Turbaanit lasten leikkeihin ja savikipot museoihin?

Lännen kolo­nia­lis­mi kol­man­nes­sa maa­il­mas­sa johti parempaan elämään suurelle osalle ihmisiä … Meidän tulee ottaa uudelleen käyttöön siir­to­maa­hal­lin­non työ­ka­lu­pak­ki.”

Lainaus on Bruce Gilleyn artik­ke­lis­ta, joka ilmestyi Third World Quarterly -jul­kai­sus­sa elokuussa. Kolonialismin puolesta puhuva artikkeli kuohuttaa aka­tee­mi­sia piirejä.

Kolonialismin huip­pu­kau­del­la euroop­pa­lai­set hal­lit­si­vat, tappoivat ja riistivät miljoonia ihmisiä. Kansanmurhissa Namibiassa kuoli sato­ja­tu­han­sia herero-, nama- ja san-alku­pe­rais­kan­so­jen edustajia. Kongon luon­non­va­ro­jen riisto johti mil­joo­nien kuolemaan. Gilley ei muistuta lukijaa tästä sorrosta, vaan esittää kolme haastetta. Kuinka kolo­ni­soi­da niin, että kolo­ni­soi­dut hyväk­sy­vät sen? Kuinka motivoida län­si­mai­ta kolo­ni­soi­maan uudelleen? Kuinka saada aikaan pysyviä tuloksia kolo­nia­lis­mil­la?

Kolonialistisen hal­lin­to­mal­lin glo­ri­fioi­mis­ta voidaan verrata siihen, että etsit­täi­siin posi­tii­vi­sia seu­rauk­sia juu­ta­lais­ten kan­san­mur­has­ta. Gilleyn artikkeli on aiheut­ta­nut ongelmia jul­kai­sul­le ja on käynyt ilmi, ettei se käynyt läpi vaa­dit­ta­vaa ver­tai­sar­vioin­tia. Se, että artikkeli jul­kais­tiin “vahin­gos­sa”, tuo kuitenkin esiin akatemian ennakko-oletuksia.

Kolonialismin vähät­te­lyn tuhoisat vai­ku­tuk­set unohtuvat usein myös kult­tuu­ri­seen omimiseen liit­ty­väs­tä kes­kus­te­lus­ta.

Anti-kolo­nia­lis­ti­sen ajat­te­li­jan Franz Fanonin sanoin: kolo­nia­lis­mi tuhosi pai­kal­li­sia kult­tuu­rei­ta ja piti niitä alem­piar­voi­si­na. Siksi ne piti korvata euroop­pa­lai­sel­la sivi­li­saa­tiol­la, joka oli tietenkin uusille ala­mai­sil­le vieras. Kolonialismi hyödynsi kou­lu­tus­ta ja tietoa kolo­ni­soi­tu­jen ihmisten ja heidän kult­tuu­rien­sa epäin­hi­mil­lis­tä­mi­ses­sä. Eurooppalaiset raken­si­vat omaa kult­tuu­ris­ta kukois­tus­taan siir­to­mais­ta varas­tet­tu­jen raaka-aineiden ja esineiden avulla.

Siirtomaiden itse­näis­ty­mi­sen jälkeen on syntynyt uusia kult­tuu­ri­sen omimisen muotoja. Tämä näkyy mm. kult­tuu­ri­tuo­tan­nos­sa ja turis­mis­sa. Egyptissä useat museot iloit­se­vat enemmän euroop­pa­lai­sis­ta vieraista kuin egyp­ti­läi­sis­tä. Köyhien asumukset siivotaan pois Luxorin arkeo­lo­gis­ten ihmeiden ääreltä, jotta ne eivät häi­rit­si­si ylä­luok­kais­ten turistien elä­mys­mat­kaa. Käyttöarvo, jonka Egyptin köyhempi kansa antaa kysei­sel­le perin­nöl­le, on tois­si­jai­nen euroop­pa­lai­siin tul­kin­toi­hin ver­rat­tu­na.

Toisen kär­si­myk­sen omiminen toimii kult­tuu­ri­sen omimisen tavoin. Sodista ja köy­hyy­des­tä juontuva kärsimys mah­dol­lis­taa monen valkoisen valo­ku­vaa­jan, jour­na­lis­tin ja joskus myös ant­ro­po­lo­gin uran. Miksi syy­ria­lai­set ja kon­go­lai­set eivät pääse mark­ki­noil­le myymään omaa kär­si­mys­tään?

Alkuperäiskansojen edustajat viit­taa­vat kult­tuu­ri­sel­la omi­mi­sel­la kolo­nia­lis­min perintöön ja siitä juon­tu­viin val­ta­suh­tei­siin. Kuten pro­fes­so­ri Olufynmilayo Arewa mainitsee, vaja­vai­nen kes­kus­te­lu kult­tuu­ri­ses­ta omi­mi­ses­ta jättää huo­mioi­mat­ta sen, että kult­tuu­rin lai­naa­mi­nen, yhteen­su­lau­tu­mi­nen ja jakaminen eivät ole sama asia kuin omiminen. Lainaamisesta tulee omimista, kun se vahvistaa his­to­rial­li­ses­ti hyväk­si­käyt­tä­vää suhdetta, tai riistää ryhmältä mah­dol­li­suu­det hyötyä kult­tuu­ri­ses­ta mate­ri­aa­lis­taan ja hallita sitä itse.

Monet yhtyvät Gilleyn ideoita kohtaan esi­tet­tyyn kri­tiik­kiin. Ajatellaan kes­kus­te­lua kult­tuu­ri­ses­ta omi­mi­ses­ta samassa valossa: hege­mo­ni­sen val­ta­kult­tuu­rin edus­ta­jil­la ei ole yksi­noi­keut­ta mää­ri­tel­lä sitä. 

  1. Bruce Gilley, 2017. The case for colo­nia­lism. Third World Quarterly
  2. The Conversation: When borrowing becomes exploi­ta­tion
  3. Al Jazeera: Time to reclaim our suffering 
  4. Franz Fanon, 1967. Black Skin White Masks
  5. Arthur & Joan Kleinman, 1996. The Appeal of Experience; the Dismay of Images: Cultural Appropriations of Suffering in Our Times

Kirjoittaja

Liina Mustonen väitteli hiljattain Eurooppalaisen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitokselta, ja on AntroBlogin uutistoimituksen jäsen.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Alkuperäiskansa määritellään kulttuurisesti omaleimaiseksi väestöksi, joka on myöhemmin syrjäytetty, ja joka on jäänyt sivuun modernin valtion kehityksestä. Niiden oletetaan usein olevan kulttuurisia reliikkejä, jotka ovat säilyneet kansallisvaltion marginaalissa muinaisajoista lähtien. Alkuperäiskansan käsite on samalla aina poliittisesti latautunut, sillä sitä käytetään esitettäessä erityisiä poliittisia vaatimuksia. Mutta miten “alkuperäisiä” alkuperäiskansat kulttuureineen ovat?

Kulttuurisen omimisen käsite on tullut tutuksi lähinnä iltapäivälehtien kohukirjoitusten ja television keskusteluohjelmien kautta, joissa vähemmistöjä kuvataan omimisesta ”loukkaantuneina”. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet ilmiön todelliset vaikutukset alkuperäiskansojen yhteiskunnalliseen ja kansainväliseen asemaan. Monet vähemmistöryhmät kokevat syrjintää käyttäessään julkisesti omien kulttuuriensa symboleita, vaikka samalla valtaväestö voi hyötyä näistä esimerkiksi taloudellisesti.

Jos turvapaikanhakija kokee lähtömaassaan vainoa uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi, tämä voi olla peruste turvapaikan myöntämiselle Suomeen. Mutta entä jos hän on vaihtanut uskontoa kesken hakuprosessin? Tällöin Suomessa arvioidaan hakijan uskonnollisen vakaumuksen aitoutta. Mutta miten kääntymyksen ja uskonnollisuuden aitous mitataan?