa. Delaney löytää kiinnostavia yhtäläisyyksiä monoteististen uskontojen (juutalaisuus, islam ja kristinusko) maailmankuvasta ja näiden kulttuurien isyyskäsityksistä.
Monoteistisissa kosmologioissa maskuliininen jumala luo maailman yksin, ilman apua tai feminiinistä kumppania. Kristinuskon luomiskertomuksessa Jumala antaa Aatamille elämän luomisen voiman “siemenen” muodossa. Eeva taas on Aatamin kylkiluusta kyhätty kumppani: miehellä on voima ja valta luoda lisää sekä miehiä että naisia. Nainen tarvitaan maaperäksi miehen siemenelle, mutta uuden elämän alkuperä paikantuu mieheen.
Eurooppalaisessa kulttuuripiirissä perinteinen käsitys isästä on ollut nimenomaan siemenen antaja. Vaikka nainen kantaa lapsen kehossaan ja hoivaa vauvaa syntymän jälkeen, lapsen essenssi, identiteetti, laillinen asema, suku ja perimyslinja on ymmärretty tulevaksi miehen kautta.
Myös Delaneyn tutkimuskohteena olleessa turkkilaisessa kylässä lapsen alkuperä on miehen siemenessä, ei naisessa jonka sisällä lapsi kasvaa. Lapsi myös kuuluu laillisesti isälleen, erotilanteessa pysyy isänsä kanssa ja isän kuollessa tämän suvun piirissä. Eronneen tai leskeksi jääneen naisen uusi puoliso ei ota hoiviinsa “toisen miehen lapsia”: lapset eivät kuulu naiselle yhtä paljon kuin miehelle.
Myös fulanien parissa isyys on äitiyteen nähden ensisijaista. Koska lapsi kuuluu yksiselitteisesti isänsä sukuun, avioeron sattuessa kohdalle on lapsen paikka isän suvun luona. Mikäli nainen tulee raskaaksi avioliiton ulkopuolisesta suhteesta, myös tämän lapsen kasvatus kuuluu aviomiehelle sukuineen – ei missään nimessä äidille, eikä myöskään lapsen siittäneelle miehelle.
Delaneyn mukaan näissä esimerkeissä on kyse kulttuurin käsityksestä siitä, miten elämä on syntynyt. Hän näkee monoteististen kulttuurien isyyden ensisijaisena ja ylivertaisena roolina äitiyteen nähden.Matrilineaalisissa yhteisöissä puolestaan ei välttämättä ole vastaavaa isyyden käsitettä laisinkaan. Trobriand-saarilla raskautta ei aiheuta seksi, vaan naisen baloma eli henkimaailmassa elävä esiäiti, joka päättää reinkarnoitua maailmaan. Henkiolentona veden kautta naisen kehoon siirtyvä baloma tarvitsee miestä ja seksuaalista kanssakäymistä avustamaan raskauden sujumisessa, mutta syntyvän lapsen alkuperää ei paikanneta mieheen. Lapsen identiteetti ja essenssi tulevat äidin sukulinjan kautta. Isyys ei ole fysiologista: se on sosiaalinen suhde, jonka mies solmii lapseen osallistumalla tämän muovaamiseen. Mies liittyy lapseen, mutta ei ole “isä” samassa merkityksessä kuin meillä.
Eteläisen Madagaskarin karembola-kansan parissa myös miehistä puhutaan äiteinä. Karembolat pitävät naisten elämää luovaa voimaa niin tärkeänä ja keskeisenä voimavarana, että voimakkuus rinnastuu äitiyteen myös muissa merkityksissä. Äiti on se jolla on valtaa toisiin ihmisiin ja elämään itseensä: joten äitiys näyttäytyy sosiopoliittisena statuksena, jota myös miehet tavoittelevat.
Karembolat tietävät, että vaikka mies pyrkii äidin rooliin, hän ei koskaan voi olla äiti samalla tavalla kuin nainen. Miesten äitiys tapahtuu naisten kautta: raskaana olevan tai synnyttäneen vaimon tai siskon näkyvänä hoivaamisena. Naisen elämää luova voima on niin suuri, että päästäkseen siitä osalliseksi miehen on tehtävä oma “äitiytensä” mahdollisimman keholliseksi. Paras isyys on siis samalla äitiyttä.
Lopuksi
Vasta 1900-luvulla meille selvisi, että mies ja nainen osallistuvat yhtä paljon uuden elämän luomiseen. Delaney huomauttaa sukupuolta koskevien käsitystemme liittyvän niin vahvasti biologiaan ja lisääntymiseen, että jos näissä tapahtuu muutoksia, myös sukupuoleen liitetyt käsitteet muuttuvat. Naisen yhteiskunnallisessa roolissa tapahtui länsimaissa merkittäviä muutoksia samoihin aikoihin kun ymmärrettiin, ettei nainen olekaan vain hedelmällinen vastaanotin miehen elämää luovalle siemenelle.
Tasa-arvoinen avioliittolaki, sateenkaariperheiden näkyvyys ja kahden sukupuolen mallin hidas murtuminen vaikuttavat siihen, miten kulttuurinen kuvastomme esittää isyyttä ja miten yhteiskunnan rakenteet mukautuvat isyyden muutoksiin. Myös kotimainen isyystutkimus huomioi sen seikan, että isän roolia lapsen elämässä saattaa näytellä myös moni muu tarpeeksi läheinen hahmo.
Isyys sosiaalisena kategoriana on kulttuurisesti rakentunut ja kulttuuristen voimien ohjailema, eivätkä isyyden ja äitiyden käsitteet aina ole sidoksissa siittäjään ja synnyttäjään.
Toimitus
- Podcast-lukija: Bea Bergholm
- Verkkotaitto: Ninnu Koskenalho
Lukemista
- Carol Delaney. The Meaning of Paternity and the Virgin Birth Debate. 1986.
- Barry S. Hewlett. Culture, History, and Sex: Anthropological Contributions to Conceptualizing Father Involvement. 2000.
- Karen Middleton: How Karembola men become mothers. Teoksessa Culture of Relatedness: New approaches to the study of kinship.
- Perheenisän muuttuvat roolit – lyhyt historia
- Elina Hermansson. Isän osallistuminen ja sitoutuminen lapsen hoitoon. Duodecim Terveyskirjasto, 2012.
- Tilastokeskus: Isät tilastoissa 2016.