Pakkosterilisaation perinteet Suomessa palaavat viime vuosisadan alun rotuhygieniaan ja rotubiologiaan, joka esitti ihmisten kuuluvan fyysisten piirteiden avulla erotettaviin rotuihin.
Perinnöllisyyden ajateltiin 1800-1900 -lukujen vaihteessa sisältävän “sosiaalisen perimän”. Syntyperä saattoi tehdä ihmisestä taipuvaisen ongelmakäytökseen ja moraaliseen heikkouteen. Samoihin aikoihin ymmärrys sairauksien synnystä ja leviämisestä kasvoi, ja hoito siirtyi oireiden hoitamisesta ennaltaehkäisyyn. Keskeistä oli estää huonon perimän leviäminen.
Rotujen sekoittumisen uskottiin tuottavan ylemmän rodun verenperinnön rappiota ja muita ikäviä seurauksia. Ruotsalainen rotubiologi Herman Lundborg varoitti ruotsalaisveren sekoittumisesta ”itäbalttilaisen” ja ”lappalaisen” eli suomalaisen ja saamelaisen heikomman veren kanssa. Suomessa Folkhälsanin edeltäjä, yksityinen Florinin komitea pyrki osoittamaan suomenruotsalaisten kuuluvan eri rotuun kuin suomenkieliset. Sekä Florinin komitea että Folkhälsan vastustivat suomen- ja ruotsinkielisten seka-avioliittoja.
1900-luvun alussa Pohjoismaissa säädettiin avioliitto- ja sterilisaatiolakeja rotuhygieniaa ylläpitämään. Suomen avioliittolaki (1929) asetti aviollisia rajoituksia mm. ajan diagnostiikan mukaisista mielisairauksista kärsiville ja vaati epileptikoilta sterilointia ennen aviolittoa. Näin estettiin epäkelpoja perintötekijöitä leviämästä.
Pakkosterilointi saattoi odottaa myös ihmisiä, joilla oli “epäsosiaalisia taipumuksia”, kuten alkoholismia ja prostituutiota. Tahti kiihtyi 50-60 -luvuille saakka, jolloin yksinäinen nainen saattoi saada abortin kylkiäisenä pakkosteriloinnin.
Lukemista
- Sophy Bergenheim. Avainkäsitteet-sarja: Rotuhygienia, kansanterveys ja asiantuntijavalta – kontrollin moniulotteisuus
