Sosiaali- ja kulttuuriantropologia

Lyhyesti mää­ri­tel­ty­nä sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gia on kult­tuu­ri­sen ja sosi­aa­li­sen elämän ver­tai­le­vaa tut­ki­mus­ta. Tutkimus perustuu vahvasti empii­ri­seen etno­gra­fi­seen tut­ki­musot­tee­seen, ja sitä tehdään eri puolilla maailmaa. Sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gien kiin­nos­tuk­sen kohteina ovat kaikki sosio­kult­tuu­ri­seen todel­li­suu­teen liittyvät ilmiöt, esi­mer­kik­si suku­lai­suus, poliit­ti­nen orga­ni­saa­tio, talous, myytit ja maa­il­man­ku­va.

Antropologisen tut­ki­muk­sen esi­his­to­ria voidaan ulottaa aina antiikin aikaan saakka. Jo tuolloin his­to­rioit­si­jat kuten Herodotos ja Tacitus olivat kiin­nos­tu­nei­ta vieraiden kansojen tavoista ja usko­muk­sis­ta. Nykyisenkaltaisena aka­tee­mi­se­na tie­tee­na­la­na sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gian synty ajoittuu kuitenkin vasta 1800-luvulle.

Nykyisessä muo­dos­saan oppiala vakiintui 1900-luvun alku­vuo­si­kym­me­ni­nä. Toisaalta esi­mer­kik­si Suomessa ant­ro­po­lo­gia saavutti paikan itse­näi­se­nä oppiai­nee­na vasta joitakin vuo­si­kym­me­niä sitten. Eräällä tavalla kuvaavaa on esi­mer­kik­si se, että kan­sain­vä­li­ses­ti tunnetuin suo­ma­lai­nen ant­ro­po­lo­gi, Edvard Westermarck (1862 – 1939), toimi aikanaan nime­no­maan filo­so­fian ja sosio­lo­gian pro­fes­so­ri­na.

Tieteenalan kehittyminen

Varhaista 1800-luvun ant­ro­po­lo­gi­aa hallitsi ajatus kult­tuu­rie­vo­luu­tios­ta. Tuon aika­kau­den tutkijat pyrkivät luo­kit­te­le­maan kult­tuu­re­ja kehit­ty­nei­siin ja vähemmän kehit­ty­nei­siin sekä pohtimaan kult­tuu­rien kehit­ty­mi­sen yleisiä lai­na­lai­suuk­sia. Tuolloin aja­tel­tiin, että kaikki kult­tuu­rit käyvät läpi samat kehi­tys­vai­heet. Tämän vik­to­ri­aa­ni­sen ajan evo­lu­tio­nis­ti­sen ant­ro­po­lo­gian keskeisiä teo­ree­tik­ko­ja olivat Lewis Henry Morgan (1818 – 1881), Edward Tylor (1832 – 1917) ja James Frazer (1854 – 1941). Viktoriaanisen ajan ant­ro­po­lo­gian käsi­tyk­set kult­tuu­rie­vo­luu­tios­ta on tie­deyh­tei­sön piirissä jo pitkälti hylätty.

Toisinaan tehdään erottelu kult­tuu­riant­ro­po­lo­gian ja sosi­aa­liant­ro­po­lo­gian välille. Syyt erot­te­lul­le ovat oppi­his­to­rial­li­sia: ame­rik­ka­lai­nen kult­tuu­riant­ro­po­lo­gia ja brit­ti­läi­nen sosi­aa­liant­ro­po­lo­gia kehit­tyi­vät jossain määrin toi­sis­taan erillään. Brittiläinen sosi­aa­liant­ro­po­lo­gia sai enemmän vai­kut­tei­ta sosio­lo­gias­ta, esi­mer­kik­si Émile Durkheimin (1858 – 1917) teo­riois­ta. Tämän vuoksi brit­ti­läi­sen tradition keskiössä ovat perin­tei­ses­ti olleet sosi­aa­lis­ta inte­graa­tio­ta koskevat kysy­myk­set. Tällöin on oltu kiin­nos­tu­nei­ta esi­mer­kik­si siitä, miten sosi­aa­li­nen järjestys ylipäänsä on mah­dol­li­nen, ja mitkä ins­ti­tuu­tiot tukevat sitä. Monien sosi­aa­liant­ro­po­lo­gien mukaan esi­val­tiol­li­sis­sa yhteis­kun­nis­sa suku­lai­suu­den merkitys sosi­aa­li­sel­le jär­jes­tyk­sel­le on ollut keskeinen.

Brittiläisen sosi­aa­liant­ro­po­lo­gian keskeisiä tut­ki­joi­ta olivat A. R. Radcliffe-Brown (1881 – 1955), Raymond Firth (1901- 2002) ja E. E. Evans-Pritchard (1902 – 1973). Amerikkalainen traditio taas on nimensä mukai­ses­ti ollut kult­tuu­ri­kes­kei­sem­pi. Lähtökohtana on ollut ajatus jokaisen kult­tuu­rin ainut­laa­tui­suu­des­ta. Siinä missä brit­ti­läi­sen tradition keskiössä ovat olleet sosi­aa­lis­ta inte­graa­tio­ta koskevat kysy­myk­set, ame­rik­ka­lai­sen tra­di­tios­sa on pai­no­tet­tu kult­tuu­rien eri­lai­suut­ta. Kiinnostus on koh­dis­tu­nut esi­mer­kik­si myyt­tei­hin ja maa­il­man­ku­vaan sekä siihen miten kulttuuri vaikuttaa ihmisen tapaan hahmottaa todel­li­suut­ta. Voidaan esi­mer­kik­si mainita Sapir-Whorf-hypoteesi, jonka mukaan kieli ja kielen rakenne ohjaavat sitä miten ihmiset kokevat todel­li­suu­den. Merkittäviä ame­rik­ka­lai­sen kult­tuu­riant­ro­po­lo­gian kehit­tä­jiä olivat Franz Boas (1858 – 1942), Alfred Kroeber (1876 – 1960), Edward Sapir (1884 – 1939) ja Ruth Benedict (1887 – 1948). Amerikkalaisen tradition yhteys kie­li­tie­tee­seen on ollut läheinen.

Nykyaikana sosi­aa­liant­ro­po­lo­gian ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gian ero on varsin pieni.

Kyse ei ole kahdesta sisäl­löl­li­ses­ti eril­li­ses­tä oppiai­nees­ta. Brittiläisen ja ame­rik­ka­lai­sen tradition lisäksi nyky­ant­ro­po­lo­gian kehi­tyk­seen on vai­kut­ta­nut huo­mat­ta­vas­ti myös rans­ka­lai­nen etnologia, eri­tyi­ses­ti Marcel Maussin (1872 – 1950) ja Claude Lévi-Straussin (1908 – 2009) tuotanto. Lisäksi voidaan mainita sak­san­kie­li­sis­sä maissa vai­kut­ta­nut dif­fusio­nis­ti­nen kou­lu­kun­ta, jonka mie­len­kiin­non kohteena olivat kult­tuu­ri­piir­tei­den leviä­mi­sen lai­na­lai­suu­det.

Eri tut­ki­mustra­di­tiot eivät ole kovin tiuk­ka­ra­jai­sia. Esimerkiksi eräs viime vuo­si­kym­men­ten kes­kei­sim­mis­tä brit­ti­läi­sis­tä ant­ro­po­lo­geis­ta, Mary Douglas (1921 – 2007), sai paljon vai­kut­tei­ta myös Lévi-Straussin struk­tu­ra­lis­mis­ta. Strukturalismi oli kou­lu­kun­ta­na kiin­nos­tu­nut ihmis­mie­len toi­min­ta­pe­ri­aat­teis­ta ja korosti vas­ta­koh­ta­pa­rien mer­ki­tys­tä ihmisten ajat­te­lul­le.

Kenttätyön merkitys nykyantropologialle

Jo 1800-luvulla ant­ro­po­lo­git mat­kus­ti­vat paljon ja vieraista kult­tuu­reis­ta tehdyt havainnot ohjasivat heidän kysy­myk­se­na­set­te­lu­aan. He eivät kui­ten­kaan tehneet kent­tä­työ­tä siinä mielessä kuin nyky­ant­ro­po­lo­git asian ymmär­tä­vät ja käyttivät aineis­to­naan his­to­rial­lis­ta kir­jal­li­suut­ta, mat­ka­ker­to­muk­sia ja kir­jeen­vaih­toa.

Kenttätyö tuli lopul­li­ses­ti osaksi ant­ro­po­lo­gi­aa Iso-Britanniassa vai­kut­ta­neen Bronislaw Malinowskin (1884 – 1942) myötä, vaikka myös monet aiemmat ant­ro­po­lo­git olivat eläneet tut­ki­mien­sa ihmisten parissa ja keränneet itse aineistoa. Silti oppi­his­to­rial­li­ses­ti juuri Malinowskin Trobriand-saaria koskeva etno­gra­fia vakiin­nut­ti lopul­li­ses­ti vaa­ti­muk­set sille, millaista hyvän ant­ro­po­lo­gi­sen kent­tä­työn tulisi olla. Malinowskin mukaan tutkijan tulisi opetella tut­kit­ta­vien kieli sekä elää näiden luona, jotta hän voisi oppia kult­tuu­ri­set kate­go­riat sisältä käsin.

Sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gias­sa koros­te­taan edelleen etno­gra­fi­sen kent­tä­työn tärkeyttä. Voidaan jopa sanoa, että juuri kent­tä­työn ja etno­gra­fian merkitys kes­kei­se­nä tut­ki­mus­me­to­di­na erottaa ant­ro­po­lo­gian lähi­tie­tee­na­lois­ta. Toisaalta etno­gra­fian mah­dol­li­suuk­sis­ta, rajoista ja asemasta on käyty ant­ro­po­lo­gian piirissä hyvin kriit­tis­tä­kin kes­kus­te­lua eri­tyi­ses­ti 1980- ja 1990-luvuilla. Esimerkiksi on kiistelty etno­gra­fian kyvystä tuottaa totuu­den­mu­kais­ta tietoa etno­gra­fi­sen kuvauksen kohteina olevista ihmisistä.

Toisaalta nykyään etno­gra­fi­aa hyö­dyn­ne­tään entistä enemmän myös muilla tie­tee­na­loil­la, esi­mer­kik­si sosio­lo­gias­sa ja kas­va­tus­tie­tees­sä. Perinteisesti on ajateltu, että sosio­lo­git tutkivat modernia yhteis­kun­taa kun taas ant­ro­po­lo­git tutkivat yhteisöjä, jotka rajau­tu­vat modernin län­si­mai­sen kult­tuu­rin ulko­puo­lel­le tai sen mar­gi­naa­liin. Tämä aka­tee­mi­sen maailman työn­ja­koon liittyvä periaate on kuitenkin viime vuo­si­kym­me­ni­nä osoit­tau­tu­nut yhä ene­ne­vis­sä määrin kei­no­te­koi­sek­si ja van­hen­tu­neek­si. Samalla ant­ro­po­lo­gi­nen katse on kääntynyt myös län­si­mai­sen kult­tuu­rin ja län­si­mais­ten yhteis­kun­tien suuntaan. Eräänä tämän lähes­ty­mis­ta­van edel­lä­kä­vi­jä­nä voidaan mainita Hortense Powdermaker, joka jo 1930-luvulla tutki Yhdysvaltain ete­lä­val­tioi­den tum­mai­hoi­sen väestön asemaa etno­gra­fi­ses­ti.

Kuva: Pixabay.com (CC by public domain)

Kulttuurirelativismi ja kulttuurien moninaisuus

Nykyantropologiaan liitetään usein ajatus kult­tuu­ri­re­la­ti­vis­mis­ta. Kulttuurirelativismin toi ant­ro­po­lo­gi­aan 1800-luvun lopulla Franz Boas, jonka ajatukset haas­toi­vat tuolloin vai­ku­tus­val­tai­ses­sa asemassa olleen kult­tuu­rie­vo­lu­tio­nis­min. Boasin näke­myk­sen mukaan jokai­sel­la kult­tuu­ril­la on oma ainut­laa­tui­nen his­to­rian­sa, eikä evo­lu­tio­nis­ti­nen vertailu eri kult­tuu­rien välillä ole mie­le­käs­tä. Objektiivista vertailun mit­ta­puu­ta ei löydy.

Esimerkiksi tieteen ja tek­no­lo­gian kehitys on vain eräs, län­si­mai­sel­le kult­tuu­ril­le ominainen arvo. Muita kult­tuu­re­ja on arvo­tet­ta­va niiden omista läh­tö­koh­dis­ta käsin, ei omastamme.

Tämän jokaisen kult­tuu­rin ainut­ker­tai­suut­ta pai­not­ta­van näkö­kul­man mukaan ei voida esi­mer­kik­si sanoa, että län­si­mai­nen kulttuuri olisi kehit­ty­neem­pi kuin vaikkapa Australian abo­ri­gi­naa­lien tai Amazonin alku­pe­räis­kan­so­jen kulttuuri. Boasilta on myös peräisin ajatus, jonka mukaan ant­ro­po­lo­gien pitäisi puolustaa tut­ki­mi­aan alku­pe­räis­kan­so­ja.

Eräs Boasin tär­keim­mis­tä oppi­lais­ta oli Margaret Mead. Meadin tut­ki­muk­sia on monesti pidetty polee­mi­si­na ja niiden uskot­ta­vuu­des­ta on kiistelty. Meadin ehdot­to­ma­na ansiona on kuitenkin kyky haastaa län­si­mais­sa itsestään selvinä pidettyjä oletuksia suku­puo­les­ta, sek­su­aa­li­suu­des­ta ja sosia­li­saa­tios­ta vetoa­mal­la etno­gra­fi­seen tut­ki­musai­neis­toon ja ant­ro­po­lo­gi­seen ver­tai­luun.

Näin ollen Mead on tärkeä osa sitä perin­net­tä, jossa ant­ro­po­lo­gi­seen tut­ki­muk­seen vetoa­mal­la esitetään perus­tel­tua kri­tiik­kiä län­si­mais­ta kult­tuu­ria ja yhteis­kun­taa kohtaan. Suomalaisantropologeista yhteis­kun­ta­kri­tii­kin esit­tä­mi­ses­sä on kun­nos­tau­tu­nut eri­tyi­ses­ti Matti Sarmela, joka on ollut huo­lis­saan län­si­mai­sen teollisen kult­tuu­rin yhden­mu­kais­ta­vas­ta ja tasa­päis­tä­väs­tä vai­ku­tuk­ses­ta.

Kulttuurin käsite antropologiassa

Kulttuurin käsite on ollut ant­ro­po­lo­gias­sa keskeinen. Käsitteen mää­rit­te­le­mi­nen on kuitenkin osoit­tau­tu­nut han­ka­lak­si. Erilaisia mää­ri­tel­miä on lukuisia, mutta olen­nais­ta on huomata, että ant­ro­po­lo­git mää­rit­te­le­vät kult­tuu­rin laajasti: Kyse ei ole vain niin sanotusta kor­kea­kult­tuu­ris­ta, vaan pikem­min­kin koko elä­män­ta­vas­ta ja siihen liit­ty­vis­tä arvoista ja usko­muk­sis­ta.

1900-luvun lop­pu­puo­lel­la kult­tuu­rin käsitteen käyt­tö­kel­poi­suut­ta ryh­dyt­tiin ant­ro­po­lo­gian piirissä kri­ti­soi­maan yhä anka­ram­min. Esimerkiksi Lila Abu-Lughod on esittänyt kult­tuu­rin käsitteen kor­vaa­mis­ta dis­kurs­sin käsit­teel­lä. Diskurssi on yhteis­kun­ta­tie­teis­sä usein käytetty termi, jonka tarkka mer­ki­tys­si­säl­tö riippuu käyt­tö­ti­lan­tees­ta. Tässä yhtey­des­sä dis­kurs­sin voisi mää­ri­tel­lä sosi­aa­li­seen toi­min­taan liit­ty­väk­si yhte­näi­sek­si tavaksi käyttää kieltä.

Osaltaan kult­tuu­rin käsitettä kohtaan esitetty kritiikki liittyy ant­ro­po­lo­gian ja kolo­nia­lis­min hankalaan suh­tee­seen. Historiallisesti ant­ro­po­lo­gi­nen projekti on ollut kiin­teäs­sä suhteessa siir­to­maa­val­toi­hin. Tietyllä tapaa ant­ro­po­lo­gia on syntynyt kolo­nia­lis­min lapsena. Samalla kult­tuu­rin käsite on aina jossain määrin essen­tia­lis­ti­nen eli ole­musa­jat­te­luun nojautuva: tietty kulttuuri mää­rit­te­lee tietyt ihmiset tie­tyn­lai­sik­si. Diskurssin käsit­tee­seen taas ei sisälly tällaista taakkaa.

Kulttuurin käsitettä on pidetty ongel­mal­li­se­na myös siksi, että todel­li­suu­des­sa kult­tuu­rit eivät ole sisäi­ses­ti kovinkaan homo­gee­ni­siä, muut­tu­mat­to­mia tai sel­vä­ra­jai­sia vaikka ne etenkin var­hai­sem­mas­sa etno­gra­fi­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa sel­lai­si­na usein kuvattiin. Ongelmallisuudestaan huo­li­mat­ta kult­tuu­rin käsite on edelleen ant­ro­po­lo­gien käytössä.

Kulttuurin käsit­tee­seen liittyvä kritiikki ja kes­kus­te­lu osoit­ta­vat, kuinka tie­teel­li­ses­sä tiedossa on hyvin usein kyse myös mää­rit­te­ly­val­las­ta. Antropologian kohdalla tämä mää­rit­te­ly­val­ta on ilmennyt niin, että perin­tei­ses­ti juuri län­si­mai­sen kir­jal­li­sen kult­tuu­rin edustajat ovat kertoneet ”pri­mi­tii­veil­le”, millaisia nämä todella ovat. Viime vuo­si­kym­me­ni­nä tilanne on kuitenkin muuttunut, sillä ei-län­si­mai­sil­la kansoilla on aiempaa enemmän omia älyk­kö­jään, jotka usein vas­tus­ta­vat aiempia tul­kin­to­ja. Valkoisen miehen ylivalta etno­gra­fi­sen tiedon tuot­ta­ja­na on murtunut tai ainakin mur­tu­mas­sa.

Tällä hetkellä sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gia on hyvin moni­muo­toi­nen tie­tee­na­la. Erilaisia teo­reet­ti­sia lähes­ty­mis­ta­po­ja on runsaasti. Sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gi­sia tut­ki­mus­koh­tei­ta on lähes rajat­to­mas­ti, sillä oppiala kattaa koko inhi­mil­li­sen elämän kirjon.

  • Kirjoittaja: Juuso Koponen, VTM.
  • Kuvitus: Pixabay, (CC Public Domain)
  • Verkkotaitto: Saara Toukolehto
  • Benedict, Ruth. 1966. Kulttuurin muodot. WSOY
  • Eriksen, Thomas Hylland. 2004. Toista maata? Johdatus ant­ro­po­lo­gi­aan. Suomen ant­ro­po­lo­gi­nen seura.
  • Kaartinen, Timo. 1993. Kuinka kult­tuu­ria kään­ne­tään. Suomen ant­ro­po­lo­gi­nen seura.
  • Peacock, James. L. 2005. The Anthropological Lens – Harsh Light, Soft Focus. Cambridge University Press.
  • Sarmela, Matti. 1984. Kirjoituksia kult­tuu­riant­ro­po­lo­gias­ta. Suomen ant­ro­po­lo­gi­nen seura.
  • Viljanen, Anna Maria & Minna Lahti. 1997. Kaukaa haettua – kir­joi­tuk­sia ant­ro­po­lo­gi­ses­ta kent­tä­työs­tä. Suomen ant­ro­po­lo­gi­nen seura.

Aiheesta lisää AntroBlogissa

Kirjoittaja

Juuso Koponen on valtiotieteiden maisteri ja antropologi, joka valmistelee väitöskirjaa huono-osaisuudesta ja kolmannen sektorin tarjoamasta ruoka-avusta. Juusoa kiinnostavia tutkimuksellisia teemoja ovat huono-osaisuus ja eriarvoisuus, yhteiskuntaluokat, hyväntekeväisyys, talouden antropologinen tutkimus, diskurssianalyysi ja ideologiakritiikki. Juusolle voi lähettää palautetta ja kommentteja sähköpostitse: palaute.koponen@gmail.com

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Trauma on psykiatrinen diagnoosi ja mielen häiriötila, joka on tullut laajalle yleisölle tutuksi suuronnettomuuksien ja terrori-iskujen jälkihoidon seurauksena. Ajan saatossa trauma terminä on laajentunut puhekieleen, jossa se on saanut uusia merkityksiä. Samalla käsitteen merkitys on hämärtynyt tavalla, joka kääntyy toisinaan itseään vastaan.

Kunnallisalan kehittämissäätiö julkaisi hiljan tutkimuksen, jossa kartoitettiin suomalaisten asenteita eri ihmisryhmiin kohdistuvien nimitysten sopivuudesta julkiseen keskusteluun. Päällisin puolin tutkimus ja sen tulokset vaikuttavat suoraviivaisilta, muta tulosten näennäinen yksiselitteisyys kuitenkin kätkee taakseen nimittelyn sallittavuudesta Suomessa pitkään jatkuneen kiivaan keskustelun.