Pohjoisen eksotisoinnin kaunis kuvaus

Kesällä ilmes­ty­nyt elokuva Saamelaisveri (Sameblod, ohj. Amanda Kernell 2017) kuvaa tai­dok­kaas­ti niin arki­päi­vän kuin ins­ti­tu­tio­naa­li­sen rasismin aiheut­ta­maa kipua yksi­löil­le ja yhtei­söil­le. Elokuva sijoittuu pääosin 1930-luvun Ruotsiin. Sen keskiössä ovat saa­me­lais­lap­set sisä­op­pi­lai­tok­ses­sa, jossa heitä ruot­sa­lais­te­taan kiel­tä­mäl­lä muun muassa saamen puhuminen. Sekä arki­päi­väi­nen että ins­ti­tu­tio­na­li­soi­tu rasismi on kuvattu hyvin hie­no­va­rai­ses­ti. Elokuva ei jätä epäi­lyk­siä siitä, min­kä­lais­ta vahinkoa saadaan aikaan kiel­tä­mäl­lä kieli, hal­ven­ta­mal­la saa­me­lais­kult­tuu­ria ja kiel­tä­mäl­lä tasa­ver­tai­nen ihmisyys. Vaikka elokuva sijoittuu Ruotsiin, pätee kuvaus Suomeenkin.

Saamelaisveri kuvaa kahden siskon elämää sisä­op­pi­lai­tok­ses­sa. He tekevät hyvin erilaisia valintoja ja rasismi vaikuttaa heihin eri tavoin, mutta molemmat kantavat sen aiheut­ta­mia arpia — niin henkisiä kuin ruu­miil­li­sia — läpi elämänsä. Pääosassa on vanhempi sisko. Hän haluaa opet­ta­jak­si, mutta viral­li­sen syrjinnän vuoksi hänen on pii­lo­tet­ta­va ja hylättävä saa­me­lai­suu­ten­sa niin teh­däk­seen. Elokuva kuvaa vähäe­lei­sen lii­kut­ta­vas­ti, kuinka pää­hen­ki­lö pyrkii luovimaan ris­ti­rii­tais­ten hen­ki­lö­koh­tais­ten ja yhteis­kun­nal­lis­ten vaa­ti­mus­ten ja tarpeiden välillä sekä valit­se­maan huonojen vaih­toeh­to­jen väliltä. Perheelle aiheu­tet­tu tuska on ennen kaikkea yhteis­kun­nan aiheuttamaa.

Institutionalisoitu rasismi on hyvin kuvattu: se ilmenee sekä rajoi­te­tuis­sa mah­dol­li­suuk­sis­sa että koko­nais­val­tai­se­na tasa­ver­tai­suu­den kiel­tä­mi­se­nä. Saamelaisveri osoittaa myös, miten tiede – eri­tyi­ses­ti ant­ro­po­lo­gia – val­jas­tet­tiin 1930-luvulla rotuop­pei­neen syrjinnän perus­teek­si. Kallonmittaukset ja alas­to­mak­si pako­tet­tu­jen ihmisten kuvaa­mi­nen oli fyysisen kos­ke­mat­to­muu­den louk­kaa­mis­ta ja ihmi­syy­den kiis­tä­mis­tä. Uteliaisuus oli usein ekso­ti­soin­tia, joka asetti saa­me­lai­set katseen kohteena oleviksi kum­mal­li­suuk­sik­si tasa­ver­tais­ten toi­mi­joi­den sijasta. Elokuva on erittäin ahdistava kat­so­mis­ko­ke­mus. Vähemmistöjen edus­ta­jil­le kuvauk­sis­sa ei liene uutta, mutta kal­tai­sil­le­ni val­ta­väes­tön edus­ta­jil­le se tarjoaa väläh­dyk­siä siitä, mitä vähem­mis­töt ovat joutuneet kokemaan.

Elokuva antaa myös toivoa. Vaikka pää­hen­ki­lö kieltää saa­me­lai­suu­ten­sa, ovat hänen lapsensa ja lap­sen­lap­sen­sa kiin­nos­tu­nei­ta juu­ris­taan. Vastaavasti heidän saa­me­lai­set suku­lai­sen­sa toi­vot­ta­vat heidät ter­ve­tul­leik­si ja pitävät heitä osana sukuaan. Vuosikymmeniä jat­ku­nees­ta tukah­dut­ta­mi­ses­ta huo­li­mat­ta (etelä)saamen kieli ja kulttuuri ovat elossa, ja uudet suku­pol­vet kasvavat niihin. Erityisen hieno oli kuvaus poroe­lin­kei­non muu­tok­ses­ta. Elokuva esittää nyky­päi­vän poron­hoi­don muut­tu­va­na ja kek­se­li­ää­nä elin­kei­no­na eikä ekso­ti­soi­dun men­nei­syy­den jääntenä.

Saamelaisveri kuvaa saa­me­lais­kult­tuu­ria elävänä osana nyky­päi­vää sor­tu­mat­ta ekso­ti­soin­tiin tai tri­via­li­soin­tiin. Se on tar­peel­li­nen muistutus siitä, miten men­nei­syys vaikuttaa nykyiseen ja siitä, että Pohjoismaiden on syytä käsitellä avoimesti vähem­mis­töi­hin koh­dis­ta­maan­sa sortoa. Kun Tenojoen sopimus ja Jäämeren rata uhkaavat saa­me­lais­ten kult­tuu­ria ja elin­kei­no­ja, on korkea aika kuunnella heitä itseään kos­ke­vis­sa asioissa.

Kirjoittaja

Tuomas Tammisto on jatko-opiskelijana sosiaali- ja kulttuuriantropologian oppiaineessa Helsingin yliopistolla. Hän viimeistelee väitöskirjaansa laajamittaisten öljypalmu- ja hakkuuprojektien poliittisista vaikutuksista ja paikallisen maankäytön muutoksesta Papua-Uuden-Guinean maaseudulla.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

”Miten voit olla varma siitä, että jaksat paneutua samaan tutkimusaiheeseen neljän vuoden ajan?” Tämä on kysymys, johon moni alkuvaiheen väitöskirjatutkija joutuu vastaamaan sekä tuttavien kysellessä urakuulumisia että epävarmuuden peikon hiipiessä oman pään sisälle. Koska tutkin kaivoskiistoja ja ympäristönhallintaa, vastaan yleensä tällaisiin kysymyksiin tutkimusaiheeni yhteiskunnallista tärkeyttä liputtaen. ”Nämä asiat vaikuttavat erittäin paljon paikallisten ihmisen elämään ja aiheuttavat päänvaivaa viranomaisille ja poliitikoille, joten lisää tutkimusta tarvitaan”, saatan sanoa.

Kulttuurisen omimisen käsite on tullut tutuksi lähinnä iltapäivälehtien kohukirjoitusten ja television keskusteluohjelmien kautta, joissa vähemmistöjä kuvataan omimisesta ”loukkaantuneina”. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet ilmiön todelliset vaikutukset alkuperäiskansojen yhteiskunnalliseen ja kansainväliseen asemaan. Monet vähemmistöryhmät kokevat syrjintää käyttäessään julkisesti omien kulttuuriensa symboleita, vaikka samalla valtaväestö voi hyötyä näistä esimerkiksi taloudellisesti.

Hiljattain uutisoitiin tapauksesta, jossa erään vartiointiliikkeen esimiestehtävissä toiminut henkilö erotettiin työtehtävistään rasistisen Facebook-kirjoittelun vuoksi. Tapaus kertoo sosiaalisen median voimasta, sillä miehen kirjoitteluun kiinnitettiin huomiota alun perin eräällä keskustelupalstalla. Samalla tapaus on kuvaava esimerkki siitä, kuinka sosiaalinen media on tehnyt  yksityisen ja julkisen käsitteistä aiempaa hämärämpiä ja ongelmallisempia.