Kirjasto ilman kirjoja

Törmäsin muutamia päiviä sitten mai­nos­vi­deoon, jossa Helsingin yliopisto etsii spon­so­rei­ta uusien kurs­si­kir­jo­jen han­kin­taan. Mainosvideolla nuoret opis­ke­li­jat valit­ta­vat kirjojen puutetta. Yliopiston rahat eivät tunnu ilman lah­joi­tuk­sia riittävän edes kurssikirjoihin.

Kuitenkin vasta muutama vuosi sitten Helsingin yliopisto keskitti kir­jas­to­pal­ve­lui­taan raken­nut­ta­mal­la varsin kalliin ja nyky­ai­kai­sen kir­jas­to­ra­ken­nuk­sen. Tätä kir­jas­to­ra­ken­nus­ta ja sen hienoja tiloja ihas­tel­laan myös mainosvideolla.

Tilanne on monella tapaa kuvaava. Viime vuosina Helsingin yliopisto on ollut muutoksen kourissa. Oppiainetarjontaa on leikattu rajusti tut­kin­to­ra­ken­tei­ta uudis­ta­mal­la. Samalla sivuai­nei­den määrää on rajattu täysin aka­tee­mi­sen hengen vastaisesti.

Juhlapuheissa yliopisto esiintyy sivis­tyk­sen lin­nak­kee­na, mutta toimii käy­tän­nös­sä yhä enemmän tut­kin­to­teh­taa­na, erään­lai­se­na aka­tee­mi­se­na ammat­ti­kou­lu­na. Ammattikoulun ja yli­opis­ton roolit yhteis­kun­nas­sa ovat kuitenkin erilaiset eikä yliopisto saisi olla ainoas­taan astetta vaa­ti­vam­pi ammattikoulu.

Toisaalta samalla yliopisto yrittää luoda itsestään kuvaa uudis­tu­mis­ky­kyi­se­nä ja inno­va­tii­vi­se­na toimijana. Koulutuksen tar­koi­tuk­se­na on yhä selvemmin tuottaa ajan­mu­kai­sel­la tie­to­tai­dol­la varus­tet­tu aka­tee­mi­nen monio­saa­ja, kriit­ti­seen itse­näi­seen ajat­te­luun kykenevän sivis­ty­neen kan­sa­lai­sen sijasta. Sivistysyliopiston ihan­teis­ta on luovuttu.

Tieto ja tutkimus muuttuvat itsei­sar­vos­ta väli­near­vok­si, kun yli­opis­ton tar­koi­tuk­se­na on kouluttaa osaajia elin­kei­noe­lä­män tar­pei­siin. Huippumoderni, moni­puo­li­sil­la ryh­mä­työ­ti­loil­la varus­tet­tu kirjasto tukee tätä tavoi­tet­ta kirjoja paremmin. Komeat seinät ovat hyllyjen sisältöä tärkeämmät.

Toisaalta oikean mie­li­ku­van luo­mi­sek­si tarvitaan myös jonkin verran kirjoja. Niiden olisi syytä olla mah­dol­li­sim­man uusia. Kyse on erään­lai­ses­ta pakon­omai­ses­ta uutuuden ihan­noi­mi­ses­ta. Vaikka tie­tee­na­lo­jen metodit ja teoriat eivät muut­tui­si­kaan kovin nopeasti, jo muutamaa vuotta vanhemmat kirjat koetaan usein aut­ta­mat­to­man van­hen­tu­neik­si. Varsinkaan oppi­kir­jat eivät saisi olla viime vuosikymmeneltä.

Kirjojen ja kir­jas­to­jen uudis­ta­mi­nen menee helposti näen­näi­sen epä­ra­tio­naa­li­sen kers­ka­ku­lu­tuk­sen puolelle. Tällöin tar­koi­tuk­se­na ei ole yli­opis­to­yh­tei­sön toi­min­tae­del­ly­tys­ten tur­vaa­mi­nen vaan tie­tyn­lai­sen jul­ki­suus­ku­van raken­ta­mi­nen. Mieleen nousevat 1800-luvun lopulla kir­joit­ta­neen sosiologi Thorstein Veblenin ajatukset kers­ka­ku­lu­tuk­ses­ta keinona korostaa omaa statusta.

Kyynisemmin tul­kit­tu­na kyse on myös voi­ton­ta­voit­te­lus­ta. Kirja on paitsi infor­maa­tion lähde, myös mark­ki­noil­la matkaava kulu­tus­hyö­dy­ke. Oppilaitosten kir­ja­sir­kus on myös rahasampo kus­tan­ta­moil­le ja oppi­kir­jo­jen kir­joit­ta­jil­le. Siksi lukiois­sa­kin kirjat vaihtuvat lähes vuo­sit­tain, vaikka algebra pysyy samana.

Vaihtoehtojakin olisi. Monilla aloilla oppi­kir­jat voidaan korvata ope­tus­mo­nis­teil­la opetuksen juuri kär­si­mät­tä. Toisilla aloilla taas kir­jal­li­suu­den ohi ei ole oiko­pol­kua, koska vaikeiden kirjojen lukeminen on olen­nai­nen osa opintoja. Usein juuri näillä jäl­kim­mäi­sil­lä aloilla kirja ei vanhene vuosikymmenessä.

Pystyykö Helsingin yliopisto säi­lyt­tä­mään asemansa eräänä maailman parhaista yli­opis­tois­ta? Trendikkään imagon lisäksi tarvitaan myös rau­dan­lu­jaa substanssiosaamista.

Kirjoittaja

Juuso Koponen on valtiotieteiden maisteri ja antropologi, joka valmistelee väitöskirjaa huono-osaisuudesta ja kolmannen sektorin tarjoamasta ruoka-avusta. Juusoa kiinnostavia tutkimuksellisia teemoja ovat huono-osaisuus ja eriarvoisuus, yhteiskuntaluokat, hyväntekeväisyys, talouden antropologinen tutkimus, diskurssianalyysi ja ideologiakritiikki.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Päätös kieltäytyä koronarokotteesta voi perustua moniin syihin. Huoli rokotteen mahdollisista haitoista sekä epäluottamus viranomaistoimijoita kohtaan on yleistä. Epäluottamuksen syvenemisen ja rokotekeskustelun polarisoitumisen ehkäisemiseksi on syytä pyrkiä ymmärtämään, mistä huoli ja kritiikki rokottamista kohtaan kumpuavat.

Tehokas tapa hidastaa uusien koronavarianttien syntyä olisi lisätä rokotuskattavuutta koko maailmassa. Asiantuntijat ovatkin jo vuoden ajan rummuttaneet koronarokotteiden patenttien vapauttamisen puolesta, jotta rokotteiden hinta laskisi ja tuotanto kasvaisi. Patenttien purku edellyttäisi Maailman kauppajärjestön (WTO) päätöstä, jonka Euroopan komissio on yhdellä äänellään pysäyttänyt. Suomi ja muut pienet EU-maat voisivat halutessaan kerätä voimansa ajaakseen patenttien purkua.