Kirjasto ilman kirjoja

Törmäsin muutamia päiviä sitten mai­nos­vi­deoon, jossa Helsingin yliopisto etsii spon­so­rei­ta uusien kurs­si­kir­jo­jen han­kin­taan. Mainosvideolla nuoret opis­ke­li­jat valit­ta­vat kirjojen puutetta. Yliopiston rahat eivät tunnu ilman lah­joi­tuk­sia riittävän edes kurs­si­kir­joi­hin.

Kuitenkin vasta muutama vuosi sitten Helsingin yliopisto keskitti kir­jas­to­pal­ve­lui­taan raken­nut­ta­mal­la varsin kalliin ja nyky­ai­kai­sen kir­jas­to­ra­ken­nuk­sen. Tätä kir­jas­to­ra­ken­nus­ta ja sen hienoja tiloja ihas­tel­laan myös mai­nos­vi­deol­la.

Tilanne on monella tapaa kuvaava. Viime vuosina Helsingin yliopisto on ollut muutoksen kourissa. Oppiainetarjontaa on leikattu rajusti tut­kin­to­ra­ken­tei­ta uudis­ta­mal­la. Samalla sivuai­nei­den määrää on rajattu täysin aka­tee­mi­sen hengen vas­tai­ses­ti.

Juhlapuheissa yliopisto esiintyy sivis­tyk­sen lin­nak­kee­na, mutta toimii käy­tän­nös­sä yhä enemmän tut­kin­to­teh­taa­na, erään­lai­se­na aka­tee­mi­se­na ammat­ti­kou­lu­na. Ammattikoulun ja yli­opis­ton roolit yhteis­kun­nas­sa ovat kuitenkin erilaiset eikä yliopisto saisi olla ainoas­taan astetta vaa­ti­vam­pi ammat­ti­kou­lu.

Toisaalta samalla yliopisto yrittää luoda itsestään kuvaa uudis­tu­mis­ky­kyi­se­nä ja inno­va­tii­vi­se­na toimijana. Koulutuksen tar­koi­tuk­se­na on yhä selvemmin tuottaa ajan­mu­kai­sel­la tie­to­tai­dol­la varus­tet­tu aka­tee­mi­nen monio­saa­ja, kriit­ti­seen itse­näi­seen ajat­te­luun kykenevän sivis­ty­neen kan­sa­lai­sen sijasta. Sivistysyliopiston ihan­teis­ta on luovuttu.

Tieto ja tutkimus muuttuvat itsei­sar­vos­ta väli­near­vok­si, kun yli­opis­ton tar­koi­tuk­se­na on kouluttaa osaajia elin­kei­noe­lä­män tar­pei­siin. Huippumoderni, moni­puo­li­sil­la ryh­mä­työ­ti­loil­la varus­tet­tu kirjasto tukee tätä tavoi­tet­ta kirjoja paremmin. Komeat seinät ovat hyllyjen sisältöä tär­keäm­mät.

Toisaalta oikean mie­li­ku­van luo­mi­sek­si tarvitaan myös jonkin verran kirjoja. Niiden olisi syytä olla mah­dol­li­sim­man uusia. Kyse on erään­lai­ses­ta pakon­omai­ses­ta uutuuden ihan­noi­mi­ses­ta. Vaikka tie­tee­na­lo­jen metodit ja teoriat eivät muut­tui­si­kaan kovin nopeasti, jo muutamaa vuotta vanhemmat kirjat koetaan usein aut­ta­mat­to­man van­hen­tu­neik­si. Varsinkaan oppi­kir­jat eivät saisi olla viime vuo­si­kym­me­nel­tä.

Kirjojen ja kir­jas­to­jen uudis­ta­mi­nen menee helposti näen­näi­sen epä­ra­tio­naa­li­sen kers­ka­ku­lu­tuk­sen puolelle. Tällöin tar­koi­tuk­se­na ei ole yli­opis­to­yh­tei­sön toi­min­tae­del­ly­tys­ten tur­vaa­mi­nen vaan tie­tyn­lai­sen jul­ki­suus­ku­van raken­ta­mi­nen. Mieleen nousevat 1800-luvun lopulla kir­joit­ta­neen sosiologi Thorstein Veblenin ajatukset kers­ka­ku­lu­tuk­ses­ta keinona korostaa omaa statusta.

Kyynisemmin tul­kit­tu­na kyse on myös voi­ton­ta­voit­te­lus­ta. Kirja on paitsi infor­maa­tion lähde, myös mark­ki­noil­la matkaava kulu­tus­hyö­dy­ke. Oppilaitosten kir­ja­sir­kus on myös rahasampo kus­tan­ta­moil­le ja oppi­kir­jo­jen kir­joit­ta­jil­le. Siksi lukiois­sa­kin kirjat vaihtuvat lähes vuo­sit­tain, vaikka algebra pysyy samana.

Vaihtoehtojakin olisi. Monilla aloilla oppi­kir­jat voidaan korvata ope­tus­mo­nis­teil­la opetuksen juuri kär­si­mät­tä. Toisilla aloilla taas kir­jal­li­suu­den ohi ei ole oiko­pol­kua, koska vaikeiden kirjojen lukeminen on olen­nai­nen osa opintoja. Usein juuri näillä jäl­kim­mäi­sil­lä aloilla kirja ei vanhene vuo­si­kym­me­nes­sä.

Pystyykö Helsingin yliopisto säi­lyt­tä­mään asemansa eräänä maailman parhaista yli­opis­tois­ta? Trendikkään imagon lisäksi tarvitaan myös rau­dan­lu­jaa subs­tans­sio­saa­mis­ta.

Kirjoittaja

Juuso Koponen on jatko-opiskelijana sosiaali- ja kulttuuriantropologian oppiaineessa Helsingin yliopistolla.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Ylen presidenttiehdokkaiden haastatteluissa ehdokkailta kysyttiin lähes täsmälleen samat kysymykset. Lyhyeen uutiseen oli tästä materiaalista leikattu kuitenkin vain hyvin pieni osa. Uutislähetyksessä näimme ja kuulimme, kuinka kahdelta miespuoliselta ehdokkaalta, Sauli Niinistöltä ja Pekka Haavistolta, kysyttiin Suomeen kohdistuvista uhkakuvista. Laura Huhtasaarelta taas kysyttiin mieheensä rakastumisesta.

Kahdeksan tunnin työpäivä oli aikanaan kovan poliittisen taistelun tulos, ja työajan lyhentämistä vastustettiin ankarasti. Lyhyempi työaika nähtiin taloudellisesti mahdottomana,  ja lisääntyvä vapaa-aika nähtiin uhkana yhteiskuntarauhalle ja yleiselle moraalille. Nämä pelot osoittautuivat katteettomiksi. Työajan lyhentäminen ei syössyt yhteiskuntaa tuhoon.