Kuolema antroposeenin aikakaudella

”Kuolema on uni­ver­saa­li ilmiö”, todetaan monien kuolemaa käsit­te­le­vien kirjojen alkusa­nois­sa. Tämä banaali mutta toden­mu­kai­nen toteamus pakottaa kuoleman tutkijan toisinaan pohtimaan, voiko näin uni­ver­saa­lis­ta ilmiöstä löytää uutta sanot­ta­vaa ja kir­joi­tet­ta­vaa. Onko kuolema tänään toi­sen­lai­nen kuin sata vuotta sitten? Tai tuhat vuotta sitten?

Näitä kysy­myk­siä pyö­rit­te­lin mie­les­sä­ni elokuussa, kun matkustin Hollantiin kuun­te­le­maan femi­nis­ti­fi­lo­so­fi Rosi Braidottia. Olin jo pitkään ollut kiin­nos­tu­nut Braidotin yhteis­kun­ta­kriit­ti­ses­tä ajat­te­lus­ta, joten kuul­les­sa­ni Braidotin viikon mit­tai­ses­ta kesä­kou­lus­ta Utrechtin yli­opis­tos­sa ilmoit­tau­duin heti mukaan. Kuolemasta kiin­nos­tu­nee­na tutkijana minun ei tarvinnut pettyä. Kunnon filosofin tavoin Braidotti puhui viikon aikana myös kuo­le­mas­ta, eikä mistä tahansa kuo­le­mas­ta vaan kuo­le­mas­ta ant­ro­po­see­nin aikakaudella.

Tässä kir­joi­tuk­ses­sa esittelen AntroBlogin luki­joil­le Hollannin tuliai­sia­ni. Tarkastelen kuoleman paikkaa ja mer­ki­tys­tä ant­ro­po­see­nin ajassa — unoh­ta­mat­ta Rosi Braidotin ginin höyryisiä elämänohjeita.

Kalman täyteinen antroposeeni

Antroposeeni on tut­ki­joi­den luoma, osin vielä kiis­ta­na­lai­nen nimitys pla­neet­tam­me uudelle geo­lo­gi­sel­le aika­kau­del­le, jonka katsotaan alkaneen 1900-luvun puo­li­vä­lis­sä. Geologiset aika­kau­det ovat kan­sain­vä­li­ses­ti sovittuja nimi­tyk­siä maapallon eri kehi­tys­vai­heil­le. Ajanjaksoja mää­ri­tel­lään maan­kuo­ren kivi­ker­ros­tu­mis­sa havait­tu­jen muutosten perus­teel­la. Kreikan kielen anthropos tar­koit­taa ihmistä, joten ant­ro­po­see­ni tar­koit­taa “ihmisen aika­kaut­ta”. Epookkia leimaa ihmisen vaikutus ympä­ris­töön: ihmisen toiminnan uskotaan jättäneen pysyviä jälkiä planeetan geo­lo­gi­siin kerrostumiin.

Antroposeenia edeltänyt holoseeni-kausi alkoi jääkauden lopulla ja kesti meidän päiviimme asti, noin 11 500 vuotta. Geologisesti aja­tel­tu­na tämä on har­vi­nai­sen lyhyt ajanjakso, sillä useat epookit ovat kestäneet miljoonia vuosia. Kyseessä ovat siis suuren mit­ta­luo­kan asiat. Ajassamme täytyy olla jotain hyvin erityistä, jos koko­nai­sen geo­lo­gi­sen aika­kau­den uskotaan muut­tu­neen sen myötä. Ja onhan siinä. Viimeisen sadan vuoden aikana ihminen on muuttanut maapalloa peruut­ta­mat­to­mas­ti. Ihminen muuttaa hiilen kier­to­kul­kua, sulattaa napajäät, nostattaa meret, tuhoaa eko­sys­tee­min ja aiheuttaa kuudennen jouk­ko­su­ku­puu­ton. On siinä ker­rak­seen kai­ken­mois­ta – ja erityisen paljon siinä on kuolemaa.

Tämä havainto avaa myös Rosi Braidotin filo­so­fi­sen kuoleman poh­dis­ke­lun. Kun ympä­ril­läm­me on niin paljon kuolemaa, luonnon tuhou­tu­mis­ta ja lajien häviä­mis­tä, ei ihminen voi enää mitenkään omia kuoleman proble­ma­tiik­kaa itselleen, kos­ket­ta­maan vain itseään. Kuten elämää, kuo­le­maa­kin pitää tar­kas­tel­la ihmi­syk­si­löä laa­jem­mas­ta perspektiivistä. 

Prof. Rosi Braidotti. Kuva: Ivar Pel (CC BY-SA 4.0)

”Lakatkaa vouhottamasta kuolemastanne!”

Braidotti aloittaa tekemällä eron hen­ki­lö­koh­tai­sen ja yleisen, tai filosofi Gilles Deleuzen sanoin, per­soo­nal­li­sen ja per­soo­nat­to­man kuoleman välillä. Persoonallinen kuolema viittaa yksilön omaan kuolemaan. Persoonaton kuolema, eli ajaton tie­toi­suus kuo­le­mas­ta, on Braidotin mukaan ihmisenä olemisen ehto, kuo­le­vai­se­na olemisen ydin. Se jäsentää aikaamme ja ajallista tilaamme — mutta ei rajoit­ta­va­na esteenä vaan erään­lai­se­na voi­maan­nut­ta­va­na rajana.

Antroposeenin käsite on herät­tä­nyt monia kriit­ti­siä kes­kus­te­lui­ta paitsi luon­non­tie­tei­li­jöi­den, myös yhteis­kun­ta­tie­tei­li­jöi­den ja huma­nis­tien kes­kuu­des­sa. Keskustelu on laa­jen­tu­nut käsit­te­le­mään esi­mer­kik­si neo­li­be­ra­lis­ti­sen talous­jär­jes­tel­män vai­ku­tuk­sia ympä­ris­tö­tu­hoi­hin ja toisaalta jat­ku­vas­ti tapah­tu­viin glo­baa­lei­hin huma­ni­taa­ri­siin krii­sei­hin, kuten pako­lais­krii­siin. Elämän ymmär­tä­mi­nen yksi­löl­li­se­nä pro­jek­ti­na on varsin lyhyt­nä­köis­tä ja itse­kes­keis­tä. Tällainen yksilö- ja ihmis­kes­kei­nen ajattelu on tuonut meidät tähän eko­lo­gi­seen kata­stro­fiin, jossa nyt elämme. Poliittisena ja kriit­ti­se­nä huomiona ant­ro­po­see­ni vel­voit­taa ihmistä ystä­vys­ty­mään kuoleman ajatuksen kanssa: oma hen­ki­lö­koh­tai­nen kuo­le­mam­me on pikku juttu koko planeetan kuoleman rinnalla.

Kuva: Ridham Nagralawala (CC0)

Yksilöllisen elämän rajal­li­suu­den oival­ta­mi­nen on ihmisen eettinen ja eko­lo­gi­nen vastuu. ”Rakensimme talomme halkeaman päälle”, Braidotti kuvailee ihmisen tilan­net­ta. ”Elämme vain toi­puak­sem­me siitä sho­kee­raa­vas­ta tie­toi­suu­des­ta, että tämä peli ehtii päättyä ennen kuin se edes kunnolla alkoi!” Näillä sanoilla Braidotti pakottaa kuu­li­jan­sa hakemaan laajempaa kulmaa elämän ja kuoleman vyyhtiin.

Kuoleman läheisyys syventää ja laajentaa elämää. Se pakottaa ihmisen pree­sen­siin, hetkeen tässä ja nyt, ”radi­kaa­liin imma­nens­siin” eli tämän­puo­lei­suu­teen. Braidotti on ehdot­to­man maallinen ajat­te­li­ja eikä kaipaa kuoleman lähei­syy­teen min­kään­lai­sia aja­tus­ky­häel­miä tuon­puo­lei­suu­des­ta. Tästä syystä hän kritisoi terävästi filo­so­fi­sia ja uskon­nol­li­sia näke­myk­siä, joissa elämää tar­kas­tel­laan ensi sijassa ihmi­syk­si­lön hen­ki­lö­koh­tais­ta kuoleman hori­sont­tia vasten. Näin esi­mer­kik­si sak­sa­lai­sen filosofin Martin Heideggerin kuuluisa ajatus elämästä ”olemisena kuolemaa kohti” saa huutia Braidotilta. 

Tähän liittyy eron tekeminen per­soo­nal­li­sen ja per­soo­nat­to­man kuoleman välillä. Rajallisuuden ymmär­tä­mi­sen jälkeen meidän täytyy lakata vou­hot­ta­mas­ta per­soo­nal­li­ses­ta eli omasta kuo­le­mas­tam­me. Tässä Braidotti ottaa hyvin stoa­lai­sen asenteen. Me kaikki kuolemme, se on yksin­ker­tai­nen tosiasia. Kuolemassa ei pitäisi olla mitään ihmeel­lis­tä. Hyönteiset kuolevat elettyään muutaman tunnin tai päivän, toiset elävät muutaman vuoden, ihminen ehkä muutaman vuo­si­kym­me­nen – mutta kaikkien yksi­löi­den elämä päättyy kuolemaan. Ei tästä pidä sen suurempaa numeroa tehdä. Me kaikki olemme vain käymässä täällä, Braidotti muis­tut­taa. ”Don’t make such a fuss about it!”

Kuoleman yli­ko­ros­ta­mi­nen juontaa juurensa yksilö- ja ihmis­la­ji­kes­kei­seen huma­nis­ti­seen perin­tee­seen, josta Braidotti haluaa sanoutua irti. Tietoisuus kuo­le­mas­ta voi kirkastaa näkemään nyky­het­ken moni­nai­suu­den ja mah­dol­li­suu­det siinä. Puhumalla kuo­le­mas­ta Braidotti haluaa siis terä­vöit­tää kat­set­tam­me kohti elämää, joka on täynnä potentiaa eli piileviä mah­dol­li­suuk­sia ja dynaa­mis­ta voimaa.

Kuva: Kyle Ellefson (CC0)

Posthumanistinen kuoleman teoria

Braidotti mää­rit­te­lee näke­myk­sen­sä ”post­hu­ma­nis­ti­sek­si kuoleman teoriaksi”. Posthumanismissa pain­opis­tet­tä siir­re­tään pois perin­tei­ses­tä huma­nis­ti­ses­ta ihmis­la­ji­kes­kei­ses­tä ajat­te­lus­ta kohti koko­nais­val­tai­sem­paa elämän tar­kas­te­lua. ’Ihminen’ ja ’ihmi­se­lä­mä’ eivät ole itses­tään­sel­viä asioita. Ihmiseksi ei synnytä: ihmiseksi kasvetaan vas­ta­vuo­roi­ses­sa ja vas­tuul­li­ses­sa suhteessa ympä­ris­töön ja toiseen. 

Tähän liittyen Braidotti ehdottaa myös elämän käsitteen uudel­leen­tar­kas­te­lua. Kreikan kielessä on kaksi sanaa elämälle: bios ja zoē. Bios viittaa hen­ki­lö­koh­tai­seen elettyyn elämään ja zoē elämään bio­lo­gi­se­na ilmiönä, joka on läsnä kaik­kial­la. Braidotti haluaa lähestyä elämää nime­no­maan zoēn käsitteen kautta. Elämä, zoē, on kaikelle mate­rial­le yhteinen dynaa­mi­nen voima. Se on vitaa­li­nen energia, joka jatkaa vää­jää­mät­tä ole­mas­sao­lo­aan, vaikka yksilöt matkan varrella kuolevat.

Kuva: Heather Zabriskie (CC0)

Biologit tietävät, että ihmis­ruu­miis­sa elämän mah­dol­lis­taa – para­dok­saa­lis­ta kyllä – solujen tasainen kuolema. Jos hai­tal­li­sik­si käyneet solut eivät kuole, seuraa tästä ihmi­syk­si­lön kuolema. Näin tapahtuu esi­mer­kik­si syö­pä­kas­vai­men ollessa kyseessä: villisti lisään­ty­vät syö­pä­so­lut aiheut­ta­vat lopulta ihmisen kuoleman. Posthumanistisesta näkö­kul­mas­ta elämässä on kyse jat­ku­vuu­des­ta ja kes­ki­näis­ten riip­pu­vuuk­sien loput­to­mas­ta ver­kos­tos­ta, jossa kuolema toimii mah­dol­lis­ta­ja­na. Yhden kuolema on toisen elämä – ja päinvastoin.

Elämän tar­kas­te­lu zoēn käsitteen kautta avaa siis näkö­kul­maa laa­jem­mak­si. Tietoisuus kuo­le­mas­ta muuttuu tie­toi­suu­dek­si kuo­le­mis­ta, koko­nais­ten lajien ja eko­sys­tee­mien lopusta. Maailman eko­lo­gi­nen, poliit­ti­nen ja huma­ni­taa­ri­nen kriisi on niin järi­syt­tä­vän vakava, että jo pel­käs­tään sen käsit­tä­mi­nen vaatii sisua. On aivan perus­tel­tua kysyä, miten tällaisen mit­ta­luo­kan asioiden kanssa pystyy työs­ken­te­le­mään masen­tu­mat­ta? Tai toimimaan yli­pää­tään mitenkään? Nihilismi voi tuntua hou­kut­te­le­val­ta: mitä järkeä on pon­nis­tel­la paremman maailman luo­mi­sek­si, kun kaikki kuitenkin tuhoutuu?

Braidotti palaa näihin kysy­myk­siin yhä uudestaan. Temperamenttisena, elämää väkevästi puo­lus­ta­va­na filo­so­fi­na hän vaikuttaa olevan aller­gi­nen nihi­lis­teil­le. Viime kädessä kyse on elämästä eikä kuo­le­mas­ta. Ennen kuolemaa elämme, ja tämän vuoksi meidän pitää tutkia, ajatella, ana­ly­soi­da ja toimia. Mutta Braidotti tunnustaa, ettei tämä ole helppoa. Maailman tilan – ympä­ris­tön, poli­tii­kan tai huma­ni­taa­ris­ten kriisien – ana­ly­soin­ti, niistä kir­joit­ta­mi­nen, ja niihin vai­kut­ta­mi­nen vaativat erityisiä pon­nis­te­lui­ta. Paitsi älyl­li­ses­ti mut­kik­kai­ta, erityisen haastavia ne ovat emotionaalisesti.

Ihmisen haava, Spinozan ilo – ja Rosin ginipullot

Braidotti puhuu paljon haavasta. Elämme jokainen haavan kanssa. Henkilökohtaisten haavojen lisäksi jokainen meistä jakaa sen haavan, joka on syntynyt ihmisen lyhyt­nä­köi­syy­des­tä, ahneu­des­ta ja suo­ra­nai­ses­ta pahuu­des­ta. Tietoisuus todel­li­suu­des­ta tekee kipeää, mutta ”ammenna haa­vas­ta­si tietoa,” Braidotti kehottaa. ”Luota siihen, mitä aistisi sinulle välit­tä­vät ja prosessoi sitä tietoa, josta haavasi kertoo.” Samaan hen­gen­ve­toon Braidotti muis­tut­taa ilon viljelemisestä.

Vaikean tilanteen edessä meidän täytyy varus­tau­tua vas­ta­voi­mal­la: vahvistaa myön­tei­siä, elämää yllä­pi­tä­viä voimia. Braidotti ei viittaa tässä self-help -kirjojen myön­tei­seen ajat­te­luun tai naiiviin uskoon esi­mer­kik­si tek­no­lo­gian kykyyn ratkaista ihmis­kun­nan ongelmat. Myönteisillä voimilla viitataan spi­noza­lai­seen iloon, johon Braidotin eettinen ohjelma – myön­tei­sen vah­vis­ta­mi­sen etiikka – perustuu. Filosofi Baruch Spinozalle (1632 – 1677) ilo tarkoitti sellaista ruu­miil­lis­ta ja henkistä tilaa, joka voi­maan­nut­taa toimimaan. Braidotti kehottaa ant­ro­po­see­nin ihmistä har­joit­ta­maan spi­noza­lais­ta iloa ja vah­vis­ta­maan myön­tei­siä, elämän moni­muo­toi­suut­ta raken­ta­via ja yllä­pi­tä­viä suhteita niin poliit­ti­ses­sa toi­min­nas­sa kuin yksit­täi­sen ihmisen arjessa.

Braidotilla on erilaisia käytännön vinkkejä siitä, miten iloa voi har­joit­taa. Ensinnäkin hän varoittaa kuor­mit­ta­mas­ta itseään liikaa. ”Annostele kiel­teis­ten asioiden, kuten Trumpin poli­tii­kan ana­ly­soin­tia, esi­mer­kik­si kolmeen ja puoleen minuut­tiin per päivä – ja tämän jälkeen nauti tujaus lem­pi­gi­niä­si!” Nauraen Braidotti jatkaa: ”Siedätä itseäsi pik­ku­hil­jaa niin seu­raa­va­na päivänä voit ana­ly­soi­da Marine Le Peniä jo viisi minuuttia!” Braidotin let­kau­tuk­sia leimaa todel­li­nen huoli. Hän on nähnyt monien väsyvän. “Emme tarvitse yhtään kuollutta sankaria enempää!” Hän vannottaa akti­vis­te­ja huo­leh­ti­maan itsestään pienillä arkisilla teoilla. ”Tehkää taval­li­sia pieniä asioita, jotta pystytte toimimaan. Käykää vaikka Ikeassa tes­taa­mas­sa sänkyjä, hul­lu­tel­kaa, menkää elokuviin, älkääkä unohtako lempiginiänne!”

Kuva: elizabeth lies (CC0)

Työtä kuoleman parissa ja ilon harjoituksia

Viikko Rosi Braidotin seurassa jätti läh­te­mät­tö­mät jäljet. Joka päivä puhuimme mitä masen­ta­vim­mis­ta asioista – maat ja meret tukah­dut­ta­vas­ta muovista, alku­pe­räis­kan­so­jen tuho­tuis­ta metsistä, huk­ku­neis­ta pako­lai­sis­ta Välimeressä, naisten jouk­ko­rais­kauk­sis­ta – mutta siltikään viikko ei ollut masentava vaan ääret­tö­män ins­pi­roi­va. Kuulimme nimittäin myös periksi anta­mat­to­mas­ta työstä, jota tutkijat, tai­tei­li­jat, akti­vis­tit ja taval­li­set tallaajat ympäri maailman tekevät omien yhtei­sö­jen­sä ja zoēn hyväksi. Viikon aikana har­joit­te­lim­me parhaamme mukaan myös ginin juomista.

Entä sitten Braidotin kuoleman filosofia? Braidotin suh­tau­tu­mi­nen kuolemaan muis­tut­taa lähei­ses­ti stoa­lai­sen filosofin, Senecan (4 eaa. — 65 jaa) ajatuksia. Seneca kehotti ihmisiä tyynesti hyväk­sy­mään kuo­le­vai­suu­ten­sa ja kes­kit­ty­mään kuoleman pohdinnan sijasta hyveel­li­seen elämään. Kukaan ei tiedä omaa kuo­lin­het­ke­ään, joten aikaa ei ole hukat­ta­vak­si. Pohdin, onko tässä sit­ten­kään mitään uutta kuoleman tut­ki­jal­le? Ehkä kuitenkin on. Aika on eri, ja meidän aikamme vaatii erilaiset keinot. Ehkäpä Braidotti on ant­ro­po­see­nin aika­kau­den Seneca, joka piiskaa ihmisiä älyl­li­seen rehel­li­syy­teen ja eettiseen vas­tuuseen elämästä.

Ginistä en pidä vieläkään, mutta harrastan nykyään karatea, joka auttaa vaikeiden asioiden parissa työs­ken­te­le­mis­tä. Paitsi ginin harrastus, yhteis­kun­nal­li­nen aktivismi on toinen piirre, joka erottaa Braidotin aikamme monista muista kuolemaa poh­ti­vis­ta kir­joit­ta­jis­ta. Braidotti painottaa, että kuolema vapauttaa meidät toimimaan täysillä nyt! Eikä ainoas­taan vapauta vaan myös vel­voit­taa: ”Act, do something! It’s in your hands now, Millennials!” Sillä viime kädessä elämä, zoē, jatkuu aina vaan – ilman tai kera ihmisen.

Kuva: Catherine McMahon (CC0)

  • Podcast-lukija: Sanna Rauhala
  • Verkkotaitto: Taina Cooke
  • Artikkelikuva:  Anton Darius (CC0)
  1. Rosi Braidotti 2013: Posthuman. Cambridge: Polity Press.
  2. Mikko Pelttarin essee ant­ro­po­see­nis­ta: “Ih­mi­nen on kuin as­te­roi­din törmäys”

Kirjoittaja

Maija Butters (FM) on Helsingissä asuva kulttuuriantropologi ja uskonnontutkija, joka kirjoittaa parhaillaan väitöskirjaa saattohoitopotilaiden kokemuksista ja suhteesta lähestyvään kuolemaan.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Prinsessa Dianan viimeiseksi jääneestä automatkasta Pariisissa tuli tänä vuonna kuluneeksi 20 vuotta. Vuosipäivän myötä mediassa on muisteltu Dianan elämää. Antropologisesti mielenkiintoisin seikka ovat kuitenkin Dianan kuoleman kulttuuriset seuraukset, jotka saattoivat vaikuttaa elämäämme enemmän kuin tiedostamme.

Pääseekö Daenerys Targaryen lopulta Rautavaltaistuimelle hittisarja Game of Thronesissa? Vai odottaako suosittua hahmoa kammottavampi kohtalo? Klassinen poliittinen antropologia voi kenties auttaa ennustamaan tulevaa – Targaryenin suvun kruununperillinen kun näyttää epäilyttävästi jumalkuninkaalta!

Kannibalismia on ollut olemassa monissa eri muodoissa, monin paikoin ympäri maailmaa. Antropologisesta kirjallisuudesta löytyvissä kuvauksissa ihmissyönti esitetään normaalina osana tietyn kansan, ihmisryhmän tai heimon elämänmuotoa. Kyse ei ole poikkeamasta vaan yhteisön omien normien mukaisesta toiminnasta. Ihmissyöntiin on myös usein kuulunut tarkkoja rituaaleja ja sääntöjä. Sen olemassaoloa kulttuurin "normaalina" osana on myös epäilty.