Joulupukki tulee — oletko valmis valehtelemaan lapselle?

Joulu on läm­min­hen­ki­nen per­he­juh­la, jolloin koris­tel­laan kuusi, annetaan lahjoja ja valeh­del­laan lapsille jou­lu­pu­kis­ta. Ennen joulua myös media akti­voi­tuu käsit­te­le­mään jou­lu­puk­kius­kon moraalia: onko hai­tal­li­sem­paa kertoa lapselle totuus jou­lu­pu­kis­ta vai olla ker­to­mat­ta?

Koska asiaa on vaikea tutkia empii­ri­ses­ti, tutkijat ja psy­ko­lo­git antavat lähinnä valis­tu­nei­ta arvioita – useim­mi­ten hui­jauk­sen puolesta. Usko jou­lu­puk­kiin voi vahvistaa minuutta, mie­li­ku­vi­tus­ta ja jopa ongel­man­rat­kai­su­ky­kyä. Valheen pal­jas­tu­mi­nen on myös opet­ta­vai­nen siir­ty­mä­riit­ti kohti kriit­ti­sem­pää nuoruutta. Totuuden tulisi kuitenkin selvitä mie­lel­lään kou­lui­kään mennessä, ettei lasta pil­kat­tai­si. Joulupukkiusko on kol­lek­tii­vi­se­na perin­tee­nä tärkeä yksilön ja koko yhteisön kannalta.

Sosiologi Georg Simmelin mukaan valeh­te­le­mi­nen on oleel­li­nen osa ihmisten sosi­aa­li­suut­ta. Joulupukkihuijauksessa tarkoitus pyhittää keinot. Pukkiuskovaisen lapsen kokemus iloisesta joulusta voi olla ”joulun taian” vuoksi syvempi, mikä puo­les­taan saa van­hem­mat­kin naut­ti­maan joulusta enemmän. Joulupukki on myös kätevä auk­to­ri­teet­ti joulun alla, kun lapsia pitää patis­tel­la syömään lautanen tyhjäksi, pesemään hampaat ja menemään nukkumaan. Antropologi Krystal D’Costa näkeekin jou­lu­pu­kin yhteis­kun­ta­jär­jes­tyk­sen tii­vis­ty­mä­nä: hän palkitsee ja edustaa posi­tii­vis­ta elä­mä­na­sen­net­ta, mutta eri­tyi­ses­ti valvoo moraa­lis­ta jär­jes­tys­tä.

Joulupukki ei silti ole todel­li­nen, vaan osa suurta hui­jausu­ni­ver­su­mia, valeh­te­le­mi­sen kult­tuu­ria. Lasta kas­va­te­taan ker­to­mal­la ole­mat­to­mis­ta olen­nois­ta, tapah­tu­mis­ta ja syy-seu­raus­suh­teis­ta olettaen, että lapsi ei kestä tai ymmärrä totuutta. Me vanhemmat osaamme myös hyvin perus­tel­la hui­jauk­sem­me:

”Mistä lapset tulevat?” — “Haikara tuo.” Lapsi varmasti järkyttyy, jos hän kuulee seksistä. Tai ainakin minun on kiusal­lis­ta puhua asiasta.

”Miksi iskä on huo­no­voin­ti­nen?” — “Vatsatauti.” Lapsen isäkuva ja tur­val­li­suu­den­tun­ne järkkyvät ja hänen tuleva päih­de­va­lis­tuk­sen­sa vaikeutuu, jos hän saa tietää, että join liikaa olutta edel­li­se­nä iltana.

”Onko ham­mas­kei­ju olemassa?” — “Toki.” Haluan, että lapsi suhtautuu posi­tii­vi­sem­min hampaan lähtöön, koska se helpottaa minun van­hem­muut­ta­ni.

Ja lopulta: ”Onko jou­lu­puk­ki olemassa?” — “On.” Parempi, että lapsi nauttii valheen tuot­ta­mas­ta yli­mää­räi­ses­tä ilosta. Usko magiaan, maallista elämää kor­keam­piin paik­koi­hin ja olen­toi­hin antaa suuremman mer­ki­tyk­sen, lohtua ja toivoa elämälle. Lapsen ei tarvitse vai­val­loi­ses­ti opetella naut­ti­maan elämästä sel­lai­se­na kuin se on: kuo­le­vais­ten ihmisten todel­li­suu­te­na, jolla ei oikeasti ole mitään tar­koi­tus­ta, mutta joka on silti elämisen arvoista.

Kirjoittaja

Jukka Jouhki on etnologian dosentti ja antropologian lehtori Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitokselta. Hän on tutkinut mm. mobiiliteknologian käyttöä Intiassa, uususkonnollista yhteisöllisyyttä ja suomalaisjohtajia, media- ja uusmediakulttuuria Etelä-Koreassa, nationalismia ja kolonialismia, kasinoympäristöjä Macaossa sekä lapsiavioliittoja ja naisten ympärileikkauksia Gambiassa. Hän on The West Networkin johtaja (https://thewestnetwork.org) ja Human Technology -journaalin päätoimittaja.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Suomen kansainvälisesti tunnetuin elokuvafestivaali Sodankylän elokuvajuhlat järjestettiin kesäkuun puolivälissä 33:tta kertaa. Viisipäiväisen festivaalin aikana tarjolla oli yli 150 elokuvanäytöstä. Festivaali kokoaa yhteen elokuva-alan ammattilaisia, vannoutuneita harrastajia sekä uteliaita katsojia Suomesta ja ulkomailta. Paitsi viihtymistä, festivaalit tarjoavat areenan harjoittaa antropologista katsetta - festivaaliympäristö kun sisältää monia arkijärjestyksen kiepautuksia, joilla on oma tärkeä tehtävänsä.

Tanskan hallituksen on uutisoitu päättäneen laittaa “ghetoiksi” ja “rinnakkaistodellisuuksiksi” kutsumillaan alueilla asuvat lapset jo yksivuotiaana päiväkotiin vähintään 25 viikkotunniksi. Tällaisten termien käyttöä Saksassa analysoineet tutkijat ovat todenneet niiden herättävän voimakkaita negatiivisia assosiaatioita. Niiden käytön seurauksena alueeseen, ja ennen kaikkea sen asukkaisiin, kohdistuu sosiaalista stigmatisointia ja eriarvoistavaa politiikkaa, mikä voi johtaa syrjintään ja palveluiden katoamiseen alueelta.

Kansanvälinen kummilapsitoiminta on poikkeuksellisen henkilökohtainen kehitysyhteistyön muoto, ja suomalaisille tuttua pitkältä ajalta. Juuri oman kummilapsen mahdollistama henkilökohtainen yhteys on todennäköisesti se tekijä, jonka ansiosta tämä nimenomainen lahjoitusmuoto on saavuttanut suuren suosion. Kuitenkin tuo sama elementti muodostaa toiminnassa piilevän eettisen ristiriidan.

Lasten- ja nuortenkirjoissa lapsilla on usein itsenäinen rooli ja mahdollisuus seikkailuihin. Kun vanhoissa klassikkokirjoissa seikkailuihin päätyi usein orpolapsi, nykyisin lasten itsenäisen toiminnan mahdollistavat fyysisesti tai henkisesti poissaolevat tutkijavanhemmat. Toisaalta tutkijavanhempien työmatkat mahdollistavat seikkailut eksoottisissa kohteissa. Onko tutkija kuitenkin aina huono vanhempi?