Siirry suoraan sisältöön

Yhdistetty uskonnonopetus ei ole riittävä askel

Viime päivinä Helsingin Sanomissa on käsitelty uskontokunnille yhteistä uskonnonopetusta. Keskiviikkona siteerattiin muun muassa uskonnonopetuksen professori Arto Kallioniemeä, jonka mukaan se, että ”lapset jaetaan eri luokkiin uskonnon perusteella, ei ole tätä päivää”. Kallioniemen mielestä koulujen uskonnonopetus tulisi yhdistää niin, että eri uskontokuntiin kuuluvat oppilaat pohtisivat nyky-yhteiskunnan ilmiöitä yhteisessä opetuksessa.

Professorin näkökulma on liberaali ja kriittinen, mutta sekin ylläpitää uskonnon korostunutta asemaa kouluissa. Pitäisi mennä vielä pidemmälle ja kysyä, tarvitseeko uskonnolle omistettua oppiainetta ylipäätään olla kouluissa.

Uskonnonopetus on koulujen arjessa totuttu tosiasia, mutta kouluopetuksen tieteellistä pohjaa vasten sen asema on ongelmallinen. Onhan uskontojen ytimessä empiirisen tieteen ja varsinkin sekulaarin koululaitoksen näkökulmasta kiusallisen epätieteellinen oletus. Kärjistäen uskonto pohjaa fantasiamaailmaan yli-inhimillisine olentoineen. Toki jumaliin, enkeleihin, ihmeisiin tai kuolemanjälkeiseen elämään voi opetuksessa suhtautua symbolisesti, retorisesti tai jopa materialistisen marxilaisesti. Silti voidaan kysyä, tarvitseeko mytologisia ihmiskäsityksiä ja maailmankuvia käsittelevä opetus oman oppiaineen. Sekulaarimmassa yhteiskunnassa uskonnollisia ilmiöitä käsiteltäisiin vain osana psykologiaa, historiaa, yhteiskuntaoppia tai vaikkapa kirjallisuutta.

Uskonnollisuus voi tuoda lohtua elämään, antaa auktoriteettia arvoille tai motivoida kokonaisia kansanliikkeitä yhteiskunnalliseen muutokseen. Vaikka uskonto on monille tärkeä ilmiö, se ei tarkoita, että uskonnollinen mytologian opettaminen ja levittäminen olisi koulutoimen tehtävä.

Juuri tämä on uskonnonopetuksen ongelma: Kuinka oikeuttaa kokonainen uskonnolle omistettu oppiaine – oli opetus sitten jaettu lahkoittain, uskontokunnittain tai kaikki uskomusjärjestelmät yhdistäen – kun uskontojen tieteellinen pohja on niin kyseenalainen? Onko jopa eettisesti kyseenalaista perehdyttää lapsia perinpohjaisesti ajatteluun, joka kumpuaa niin vahvasti mytologiasta – vaikka valveutunut opettaja sen ääneen sanoisikin?

Vastauksia koululaitoksen taholta on yleensä kahdenlaisia: ”Uskonnolla on pitkät perinteet” ja/tai ”Uskonto on tärkeä maassamme/maailmassa”. Tutkijan näkökulmasta kiintoisaa on se, että opettamalla uskontoa koululaitos itse ylläpitää sen perinnettä. Ja tähän perinteeseen se viittaa perustellessaan uskonto-oppiaineen tärkeyttä.

Lukemista

  1. HS 14.9.2017 
  2. HS 13.9.2017
  3. Talal Asad. Formations of the Secular: Christianity, Islam, Modernity. 2003.
  4. Charles Taylor. A Secular Age. Julkaistu 2007.
  5. Timo Kallinen: Miten uskonnosta tulee kulttuuria?
Jaa tämä artikkeli:
nv-author-image

Jukka Jouhki

Jukka Jouhki on Suomen Antropologisen Seuran puheenjohtaja, etnologian dosentti ja yliopistonopettaja Turun yliopiston kulttuurien tutkimuksessa. Jouhki on tutkinut mm. mobiiliteknologian käyttöä, uususkonnollista yhteisöllisyyttä ja suomalaisjohtajia Intiassa, uusia teknologioita ja nationalismia Etelä-Koreassa, rahapelaamista internetissä ja Macaossa sekä lapsiavioliittoja ja naisten ympärileikkauksia Gambiassa. Suurin Jouhkin tutkima heimo on länsimaiset ihmiset, mihin liittyen hän vetää The West Network -tutkijaverkostoa.Katso kirjoittajan artikkelit

2 kommenttia artikkeliin “Yhdistetty uskonnonopetus ei ole riittävä askel”

  1. Muutama kommentti.

    Oman n. 10 vuoden takaisen kokemukseni (ev-lut) perusteella uskonnonopetus ei ollut pelkästään mytologisten ihmiskäsityksten ja maailmankuvien käsittelyä eikä oppiaine ollut pelkästään uskonnolle omistettu. Yläasteella ja lukiossa käsiteltiin mm. filosofisia etiikan teorioita ja ala-asteella pohdittiin, mitä symbolit tarkoittavat. Toki painotus oli kristinuskossa, mutta tämä on kulttuurillisis-historiallisista syistä yhtä lailla perusteltua kuin Suomen historian painottaminen historianopetuksessa. Kristinusko on sitä paitsi vaikuttanut moniin sekulaareiksi miellettyihin arvoihin ja ajattelutapoihin, joten sen tunteminen on yleissivistyksen kannalta tärkeää ihan riippumatta siitä, uskooko sen opinkappaleisiin vai ei.

    Toiseksi käsitys uskonnosta ensisijaisesti oppijärjestelmänä tai maailmankuvana on kovin suppea, minkä antropologina varmasti tiedostat. Uskonto on valtavan monitahoinen ja vaikeasti määriteltävissä oleva aihe-alue. Siksi uskonnonopetuksen sisältöjä ei ole helppo eritellä sellaisiksi selkeärajaisiksi kokonaisuuksiksi, jotka voisi punoa osaksi muiden aineiden opetusta. On vaikea nähdä, miksi esim. maailmanuskontoja olisi järkevämpi opettaa historian ja yhteiskuntaopin tunneille hajautettuna kuin oppiaineessa, jossa niiden historiaa ja nykypäivää voitaisiin tarkastella limittäin. Epäilen myös muiden kuin uskonnonopettajien kompetenssia opettaa näitä asioita. Toisaalta kouluopetuksessa on nykyiselläänkin päällekkäisyyttä: esimerkiksi kansallisromantiikkaa voidaan käsitellä sekä äidinkielen että historian tunneilla. Silti kukaan ei ole lakkauttamassa kirjallisuushistorian opetusta saatikka sulauttamassa sitä historiaan, joten miksi kirkkohistoria sitten pitäisi?

    Kolmanneksi on ymmärrä sellaista tiedefetisismiä, jossa kouluopetuksen tavoitteena on perehdyttää oppilaita yksinomaan koviin faktoihin ja tieteellisiin teorioihin. Koulussa opetetaan kaiken aikaa kaikenlaista tieteeseen liittymätöntä ilman että kukaan näkisi tässä mitään närkästyksen aihetta. Tulisiko kirjallisuuden opettaminen kieltää, koska Antti Rokka ei ollut oikeasti olemassa tai koska Harry Potter-romaanien maailma on yliluonnollinen?

    1. Hei Pekka!

      Kiitoksia selkeistä kommenteistasi. Vastaan kolmeen pointtiisi:

      1. Olet oikeassa, että uskonnonopetus sisältää muutakin kuin selkeästi uskonnollisten asioiden oppimista. Olen myös samaa mieltä kanssasi, että Suomessa uskonnonopetuksessa on mielekästä painottaa kristinuskoa koskevia sisältöjä ja että kristinuskoon perehtyminen kuuluu yleissivistykseen. En vain näe uskonnolle pyhitettyä ;) oppiainetta mielekkääksi asiaksi.

      2. Olen samaa mieltä kanssasi, että uskonto on monitahoinen ja – ainakin toisinaan – vaikeasti määriteltävä ilmiö, mutta en näe sitä kuitenkaan niin monimutkaiseksi systeemiksi, että sitä olisi vaikea käsitellä muilla tunneilla.

      En myöskään näe ongelmalliseksi määritellä uskontoa järjestelmäksi, jonka olemassaololle usko yliluonnolliseen on tärkeää. Tämä usko puolestaan vaikuttaa uskovien maailmankuvaan.

      Kirjallisuushistoria ei taidakaan olla oma oppiaineensa ainakaan peruskoulussa ja lukiossa, mutta jos olisikin, niin näkisin sen empiirisessä mielessä arvokkaampana oppiaineena kuin uskonnon jo siitä syystä, että kirjallisuutta on todistettavasti ollut olemassa.

      3. Itse näen, että kouluopetuksen täytyy nimenomaan pohjata tutkittuun tietoon, pehmeään ja kovaan. Antti Rokan ja Harry Potterin tai muunkaan fiktion vuoksi ei tarvitse äidinkieltä ja kirjallisuutta lopettaa, kunhan kirjojen kohdalla tehdään selväksi, että ne ovat fiktiota. Olisin kyllä huolissani, jos koulussa alettaisiin opettaa huispaamista tai magiaa, vaikka se ei olisikaan tunnustuksellista :).

      Yst. terv. Jukka

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *