Suomi 100 -tarra koristaa ruisleipäpakkausta ja radiojuontaja kertoo, kuinka juuri soinut biisi on osa Suomen satavuotista historiaa. Lukuisat puheet muistuttavat meitä tänään siitä, kuinka sota vaihtui rauhaksi ja köyhyys väistyi vaurauden ja edistyksen tieltä. Eduskunnan juhlaistunnossa viittaukset kansainvälisiin tilastoihin valjastetaan todistamaan tätä edistystä. Uudestaan ja uudestaan kuulemme, kuinka emme saa unohtaa historiaamme – tätä lähes lineaarista menestyskertomusta.
Tämän kertomuksen mahdollistaa ”sisu”, joka luokittelee tarinan toimijaa, eli suomalaista. 100-vuotisjuhlan kunniaksi järjestetyn Suomen sana -kilpailun raadin edustaja kuvaa sisua ”perisuomalaiseksi” sanaksi. Sisu kuvaa ”hellittämätöntä tahdonvoimaa”, valottaa Helsingin Sanomat. HS:n kolumnistin kysyessä ”tähänkö suomalaisuus tiivistyy?”, me kysymme: pitääkö suomalaisuutta määritellä?
Kansallisvaltio Suomen tarina ei erotu toisten kansallisvaltioiden tarinoista aitouden tai vääryyden perusteella. Tärkeämpää on se, miten tarina kollektiivisesti kuvitellaan, totesi historioitsija Benedict Anderson. Nationalismi sulkee vaihtoehtoisia kertomuksia tarinansa ulkopuolelle. Suomalaisesta yhtenäiskulttuurin myytistä kirjoittanut dosentti Miika Tervonen osoittaa Suomen kansallisvaltion rakentamisen synnyttäneen pyrkimyksiä vähentää etnistä ja kielellistä monimuotoisuutta. Sisusta oli hyötyä yhtenäisen Suomen kulttuurin myytin luomisessa. ”Sisukkaan kansan” luomiseen tarvittiin sisua.
Sisu, kuten muutkin luonnollisiksi väitetyt kategoriat, joiden kerrotaan kumpuavan fyysisestä olemuksesta tai kulttuuriperimästä, liitetään jälkikäteen menneisyyttä kuvaavaan kertomukseen. Näin myöskään identiteettejä ei ole olemassa ennen niiden strategista ja poliittista hyodyntämistä. Esimerkiksi kun syksyllä Turun puukotusten yhteydessä kansakunta koettiin uhatuksi, kiirehdittiin uhka paikantamaan kansakunnan ulkopuolelle. ”Ulkomaalaisen näköinen” oli kuoleman ja pelon takana. Vaikka valtiovallan edustaja myöhemmin pahoitteli henkilön kategorisointia ulkonäön perusteella, kertoo tapaus kuitenkin siitä, miten valkoiseksi ja homogeeniseksi Suomi edelleen kuvitellaan.
Sisäasiainministeriö ei ole yksin kuvitelmansa kanssa. Valtamediasta löytyy monia viitteitä suomalaisen näköisiin henkilöihin – eli ulkomaalaisen näköisen vastakohtaan. Vastakkainasettelujen kautta kansakunnan rakentaminen ei jäänyt vain osaksi 1800-luvun kansallisvaltion rakennusprosessia. Valtamedia ja julkiset instituutiot määrittelevät edelleen ihmisiä ei-suomalaisen näköisiksi ja näin oikeuttavat siitä kumpuavaa ajattelua Suomen homogeenisyydestä. Esimerkiksi kategorioiden sitkeydestä voi nostaa Ylen tavan viitata professori Ali Harliniin muutama vuosi sitten: Ali-nimestään huolimatta Harlin on “perinteisen suomalaisen näköinen professori”.
Kuten tutkija Sara Ahmed osoittaa kirjassaan Strange Encounters, ulkomaalaisen näköinen henkilö, tai muukalainen, ei suinkaan ole tunnistamaton henkilö. Yhteisö tunnistaa hänet kollektiivisesti yhteisön ulkopuoliseksi. Sisukas suomalainen ja muukalainen ovat saman tarinankerrontaprosessin tulos. Suomalaisten uudelleenkuvitellessa kansakuntaansa tänään on ensisijaisen tärkeää miettiä määritelmien seuraamuksia laajemmin.
Lukemista
- Anderson, Benedict. 2017. Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Vastapaino.
- Ahmed, Sara. 2000. Strange Encounters: embodied others in post-coloniality.
- Tervonen, Miika 2017, Historiankirjoitus ja myytti yhden kulttuurin Suomesta.
Suomi on valkoinen ja valkoisten maa jos perimä tulee muualta kuin suomesta on nyt ja aina ulkomaalainen.
Hei Pertti,
kommenttisi Suomen valkoisuudesta havainnollistaa hyvin, mitä Liina tuossa uutiskommentissa sanoi kansakunnan kuvittelusta: “Tärkeämpää on se, miten tarina kollektiivisesti kuvitellaan.” Tarjoamasi etnonationalistisen narratiivin keskiössä on etnisyys/rotu ja ihonväri suomalaista kansakuntaa määrittelevänä ominaisuutena. Tässä voisi aloittaa vaikka kuinka monitahoisen keskustelun esimerkiksi siitä, miten ja kuka suomalaisuutta määrittelee. Tässä riittäköön todeta, että “ei-valkoisia” suomalaisia on vaikka kuinka paljon, joten väittämäsi on yksinkertaisesti empiirisesti väärä. Kollektiivisesti hyväksytty määritelmä suomalaisuudesta keskittyy Suomen kansalaisuuteen, ei etnisyyteen tai ihonväriin. Ne ajat kun kansallisvaltio ja sen kansalaisten “rotu” nähtiin yhtä yksiselitteisesti kuin asian ilmaiset, ovat jääneet viime vuosisadalle ja perustuvat vanhentuneisiin ja yksinkertaistaviin ajatuksiin perimästä, kansasta ja “rodusta”.
Mitä maahanmuuttoon tulee, koko ihmiskunnan historiahan on yhtä muuttoliikettä. Isolla osalla suomalaisista on maahanmuuttotaustaa joko lähihistoriassa tai kauempana sukupuussaan. Eikä ihmiskunnan historiassa tarvitse mennä kovin kauaskaan, kun olimme vielä kaikki ihonväriltämme ruskeita, kuten antropologi Hannah E. Marsh kirjoittaa “We were all darkly pigmented when we lived in Africa and when some ancestors left Africa. That’s right, until recently (and I mean within the last 7,000 years or so), we were all Black. When people walked out of Africa and into places like Europe and Asia, those ancestors were Black. Actually, they were all very dark brown, as melanin is brown, but we should question what modern color labels mean to ourselves today, and how those labels would be applied to our ancestors.”
Kuten Hannah tekee yllä, on paljon mielekkäämpää keskutella ihmiskuntaa yhdistävistä piirteistä ja purkaa rasistiselle luokittelulle perustuva sosiaalinen kategorisointi “meidän” ja “toisten” välillä. On jo aika jättää valkoinen ylivalta menneisyyteen, kuten Emmi Holm kirjoittaa tuoreessa kommentissaan: https://antroblogi.fi/2019/09/valkoinen-ylivalta-perustuu-vakivallalle/
Voit lukea Hannah E. Marshin tekstin englanniksi täältä: https://allegralaboratory.net/the-biological-fallacy-of-race/
Suosittelemme myös Benedict Andersonin teosta Kuvitellut yhteisöt — Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua, jos et ole vielä tutustunut siihen.