Kieli on valtaa

Aamulehden ilmoitus luopua suku­puo­lit­tu­nei­den ammat­ti­ni­mik­kei­den käytöstä on herät­tä­nyt kiivasta kes­kus­te­lua, josta on kir­joi­tet­tu suu­rim­mis­sa medioissa monista näkö­kul­mis­ta. Helsingin Sanomien tekemän kyselyn mukaan lievä enemmistö noin 5000 vas­taa­jas­ta kannatti suku­puo­lit­tu­nei­den termien hyl­kää­mis­tä ja “uusien kek­si­mis­tä”.

Todellisuudessa kie­les­säm­me on jo olemassa vakiin­tu­nut, suku­puo­li­neut­raa­lim­pi termi monille mies-päät­tei­sil­le tai naisiin viit­taa­vil­le nimik­keil­le. Uusien termien kek­si­mi­nen ei monesti ole lainkaan tarpeen: lehtimies on toi­mit­ta­ja, len­toe­män­tä stuertti ja lakimies juristi. Kyse onkin sana­va­lin­nois­ta, ei väki­näi­ses­tä kielen uudis­ta­mi­ses­ta — tai ‘uus­kie­les­tä’, niin kuin suku­puo­li­neut­raa­lin lähes­ty­mis­ta­van kriitikot ovat paikoin asian ilmais­seet.

Kielitieteellinen ant­ro­po­lo­gia on tie­tee­na­lam­me alkua­jois­ta lähtien tar­kas­tel­lut kielen ja maailman välistä suhdetta. Kuvaako kieli todel­li­suut­ta vai luoko se sitä? Voimme mones­sa­kin mielessä nähdä sen tekevän molempia. Sukupuolineutraaliuden saama hanakka vastustus tukee tätä havaintoa. Sapirin-Whorfin hypo­tee­sin mukaan kieli antaa ajat­te­lul­lem­me rakenteen ja voi rajoittaa sitä. Tässä mielessä kielen uudis­ta­mi­nen on äärim­mäi­sen tärkeää. Kieli voi ylläpitää alistavia raken­tei­ta, jotka uusin­ta­vat yhteis­kun­nan val­ta­ra­ken­tei­ta ja sosi­aa­li­sia hie­rar­kioi­ta.

Mies- ja nais­su­ku­puo­liin viit­taa­vat nimikkeet eivät ole kielessä sat­tu­mal­ta. Ne kertovat suku­puo­li­roo­leis­ta ja suku­puol­ten asemasta yhteis­kun­nas­sa — ne kun eivät ole olemassa itsestään, vaan raken­ne­taan sosi­aa­li­ses­ti. Miessukupuoleen viit­taa­vat termit ja sana­muo­dot hei­jas­ta­vat tiettyjä val­ta­ra­ken­tei­ta ja kielivät, että yhden­ver­tai­suu­teen on vielä matkaa. Keskustelusta ilmenee, että monelle on vaikeaa hyväksyä neut­raa­lis­sa kielessä välit­ty­vää yhden­ver­tai­sem­paa yhteis­kun­taa. Tämä näkyy muutoksen saamassa vas­tus­tuk­ses­sa.

Antropologiassa on pitkään tehty ver­tai­le­vaa tut­ki­mus­ta maailman eri yhtei­sö­jen välillä. Universaaliksi, kaikkia maailman kult­tuu­rei­ta kos­ket­ta­vak­si piir­teek­si on havaittu kult­tuu­rien dynaa­mi­suus eli jatkuva muutos. Aivan yhtä todel­lis­ta ja ‘luon­nol­lis­ta’ kuin kult­tuu­rin jatkuva muutos on myös kielen muut­tu­mi­nen. Kun hege­mo­ni­ses­sa arvo­maa­il­mas­sa ja sosi­aa­li­ses­sa jär­jes­tyk­ses­sä tapahtuu muutoksia, kieli mukautuu niihin. Uudistumiskyky on myös kult­tuu­ri­sen jat­ku­vuu­den edellytys. Uudistamalla sanas­toam­me vas­taa­maan paremmin elettyä todel­li­suut­ta myös takaamme kielen ja kult­tuu­rin jat­ku­vuu­den.

Sukupuoliroolit muuttuvat. Kielen kautta välit­ty­vän suku­puo­li­jär­jes­tel­män hei­jas­taes­sa val­ta­suh­tei­ta tulee kielenkin muuttua pyr­kies­säm­me kohti yhden­ver­tais­ta yhteis­kun­taa. Termit kuten ‘edus­kun­nan puhemies’ ovat esi­merk­ke­jä ajat­te­lus­ta, jossa vain miehet toimivat poli­tii­kas­sa. Tänään tilanne on toinen. Voimmekin kysyä kumpi on kei­no­te­koi­sem­paa, väkisin van­han­ai­kai­sis­ta termeistä kiin­ni­pi­tä­mi­nen vai niiden uudis­ta­mi­nen aikaamme vas­taa­vak­si? Kumpi on turhaa näper­te­lyä, monien elämään syr­ji­väl­lä tavalla vai­kut­ta­van epäkohdan kor­jaa­mi­nen vai vanhaan taker­tu­mi­nen perinteen varjolla?

Kirjoittaja

Saara Toukolehto on AntroBlogin toimituspäällikkö. Saaran antropologisia kiinnostuksen kohteita ovat mm. maahanmuuton, arvojen, moraalin ja ”hyvän elämän” -käsitteen tutkimus integraatiopolitiikan viitekehyksessä, joiden parissa hän tekee parhaillaan väitöskirjatutkimusta Groningenin yliopistolle.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Trauma on psykiatrinen diagnoosi ja mielen häiriötila, joka on tullut laajalle yleisölle tutuksi suuronnettomuuksien ja terrori-iskujen jälkihoidon seurauksena. Ajan saatossa trauma terminä on laajentunut puhekieleen, jossa se on saanut uusia merkityksiä. Samalla käsitteen merkitys on hämärtynyt tavalla, joka kääntyy toisinaan itseään vastaan.

Kunnallisalan kehittämissäätiö julkaisi hiljan tutkimuksen, jossa kartoitettiin suomalaisten asenteita eri ihmisryhmiin kohdistuvien nimitysten sopivuudesta julkiseen keskusteluun. Päällisin puolin tutkimus ja sen tulokset vaikuttavat suoraviivaisilta, muta tulosten näennäinen yksiselitteisyys kuitenkin kätkee taakseen nimittelyn sallittavuudesta Suomessa pitkään jatkuneen kiivaan keskustelun.

Klassisessa luonnon ja kulttuurin kahtiajaossa eläinten on nähty voivan olla kulttuurissa läsnä vain valtasuhteen kautta, eli ihmisen kesyttäminä koti- tai lemmikkieläiminä. Ihmisen suhdetta muihin lajeihin ei voi kuitenkaan täysin erottaa ihmisten keskinäisestä sosiaalisesta kanssakäymisestä, sillä sekä ihmiset että eläimet ovat omaksuneet toisensa omiin kulttuureihinsa.