”Kuolema on universaali ilmiö”, todetaan monien kuolemaa käsittelevien kirjojen alkusanoissa. Tämä banaali mutta todenmukainen toteamus pakottaa kuoleman tutkijan toisinaan pohtimaan, voiko näin universaalista ilmiöstä löytää uutta sanottavaa ja kirjoitettavaa. Onko kuolema tänään toisenlainen kuin sata vuotta sitten? Tai tuhat vuotta sitten?
Näitä kysymyksiä pyörittelin mielessäni elokuussa, kun matkustin Hollantiin kuuntelemaan feministifilosofi Rosi Braidottia. Olin jo pitkään ollut kiinnostunut Braidotin yhteiskuntakriittisestä ajattelusta, joten kuullessani Braidotin viikon mittaisesta kesäkoulusta Utrechtin yliopistossa ilmoittauduin heti mukaan. Kuolemasta kiinnostuneena tutkijana minun ei tarvinnut pettyä. Kunnon filosofin tavoin Braidotti puhui viikon aikana myös kuolemasta, eikä mistä tahansa kuolemasta vaan kuolemasta antroposeenin aikakaudella.
Tässä kirjoituksessa esittelen AntroBlogin lukijoille Hollannin tuliaisiani. Tarkastelen kuoleman paikkaa ja merkitystä antroposeenin ajassa – unohtamatta Rosi Braidotin ginin höyryisiä elämänohjeita.
Kalman täyteinen antroposeeni
Antroposeeni on tutkijoiden luoma, osin vielä kiistanalainen nimitys planeettamme uudelle geologiselle aikakaudelle, jonka katsotaan alkaneen 1900-luvun puolivälissä. Geologiset aikakaudet ovat kansainvälisesti sovittuja nimityksiä maapallon eri kehitysvaiheille. Ajanjaksoja määritellään maankuoren kivikerrostumissa havaittujen muutosten perusteella. Kreikan kielen anthropos tarkoittaa ihmistä, joten antroposeeni tarkoittaa “ihmisen aikakautta”. Epookkia leimaa ihmisen vaikutus ympäristöön: ihmisen toiminnan uskotaan jättäneen pysyviä jälkiä planeetan geologisiin kerrostumiin.
Antroposeenia edeltänyt holoseeni-kausi alkoi jääkauden lopulla ja kesti meidän päiviimme asti, noin 11 500 vuotta. Geologisesti ajateltuna tämä on harvinaisen lyhyt ajanjakso, sillä useat epookit ovat kestäneet miljoonia vuosia. Kyseessä ovat siis suuren mittaluokan asiat. Ajassamme täytyy olla jotain hyvin erityistä, jos kokonaisen geologisen aikakauden uskotaan muuttuneen sen myötä. Ja onhan siinä. Viimeisen sadan vuoden aikana ihminen on muuttanut maapalloa peruuttamattomasti. Ihminen muuttaa hiilen kiertokulkua, sulattaa napajäät, nostattaa meret, tuhoaa ekosysteemin ja aiheuttaa kuudennen joukkosukupuuton. On siinä kerrakseen kaikenmoista – ja erityisen paljon siinä on kuolemaa.
Tämä havainto avaa myös Rosi Braidotin filosofisen kuoleman pohdiskelun. Kun ympärillämme on niin paljon kuolemaa, luonnon tuhoutumista ja lajien häviämistä, ei ihminen voi enää mitenkään omia kuoleman problematiikkaa itselleen, koskettamaan vain itseään. Kuten elämää, kuolemaakin pitää tarkastella ihmisyksilöä laajemmasta perspektiivistä. 
Prof. Rosi Braidotti. Kuva: Ivar Pel (CC BY-SA 4.0)
”Lakatkaa vouhottamasta kuolemastanne!”
Braidotti aloittaa tekemällä eron henkilökohtaisen ja yleisen, tai filosofi Gilles Deleuzen sanoin, persoonallisen ja persoonattoman kuoleman välillä. Persoonallinen kuolema viittaa yksilön omaan kuolemaan. Persoonaton kuolema, eli ajaton tietoisuus kuolemasta, on Braidotin mukaan ihmisenä olemisen ehto, kuolevaisena olemisen ydin. Se jäsentää aikaamme ja ajallista tilaamme – mutta ei rajoittavana esteenä vaan eräänlaisena voimaannuttavana rajana.
Antroposeenin käsite on herättänyt monia kriittisiä keskusteluita paitsi luonnontieteilijöiden, myös yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien keskuudessa. Keskustelu on laajentunut käsittelemään esimerkiksi neoliberalistisen talousjärjestelmän vaikutuksia ympäristötuhoihin ja toisaalta jatkuvasti tapahtuviin globaaleihin humanitaarisiin kriiseihin, kuten pakolaiskriisiin. Elämän ymmärtäminen yksilöllisenä projektina on varsin lyhytnäköistä ja itsekeskeistä. Tällainen yksilö- ja ihmiskeskeinen ajattelu on tuonut meidät tähän ekologiseen katastrofiin, jossa nyt elämme. Poliittisena ja kriittisenä huomiona antroposeeni velvoittaa ihmistä ystävystymään kuoleman ajatuksen kanssa: oma henkilökohtainen kuolemamme on pikku juttu koko planeetan kuoleman rinnalla.
Kuva: Ridham Nagralawala (CC0)
Yksilöllisen elämän rajallisuuden oivaltaminen on ihmisen eettinen ja ekologinen vastuu. ”Rakensimme talomme halkeaman päälle”, Braidotti kuvailee ihmisen tilannetta. ”Elämme vain toipuaksemme siitä shokeeraavasta tietoisuudesta, että tämä peli ehtii päättyä ennen kuin se edes kunnolla alkoi!” Näillä sanoilla Braidotti pakottaa kuulijansa hakemaan laajempaa kulmaa elämän ja kuoleman vyyhtiin.
Kuoleman läheisyys syventää ja laajentaa elämää. Se pakottaa ihmisen preesensiin, hetkeen tässä ja nyt, ”radikaaliin immanenssiin” eli tämänpuoleisuuteen. Braidotti on ehdottoman maallinen ajattelija eikä kaipaa kuoleman läheisyyteen minkäänlaisia ajatuskyhäelmiä tuonpuoleisuudesta. Tästä syystä hän kritisoi terävästi filosofisia ja uskonnollisia näkemyksiä, joissa elämää tarkastellaan ensi sijassa ihmisyksilön henkilökohtaista kuoleman horisonttia vasten. Näin esimerkiksi saksalaisen filosofin Martin Heideggerin kuuluisa ajatus elämästä ”olemisena kuolemaa kohti” saa huutia Braidotilta.
Tähän liittyy eron tekeminen persoonallisen ja persoonattoman kuoleman välillä. Rajallisuuden ymmärtämisen jälkeen meidän täytyy lakata vouhottamasta persoonallisesta eli omasta kuolemastamme. Tässä Braidotti ottaa hyvin stoalaisen asenteen. Me kaikki kuolemme, se on yksinkertainen tosiasia. Kuolemassa ei pitäisi olla mitään ihmeellistä. Hyönteiset kuolevat elettyään muutaman tunnin tai päivän, toiset elävät muutaman vuoden, ihminen ehkä muutaman vuosikymmenen – mutta kaikkien yksilöiden elämä päättyy kuolemaan. Ei tästä pidä sen suurempaa numeroa tehdä. Me kaikki olemme vain käymässä täällä, Braidotti muistuttaa. ”Don’t make such a fuss about it!”
Kuoleman ylikorostaminen juontaa juurensa yksilö- ja ihmislajikeskeiseen humanistiseen perinteeseen, josta Braidotti haluaa sanoutua irti. Tietoisuus kuolemasta voi kirkastaa näkemään nykyhetken moninaisuuden ja mahdollisuudet siinä. Puhumalla kuolemasta Braidotti haluaa siis terävöittää katsettamme kohti elämää, joka on täynnä potentiaa eli piileviä mahdollisuuksia ja dynaamista voimaa.
Kuva: Kyle Ellefson (CC0)
Posthumanistinen kuoleman teoria
Braidotti määrittelee näkemyksensä ”posthumanistiseksi kuoleman teoriaksi”. Posthumanismissa painopistettä siirretään pois perinteisestä humanistisesta ihmislajikeskeisestä ajattelusta kohti kokonaisvaltaisempaa elämän tarkastelua. ’Ihminen’ ja ’ihmiselämä’ eivät ole itsestäänselviä asioita. Ihmiseksi ei synnytä: ihmiseksi kasvetaan vastavuoroisessa ja vastuullisessa suhteessa ympäristöön ja toiseen.
Tähän liittyen Braidotti ehdottaa myös elämän käsitteen uudelleentarkastelua. Kreikan kielessä on kaksi sanaa elämälle: bios ja zoē. Bios viittaa henkilökohtaiseen elettyyn elämään ja zoē elämään biologisena ilmiönä, joka on läsnä kaikkialla. Braidotti haluaa lähestyä elämää nimenomaan zoēn käsitteen kautta. Elämä, zoē, on kaikelle materialle yhteinen dynaaminen voima. Se on vitaalinen energia, joka jatkaa vääjäämättä olemassaoloaan, vaikka yksilöt matkan varrella kuolevat.
Kuva: Heather Zabriskie (CC0)
Biologit tietävät, että ihmisruumiissa elämän mahdollistaa – paradoksaalista kyllä – solujen tasainen kuolema. Jos haitallisiksi käyneet solut eivät kuole, seuraa tästä ihmisyksilön kuolema. Näin tapahtuu esimerkiksi syöpäkasvaimen ollessa kyseessä: villisti lisääntyvät syöpäsolut aiheuttavat lopulta ihmisen kuoleman. Posthumanistisesta näkökulmasta elämässä on kyse jatkuvuudesta ja keskinäisten riippuvuuksien loputtomasta verkostosta, jossa kuolema toimii mahdollistajana. Yhden kuolema on toisen elämä – ja päinvastoin.
Elämän tarkastelu zoēn käsitteen kautta avaa siis näkökulmaa laajemmaksi. Tietoisuus kuolemasta muuttuu tietoisuudeksi kuolemista, kokonaisten lajien ja ekosysteemien lopusta. Maailman ekologinen, poliittinen ja humanitaarinen kriisi on niin järisyttävän vakava, että jo pelkästään sen käsittäminen vaatii sisua. On aivan perusteltua kysyä, miten tällaisen mittaluokan asioiden kanssa pystyy työskentelemään masentumatta? Tai toimimaan ylipäätään mitenkään? Nihilismi voi tuntua houkuttelevalta: mitä järkeä on ponnistella paremman maailman luomiseksi, kun kaikki kuitenkin tuhoutuu?
Braidotti palaa näihin kysymyksiin yhä uudestaan. Temperamenttisena, elämää väkevästi puolustavana filosofina hän vaikuttaa olevan allerginen nihilisteille. Viime kädessä kyse on elämästä eikä kuolemasta. Ennen kuolemaa elämme, ja tämän vuoksi meidän pitää tutkia, ajatella, analysoida ja toimia. Mutta Braidotti tunnustaa, ettei tämä ole helppoa. Maailman tilan – ympäristön, politiikan tai humanitaaristen kriisien – analysointi, niistä kirjoittaminen, ja niihin vaikuttaminen vaativat erityisiä ponnisteluita. Paitsi älyllisesti mutkikkaita, erityisen haastavia ne ovat emotionaalisesti.
Ihmisen haava, Spinozan ilo – ja Rosin ginipullot
Braidotti puhuu paljon haavasta. Elämme jokainen haavan kanssa. Henkilökohtaisten haavojen lisäksi jokainen meistä jakaa sen haavan, joka on syntynyt ihmisen lyhytnäköisyydestä, ahneudesta ja suoranaisesta pahuudesta. Tietoisuus todellisuudesta tekee kipeää, mutta ”ammenna haavastasi tietoa,” Braidotti kehottaa. ”Luota siihen, mitä aistisi sinulle välittävät ja prosessoi sitä tietoa, josta haavasi kertoo.” Samaan hengenvetoon Braidotti muistuttaa ilon viljelemisestä.
Vaikean tilanteen edessä meidän täytyy varustautua vastavoimalla: vahvistaa myönteisiä, elämää ylläpitäviä voimia. Braidotti ei viittaa tässä self-help -kirjojen myönteiseen ajatteluun tai naiiviin uskoon esimerkiksi teknologian kykyyn ratkaista ihmiskunnan ongelmat. Myönteisillä voimilla viitataan spinozalaiseen iloon, johon Braidotin eettinen ohjelma – myönteisen vahvistamisen etiikka – perustuu. Filosofi Baruch Spinozalle (1632–1677) ilo tarkoitti sellaista ruumiillista ja henkistä tilaa, joka voimaannuttaa toimimaan. Braidotti kehottaa antroposeenin ihmistä harjoittamaan spinozalaista iloa ja vahvistamaan myönteisiä, elämän monimuotoisuutta rakentavia ja ylläpitäviä suhteita niin poliittisessa toiminnassa kuin yksittäisen ihmisen arjessa.
Braidotilla on erilaisia käytännön vinkkejä siitä, miten iloa voi harjoittaa. Ensinnäkin hän varoittaa kuormittamasta itseään liikaa. ”Annostele kielteisten asioiden, kuten Trumpin politiikan analysointia, esimerkiksi kolmeen ja puoleen minuuttiin per päivä – ja tämän jälkeen nauti tujaus lempiginiäsi!” Nauraen Braidotti jatkaa: ”Siedätä itseäsi pikkuhiljaa niin seuraavana päivänä voit analysoida Marine Le Peniä jo viisi minuuttia!” Braidotin letkautuksia leimaa todellinen huoli. Hän on nähnyt monien väsyvän. “Emme tarvitse yhtään kuollutta sankaria enempää!” Hän vannottaa aktivisteja huolehtimaan itsestään pienillä arkisilla teoilla. ”Tehkää tavallisia pieniä asioita, jotta pystytte toimimaan. Käykää vaikka Ikeassa testaamassa sänkyjä, hullutelkaa, menkää elokuviin, älkääkä unohtako lempiginiänne!”
Kuva: elizabeth lies (CC0)
Työtä kuoleman parissa ja ilon harjoituksia
Viikko Rosi Braidotin seurassa jätti lähtemättömät jäljet. Joka päivä puhuimme mitä masentavimmista asioista – maat ja meret tukahduttavasta muovista, alkuperäiskansojen tuhotuista metsistä, hukkuneista pakolaisista Välimeressä, naisten joukkoraiskauksista – mutta siltikään viikko ei ollut masentava vaan äärettömän inspiroiva. Kuulimme nimittäin myös periksi antamattomasta työstä, jota tutkijat, taiteilijat, aktivistit ja tavalliset tallaajat ympäri maailman tekevät omien yhteisöjensä ja zoēn hyväksi. Viikon aikana harjoittelimme parhaamme mukaan myös ginin juomista.
Entä sitten Braidotin kuoleman filosofia? Braidotin suhtautuminen kuolemaan muistuttaa läheisesti stoalaisen filosofin, Senecan (4 eaa. – 65 jaa) ajatuksia. Seneca kehotti ihmisiä tyynesti hyväksymään kuolevaisuutensa ja keskittymään kuoleman pohdinnan sijasta hyveelliseen elämään. Kukaan ei tiedä omaa kuolinhetkeään, joten aikaa ei ole hukattavaksi. Pohdin, onko tässä sittenkään mitään uutta kuoleman tutkijalle? Ehkä kuitenkin on. Aika on eri, ja meidän aikamme vaatii erilaiset keinot. Ehkäpä Braidotti on antroposeenin aikakauden Seneca, joka piiskaa ihmisiä älylliseen rehellisyyteen ja eettiseen vastuuseen elämästä.
Ginistä en pidä vieläkään, mutta harrastan nykyään karatea, joka auttaa vaikeiden asioiden parissa työskentelemistä. Paitsi ginin harrastus, yhteiskunnallinen aktivismi on toinen piirre, joka erottaa Braidotin aikamme monista muista kuolemaa pohtivista kirjoittajista. Braidotti painottaa, että kuolema vapauttaa meidät toimimaan täysillä nyt! Eikä ainoastaan vapauta vaan myös velvoittaa: ”Act, do something! It’s in your hands now, Millennials!” Sillä viime kädessä elämä, zoē, jatkuu aina vaan – ilman tai kera ihmisen.
Kuva: Catherine McMahon (CC0)
Toimitus
- Podcast-lukija: Sanna Rauhala
- Verkkotaitto: Taina Cooke
- Artikkelikuva: Anton Darius (CC0)
Lukemista
- Rosi Braidotti 2013: Posthuman. Cambridge: Polity Press.
- Mikko Pelttarin essee antroposeenista: “Ihminen on kuin asteroidin törmäys”
