Kesällä ilmestynyt elokuva Saamelaisveri (Sameblod, ohj. Amanda Kernell 2017) kuvaa taidokkaasti niin arkipäivän kuin institutionaalisen rasismin aiheuttamaa kipua yksilöille ja yhteisöille. Elokuva sijoittuu pääosin 1930-luvun Ruotsiin. Sen keskiössä ovat saamelaislapset sisäoppilaitoksessa, jossa heitä ruotsalaistetaan kieltämällä muun muassa saamen puhuminen. Sekä arkipäiväinen että institutionalisoitu rasismi on kuvattu hyvin hienovaraisesti. Elokuva ei jätä epäilyksiä siitä, minkälaista vahinkoa saadaan aikaan kieltämällä kieli, halventamalla saamelaiskulttuuria ja kieltämällä tasavertainen ihmisyys. Vaikka elokuva sijoittuu Ruotsiin, pätee kuvaus Suomeenkin.
Saamelaisveri kuvaa kahden siskon elämää sisäoppilaitoksessa. He tekevät hyvin erilaisia valintoja ja rasismi vaikuttaa heihin eri tavoin, mutta molemmat kantavat sen aiheuttamia arpia – niin henkisiä kuin ruumiillisia – läpi elämänsä. Pääosassa on vanhempi sisko. Hän haluaa opettajaksi, mutta virallisen syrjinnän vuoksi hänen on piilotettava ja hylättävä saamelaisuutensa niin tehdäkseen. Elokuva kuvaa vähäeleisen liikuttavasti, kuinka päähenkilö pyrkii luovimaan ristiriitaisten henkilökohtaisten ja yhteiskunnallisten vaatimusten ja tarpeiden välillä sekä valitsemaan huonojen vaihtoehtojen väliltä. Perheelle aiheutettu tuska on ennen kaikkea yhteiskunnan aiheuttamaa.
Institutionalisoitu rasismi on hyvin kuvattu: se ilmenee sekä rajoitetuissa mahdollisuuksissa että kokonaisvaltaisena tasavertaisuuden kieltämisenä. Saamelaisveri osoittaa myös, miten tiede – erityisesti antropologia – valjastettiin 1930-luvulla rotuoppeineen syrjinnän perusteeksi. Kallonmittaukset ja alastomaksi pakotettujen ihmisten kuvaaminen oli fyysisen koskemattomuuden loukkaamista ja ihmisyyden kiistämistä. Uteliaisuus oli usein eksotisointia, joka asetti saamelaiset katseen kohteena oleviksi kummallisuuksiksi tasavertaisten toimijoiden sijasta. Elokuva on erittäin ahdistava katsomiskokemus. Vähemmistöjen edustajille kuvauksissa ei liene uutta, mutta kaltaisilleni valtaväestön edustajille se tarjoaa välähdyksiä siitä, mitä vähemmistöt ovat joutuneet kokemaan.
Elokuva antaa myös toivoa. Vaikka päähenkilö kieltää saamelaisuutensa, ovat hänen lapsensa ja lapsenlapsensa kiinnostuneita juuristaan. Vastaavasti heidän saamelaiset sukulaisensa toivottavat heidät tervetulleiksi ja pitävät heitä osana sukuaan. Vuosikymmeniä jatkuneesta tukahduttamisesta huolimatta (etelä)saamen kieli ja kulttuuri ovat elossa, ja uudet sukupolvet kasvavat niihin. Erityisen hieno oli kuvaus poroelinkeinon muutoksesta. Elokuva esittää nykypäivän poronhoidon muuttuvana ja kekseliäänä elinkeinona eikä eksotisoidun menneisyyden jääntenä.
Saamelaisveri kuvaa saamelaiskulttuuria elävänä osana nykypäivää sortumatta eksotisointiin tai trivialisointiin. Se on tarpeellinen muistutus siitä, miten menneisyys vaikuttaa nykyiseen ja siitä, että Pohjoismaiden on syytä käsitellä avoimesti vähemmistöihin kohdistamaansa sortoa. Kun Tenojoen sopimus ja Jäämeren rata uhkaavat saamelaisten kulttuuria ja elinkeinoja, on korkea aika kuunnella heitä itseään koskevissa asioissa.
