Jos kaikki puhuisivat englantia, maailma olisi parempi paikka

”Tiedepolitiikka näivettää suomen kielen”, otsikoi Helsingin Sanomat (17.1.). Lehden Vieraskynä-kir­joi­tuk­ses­sa vaa­dit­tiin suomelle enemmän arvoa tie­de­maa­il­mas­sa, jossa eri­tyi­ses­ti englan­nin­kie­li­nen jul­kai­se­mi­nen on yleis­ty­nyt. Hesarissa ilmaistu huoli on yleinen ja siitä on puhuttu jo vuosien ajan: tieteestä olisi enemmän kansalle ja kielelle hyötyä, jos sitä jul­kais­tai­siin kan­sal­li­sel­la kielellä. Suomen kieltä pitäisi monien mielestä vaalia myös siksi, että kieli on osa kan­sal­lis­ta iden­ti­teet­tiä. Kansallisten kielten tukemista perus­tel­laan myös viit­taa­mal­la Sapirin – Whorfin hypo­tee­siin, jonka mukaan kielen rakenne vaikuttaa puhujan havain­toi­hin ja koke­muk­siin maa­il­mas­ta. Mitä useampia kieliä, sen useampia tapoja kokea maailma.

Ja tottahan se on. Kieli on yksi monista asioista, jotka tekevät meistä sen, mitä me olemme. Englannin kielen leviä­mi­nen vähentää osin kult­tuu­ris­ta moni­muo­toi­suut­ta ja homo­ge­ni­soi ajattelua. Suomikin olisi paljon hete­ro­gee­ni­sem­pi, jos täällä olisi tusina viral­li­sia kieliä kahden sijaan. Suomenkielinen kansakin oppisi enemmän tieteestä, jos sitä teh­täi­siin enemmän suomeksi.

Mutta kie­lel­li­sel­lä moni­muo­toi­suu­del­la ja maa­il­man­kie­len vallan vas­tus­ta­mi­sel­la on hait­ta­puo­len­sa, josta ei juuri puhuta. Koska esi­mer­kik­si minun äidin­kie­le­ni on suomi, en pysty kes­kus­te­le­maan erityisen syväl­li­ses­ti kuin 0,07 % maapallon asuk­kai­den kanssa. Se on sama kuin jos asuisin Kolarin kunnassa ja pystyisin puhumaan syväl­li­ses­ti vain kola­ri­lais­ten, en muiden suo­ma­lais­ten kanssa. Varsinkin tiede on niin uni­ver­saa­li ilmiö, että sul­keu­tu­nei­den kie­lel­lis­ten loke­roi­den yllä­pi­tä­mi­sen arvo on kysee­na­lai­nen. Tutkimustulosten – eli maailmaa koskevan ymmär­ryk­sen – tulisi olla koko maailman, ei vain 0,07 % käytössä. Toki voisin käyttää aikaani siihen, että oppisin mah­dol­li­sim­man monen kielen erin­omai­sek­si puhujaksi. Mutta helpompaa olisi pärjätä yhdellä kielellä.

Kenties hamassa tule­vai­suu­des­sa englanti – tai vaikkapa man­da­rii­ni­kii­na – kehittyy niin vahvaksi maa­il­man­kie­lek­si, että suurin osa maapallon ihmisistä puhuu sitä kuin äidin­kiel­tään. Millainen valtava rikkaus olisikaan totaa­li­nen ”open access” kans­saih­mis­ten, vieraiden kult­tuu­rien ja kau­kais­ten maa­il­man­kat­so­mus­ten sisäl­töi­hin! Mikä ällis­tyt­tä­vä mah­dol­li­suus globaalin yhtei­sym­mär­ryk­sen edis­tä­mi­sel­le olisi yksi ja ainoa maa­il­man­kie­li! Ajatus ei ole uusi, koska yrityksiä maa­il­man­kie­len perus­ta­mi­sek­si — oli sitten kyse hepreasta tai espe­ran­tos­ta — on jo ollut. Helpompaa kuitenkin on yksin­ker­tai­ses­ti purkaa esteitä jo valmiiksi suositun kielen leviä­mi­sen tieltä.

Jotkut esittävät, että ihmiset eivät koskaan täy­del­li­ses­ti ymmär­täi­si toisiaan, vaikka puhui­si­vat samaa kieltä. Näin varmasti onkin, koska yhteinen kieli ei takaa yhtei­sym­mär­rys­tä. Mutta silti olisi valtava edis­ty­sas­kel, että mat­kus­taes­sa­ni mihin tahansa maahan, lukies­sa­ni mitä tahansa kirjaa, kat­soes­sa­ni mitä tahansa elokuvaa tai selail­les­sa­ni mitä tahansa netin sopukkaa ymmär­täi­sin, mitä laji­kump­pa­ni­ni sanoo. Pystyisin kes­kus­te­le­maan säästä, ruuasta ja rakkaista asioista – puhu­mat­ta­kaan filo­so­fias­ta, uskon­nos­ta, poli­tii­kas­ta ja etiikasta – kenen tahansa kanssa. Ehkä sen hintana olisi jon­ki­nas­tei­nen ajattelun tai maa­il­man­ko­ke­mi­sen stan­dar­di­soi­tu­mi­nen, mutta hinta on myös sillä, että maa­il­mas­sa on yli kuusi­tu­hat­ta kieltä ja ihmis­ryh­mää, joiden puhetta tai kir­joi­tus­ta suurin osa maa­il­mas­ta ei ymmärrä.

On kiel­tä­mät­tä kan­sal­lis­ta iden­ti­teet­tiä vah­vis­ta­vaa, että suomessa on sisu, saatana ja sija­muo­dot, eikä niitä pysty oppimaan kuin syn­ty­mäl­lä Suomeen tai olemalla erittäin moti­voi­tu­nut. Oma kieli auttaa ihmis­ryh­mää pysymään kult­tuu­ri­ses­ti uniikkina – mutta myös muille vieraana.

Kirjoittaja

Jukka Jouhki on etnologian dosentti ja antropologian lehtori Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitokselta. Hän on tutkinut mm. mobiiliteknologian käyttöä Intiassa, uususkonnollista yhteisöllisyyttä ja suomalaisjohtajia, media- ja uusmediakulttuuria Etelä-Koreassa, nationalismia ja kolonialismia, kasinoympäristöjä Macaossa sekä lapsiavioliittoja ja naisten ympärileikkauksia Gambiassa. Hän on The West Networkin johtaja (https://thewestnetwork.org) ja Human Technology -journaalin päätoimittaja.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Yhdysvaltojen ja Suomen presidentit pitivät Valkoisessa talossa lehdistötilaisuuden. Tapahtumassa juhlistettiin sitä, että on kulunut 100 vuotta siitä kun USA tunnusti Suomen itsenäisyyden eli suvereniteetin: yksinoikeuden hallita omaa aluettaan. Tilaisuus kääntyi kuitenkin isäntämaan sisäpolitiikan kiistoihin tavalla, joka kiinnitti huomiota itse USA:n suvereniteetin ongelmiin.

Semioottinen antropologia tarkastelee merkkejä ja merkityksiä. Siinä esitetään monenlaisia kysymyksiä: Miksi pukeudumme eri tavoin eri tilanteissa? Miten erilaiset merkkijärjestelmät, kuten kieli tai nuottikirjoitus, rakentuvat? Ja mikä eri merkkijärjestelmien keskinäinen suhde on? Esimerkiksi punainen voi olla joulun väri, merkki tulehduksesta tai käsky pysähtyä.

Kuşköy on eristäytynyt vuoristokylä Mustanmeren rannikolla Turkissa. Sen tuhatkunta asukasta ovat satojen vuosien ajan kommunikoineet viheltämällä, kielellä jota kutsutaan “lintukieleksi”. Kylän nimi merkitsee lintujen kylää.

Viime aikoina valtamediassa on nähty yhä enemmän sanaa “rodullistettu”. HS uutisoi tutkimuksesta, jonka mukaan poliisikoulutukseen tulisi sisällyttää mm. keskusteluja siitä, miten kohdata rodullistettuja vähemmistöjä. Rodullistaminen viittaa kansakunnan sisäisiin ja ulkoisiin valtasuhteisiin. Se viittaa prosesseihin, joiden kautta ihmisen ominaisuuksia aletaan pitää luonnollisina tai muuttumattomina.