Toive kuulumisesta – yksin tulleet nuoret Suomessa

Yksin matkaavia nuoria ja lapsia on aina liikkunut pakolais- ja väes­tö­vir­to­jen mukana, mutta nyt heitä on enemmän kuin koskaan aikai­sem­min. Vuoden 2015 aikana heitä saapui EU:n alueelle ennä­tyk­sel­li­sen paljon, lähes 95 000 ja vuoden 2016 aikana 63 000. Tämä määrä jakautui eri Euroopan val­tioi­hin hyvin epä­ta­sai­ses­ti. Esimerkiksi vuonna 2015 Ruotsista tur­va­paik­kaa päätyi hakemaan hieman yli 35 000, Saksasta 22 255 ja Suomesta 3 024 yksin tullutta lasta ja nuorta.

Yksin maahan tullut nuori tarvitsee paitsi tur­val­li­sen fyysisen myös sosi­aa­li­ses­ti hyväk­sy­vän ympä­ris­tön, jonka avulla kotou­tu­mi­nen uuteen maahan voi alkaa. Hän tarvitsee luo­tet­ta­via aikuisia ja ennen kaikkea ystäviä uudesta koti­maas­taan. Antropologit Deborah Reed-Danahay ja Caroline Brettell tar­kas­te­le­vat sosi­aa­lis­ta kuu­lu­mis­ta vuo­ro­vai­ku­tus­pro­ses­si­na, jonka raken­tu­mi­seen vai­kut­ta­vat ihmisiä ympä­röi­vien paikkojen his­to­rial­li­set, raken­teel­li­set ja kult­tuu­ri­set tekijät. Suomen Akatemian rahoit­ta­mas­sa TRUST-kär­ki­hank­kees­sa koros­tam­me­kin kuu­lu­mi­sen tunteen mer­ki­tys­tä, jonka raken­tu­mis­ta yksin tulleiden lasten ja nuorten arjessa tulisi tukea ja vahvistaa.

Tällä hetkellä kaikki maahan yksin tulleet nuoret ovat voi­mak­kai­den hal­lin­nol­lis­ten toimien kohteena. Niitä ei suinkaan määritä inhi­mil­li­nen kohtelu vaan kan­sal­li­ses­ti värit­ty­neet poliit­ti­set päämäärät. Aikaisemmin yksin maahan tulleet saivat äärim­mäi­sen harvoin kiel­tei­siä tur­va­paik­ka­pää­tök­siä, mutta nyt oles­ke­lu­pien kri­tee­rei­tä on tiu­ken­net­tu. Myönnetyt luvat ovat olleet usein lyhyitä, ja jat­ko­lu­paa hakies­saan 18 vuotta täyt­tä­neet nuoret saavat yhä useammin kiel­tei­sen päätöksen.

Toimet toteut­ta­vat yhä tiu­ken­tu­vaa maa­han­muut­to­po­li­tiik­kaa. Nuorten kanssa työs­ken­te­le­vät ihmiset puhuvat ”jär­kyt­tä­väs­tä kään­tees­tä”, johon on johtanut pyrkimys mah­dol­li­sim­man suuren ihmis­mää­rän nopeaan ja tehok­kaa­seen käsit­te­lyyn. Samalla he pohtivat, pys­ty­vät­kö he itse ammat­tieet­ti­ses­ti toimimaan osana tällaista jär­jes­tel­mää, jossa laadukas kotou­tu­mis­pro­ses­si tuntuu jääneen taka-alalle.

Epävarmuus luo näköalattomuutta

Mitä epä­var­muu­den lisään­ty­mi­nen tar­koit­taa nuorten arjessa? On muis­tet­ta­va, että nuoret ovat aina nuoria: kes­ken­kas­vui­sia, vasta aikui­sik­si oppimassa, mutta silti yksilöitä omine tar­pei­neen. Yksin tulleilla on usein takanaan trau­maat­ti­sia koke­muk­sia, joista sel­viä­mi­seen he tar­vit­se­vat paljon tukea. He elävät usein myös kult­tuu­rien ris­ti­pai­nees­sa, jossa uuden ja vanhan kotimaan kult­tuu­ri­set käytännöt törmäävät ja sekoit­tu­vat sekä mielissä että muis­tois­sa. Useampaan kult­tuu­riin kuu­lu­mi­nen vetää nuoren mieltä eri suuntiin ja tuottaa myös epä­var­muut­ta. Tässä tilan­tees­sa tarvitaan koti, jossa voi kasvaa aikui­sek­si rauhassa. Koti, jossa uudesta kult­tuu­ris­ta voi kes­kus­tel­la, sitä voi ihmetellä ja myös kri­ti­soi­da ilman pelkoa. Koti, jossa joku ohjaa tur­val­li­sel­le tielle, tukee sekä kannustaa.

Vaikka nuoret ovat fyy­si­ses­ti nyt turvassa, heidän elämänsä on edelleen täynnä epä­var­muut­ta. Seuraava katkelma kent­tä­työ­muis­tiin­pa­nois­tam­me osoittaa, kuinka esi­mer­kik­si oles­ke­lu­lu­pa­pää­tös­ten odot­ta­mi­nen lisää epä­var­muu­den tunnetta. Myös se, että nuori haluaa kertoa tästä tut­ki­jal­le, jonka hän on tavannut vain muutaman kerran aikai­sem­min, osoittaa kuinka mer­kit­tä­väs­tä asiasta on kyse.

Malik* jatkaa maa­laa­mis­ta. Hän tulee aivan minuun kiinni, painaa pään alas, ei katso minua, mutta alkaa pian puhumaan:

-Ei tiedä mitä minun käy. Ei tiedä, kun lappu tulee.

-Tarkoitatko oles­ke­lu­lu­paa?

-Joo, ei tiedä mihin mä joutuu. Ehkä Espooseen.

-Onko sinulla siellä jotain tuttuja?

-Ei mulla ole ketään tuttuja Suomessa.

-No toivotaan, että sä pääset paikkaan, jossa sä tunnet näitä muita nuoria.

(* nimi muutettu)

Nuoret ovat alkaneet reagoida käy­tök­sel­lään tiuk­ke­ne­vaan poli­tiik­kaan. Erilaiset häiriöt ovat lisään­ty­neet ja asu­mi­syk­si­köis­sä on jouduttu uuden­lai­seen tilan­tee­seen. Sääntöjä ja valvontaa on tiu­ken­net­tu ja per­heen­omai­nen yhtei­söl­li­syys on vähen­ty­nyt. ”Ei olla enää yhtä suurta perhettä, mutta meillä on per­he­het­kiä”, erään asu­mi­syk­si­kön työn­te­ki­jä totesi meille vie­rai­lum­me aikana. Tässä tilan­tees­sa lähel­lä­kin olevat aikuiset näyttävät nuorten näkö­kul­mas­ta olevan osa sitä jär­jes­tel­mää, joka on osittain eri puolella kuin he itse. Siksi nuoret ovat alt­tiim­pia kuun­te­le­maan huhuja toisilta samassa tilan­tees­sa olevilta nuorilta.

Ei ole myöskään ihme, että nuoret nyky­ti­lan­tees­sa miettivät, onko omalla kotou­tu­mi­sel­la mitään mer­ki­tys­tä, jos kaikesta huo­li­mat­ta kiel­tei­nen päätös uhkaa ja voi joutua palau­te­tuk­si entiseen koti­maa­han­sa vastoin omaa tahtoaan. Vastaava ilmiö on ollut jo pitkään näkyvissä Ruotsissa ja Saksassa. Haastattelemamme ruot­sa­lai­nen asian­tun­ti­ja pohtikin, mitkä ovat sellaisia taitoja, joita nuorille kan­nat­tai­si opettaa siinäkin tapauk­ses­sa, että he joutuvat lähtemään maasta.

Ruotsalaiset sosi­aa­lia­lan tutkijat Marcus Hertz ja Philip Lalander ovat pohtineet myös ”yksin tulleet” -nimitystä: leimaako se nämä lapset ja nuoret ikuisesti yksi­näi­sik­si, yksin maassa oleviksi? Heidän mukaansa lasten luo­kit­te­lu yksin tulleiksi on ongel­mal­lis­ta, koska sillä lasten elämästä pois­te­taan mer­kit­tä­viä sosi­aa­li­sia suhteita ja näin ollen vah­vis­te­taan lasten yksi­näi­syyt­tä ja eris­täy­ty­nei­syyt­tä. Hoivajärjestelmän tulisi vahvistaa nuorten omaa toi­mi­juut­ta, tarpeita ja iden­ti­teet­tiä. Erityisesti jär­jes­tel­män tulisi huomioida nuorten kuu­lu­mi­nen saman­ai­kai­ses­ti moniin kult­tuu­ri­siin ja eri puolilla maailmaa sijait­se­viin yhtei­söi­hin, eikä pyrkiä yksi­no­maan kan­sal­li­seen inte­graa­tioon ja uuden kotimaan kielen kautta tapah­tu­vaan kotout­ta­mi­seen.

Ketä integraatio ja kotoutuminen tukevat?

Integraatiolla tar­koi­te­taan sopeu­tu­mis­ta uuteen koti­maa­han. Suomessa inte­graa­tios­ta käytetään sanaa kotou­tu­mi­nen. Laki kotou­tu­mi­sen edis­tä­mi­ses­tä mää­rit­te­lee kotou­tu­mi­sen ”maa­han­muut­ta­jan ja yhteis­kun­nan vuo­ro­vai­kut­tei­sek­si kehi­tyk­sek­si, jonka tavoit­tee­na on antaa maa­han­muut­ta­jal­le yhteis­kun­nas­sa ja työ­elä­mäs­sä tar­vit­ta­via tietoja ja taitoja samalla kun tuetaan hänen mah­dol­li­suuk­si­aan oman kielen ja kult­tuu­rin yllä­pi­tä­mi­seen”.

Lakia ollaan par­hail­laan uudis­ta­mas­sa, ja esitys uudeksi kotout­ta­mis­laik­si on ollut lausun­ta­kier­rok­sel­la keväällä 2017. Suomessa työ- ja elin­kei­no­mi­nis­te­riön alai­suu­des­sa toimiva kotout­ta­mi­sen osaa­mis­kes­kus toimii tukena kotout­ta­mi­sen parissa työtään tekeville pai­kal­li­ses­ti, alu­eel­li­ses­ti ja val­ta­kun­nal­li­ses­ti.

Kotoutumisen tuki­ra­ken­teet ovat eri val­tiois­sa erilaisia. Niiden ole­mas­sao­lon totea­mi­sen lisäksi on tärkeätä tar­kas­tel­la myös keitä nämä rakenteet tukevat, missä vaiheessa kotout­ta­mis­toi­mia tehdään, ja millainen tausta-ajatus raken­tei­den taustalla vaikuttaa. Kuinka ja keiden hyväksi nämä rakenteet käyttävät sitä valtaa, mikä niillä on?

Ruotsissa haas­tat­te­lu­ja teh­des­säm­me kuulimme useamman kerran kuinka: ”Här i Sverige är vi alla i samma lådan”. Tulkitsimme lauseen siten, että toimijat halusivat uskoa siihen, että ruot­sa­lai­ses­sa yhteis­kun­nas­sa kaikki ovat tasa-arvoi­ses­sa asemassa. Nuorten parissa työs­ken­te­le­vä haas­ta­tel­ta­va kertoi työnsä tavoit­teek­si sen, että jokainen yksin maahan tullut voisi kokea saman kuin ”taval­li­nen ruot­sa­lai­nen nuori”. Tämä näkyi esi­mer­kik­si kesä­lei­rei­nä ja ystä­vä­per­hei­nä, jossa nuoret saivat tuntumaa siitä miten ruot­sa­lai­set nuoret elävät arkeaan.

Myös lää­nin­hal­lin­nos­sa maa­han­muut­to­asioi­den parissa työs­ken­te­le­vä haas­ta­tel­ta­va painotti yhdessä tekemistä: ”Verkostossa meillä on mah­dol­li­suus kes­kus­tel­la monen­lai­sis­ta kysy­myk­sis­tä ja yritämme päästä yhteiseen näke­myk­seen siitä mitä voimme tehdä yhdessä, millaisia ongelmia on ja mihin voimme rahamme käyttää”.

Saksaan tekemämme kent­tä­mat­kan aikana kävimme kes­kus­te­le­mas­sa Bremenin inte­graa­tio­raa­din (Bremer Rat für Integration) puheen­joh­ta­jan kanssa. Toisin kuin Ruotsissa, jossa inte­graa­tio­ver­kos­ton jäsenet olivat pää­asias­sa viran­hal­ti­joi­ta, Saksassa inte­graa­tio­raa­ti on vapaa­eh­toi­sis­ta koottu asian­tun­ti­jae­lin, joka toimii Bremenin osa­val­tion ja kan­sa­lais­jär­jes­tö­toi­min­nan väli­maas­tos­sa. Integraatioraadin tehtävänä on tukea ja helpottaa kotou­tu­mis­ta Bremenin kau­pun­kio­sa­val­tion alueella. Raati edistää hyviä yhtei­sö­suh­tei­ta ja puuttuu näihin liit­ty­viin epä­koh­tiin mah­dol­li­sim­man pian. Lisäksi raadin tehtävänä on vaikuttaa poliit­ti­seen jär­jes­tel­mään ja tehdä jul­ki­suus­työ­tä. Se järjestää myös erilaisia tapah­tu­mia, kuten kon­sert­te­ja ja kie­li­kurs­se­ja.

Kotoutuminen pitää sisällään tavoit­tei­ta, joiden täyt­ty­mi­nen katsotaan kotou­tu­mi­sen onnis­tu­mi­sen mit­ta­rik­si. Kiristynyt maa­han­muut­to­po­li­tiik­ka on kuitenkin syn­nyt­tä­nyt tilanteen, jossa vuodesta 2015 lähtien yksin maahan tulleita halutaan poistaa maasta ennä­tys­mää­rä. Aikaa on kulunut pit­kit­ty­nei­den pää­tök­sen­te­ko­pro­ses­sien aikana, ja tässä ajassa monet nuoret ovat alkaneet jo kotoutua Suomeen.

Aamulehti nosti loka­kuus­sa esille epäilyt Migrin tiu­ken­tu­nees­ta linjasta. Uutisessa todetaan, että nuoret ovat sitou­tu­neet kotou­tu­mi­seen heiltä vaa­di­tul­la tavalla ja hoitaneet vel­voit­teen­sa. Tästä huo­li­mat­ta valtio onkin ajamasta heitä ulos maasta. Kentällä pitkään työs­ken­nel­lei­den hen­ki­löi­den mukaan ”sopeu­tu­mi­ses­ta” on tehty taito, johon vedotaan kun nuori pois­te­taan maasta. Koska nuori näyttäisi sopeu­tu­van nopeasti uuteen yhteis­kun­taan, hänen oletetaan sopeu­tu­van palau­tuk­seen­kin. Tämä on erityisen julma tausta-ajatus ja vastoin kotou­tu­mi­sen sekä inhi­mil­li­sen maa­han­muut­to­po­li­tii­kan ideaalia.

Kuuluuko yksin tulleiden ääni yhteiskunnassa?

Ruotsissa maa­han­muut­to­työ­tä tekevien ver­kos­tos­sa oli viran­omai­sia eri orga­ni­saa­tiois­ta. Bremenin inte­graa­tio­raa­din jäseninä oli useita maa­han­muut­ta­ja­taus­tai­sia hen­ki­löi­tä. Suomessa kotout­ta­mi­sen osaa­mis­kes­kuk­sen jär­jes­tä­mis­sä tapah­tu­mis­sa on kuultu maa­han­muut­ta­ja­taus­tai­sia hen­ki­löi­tä. On kuitenkin muis­tet­ta­va, ettei pel­käs­tään maa­han­muut­ta­juus takaa sitä, että voisi puhua kaikkien puolesta. Ruotsissa yksin tulleet ovatkin perus­ta­neet oman järjestön (Ensamkommandes Förbund), joka nostaa esille nime­no­maan yksin tulleiden näkö­kul­mia. Järjestö on aktii­vi­nen sosi­aa­li­ses­sa mediassa ja pystyy sitä kautta levit­tä­mään tietoa ja auttamaan jäseniään arki­sis­sa­kin ongel­mis­sa, kuten vaikka asunnon han­kin­nas­sa.

Yksin tulleille nuorille tulisi tarjota mah­dol­li­suuk­sia kertoa omista tar­peis­taan uudessa yhteis­kun­nas­sa sekä saada äänensä kuuluviin heitä kos­ke­vis­sa asioissa. Yksi tällainen tapa voisi olla Ruotsin mallin kaltainen yksin tulleiden oma järjestö, jonka sisällä voisi toimia myös nuorten kanssa työs­ken­te­le­vien muo­dos­ta­ma vahva tuki­ver­kos­to. Tämä tuki­ver­kos­to välit­täi­si nuorten koke­mus­pe­räis­tä tietoa heitä koskeviin pää­tök­sen­te­ko­pro­ses­sei­hin.

Vaikka kotou­tu­mi­nen ja kuu­lu­mi­nen voi­daan­kin nähdä tietyin askelin etenevänä pro­ses­si­na, kuu­lu­mi­nen on myös tunne, jota pitää yllä toivo. Antropologi Ghassan Hage on kir­joit­ta­nut, että yhteis­kun­nan tehtävänä on jakaa toivoa. Yhteiskunta tuottaa jäse­nil­leen monen­lais­ta tun­tei­siin liittyvää kiin­ty­mys­tä (esi­mer­kik­si huo­leh­ti­mi­nen tai välit­tä­mi­nen), jotka ovat kiin­teäs­ti yhtey­des­sä yhteis­kun­nan kykyyn luoda ja jakaa toivoa. Hage on tar­kas­tel­lut toivoa eri­tyi­ses­ti kan­sal­lis­val­tioi­den ja natio­na­lis­min yhtey­des­sä ja pai­not­ta­nut tässä yhtey­des­sä kan­sal­li­suu­den ja siihen liit­ty­vien oikeuk­sien mer­ki­tys­tä.

Tutkimusaineistossamme on paljon erilaisia toi­von­pil­kah­duk­sia. Nämä hetket ovat tulleet näkyviksi esi­mer­kik­si kirkkaina ja iloisina katseina valo­ku­vis­sa, hymyi­le­vien nuorten kasana sohvalla tai nuoren roh­keu­te­na lähestyä itselleen vieraita suo­ma­lai­sia nuoria ystä­vys­ty­mi­sen toivossa. Nähdäksemme olisi kuitenkin erityisen tärkeää pohtia, millainen on suo­ma­lai­sen yhteis­kun­nan kyky luoda toivoa? Kuinka huo­leh­dim­me näistä nuorista? Välittyykö koh­taa­mi­sis­ta hyväksyvä ja empaat­ti­nen yhteinen tule­vai­suus? Kuinka sinä kohtaat nämä nuoret?

  • Podcast-lukija: Bea Bergholm
  • Verkkotaitto: Eemi Nordström
  • Kuvat: Kristiina Korjonen-Kuusipuro
  1. Hage, Ghassan (2003) Against Paranoid Nationalism: searching for hope in a shrinking society. Annandale: Pluto Press.
  2. Herz, Marcus & Lalander, Philip (2017) Being alone or becoming lonely? The complexi­ty of port­raying ‘unaccom­pa­nied children’ as being alone in Sweden. Journal of Youth Studies 20:8, 1062 – 1076.
  3. Kuusisto-Arponen, Anna-Kaisa (2016) Myötätunnon poli­tiik­ka ja tut­ki­muse­tiik­ka Suomeen yksin tulleiden maa­han­muut­ta­ja­nuor­ten arjen tut­ki­mi­ses­sa. Sosiologia 53(4).
  4. Reed-Danahay, Deborah & Brettell, Caroline 2008. Citizenship, Political Engagement and Belonging: Immigrants in Europe and the United States. Rutgers University Press: New Brunswick, New Jersey, and London.
  5. Laki kotou­tu­mi­sen edis­tä­mi­ses­tä 30.12.2010/1386.
  6. Tilastot yksin Eurooppaan tulleiden luku­mää­ris­tä 2015 ja 2016 EUROSTAT, Migri (Suomi), Migrationsverket (Ruotsi), Bundesamt für Migration und Flüchtlinge (Saksa).

Kirjoittajat

Kulttuuriantropologi, FT Kristiina Korjonen-Kuusipuro työskentelee tutkijatohtorina Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulussa Suomen Akatemian rahoittamassa yksin maahan tulleiden nuorten kuulumisen tunnetta tutkivassa TRUST-kärkihankkeessa.


Poliittisen maantieteen dosentti, HT Anna-Kaisa Kuusisto työskentelee Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulussa ja johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa yksin maahan tulleiden nuorten kuulumisen tunnetta tutkivaa TRUST-kärkihanketta.


Aluetieteilijä, HTM Jaakko Tuominen työskentelee Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulussa Suomen Akatemian rahoittamassa yksin maahan tulleiden nuorten kuulumisen tunnetta tutkivassa TRUST-kärkihankkeessa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Vuoden 1918 sotaa on tulkittu aikalaisten toimesta eri tavoin niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin. Myös sodanjälkeinen historiantutkimus on tuottanut erilaisia tulkintoja. Tätä moninaisuutta selittää se, että Suomessa sodittiin samanaikaisesti monesta eri syystä: työväenluokan vapauttamiseksi kapitalismin kahleista, valtiollisen itsenäisyyden turvaamiseksi ja kotimaisia kapinallisia vastaan. Lisäksi vuoden 1918 sota oli osa ensimmäistä maailmansotaa. Miten sodan kokeneet ihmiset ovat ilmaisseet ja tulkinneet kokemuksiaan? Missä määrin kokemusten sisällöt muotoutuvat ja muuntuvat niissä prosesseissa, joissa henkilökohtaisesti koettu tapahtuma välitetään muille kerronnan avulla? Toisin sanoen, miten kokemuksia käsitellään – ilmaistaan ja tulkitaan – kun henkilökohtainen ja yksilöllinen tieto, tunne ja tulkinta asetetaan kulttuuriseen ja sosiaaliseen kontekstiin ja välitetään tietylle kohderyhmälle sanojen voimalla?

Kenttätöiden luonteeseen kuuluu, että kaikkeen ei voi varautua etukäteen. On muutettava suunnitelmaa, jos alkuperäinen idea ei toimi; ja on uskallettava tarttua uusiin tilaisuuksiin, jos niitä osuu kohdalle. Aluksi yllätykset ja muutokset voivat tuntua stressaavilta, mutta kun on avoimin mielin ja sinnikäs, monesti se palkitaan. Vastoinkäymiset ovat usein jopa paljon hyödyllisempiä ja opettavaisempia kuin odotusten mukaan sujuneet tilanteet.

Tanskan hallituksen on uutisoitu päättäneen laittaa “ghetoiksi” ja “rinnakkaistodellisuuksiksi” kutsumillaan alueilla asuvat lapset jo yksivuotiaana päiväkotiin vähintään 25 viikkotunniksi. Tällaisten termien käyttöä Saksassa analysoineet tutkijat ovat todenneet niiden herättävän voimakkaita negatiivisia assosiaatioita. Niiden käytön seurauksena alueeseen, ja ennen kaikkea sen asukkaisiin, kohdistuu sosiaalista stigmatisointia ja eriarvoistavaa politiikkaa, mikä voi johtaa syrjintään ja palveluiden katoamiseen alueelta.

Kansanvälinen kummilapsitoiminta on poikkeuksellisen henkilökohtainen kehitysyhteistyön muoto, ja suomalaisille tuttua pitkältä ajalta. Juuri oman kummilapsen mahdollistama henkilökohtainen yhteys on todennäköisesti se tekijä, jonka ansiosta tämä nimenomainen lahjoitusmuoto on saavuttanut suuren suosion. Kuitenkin tuo sama elementti muodostaa toiminnassa piilevän eettisen ristiriidan.