Sosiaali- ja kulttuuriantropologia

Lyhyesti mää­ri­tel­ty­nä sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gia on kult­tuu­ri­sen ja sosi­aa­li­sen elämän ver­tai­le­vaa tut­ki­mus­ta. Tutkimus perustuu vahvasti empii­ri­seen etno­gra­fi­seen tut­ki­musot­tee­seen, ja sitä tehdään eri puolilla maailmaa. Sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gien kiin­nos­tuk­sen kohteina ovat kaikki sosio­kult­tuu­ri­seen todel­li­suu­teen liittyvät ilmiöt, esi­mer­kik­si suku­lai­suus, poliit­ti­nen orga­ni­saa­tio, talous, myytit ja maa­il­man­ku­va.

Antropologisen tut­ki­muk­sen esi­his­to­ria voidaan ulottaa aina antiikin aikaan saakka. Jo tuolloin his­to­rioit­si­jat kuten Herodotos ja Tacitus olivat kiin­nos­tu­nei­ta vieraiden kansojen tavoista ja usko­muk­sis­ta. Nykyisenkaltaisena aka­tee­mi­se­na tie­tee­na­la­na sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gian synty ajoittuu kuitenkin vasta 1800-luvulle.

Nykyisessä muo­dos­saan oppiala vakiintui 1900-luvun alku­vuo­si­kym­me­ni­nä. Toisaalta esi­mer­kik­si Suomessa ant­ro­po­lo­gia saavutti paikan itse­näi­se­nä oppiai­nee­na vasta joitakin vuo­si­kym­me­niä sitten. Eräällä tavalla kuvaavaa on esi­mer­kik­si se, että kan­sain­vä­li­ses­ti tunnetuin suo­ma­lai­nen ant­ro­po­lo­gi, Edvard Westermarck (1862 – 1939), toimi aikanaan nime­no­maan filo­so­fian ja sosio­lo­gian pro­fes­so­ri­na.

Tieteenalan kehittyminen

Varhaista 1800-luvun ant­ro­po­lo­gi­aa hallitsi ajatus kult­tuu­rie­vo­luu­tios­ta. Tuon aika­kau­den tutkijat pyrkivät luo­kit­te­le­maan kult­tuu­re­ja kehit­ty­nei­siin ja vähemmän kehit­ty­nei­siin sekä pohtimaan kult­tuu­rien kehit­ty­mi­sen yleisiä lai­na­lai­suuk­sia. Tuolloin aja­tel­tiin, että kaikki kult­tuu­rit käyvät läpi samat kehi­tys­vai­heet. Tämän vik­to­ri­aa­ni­sen ajan evo­lu­tio­nis­ti­sen ant­ro­po­lo­gian keskeisiä teo­ree­tik­ko­ja olivat Lewis Henry Morgan (1818 – 1881), Edward Tylor (1832 – 1917) ja James Frazer (1854 – 1941). Viktoriaanisen ajan ant­ro­po­lo­gian käsi­tyk­set kult­tuu­rie­vo­luu­tios­ta on tie­deyh­tei­sön piirissä jo pitkälti hylätty.

Toisinaan tehdään erottelu kult­tuu­riant­ro­po­lo­gian ja sosi­aa­liant­ro­po­lo­gian välille. Syyt erot­te­lul­le ovat oppi­his­to­rial­li­sia: ame­rik­ka­lai­nen kult­tuu­riant­ro­po­lo­gia ja brit­ti­läi­nen sosi­aa­liant­ro­po­lo­gia kehit­tyi­vät jossain määrin toi­sis­taan erillään. Brittiläinen sosi­aa­liant­ro­po­lo­gia sai enemmän vai­kut­tei­ta sosio­lo­gias­ta, esi­mer­kik­si Émile Durkheimin (1858 – 1917) teo­riois­ta. Tämän vuoksi brit­ti­läi­sen tradition keskiössä ovat perin­tei­ses­ti olleet sosi­aa­lis­ta inte­graa­tio­ta koskevat kysy­myk­set. Tällöin on oltu kiin­nos­tu­nei­ta esi­mer­kik­si siitä, miten sosi­aa­li­nen järjestys ylipäänsä on mah­dol­li­nen, ja mitkä ins­ti­tuu­tiot tukevat sitä. Monien sosi­aa­liant­ro­po­lo­gien mukaan esi­val­tiol­li­sis­sa yhteis­kun­nis­sa suku­lai­suu­den merkitys sosi­aa­li­sel­le jär­jes­tyk­sel­le on ollut keskeinen.

Brittiläisen sosi­aa­liant­ro­po­lo­gian keskeisiä tut­ki­joi­ta olivat A. R. Radcliffe-Brown (1881 – 1955), Raymond Firth (1901- 2002) ja E. E. Evans-Pritchard (1902 – 1973). Amerikkalainen traditio taas on nimensä mukai­ses­ti ollut kult­tuu­ri­kes­kei­sem­pi. Lähtökohtana on ollut ajatus jokaisen kult­tuu­rin ainut­laa­tui­suu­des­ta. Siinä missä brit­ti­läi­sen tradition keskiössä ovat olleet sosi­aa­lis­ta inte­graa­tio­ta koskevat kysy­myk­set, ame­rik­ka­lai­sen tra­di­tios­sa on pai­no­tet­tu kult­tuu­rien eri­lai­suut­ta. Kiinnostus on koh­dis­tu­nut esi­mer­kik­si myyt­tei­hin ja maa­il­man­ku­vaan sekä siihen miten kulttuuri vaikuttaa ihmisen tapaan hahmottaa todel­li­suut­ta. Voidaan esi­mer­kik­si mainita Sapir-Whorf-hypoteesi, jonka mukaan kieli ja kielen rakenne ohjaavat sitä miten ihmiset kokevat todel­li­suu­den. Merkittäviä ame­rik­ka­lai­sen kult­tuu­riant­ro­po­lo­gian kehit­tä­jiä olivat Franz Boas (1858 – 1942), Alfred Kroeber (1876 – 1960), Edward Sapir (1884 – 1939) ja Ruth Benedict (1887 – 1948). Amerikkalaisen tradition yhteys kie­li­tie­tee­seen on ollut läheinen.

Nykyaikana sosi­aa­liant­ro­po­lo­gian ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gian ero on varsin pieni.

Kyse ei ole kahdesta sisäl­löl­li­ses­ti eril­li­ses­tä oppiai­nees­ta. Brittiläisen ja ame­rik­ka­lai­sen tradition lisäksi nyky­ant­ro­po­lo­gian kehi­tyk­seen on vai­kut­ta­nut huo­mat­ta­vas­ti myös rans­ka­lai­nen etnologia, eri­tyi­ses­ti Marcel Maussin (1872 – 1950) ja Claude Lévi-Straussin (1908 – 2009) tuotanto. Lisäksi voidaan mainita sak­san­kie­li­sis­sä maissa vai­kut­ta­nut dif­fusio­nis­ti­nen kou­lu­kun­ta, jonka mie­len­kiin­non kohteena olivat kult­tuu­ri­piir­tei­den leviä­mi­sen lai­na­lai­suu­det.

Eri tut­ki­mustra­di­tiot eivät ole kovin tiuk­ka­ra­jai­sia. Esimerkiksi eräs viime vuo­si­kym­men­ten kes­kei­sim­mis­tä brit­ti­läi­sis­tä ant­ro­po­lo­geis­ta, Mary Douglas (1921 – 2007), sai paljon vai­kut­tei­ta myös Lévi-Straussin struk­tu­ra­lis­mis­ta. Strukturalismi oli kou­lu­kun­ta­na kiin­nos­tu­nut ihmis­mie­len toi­min­ta­pe­ri­aat­teis­ta ja korosti vas­ta­koh­ta­pa­rien mer­ki­tys­tä ihmisten ajat­te­lul­le.

Kenttätyön merkitys nykyantropologialle

Jo 1800-luvulla ant­ro­po­lo­git mat­kus­ti­vat paljon ja vieraista kult­tuu­reis­ta tehdyt havainnot ohjasivat heidän kysy­myk­se­na­set­te­lu­aan. He eivät kui­ten­kaan tehneet kent­tä­työ­tä siinä mielessä kuin nyky­ant­ro­po­lo­git asian ymmär­tä­vät ja käyttivät aineis­to­naan his­to­rial­lis­ta kir­jal­li­suut­ta, mat­ka­ker­to­muk­sia ja kir­jeen­vaih­toa.

Kenttätyö tuli lopul­li­ses­ti osaksi ant­ro­po­lo­gi­aa Iso-Britanniassa vai­kut­ta­neen Bronislaw Malinowskin (1884 – 1942) myötä, vaikka myös monet aiemmat ant­ro­po­lo­git olivat eläneet tut­ki­mien­sa ihmisten parissa ja keränneet itse aineistoa. Silti oppi­his­to­rial­li­ses­ti juuri Malinowskin Trobriand-saaria koskeva etno­gra­fia vakiin­nut­ti lopul­li­ses­ti vaa­ti­muk­set sille, millaista hyvän ant­ro­po­lo­gi­sen kent­tä­työn tulisi olla. Malinowskin mukaan tutkijan tulisi opetella tut­kit­ta­vien kieli sekä elää näiden luona, jotta hän voisi oppia kult­tuu­ri­set kate­go­riat sisältä käsin.

Sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gias­sa koros­te­taan edelleen etno­gra­fi­sen kent­tä­työn tärkeyttä. Voidaan jopa sanoa, että juuri kent­tä­työn ja etno­gra­fian merkitys kes­kei­se­nä tut­ki­mus­me­to­di­na erottaa ant­ro­po­lo­gian lähi­tie­tee­na­lois­ta. Toisaalta etno­gra­fian mah­dol­li­suuk­sis­ta, rajoista ja asemasta on käyty ant­ro­po­lo­gian piirissä hyvin kriit­tis­tä­kin kes­kus­te­lua eri­tyi­ses­ti 1980- ja 1990-luvuilla. Esimerkiksi on kiistelty etno­gra­fian kyvystä tuottaa totuu­den­mu­kais­ta tietoa etno­gra­fi­sen kuvauksen kohteina olevista ihmisistä.

Toisaalta nykyään etno­gra­fi­aa hyö­dyn­ne­tään entistä enemmän myös muilla tie­tee­na­loil­la, esi­mer­kik­si sosio­lo­gias­sa ja kas­va­tus­tie­tees­sä. Perinteisesti on ajateltu, että sosio­lo­git tutkivat modernia yhteis­kun­taa kun taas ant­ro­po­lo­git tutkivat yhteisöjä, jotka rajau­tu­vat modernin län­si­mai­sen kult­tuu­rin ulko­puo­lel­le tai sen mar­gi­naa­liin. Tämä aka­tee­mi­sen maailman työn­ja­koon liittyvä periaate on kuitenkin viime vuo­si­kym­me­ni­nä osoit­tau­tu­nut yhä ene­ne­vis­sä määrin kei­no­te­koi­sek­si ja van­hen­tu­neek­si. Samalla ant­ro­po­lo­gi­nen katse on kääntynyt myös län­si­mai­sen kult­tuu­rin ja län­si­mais­ten yhteis­kun­tien suuntaan. Eräänä tämän lähes­ty­mis­ta­van edel­lä­kä­vi­jä­nä voidaan mainita Hortense Powdermaker, joka jo 1930-luvulla tutki Yhdysvaltain ete­lä­val­tioi­den tum­mai­hoi­sen väestön asemaa etno­gra­fi­ses­ti.

Kuva: Pixabay.com (CC by public domain)

Kulttuurirelativismi ja kulttuurien moninaisuus

Nykyantropologiaan liitetään usein ajatus kult­tuu­ri­re­la­ti­vis­mis­ta. Kulttuurirelativismin toi ant­ro­po­lo­gi­aan 1800-luvun lopulla Franz Boas, jonka ajatukset haas­toi­vat tuolloin vai­ku­tus­val­tai­ses­sa asemassa olleen kult­tuu­rie­vo­lu­tio­nis­min. Boasin näke­myk­sen mukaan jokai­sel­la kult­tuu­ril­la on oma ainut­laa­tui­nen his­to­rian­sa, eikä evo­lu­tio­nis­ti­nen vertailu eri kult­tuu­rien välillä ole mie­le­käs­tä. Objektiivista vertailun mit­ta­puu­ta ei löydy.

Esimerkiksi tieteen ja tek­no­lo­gian kehitys on vain eräs, län­si­mai­sel­le kult­tuu­ril­le ominainen arvo. Muita kult­tuu­re­ja on arvo­tet­ta­va niiden omista läh­tö­koh­dis­ta käsin, ei omastamme.

Tämän jokaisen kult­tuu­rin ainut­ker­tai­suut­ta pai­not­ta­van näkö­kul­man mukaan ei voida esi­mer­kik­si sanoa, että län­si­mai­nen kulttuuri olisi kehit­ty­neem­pi kuin vaikkapa Australian abo­ri­gi­naa­lien tai Amazonin alku­pe­räis­kan­so­jen kulttuuri. Boasilta on myös peräisin ajatus, jonka mukaan ant­ro­po­lo­gien pitäisi puolustaa tut­ki­mi­aan alku­pe­räis­kan­so­ja.

Eräs Boasin tär­keim­mis­tä oppi­lais­ta oli Margaret Mead. Meadin tut­ki­muk­sia on monesti pidetty polee­mi­si­na ja niiden uskot­ta­vuu­des­ta on kiistelty. Meadin ehdot­to­ma­na ansiona on kuitenkin kyky haastaa län­si­mais­sa itsestään selvinä pidettyjä oletuksia suku­puo­les­ta, sek­su­aa­li­suu­des­ta ja sosia­li­saa­tios­ta vetoa­mal­la etno­gra­fi­seen tut­ki­musai­neis­toon ja ant­ro­po­lo­gi­seen ver­tai­luun.

Näin ollen Mead on tärkeä osa sitä perin­net­tä, jossa ant­ro­po­lo­gi­seen tut­ki­muk­seen vetoa­mal­la esitetään perus­tel­tua kri­tiik­kiä län­si­mais­ta kult­tuu­ria ja yhteis­kun­taa kohtaan. Suomalaisantropologeista yhteis­kun­ta­kri­tii­kin esit­tä­mi­ses­sä on kun­nos­tau­tu­nut eri­tyi­ses­ti Matti Sarmela, joka on ollut huo­lis­saan län­si­mai­sen teollisen kult­tuu­rin yhden­mu­kais­ta­vas­ta ja tasa­päis­tä­väs­tä vai­ku­tuk­ses­ta.

Kulttuurin käsite antropologiassa

Kulttuurin käsite on ollut ant­ro­po­lo­gias­sa keskeinen. Käsitteen mää­rit­te­le­mi­nen on kuitenkin osoit­tau­tu­nut han­ka­lak­si. Erilaisia mää­ri­tel­miä on lukuisia, mutta olen­nais­ta on huomata, että ant­ro­po­lo­git mää­rit­te­le­vät kult­tuu­rin laajasti: Kyse ei ole vain niin sanotusta kor­kea­kult­tuu­ris­ta, vaan pikem­min­kin koko elä­män­ta­vas­ta ja siihen liit­ty­vis­tä arvoista ja usko­muk­sis­ta.

1900-luvun lop­pu­puo­lel­la kult­tuu­rin käsitteen käyt­tö­kel­poi­suut­ta ryh­dyt­tiin ant­ro­po­lo­gian piirissä kri­ti­soi­maan yhä anka­ram­min. Esimerkiksi Lila Abu-Lughod on esittänyt kult­tuu­rin käsitteen kor­vaa­mis­ta dis­kurs­sin käsit­teel­lä. Diskurssi on yhteis­kun­ta­tie­teis­sä usein käytetty termi, jonka tarkka mer­ki­tys­si­säl­tö riippuu käyt­tö­ti­lan­tees­ta. Tässä yhtey­des­sä dis­kurs­sin voisi mää­ri­tel­lä sosi­aa­li­seen toi­min­taan liit­ty­väk­si yhte­näi­sek­si tavaksi käyttää kieltä.

Osaltaan kult­tuu­rin käsitettä kohtaan esitetty kritiikki liittyy ant­ro­po­lo­gian ja kolo­nia­lis­min hankalaan suh­tee­seen. Historiallisesti ant­ro­po­lo­gi­nen projekti on ollut kiin­teäs­sä suhteessa siir­to­maa­val­toi­hin. Tietyllä tapaa ant­ro­po­lo­gia on syntynyt kolo­nia­lis­min lapsena. Samalla kult­tuu­rin käsite on aina jossain määrin essen­tia­lis­ti­nen eli ole­musa­jat­te­luun nojautuva: tietty kulttuuri mää­rit­te­lee tietyt ihmiset tie­tyn­lai­sik­si. Diskurssin käsit­tee­seen taas ei sisälly tällaista taakkaa.

Kulttuurin käsitettä on pidetty ongel­mal­li­se­na myös siksi, että todel­li­suu­des­sa kult­tuu­rit eivät ole sisäi­ses­ti kovinkaan homo­gee­ni­siä, muut­tu­mat­to­mia tai sel­vä­ra­jai­sia vaikka ne etenkin var­hai­sem­mas­sa etno­gra­fi­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa sel­lai­si­na usein kuvattiin. Ongelmallisuudestaan huo­li­mat­ta kult­tuu­rin käsite on edelleen ant­ro­po­lo­gien käytössä.

Kulttuurin käsit­tee­seen liittyvä kritiikki ja kes­kus­te­lu osoit­ta­vat, kuinka tie­teel­li­ses­sä tiedossa on hyvin usein kyse myös mää­rit­te­ly­val­las­ta. Antropologian kohdalla tämä mää­rit­te­ly­val­ta on ilmennyt niin, että perin­tei­ses­ti juuri län­si­mai­sen kir­jal­li­sen kult­tuu­rin edustajat ovat kertoneet ”pri­mi­tii­veil­le”, millaisia nämä todella ovat. Viime vuo­si­kym­me­ni­nä tilanne on kuitenkin muuttunut, sillä ei-län­si­mai­sil­la kansoilla on aiempaa enemmän omia älyk­kö­jään, jotka usein vas­tus­ta­vat aiempia tul­kin­to­ja. Valkoisen miehen ylivalta etno­gra­fi­sen tiedon tuot­ta­ja­na on murtunut tai ainakin mur­tu­mas­sa.

Tällä hetkellä sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gia on hyvin moni­muo­toi­nen tie­tee­na­la. Erilaisia teo­reet­ti­sia lähes­ty­mis­ta­po­ja on runsaasti. Sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gi­sia tut­ki­mus­koh­tei­ta on lähes rajat­to­mas­ti, sillä oppiala kattaa koko inhi­mil­li­sen elämän kirjon.

  • Kirjoittaja: Juuso Koponen, VTM.
  • Kuvitus: Pixabay, (CC Public Domain)
  • Verkkotaitto: Saara Toukolehto
  • Benedict, Ruth. 1966. Kulttuurin muodot. WSOY
  • Eriksen, Thomas Hylland. 2004. Toista maata? Johdatus ant­ro­po­lo­gi­aan. Suomen ant­ro­po­lo­gi­nen seura.
  • Kaartinen, Timo. 1993. Kuinka kult­tuu­ria kään­ne­tään. Suomen ant­ro­po­lo­gi­nen seura.
  • Peacock, James. L. 2005. The Anthropological Lens – Harsh Light, Soft Focus. Cambridge University Press.
  • Sarmela, Matti. 1984. Kirjoituksia kult­tuu­riant­ro­po­lo­gias­ta. Suomen ant­ro­po­lo­gi­nen seura.
  • Viljanen, Anna Maria & Minna Lahti. 1997. Kaukaa haettua – kir­joi­tuk­sia ant­ro­po­lo­gi­ses­ta kent­tä­työs­tä. Suomen ant­ro­po­lo­gi­nen seura.

Aiheesta lisää AntroBlogissa

Kirjoittaja

Juuso Koponen on valtiotieteiden maisteri ja antropologi, joka valmistelee väitöskirjaa huono-osaisuudesta ja kolmannen sektorin tarjoamasta ruoka-avusta. Juusoa kiinnostavia tutkimuksellisia teemoja ovat huono-osaisuus ja eriarvoisuus, yhteiskuntaluokat, hyväntekeväisyys, talouden antropologinen tutkimus, diskurssianalyysi ja ideologiakritiikki. Juusolle voi lähettää palautetta ja kommentteja sähköpostitse: palaute.koponen@gmail.com

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Siirtomaa-ajoista lähtien kauneutta on pidetty Latinalaisessa Amerikassa naisen tärkeimpänä pääomana avioliitto- ja työmarkkinoilla. Melba Escobarin kirja Kauneussalonki paljastaa, kuinka rodullistetut kauneusihanteet ovat edelleen sidoksissa sosiaaliseen luokkaan. Teos pohtii, onko kauneus sittenkin kirous.