Kirjeitä kentältä: Etnografin tunnustuksia

Tutkin Etelä-Siperian taigalla toimivaa venä­läis­pe­räis­tä uskon­nol­lis-eko­lo­gis­ta uto­piayh­tei­söä, Viimeisen tes­ta­men­tin kirkkoa (Vissarion-liike). Kirkon sanoma ja käy­tän­teet tii­vis­ty­vät käsillä oleviin lopun aikoihin: eko­lo­gi­set ja poliit­ti­set kriisit ovat johtaneet tuhon kier­tee­seen, josta ei ole muuta ulos­pää­syä kuin radikaali suun­nan­muu­tos ihmisten ajattelu- ja toi­min­ta­ta­vois­sa. Vissarionin noin 5000 seuraajaa ovatkin tart­tu­neet toimeen muo­dos­taak­seen taigalle tule­vai­suu­den mal­liyh­tei­sön. Avainsanoina toimivat oma­va­rai­suus, posi­tii­vi­nen ajattelu, luovuus ja itse­tut­kis­ke­lu. “Pelastuksen arkin” raken­tu­mis­ta luotsaa liikkeen perustaja, Jeesuksen rein­kar­naa­tio­na pidetty Vissarion (Sergei Torop).

Tutkimuksessani kysyn, miten kään­ty­myk­sen myötä omaksuttu usko vaikuttaa vis­sa­rio­nis­tien tapaan jäsentää, käyttää ja muokata tilaa, aikaa, kehol­li­suut­ta ja kieltä – ja luoda näin oman­lais­taan versiota maa­il­mas­ta. Tähän mennessä olen viettänyt Siperiassa noin vuoden viidessä eri jaksossa, ja yksi matka on vielä edessä. Jokainen kent­tä­mat­ka on ollut erilainen ja opettanut uutta paitsi yhtei­sös­tä, myös itsestäni ja työskentelytavoistani.

Vissarionin seuraajia kesällä 2016. Kuva: Minna Kulmala.

Yllätykset kuuluvat kenttätyöhön

Hypistelin len­to­lip­pua­ni jän­nit­ty­nee­nä; edessä häämötti ensim­mäi­nen jakso kentällä. Pioneerin intoa puhkuen haaveilin ant­ro­po­lo­gin hat­tusu­las­ta: kent­tä­työn myötä sel­vit­täi­sin yhden mystisen maailman viipaleen kult­tuu­ri­sen reseptin. Sulloin rinkkaani kaiken, mitä arvelin kentällä tar­vit­ta­van: kameran, ääni­nau­hu­rin, tyhjiä vihkoja, kirjoja, tie­to­ko­neen, Suomi-tuliaisia, kasan vaatteita ja suuren valkoisen huivin yhteisön litur­gi­sia menoja varten. Punaiseksi huu­to­mer­kik­si paisunut rinkka ritisi sau­mois­taan ja painoi kuin lyijy. Vaikka olin kaatua selälleni ja hiki norui selkääni pitkin, en hennonnut jättää mitään pois. Täältä tullaan, Siperia – do svidanija, Helsinki!

Indiana Jones -tyyliset kuvi­tel­ma­ni murenivat tietysti heti alkuunsa. Ensimmäisen henkisen takaiskun olin kokea jo meno­mat­kal­la. Tuntikausia sipe­ria­lai­sel­la bus­sia­se­mal­la virut­tua­ni huomasin viimein oikealla osoi­te­kyl­til­lä varus­te­tun auton. Tuikea lipun­tar­kas­ta­ja pysäytti minut ovella. ”Ettekö osaa lukea lipus­tan­ne läh­tö­ai­kaa?”, tivasi daami tylyyn sävyyn. Selvisi, että bussi oli huo­maa­mat­ta­ni jo lähtenyt, ja seuraava menisi vasta aamulla. Mitähän yöstä sysi­pi­meän pik­ku­ky­län mur­heel­li­sek­si rapis­tu­neen aseman varjoissa tulisi…?

Onneksi autoon pak­kau­tu­nut väki (näkemieni kuvien perus­teel­la tunnistin lie­ri­hat­tui­set, pitkiin hameisiin pukeu­tu­neet naiset ja par­rak­kaat miehet vis­sa­rio­nis­teik­si) huomasi pulmani ja ylipuhui minut sisään tar­kas­ta­jan ohi. Liikutuin ystä­väl­li­syy­des­tä, mutta ikkunan takaiset nimet­tö­mät lakeudet ja ute­liai­den sil­mä­pa­rien tuijotus her­mos­tut­ti­vat. Olin saapunut uuteen ympä­ris­töön, jonka sääntöjä en tuntenut.

Kun auto parin tunnin päästä kaarsi syr­jäi­seen Petropavlovkan kylään, päätin sisuuntua. Sitä paitsi kylä vaikutti vie­hät­tä­väl­tä. Täällä, vuolaan joen rannalla, vapaina ravaavien hevosten ja muhkeita kas­vi­mai­taan hoitavien vis­sa­rio­nis­tien luona, viet­täi­sin tulevan kesän. Perhosparvet kiep­pui­vat valkeina pilvinä ympä­ril­lä­ni. Niiden eloisa tanssi kevensi mieltäni.

Bussiaseman säi­käh­dyk­sen jälkeen seuraavat yllä­tyk­set olivat posi­tii­vi­sia. Kenttäkotinani toimiva majatalo oli mitä loistavin päämaja. Pienen työ­pöy­tä­ni äärestä oli suora näkyvyys yhteisön temp­pe­lil­le. Uskovien koh­taa­mis­paik­ka­na toimivan talon keit­tiös­sä pääsin kuulemaan tut­ki­muk­sel­li­ses­ti her­kul­li­sia kes­kus­te­lui­ta lähes päivittäin.

kentällä

Kentälle mat­kus­ta­mi­nen kestää kauan. Etnografi Kuraginon bus­sia­se­mal­la. Kuva: Sofia Perhomaa.

Varsinainen lot­to­voit­to oli muutama vuosi takaperin vis­sa­rio­nis­tik­si kääntynyt mos­ko­va­lai­nen Elena. Hänestä tuli avai­nin­for­mant­ti­ni. Selkeästi asioita jäsen­te­le­vä nuori juristi johdatti minut yhteisön arkeen ja Vissarionin opin kie­mu­roi­hin kauniilla englan­nil­laan. Elena auttoi löytämään haas­ta­tel­ta­via ja tutus­tut­ti minut yhteisön arvo­val­tai­siin hen­ki­löi­hin, por­tin­var­ti­joi­hin, jotka voivat säädellä tutkijan pääsyä ihmisten tai tiedon luo. Hän kulki usein mukanani oikoen tuolloin vielä takkuista venäjääni. Vissarionistien jargonin omak­su­mi­nen olisi vienyt kauan ilman häntä.

Tiesin yhtei­sös­tä ennen kentälle saa­pu­mis­ta vain vähän: sen­saa­tio­ha­kui­sia leh­ti­jut­tu­ja ja asen­teel­li­ses­ti värik­käi­tä videoita oli ollut helpompi löytää kuin tut­ki­musar­tik­ke­lei­ta. Tutkimuskysymykset hiou­tui­vat kentällä olon myötä. Moni ennakko-oletus jouti kom­pos­tiin van­hen­tu­nee­na (1990-luvun alussa nou­da­tet­tua vega­nis­mia ei enää pidetty pakol­li­se­na) tai täysin vir­heel­li­se­nä (tek­no­lo­gia­vas­tai­si­na esi­tet­ty­jen uskovien kotoa löytyi tie­to­ko­nei­ta ja puhelimia, eikä kään­ty­nei­tä vaadittu luo­vut­ta­maan omai­suut­taan kirkolle). Vihkoni täyt­tyi­vät havain­nois­ta, kaa­viois­ta, koodeista ja kysy­mys­mer­keis­tä – sekä päivä päivältä ris­ti­rii­tai­sem­pi­na käyvistä tunteistani.

Kenttä, kysymysten valtakunta

Kenttätyö edel­lyt­tää avoi­muut­ta uuden edessä. Sopeutuminen uuteen elin- ja työs­ken­te­ly-ympä­ris­töön vie aikaa. Kentällä tutkija joutuu aktii­vi­ses­ti etsimään, yllä­pi­tä­mään ja pohtimaan paik­kaan­sa tut­ki­mus­ken­tän sosi­aa­li­ses­sa ver­kos­tos­sa sekä tun­nis­ta­maan val­ta­hie­rar­kioi­ta ja niiden vai­ku­tus­ta työhön. Vaikka tiivis vuo­ro­vai­ku­tus tut­ki­musyh­tei­sön kanssa on par­haim­mil­laan antoisaa ja avartavaa, voi se joskus tuntua raskaalta.

On hyvän tut­ki­muse­tii­kan mukaista pyrkiä luomaan avoin ja luot­ta­muk­sel­li­nen suhde tut­ki­musyh­tei­sön jäseniin. Kentällä selitän yhä uudelleen, kuka olen, mitä, miten ja miksi tut­ki­mus­ta teen. Minulta on kysytty tois­tu­vas­ti kantaa yhteisön edus­ta­miin arvoihin ja käy­tän­töi­hin, ja vas­taa­mi­nen on johtanut vaikeiden kysy­mys­ten eteen. Luonko vas­tauk­sil­la­ni pohjaa hedel­mäl­li­sel­le vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­le vai kaivanko kuoppaa jalkojeni alla? Loukkaanko kysyjää, jos kerron eriävän mie­li­pi­teen? Sorrunko kiusauk­seen muunnella käyt­täy­ty­mis­tä­ni ja sana­va­lin­to­ja­ni saa­dak­se­ni uskovat paremmin avau­tu­maan minua kiin­nos­ta­vis­ta teemoista?

Etnografin data­kios­ki. Petropavlovkan kylä. Kuva: Minna Kulmala.

Tämäntyyliset kysy­myk­set ovat läsnä myös ant­ro­po­lo­gi Peter Metcalfin kirjassa They Lie, We Lie (2002). Kentän val­ta­suh­tei­ta ja petoksen häilyviä rajoja tar­kas­te­le­va Metcalf kuvaa, miten omiin pää­mää­riin­sä pyrkivät infor­man­tit ja etnografi voivat pönkittää asemaansa esi­mer­kik­si tietoa pant­taa­mal­la (infor­man­tin tapauk­ses­sa) tai (etno­gra­fin tapauk­ses­sa) kään­ty­mäl­lä sellaisen infor­man­tin puoleen, joka auk­to­ri­teet­tien mah­dol­li­sis­ta kiel­lois­ta huo­li­mat­ta auttaa häntä kaivamaan esiin halutun tiedon.

Ihmiset vastaavat kysy­myk­sii­ni yleensä mie­lel­lään. Arvelen sen johtuvan siitä, että minut on koettu ”vaa­rat­to­mak­si”. En edusta yhtei­sös­tä nega­tii­vi­ses­ti kir­joit­ta­nut­ta mediaa. Tutkimusaiheeni vastaa pitkälti yhteisön omia int­res­se­jä. Tutkimukseen osal­lis­tues­saan uskovat pääsevät kertomaan itselleen mer­ki­tyk­sel­li­sis­tä koke­muk­sis­ta ja tekemään kauttani epäsuoraa lähetystyötä.

Uskon avoi­muu­den juontuvan myös Vissarionin ope­tuk­ses­ta, jonka mukaan yhteis­työ­kump­pa­nei­hin tulisi aina luottaa. ”Meillä ei ole salai­suuk­sia”, ovat infor­man­tit todenneet toinen toisensa jälkeen ja kertoneet avoimesti intii­meis­tä­kin asiois­taan. Ihanteista huo­li­mat­ta tilanne saattaisi olla toi­sen­lai­nen, mikäli kysy­myk­se­ni pyö­ri­si­vät yhteisön kohtaaman nega­tii­vi­sen media­huo­mion tai muualle muut­ta­nei­den entisten jäsenten ympärillä.

Ajan myötä tutkija har­jaan­tuu tun­nis­ta­maan toimivat ja eet­ti­ses­ti perus­tel­lut käytännöt omalla tut­ki­mus­ken­täl­lään. Vaikka aluksi arastelin poik­ki­puo­lis­ten näke­mys­ten esit­tä­mis­tä, kes­kus­te­len nykyään elämän suurista ja pienistä kysy­myk­sis­tä tutkijan roolin ohella myös omana itsenäni. Vissarionistit arvos­ta­vat ava­ra­kat­seis­ta ute­liai­suut­ta. Avoimen vuo­ro­pu­he­lun ansiosta on voitu korjata vää­rin­kä­si­tyk­siä molemmin puolin sekä tunnistaa tut­ki­muk­sen kannalta tärkeitä näkökulmia.

Toisaalta oman itsen käyt­tä­mi­nen instru­ment­ti­na saa välillä olon tuntumaan suo­jat­to­mal­ta. Tilannetta on hel­pot­ta­nut se, että olen kertonut tilan tar­pees­ta­ni minua majoit­ta­neil­le vis­sa­rio­nis­teil­le. Kommunikaatiota ja omaa jak­sa­mis­ta paran­ta­vat usein samat keinot kuin muissakin ihmissuhteissa.

Kipuilua, sattuvaa synkronisiteettia ja parantavaa avoimuutta

Tutkijan tausta vaikuttaa siihen, miten vieraaksi tai tutuksi hän tut­ki­musyh­tei­sön­sä kokee. Jos aihe tai ympäristö on vieras, haasteena on kyetä eläy­ty­mään tut­kit­ta­vien näkö­kul­maan. Läheisen aiheen kanssa taas tulee tarkoin miettiä, miten välttyä koti­so­keu­del­ta, tai­pu­muk­sel­ta suhtautua tutuilta tuntuviin asioihin itsestäänselvyyksinä.

Oma kom­pas­tus­ki­ve­ni on ollut kenties lii­al­li­nen eläy­ty­mi­nen. Henkisiin poh­din­toi­hin tai­pu­vai­nen mieleni jää helposti jumiin filo­si­fi­siin opin­koh­tiin. Varsinkin ensim­mäi­sen kent­tä­jak­son aikana maa­il­man­ku­va­ni kysee­na­lais­ta­vat näke­myk­set hiipivät ihon alle pii­naa­vi­na ja val­vot­ta­vi­na. Aika ajoin tuntui siltä, että koko tutkimus oli muut­tu­mas­sa hen­ki­lö­koh­tai­sek­si projektiksi.

Kenttäkaverit. Kuva: Sofia Perhomaa.

Aloin ajatella: Mitä jos suurin osa maa­il­mas­ta elää harhan vallassa? Entä jos luon­non­mul­lis­tus­ten ja kriisien repimä maailma on todella tullut tiensä päähän ja vain Siperia, vis­sa­rio­nis­tien Luvattu maa, säästyy tuholta? Onko työlläni jokin syvempi tarkoitus kuin opintojen edis­tä­mi­nen? Miksi juuri silloin, kun hajoa­mis­pis­tees­sä rukoilen selvyyttä siihen, miten suhtautua Vissarioniin, valo syttyy jo päiviä vaienneen kännykän näytölle? Sydämeni jätti lyömättä lukies­sa­ni ket­ju­vies­tik­si osoit­tau­tu­neen tekstin alun: “Hello, it’s me, Jesus. My child, you are never alone…” Carl Gustaf Jungia lai­na­tak­se­ni: mikä synkronisiteetti!

Maailmankuvani alkoi muuttua liuk­kaak­si jääksi jalkojeni alla. Tunsin jou­tu­nee­ni erään­lai­seen kuplaan joka ympäröi minut, mutta johon en täysin päässyt sisään. Kyseenalaistin paitsi muut, myös itseni. Mietin vas­tuu­ta­ni maailman tilasta ja siitä, min­kä­lais­ta todel­li­suut­ta olen aja­tuk­sil­la­ni ja teoillani luomassa. Henkisessä väli­ti­las­sa koin ahdis­tus­ta ja ymmärsin, millaisen vapau­tuk­sen ja hel­po­tuk­sen kääntymys voisi suoda: monet infor­man­tit olivat kertoneet vas­taa­vien tunteiden edel­tä­neen kääntymystään.

Kaipasin kipeästi kes­kus­te­lua yhteisön ulko­puo­lis­ten kanssa. Orpouden tunnetta ei auttanut se, että net­tiyh­teys oli usein olematon ja puhelujen hinnat täh­ti­tie­teel­li­siä. Kohtasin hetkiä, joina en halunnut tehdä haas­tat­te­lu­ja, sillä tuntui vaikealta kuulla infor­mant­tien vas­tauk­set – ne tulivat liian lähelle ja muut­tui­vat hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti provosoiviksi.

Kotiin palat­tua­ni olin saanut vis­sa­rio­nis­teis­ta ylian­nos­tuk­sen. En kyennyt tart­tu­maan aineis­toon pariin kuu­kau­teen. Välillä ajattelin olevani surkea etnografi kent­tä­työn näin kuo­hut­taes­sa tun­tei­ta­ni. Toisaalta kenttätyö on haastavaa, minkä ovat todenneet myös monet etno­gra­fei­na pitkän elä­män­työn tehneet tutkijat. Amazonian alku­pe­räis­kan­so­ja tutkinut, kaikkien ant­ro­po­lo­gien tuntema Claude Lévi-Strauss tilittää vuonna 1955 ilmes­ty­neen Tropiikin kasvot -kirjansa esi­pu­hees­sa tuntojaan seuraavasti:

Etnografin ammatissa ei ole tilaa seik­kai­lul­le, se on pelkkä rasite, tehokkaan työs­ken­te­lyn lisäksi tien päällä vie­tet­tä­vä viikkojen tai kuu­kausien mittainen aika, tun­ti­kausien toi­met­to­muus tie­to­läh­teen osoit­tau­tues­sa yhteis­työ­ha­lut­to­mak­si, nälkää, väsymystä tai joskus sairautta sekä kaikki ne tuhannet aikaa jäytävät askareet, jotka muuttavat vaarojen täyttämän elämän umpi­met­säs­sä pelkäksi ase­pal­ve­lun jäljitelmäksi…”

Kenttä omana ympäristönä

Vaikka Siperiassa olo on toisinaan hyvin raskasta, en pääse pakoon koh­ta­lon­omais­ta tunnetta siitä, että kenttä on valinnut minut ja minun kuuluu palata sinne. Monet kentällä tapaa­mis­ta­ni ihmisistä ovat tulleet minulle lähei­sik­si. Olen kokenut heidän kanssaan paljon sellaista, mitä en vaihtaisi pois. Siperia on opettanut näkemään maailman toisin ja tun­nis­ta­maan sopi­muk­sen­va­rai­sia nar­ra­tii­ve­ja, jotka omassa eli­nym­pä­ris­tös­sä­ni tulkitaan herkästi “totuuk­sik­si”. Myös luon­to­suh­tee­ni on muuttunut pysyvästi — siitä on tullut itseisarvo.

Tunnehaitarin välillä pelot­ta­van hurja soitto on lisännyt itse­tun­te­mus­ta. Olen ymmär­tä­nyt, miten tärkeää on pitää huolta omasta jak­sa­mi­ses­ta ja tilanteen niin vaatiessa, lähteä joksikin aikaa pois ahtaalta tun­tu­val­ta kentältä. Tunteiden tun­nus­ta­mi­nen ja tun­nis­ta­mi­nen on usein askel eteenpäin; niiden laan­nut­tua arvos­te­lu­ky­ky terä­vöi­tyy ja asiat näkee toisin.

valkoinen_hevonen

Vissarionistit pyrkivät elämään har­mo­nias­sa luonnon ja eläinten kanssa. Kuva: Minna Kulmala.

Vaikka tut­ki­muk­ses­sa pyritään tieteen ideaalien mukaan mah­dol­li­sim­man suureen objek­tii­vi­suu­teen ja väit­tei­den empii­ri­seen perus­te­luun, voidaan tun­nis­te­tun ja auki kir­joi­te­tun sub­jek­tii­vi­sen tekstin katsoa jopa lisäävän tut­ki­muk­sen luo­tet­ta­vuut­ta. Antropologisessa kir­joit­ta­mi­ses­sa tutkijan omaan äänen­käyt­töön suh­tau­du­taan tietyin varauksin suo­peam­min kuin monella muulla tie­tee­na­lal­la. Tutkijan avoi­muu­den myötä lukija vapautuu ”ohjai­lus­ta” ja pääsee paremmin tekemään aineis­tos­ta omat johtopäätöksensä.

Kenttätyöhön ei ole olemassa tiettyä kaavaa. Menetelmän saloihin pääsee parhaiten kiinni tekemällä. Virheitä ei kannata pelätä, mutta niistä kannattaa oppia. Kentästä on tullut osa minua: tuon tuosta huomaan mieleni karkaavan Uralin taa ja pun­nit­se­van asioita vis­sa­rio­nis­tien näkö­kul­mas­ta. Myönnettäköön myös, että vaikka kenttä tuntuu tutulta, sinne paluu on edelleen jän­nit­tä­vää. Kiintoisaa ja haastavaa kent­tä­työs­tä tekee se, että kentät ovat vain harvoin staat­ti­sia. Ne muuttuvat ja elävät ihmisten mukana.

  • Podcast-lukija: Bea Bergholm
  • Verkkotaitto: Aino Pohjola
  • Artikkelikuva: Minna Kulmala

Kirjoittaja

Minna Kulmala on sosiaali- ja kulttuuriantropologian tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Hän tutkii uskonnollisen kääntymyksen rakentumista ja jatkuvuutta Etelä-Siperiassa sijaitsevan milleniaarisen Vissarion-yhteisön jäsenten parissa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

”Miten voit olla varma siitä, että jaksat paneutua samaan tutkimusaiheeseen neljän vuoden ajan?” Tämä on kysymys, johon moni alkuvaiheen väitöskirjatutkija joutuu vastaamaan sekä tuttavien kysellessä urakuulumisia että epävarmuuden peikon hiipiessä oman pään sisälle. Koska tutkin kaivoskiistoja ja ympäristönhallintaa, vastaan yleensä tällaisiin kysymyksiin tutkimusaiheeni yhteiskunnallista tärkeyttä liputtaen. ”Nämä asiat vaikuttavat erittäin paljon paikallisten ihmisen elämään ja aiheuttavat päänvaivaa viranomaisille ja poliitikoille, joten lisää tutkimusta tarvitaan”, saatan sanoa.

Alun perin Piilaaksosta rantautunut startup-yrittäjyys, suomeksi kasvuyrittäjyys, on noussut yhdeksi markkinatalouden suurimmaksi trendiksi vajaan vuosikymmen aikana. Suomessa start-up pöhinä saavuttaa huippunsa jokavuotisessa Slush-juhlassa. Tänä vuonna joulukuun alussa pidetty tapahtuma keräsi jo yli 2600 startup-yritystä ja vaikuttavan ryhmän puhujia skenen ajankohtaisimmista vaikuttajista aina rauhannobelisti Al Goreen. Mutta mitä startup-yrittäjyys oikeastaan on? Ja voidaanko siitä puhua pelkästään uutena yrityksen muotona vai jopa elämäntapana? Mitkä tunnusmerkit tekevät yrityksestä startupin?

Suomi 100 -tarra koristaa ruisleipäpakkausta ja radiojuontaja kertoo, kuinka juuri soinut biisi on osa Suomen satavuotista historiaa. Lukuisat puheet muistuttavat meitä tänään siitä, kuinka sota vaihtui rauhaksi ja köyhyys väistyi vaurauden ja edistyksen tieltä. Eduskunnan juhlaistunnossa viittaukset kansainvälisiin tilastoihin valjastetaan todistamaan tätä edistystä. Uudestaan ja uudestaan kuulemme, kuinka emme saa unohtaa historiaamme – tätä lähes lineaarista menestyskertomusta.

Suomalaisessa vanhustenhoidossa tuntuu vallitsevan ristiriita. Yksilöllisessä yhteiskunnassamme elää uskomus, jonka mukaan jokaisen tulisi pärjätä omillaan ja keskittyä itseensä. Ydinperheen ideaaliin eivät isovanhemmat kuulu. Vanhusten huolenpito on meillä monesti ulkoistettu kokonaan valtiolle.