Kun tiedotusvälineet raportoivat salaliittoteorioista, huomio kiinnitetään yleensä niiden outouteen tai sitkeyteen ja uusiutumiskykyyn. Kun teorioihin uskomiselle on etsitty selityksiä, niitä on useimmiten löydetty ihmisen psyykkisistä ominaisuuksista. Salaliittoteoriat on pyritty palauttamaan ihmisen taipumuksiin etsiä järkiperäinen selitys sattumanvaraisille ilmiöille, yksinkertaistaa monimutkaiset tapahtumakulut sekä hakea vahvistusta omalle maailmankatsomukselle, ja tällä tavoin lievittää epävarmuutta tai luoda tunne tilanteen hallitsemisesta.
Nämä selitysmallit ovat kuitenkin kaikessa yleisyydessään epätyydyttäviä. Ne voivat mahdollisesti kertoa meille jotakin ihmislajin tavoista ajatella ja kommunikoida ympäröivästä maailmasta yleensä, mutta salaliittoteorioiden kaltaisten spesifien ilmiöiden kohdalla niistä on melko vähän apua.
Ihmisen oletetut psyykkiset taipumukset eivät esimerkiksi auta ymmärtämään, mitä eroa on sillä, uskooko syyskuun 11. päivän terrori-iskujen tekijän olevan Al-Qaida vaiko Yhdysvaltain hallitus. Kumpikaan versio tapahtumista ei ole mitenkään erityisen yksinkertainen. Molemmat nojaavat samanlaiseen kerronnalliseen rakenteeseen, jossa yksittäinen toimija laatii ja toteuttaa salaisen suunnitelman historian kulun muuttamiseksi. Kummankin kautta on varmasti mahdollista vahvistaa omaa maailmankatsomusta, ja molemmat voivat olla myös emotionaalisesti palkitsevia.
Nykypäivän salaliittoteorioita olisikin tarkasteltava niiden omassa historiallisessa ja poliittisessa kontekstissa. Alla luonnostelen, millaisia seikkoja antropologinen lähestymistapa salaliittoteorioihin ottaa huomioon.
Ajatusten alinta kastia?
Salaliittoteoriat ovat löytäneet yllättävän vähän ymmärtäjiä antropologien parista. Yllättäväksi asian tekee se, että yksi antropologisen tutkimuksen ominaispiirteistä on aina ollut pyrkimys ”järkeistää” erilaisia uskomusjärjestelmiä riippumatta siitä, kuinka kummallisilta ne ensi alkuun kuulostavat. Tässä suhteessa antropologit ovat kuitenkin useimmiten keskittyneet ilmiöihin, jotka luokitellaan osaksi uskontoa, magiaa tai noituutta, ja jotka kuuluvat joko johonkin vieraaseen tai menneisyyden kulttuuriin.
Syytä aiheen karttamiselle on parasta etsiä sen saamasta painolastista. Nykypuheessa termi “salaliittoteoria” on lähestulkoon samaa tarkoittava epätoden kanssa. Jonkin ajatuksen kutsumisesta salaliittoteoriaksi on tullut tapa panna piste keskustelulle. Tällöin epäsuorasti viestitään, ettei ajatus ole lainkaan vakavasti otettava.
Tämä on puolestaan johtanut nurinkuriseen tilanteeseen, jossa jokainen todeksi osoittautuva salaliittoteoria lakkaa olemasta salaliittoteoria, ja se lasketaan vastedes osaksi historiankirjoitusta. Tällä tavoin todet teoriat itse asiassa heikentävät salaliittoteorioiden yleistä uskottavuutta. Poistuessaan salaliittoteorioiden kategoriasta ja muuttuessaan valtavirta-ajatteluksi ne jättävät jälkeensä kaikkein uskomattomimmat ja harhaisimmat väitteet.
Otan esimerkin ilmiön brutaaleimmasta päästä. Natsi-Saksan suunnittelema juutalaisten kansanmurha pyrittiin toimeenpanemaan salassa, ja etenkin sodan loppuvaiheessa rikoksen jälkiä yritettiin peitellä. Tieto massamurhista kantautui silti liittoutuneiden puolelle jo hyvin varhaisessa vaiheessa, ja aiheesta julkaistiin sodan aikana uutisia amerikkalaisissa ja brittiläisissä sanomalehdissä. Uutisoinnissa tietoja pidettiin kuitenkin vahvasti liioiteltuina ja huhupuheisiin perustuvina, eivätkä ne herättäneet kovinkaan suurta huomiota.
Myös maiden viranomaiset pyrkivät pitämään tietoja poissa julkisuudesta, koska niiden pelättiin johtavan väkivaltaan saksalaisperäistä väestöä vastaan, mikä puolestaan saatettaisiin kostaa Saksassa oleville sotavangeille. Tilanne muuttui täysin sodan lopulla, kun liittouneiden tunkeuduttua Saksan maaperälle keskityleirien julmuudet voitiin raportoida suoraan kotimaan yleisölle. Todellinen salaliitto oli siis ollut olemassa. Tästä eteenpäin väitteitä kansanmurhan lavastamisesta on pidetty salaliittoteorioina, ja holokaustin kieltäminen on monissa maissa rikos.
Kuten edellisestä esimerkistä käy osuvasti ilmi, salaliittoteorioiden luotaantyöntävyyttä on lisännyt myös se, että ne liitetään usein poliittisten ääriliikkeiden ajatteluun. Koska ne käsittelevät monesti kansanmurhien, salamurhien, kaappausten ja ihmiskokeiden kaltaisia aiheita, jotka vakavuutensa puolesta vaativat kannanottoa myös tutkijalta, niihin ei ole soveliasta suhtautua ensisijaisesti älyllisinä harjoituksina. Onkin helppo ymmärtää, ettei monikaan tutkija ole valmis ottamaan riskiä leimautumisesta kiihkoilijoiden puolustajaksi tai inhimillisten murhenäytelmien trivialisoijaksi.
Leonardo da Vincin maalausta Viimeinen ehtoollinen on myös tulkittu salaliittoteoreettisin katsein.
Näkymätön väkivalta
Syytä salaliittoteorioiden yleisyydelle voidaan etsiä uudenlaisista poliittisen väkivallan muodoista ja tavoista, joilla sen seurauksia käsitellään. Yhteiskuntateoreetikko Anthony Giddensin mukaan moderni kansallisvaltio erottui antiikkisista ja keskiaikaisista edeltäjistään erityisesti omiin kansalaisiin kohdistettavien pakottamisen menetelmien suhteen. Teloitukset ja ruumiilliset rangaistukset lakkasivat ensin olemasta julkisia spektaakkeleita, ja poistuivat vähitellen laillisten sanktioiden valikoimasta. Modernissa valtiossa rikollisuutta ja poikkeavuutta ryhdyttiin kitkemään ennemminkin erilaisten tarkkailun ja uudelleenkouluttamisen menetelmien avulla. Valtiollinen väkivalta ei tietenkään loppunut, mutta se siirtyi pois näkyviltä vankiloiden, poliisiasemien tai sairaaloiden seinien suojaan.
Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana, suurten siirtomaaimperiumien sorruttua, valtaosa maailman maista on sitoutunut kansainvälisten sopimusten kautta suojelemaan omia kansalaisiaan julmalta kohtelulta ja mielivaltaisilta rangaistuksilta. Antropologi Rosalind Shawn mukaan tänä aikana myös poliittisen väkivallan luonne muuttuu. Säilyttääkseen asemansa kansainvälisessä yhteisössä tai poliittisten liittolaistensa julkisen tuen, valtioiden oli pidättäydyttävä avoimesta väkivallasta sisäisiä vihollisiaan vastaan. Oli kehitettävä uudenlaisia salaisia väkivallan muotoja, joiden olemassaolo voitiin tarpeen vaatiessa kieltää julkisesti. Näitä ovat olleet esimerkiksi ihmisten katoamiset ja kuolemanpartiot. Tämän tyyppinen väkivalta vaati omanlaisensa vastalääkkeen, ja Shaw katsoo totuuskomissioiden synnyn ja yleistymisen olleen juuri sitä. Niitä onkin perustettu kymmenittäin eri puolilla maailmaa 1970-luvulta lähtien. Totuuskomissioiden toiminnan keskiössä on ollut aikaisemmin kiellettyjen tai vaiettujen kertomusten julkinen tunnustaminen tosiksi.
Vallanpitäjien keksimien ja levittämien virallisten totuuksien osoittaminen vääristellyiksi ja valheellisiksi on monesti ollut vapauttava prosessi. Se on mahdollistanut aikaisemmin lain ja oikeuden ylä- tai ulkopuolella toimineiden väkivallantekijöiden asettamisen vastuuseen teoistaan.
Tarkoitukseni ei ole rinnastaa poliittisen väkivallan uhrien todistajanlausuntoja salaliittoteorioihin, vaan kääntää huomio siihen historiallisen tilanteeseen, joka saa kansalaiset epäilemään virallisia totuuksia. Useiden maiden lähihistoriassa ja niiden kansalaisten tuoreessa muistissa on aika, jolloin oikeudenmukaisuuden toteutuminen on edellyttänyt ”vanhan totuuden” paljastamista valheeksi. Aikaisemmin huhuiksi, vihollispropagandaksi tai kenties jopa salaliittoteorioiksi leimatut väitteet on sen sijaan myönnetty totuudeksi.
Kuva: Christopher Dombres/ Flickr
Avoimuuden aika
Poliittisten salaliittoteorioiden ytimessä on ajatus siitä, että vallanpitäjien todelliset intressit ja suunnitelmat pimitetään kansalaisilta. Valtiot ja monet kansainväliset järjestöt taistelevat tällaisia käsityksiä vastaan julistamalla strategisiksi tavoitteikseen “avoimuuden” tai “läpinäkyvyyden”. Viime vuosikymmeninä tämän kaltaisista termeistä on tullut keskeinen osa poliittista puheenpartta ympäri maailman. Ne mainitaan usein yhdessä sellaisten sanojen kuin demokratia, hyvä hallinto tai ihmisoikeudet kanssa. Miten on mahdollista, että salaliittoteoriat kukoistavat aikana, jolloin salailusta piti tehdä loppu? Ehkä onkin niin, että avoimuuspuhe itse asiassa ruokkii salaliittoteorioita?
Kuva: michael kooiman/ Flickr (CC BY-SA 2.0)
Antropologit Todd Sanders ja Harry West katsovat läpinäkyvyyden ihanteen pitävän sisällään monenlaisia esioletuksia. He jäljittävät idean juuret valistusajatteluun ja erityisesti sen oletukseen, että yhteiskuntaelämä on mahdollista rationalisoida ja siten tehdä se kaikkien ymmärrettäväksi.
Markkinaliberalismin ja sosialismin kaltaiset modernit ideologiat lähtivätkin liikkeelle siitä, että on jokin yleinen järkeenkäypä tapa järjestää yhteiskunta kaikkien parhaaksi. Kun hallitsemisen periaatteita pidetään yleisinä, niitä ei tarvitse enää erikseen selittää tai perustella. Riittää, että kansalaisille annetaan mahdollisuus nähdä, että niitä noudatetaan. Tosiasiassa periaatteet ovat kuitenkin kulttuuri- ja historiasidonnaisia eivätkä siten suoraan kaikkien ymmärrettävissä.
Sandersin ja Westin mukaan sana “läpinäkyvyys” luo myös mielikuvan vallasta objektina, jolla on ulkoinen pinta ja sisäpuoli, joka on mahdollista nähdä pinnan läpi riippumatta siitä mistä sitä katsoo. Tosiasiassa mahdollisuudet vallan läpi näkemiseen riippuvat paljolti siitä, miltä suunnalta ja kuinka kaukaa sitä katsoo. Monet näkyvyyden esteet ovat varsin konkreettisia: vain pientä osaa maailman kielistä käytetään virallisina hallinnon kielinä, vain puolella maailman väestöstä on pääsy internetiin ja maailmassa on edelleen useita satoja miljoonia lukutaidottomia aikuisia.
Ottaen vielä huomioon modernien valtioiden hallinnon laajuuden ja monimutkaisuuden olisi kohtuutonta olettaa, että läpinäkyvyys olisi jotakin sellaista, minkä yksittäinen kansalainen voisi saavuttaa. Lopulta asiassa vaikuttaisi olevan eniten kyse siitä, että kansalaiset luottavat siihen, että valtaa käytetään niin kuin heille kerrotaan sitä käytettävän.
Läpinäkyvyyden pitäisi viedä salaliittoteorioilta pohja pois lopullisesti. Ei liene sattuma, että ne löytävät kannattajia juuri avoimuuden nimeen vannovalla aikakaudella. Lupaus siitä, että asioiden oikea laita on aina mahdollista selvittää ja totuus on näin avoin kaikille, ruokkii omassa mahdottomuudessaan spekulaatioita siitä, mistä ”todella” on kyse.
Kuva: bunky’s pickle/ Flickr (CC BY-SA 2.0)
Toimitus
- Podcast-lukija: Bruno Gronow
- Verkkotaitto: Aino Pohjola
Lukemista
- Butter, Michael ja Maurus Reinkowski (toim.) 2014. Conspiracy Theories in the United States and the Middle East: A comparative approach. Freiburg Institute for Advanced Studies: De Gruyter.
- Giddens, Anthony 1985. The Nation-State and Violence. Volume two of a contemporary critique of historical materialism. Cambridge: Polity Press.
- Walsh, Andrew 2004. In the Wake of Things: Speculating in and about sapphires in northern Madagascar. American Anthropologist 106 (2): 225–237.
- West, Harry G. ja Todd Sanders (toim.) 2003. Transparency and Conspiracy: Ethnographies of suspicion in the new world order. Durham: Duke University Press.
- Shaw, Rosalind 2005. Rethinking Truth and Reconciliation Commissions: Lessons from Sierra Leone. Washington DC: United States Institute of Peace.
