Suomi 100 -tarra koristaa ruisleipäpakkausta ja radiojuontaja kertoo, kuinka juuri soinut biisi on osa Suomen satavuotista historiaa. Lukuisat puheet muistuttavat meitä tänään siitä, kuinka sota vaihtui rauhaksi ja köyhyys väistyi vaurauden ja edistyksen tieltä. Eduskunnan juhlaistunnossa viittaukset kansainvälisiin tilastoihin valjastetaan todistamaan tätä edistystä. Uudestaan ja uudestaan kuulemme, kuinka emme saa unohtaa historiaamme – tätä lähes lineaarista menestyskertomusta.
Tämän kertomuksen mahdollistaa ”sisu”, joka luokittelee tarinan toimijaa, eli suomalaista. 100-vuotisjuhlan kunniaksi järjestetyn Suomen sana -kilpailun raadin edustaja kuvaa sisua ”perisuomalaiseksi” sanaksi. Sisu kuvaa ”hellittämätöntä tahdonvoimaa”, valottaa Helsingin Sanomat. HS:n kolumnistin kysyessä ”tähänkö suomalaisuus tiivistyy?”, me kysymme: pitääkö suomalaisuutta määritellä?
Kansallisvaltio Suomen tarina ei erotu toisten kansallisvaltioiden tarinoista aitouden tai vääryyden perusteella. Tärkeämpää on se, miten tarina kollektiivisesti kuvitellaan, totesi historioitsija Benedict Anderson. Nationalismi sulkee vaihtoehtoisia kertomuksia tarinansa ulkopuolelle. Suomalaisesta yhtenäiskulttuurin myytistä kirjoittanut dosentti Miika Tervonen osoittaa Suomen kansallisvaltion rakentamisen synnyttäneen pyrkimyksiä vähentää etnistä ja kielellistä monimuotoisuutta. Sisusta oli hyötyä yhtenäisen Suomen kulttuurin myytin luomisessa. ”Sisukkaan kansan” luomiseen tarvittiin sisua.
Sisu, kuten muutkin luonnollisiksi väitetyt kategoriat, joiden kerrotaan kumpuavan fyysisestä olemuksesta tai kulttuuriperimästä, liitetään jälkikäteen menneisyyttä kuvaavaan kertomukseen. Näin myöskään identiteettejä ei ole olemassa ennen niiden strategista ja poliittista hyodyntämistä. Esimerkiksi kun syksyllä Turun puukotusten yhteydessä kansakunta koettiin uhatuksi, kiirehdittiin uhka paikantamaan kansakunnan ulkopuolelle. ”Ulkomaalaisen näköinen” oli kuoleman ja pelon takana. Vaikka valtiovallan edustaja myöhemmin pahoitteli henkilön kategorisointia ulkonäön perusteella, kertoo tapaus kuitenkin siitä, miten valkoiseksi ja homogeeniseksi Suomi edelleen kuvitellaan.
Sisäasiainministeriö ei ole yksin kuvitelmansa kanssa. Valtamediasta löytyy monia viitteitä suomalaisen näköisiin henkilöihin – eli ulkomaalaisen näköisen vastakohtaan. Vastakkainasettelujen kautta kansakunnan rakentaminen ei jäänyt vain osaksi 1800-luvun kansallisvaltion rakennusprosessia. Valtamedia ja julkiset instituutiot määrittelevät edelleen ihmisiä ei-suomalaisen näköisiksi ja näin oikeuttavat siitä kumpuavaa ajattelua Suomen homogeenisyydestä. Esimerkiksi kategorioiden sitkeydestä voi nostaa Ylen tavan viitata professori Ali Harliniin muutama vuosi sitten: Ali-nimestään huolimatta Harlin on “perinteisen suomalaisen näköinen professori”.
Kuten tutkija Sara Ahmed osoittaa kirjassaan Strange Encounters, ulkomaalaisen näköinen henkilö, tai muukalainen, ei suinkaan ole tunnistamaton henkilö. Yhteisö tunnistaa hänet kollektiivisesti yhteisön ulkopuoliseksi. Sisukas suomalainen ja muukalainen ovat saman tarinankerrontaprosessin tulos. Suomalaisten uudelleenkuvitellessa kansakuntaansa tänään on ensisijaisen tärkeää miettiä määritelmien seuraamuksia laajemmin.
Lukemista
- Anderson, Benedict. 2017. Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Vastapaino.
- Ahmed, Sara. 2000. Strange Encounters: embodied others in post-coloniality.
- Tervonen, Miika 2017, Historiankirjoitus ja myytti yhden kulttuurin Suomesta.
