Itsemurhista puhutaan nykyään lähinnä kahden m:n, miesten ja mielenterveysongelmien, yhteydessä. Naisten itsemurhien historiaa tarkasteleva tutkimukseni kuitenkin osoittaa, ettei käsitys ole ongelmaton. Ensinnäkin: myös naiset tekevät itsemurhia. Toisekseen: itsemurhat ovat moniulotteisia – niitä ei voida palauttaa jäännöksettömästi psyykeen eikä yksilöön.
Tämä artikkeli pohjautuu kulttuurihistorian väitöskirjaani. Tarkastelen 1800-luvun jälkipuolen Suomea ja naisten itsemurhia. Olen kiinnostunut ennen kaikkea siitä, miten sukupuoli ja luokka vaikuttivat itsemurhien tulkintaan. Jäljitän itsemurhalle annettuja merkityksiä ruumiinavaus- ja oikeudenkäyntipöytäkirjoista.
Rikollinen kuolema
Tutkimuskohteena 1800-luvun jälkipuoli on kiinnostava, sillä itsemurha oli tuolloin rikos, josta rangaistiin poikkeavalla hautauksella. Vuoden 1869 kirkkolain mukaan vakain tuumin tekonsa tehneet tuli haudata hiljaisuudessa, ilman kirkonkellojen soittoa, ruumissaattoa, puheita, saarnaa ja vain lähimmäisten läsnä ollessa. Mielentilan selvittämiseksi ruumis avattiin ja oikeudessa kuultiin todistajia, jotka valaisivat vainajan käytöstä ja elämää. Tuomioistuinprosessit avaavat kiinnostavan näkymän paitsi viranomaisten ja asiantuntijoiden myös maallikoiden itsemurhakäsityksiin.
Terve ruumis elannon takeena
Ei ollut tavatonta, että oikeudessa todistaneet maallikot – isännät, emännät, palkolliset ja niin edelleen – kertoivat fyysisistä sairauksista ja kivuista. Keuhkotautia sairastanut nainen oli todistajien mukaan halveksinut ”itseään heikkoutensa vuoksi”, kuumelasaretissa hoidettu rengin vaimo taas kärsinyt niin sietämättömistä säryistä, että ne saivat hänet ajattelemaan hirttäytymistä. Itsensä hukuttaneen naisen todistajat puolestaan kertoivat kärsineen ”koko ruumiin särystä ja [olleen] vakavasti sairas”.
Sairauksista, kivuista ja säryistä kertoneet todistajanlausunnot ovat ymmärrettäviä. 1800-luvun jälkipuolella sairaanhoito tai kipuja lievittävät lääkkeet eivät olleet kaikkien ulottuvilla, ja terveydenhoito ylipäätään oli – ainakin nykymittapuulla tarkasteltuna – kehittymätöntä.
Ruumiillinen työ, jota valtaosa väestöstä teki, kuitenkin edellytti työkykyistä ruumista. Terve ruumis oli elannon tae: ruumis toi leivän pöytään ja takasi selviytymisen. Toimintakykyisen, työtä tekevän ruumiin avulla yksilö saattoi myös lunastaa paikkansa yhteisössä, tehdä osansa hänelle kuuluneista töistä. Työkyvyn menettäminen tai sen alentuminen merkitsi siten henkilökohtaista katastrofia: ihmisestä tuli taakka, hän saattoi kokea menettäneensä ihmisarvonsa – oikeutensa elää.
Alaluokka kantaa riskit
Sairastuminen kohteli eri tavoin eri yhteiskuntaluokkia. Keski- ja yläluokka saattoi hoidattaa itseään kylpylöissä eikä heidän taloutensa ollut yhtä riippuvainen toimintakykyisestä ruumiista kuin köyhemmän kansanosan. Alaluokan tilanne oli toinen. Heidän kohdallaan yksikin vuoteessa vietetty päivä saattoi vaikuttaa varsin konkreettisesti elantoon. Sairastamisen mahdollisuudet olivat siten sidoksissa yhteiskuntaluokkaan: sairastuminen ja työkyvyn menettäminen oli erityisen kohtalokasta alaluokalle. Kyse ei kuitenkaan ollut yksin sairastamisen mahdollisuuksien ja yhteiskuntaluokan välisestä kytköksestä. Kyse oli myös luokka-aseman aiheuttamista terveyseroista. Raskas ruumiillinen työ altisti alaluokan fyysisille sairauksille, kivuille ja kolotuksille, jotka vaikuttivat edelleen paitsi elantoon myös elämänhaluun. Alaluokka altistui erilaisille riskeille kuin virkamiehinä, opettajina ja lääkäreinä toiminut keskiluokka: he tunsivat luokan kirjaimellisesti nahoissaan ja maksoivat luokka-asemansa pahimmillaan hengellään.
Sukupuoli tappaa!
Ruumiinavauksia tehneet keskiluokkaiset lääkärit liittivät maallikkoja useammin itsemurhat psyykkisiin häiriöihin. He viittasivat erilaisiin ruumiin poikkeavuuksiin, haavaisiin suoliin, tulehtuneisiin aivokalvoihin ja rasvaisiin sydämiin, ja yhdistivät ne vainajan kuolinhetkiseen mielentilaan, mielenhäiriöön.
Ruumiillisista poikkeavuuksista todistaneet ruumiinavauspöytäkirjat ilmentävät 1800-luvun jälkipuolen fysiologisen lääketieteen näkemystä psyykkisistä häiriöistä ruumiillisina, keskushermoston ja elinten poikkeavuuksiin ja häiriöihin palautuvina ilmiöinä. 1900-lukua kohti tultaessa pöytäkirjoissa yleistyivät viittaukset aivoihin. Syynä oli niin sanotun aivopatologisen selitysmallin yleistyminen: selitysmallin mukaan mielisairaudet olivat aivojen sairauksia. Tämä näkyi ruumiinavauspöytäkirjoissa lausuntoina, joissa mielenhäiriötä ja itsemurhaa selitettiin esimerkiksi tulehtuneilla aivokalvoilla.
Vaikka lääkärit useimmiten selittivät itsemurhia aivojen poikkeamilla, he saattoivat pitää syynä myös kohtua ja kuukautisia. Tällöin he viittasivat esimerkiksi kohdusta löytyneeseen kystaan, ja liittivät sen mielenhäiriöön ja sitä kautta itsemurhaan. Ruumiinavauksissa oli siten läsnä paitsi aivopatologinen selitymalli myös 1800-luvun lääketieteessä toistunut mielisairauksien gynekologinen, naisen sukupuolielinten ja psyykkisten häiriöiden välistä yhteyttä painottanut selitysmalli. Malli patologisoi naisen ruumiin, sen elimet ja normaalit ruumiintoiminnot. Naiseudesta tuli selittävä tekijä: itsemurha määrittyi sukupuolesta – naiseudesta – kummunneeksi teoksi.Naisten ja miesten itsemurhia ylipäätään selitettiin 1800-luvun (lääke)tieteellisissä itsemurhatutkimuksissa eri tavoin. Miesten itsemurhat liitettiin herkemmin alkoholiin ja taloudellisiin vaikeuksiin, naisten taas paitsi ruumiillisiin poikkeavuuksiin myös esimerkiksi romanttisiin pettymyksiin.
Sukupuolittuneet selitysmallit kantoivat pitkälle 1900-luvun puolelle. 1930-luvulla oikeuslääketieteen professori Oiva Elo totesi naisten olevan suuremmassa määrin psykopatologisia kuin miesten, sillä heidän ruumiistaan löytyi enemmän “kystisten munasarjojen” kaltaisia patologisia poikkeavuuksia kuin miesten vastaavista. 1940-luvun lopulla sosiologi Veli Verkko viittasi niin ikään sisäsyntyisiin tekijöihin selittäessään naisten itsemurhia. Miesten itsemurhat Verkko sitä vastoin liitti ulkosyntyisiin tekijöihin, ennen muuta alkoholiin. Naisten itsemurhat ankkuroituivat siten tiukasti ruumiiseen ja naiseuteen: sukupuoli koitui naisen kohtaloksi.
Lihaan langenneet
Kohdun ja kuukautisten ohella sukupuoli oli läsnä 1800-luvun jälkipuolen ruumiinavauksissa toisellakin tapaa. Ruumiinavauspöytäkirjoista löytyy merkintöjä, joissa lääkärit kommentoivat immenkalvoa, useimmiten puuttuvaa sellaista.
Immenkalvoa koskevilla huomioilla ei ollut mitään tekemistä ruumiinavauksen tarkoituksen, mielentilan ja kuolinsyyn määrittämisen, kanssa. Pikemminkin kyse oli keskiluokkaisesta sukupuolimoraalista ja siihen kuuluneesta, erityisesti naisiin kohdistuneesta velvoitteesta säästää seksuaalisuus avioliittoon. Ruumiinavaus tarjosi tilaisuuden valvoa velvoitteen toteutumista tehokkaimmalla mahdollisella tavalla – tarkistamalla, oliko siveyden sinetiksi oletettu immenkalvo paikallaan.
Tarkkailun kohteeksi joutuivat eritoten nuoret, joiden siveyteen lääkärit kiinnittivät muita ikäryhmiä useammin huomiota. Ikä määrittyi riskitekijäksi: nuorten katsottiin olevan erityisen alttiita lankeamaan lihan houkutuksiin. Tämä päti myös alaluokkaan, jota keskiluokka, lääkärit mukaan lukien, piti seksuaaliseen hillittömyyteen taipuvaisena. Aivan erityisen uhan keskiluokkaisessa katsannossa muodostivat alaluokan naiset, joiden hillittömäksi määritelty seksuaalisuus uhkasi keskiluokan (perhe)arvoja. Kun tämä yhdistyi siihen, että valtaosa ruumiinavauksiin päätyneistä, immenkalvoa vailla olleista vainajista oli alaluokan naisia, keskiluokkainen käsitys alaluokan seksuaalisuudesta siveettömyydestä sai lisäpontta. Alaluokka oli siveetön.
Tirkistelyä ja arveluttavia käytäntöjä
Osa ruumiinavauksia tehneistä lääkäreistä meni immenkalvon tarkastamista pidemmälle. Ruumiinavauspöytäkirjoista löytyy merkintöjä, joissa lääkäri totesi emättimen aukon olleen ”hyvästi sormen mentävä”. Elävien kohdalla tällaista ruumiiseen tunkeutumista olisi pidetty halventavana. Gynekologinen sisätarkastus määrittyi – ainakin keskiluokkaisessa katsannossa – toimenpiteeksi, joka asemoi ja alensi naisen prostituoidun asemaan.
Itsemurhaajien kohdalla ruumiinavaus ei myöskään edellyttänyt emättimen koon mittaamista. Nykynäkökulmasta katsottuna kyse oli voyeurismista, tirkistelystä, joka ilmensi 1800-luvun lääketieteen tuntemaa, lähes pakkomielteen omaista kiinnostusta naisen seksuaalisuutta kohtaan. Itsemurhaajien kohdalla pakkomielle sai vähintäänkin arveluttavia ilmenemismuotoja.
Mielenterveysongelmat – yksinkertainen vastaus monimutkaiseen ilmiöön?
Itsemurha hahmottui 1800-luvun jälkipuolen yhteiskunnassa miehiin liitetyksi teoksi: kun 1800-luvun lopulla miesten itsemurhien määrä 100 000 asukasta kohden oli aikalaistilastojen mukaan 7,8, naisten vastaava luku oli 1,8. Se, että miehet tappoivat itsensä naisia useammin, vaikutti itsemurhia koskeneeseen ymmärrykseen. Itsemurhia pidettiin etupäässä miesten kuolintapana.
Tutkimusaineistoni kuitenkin osoittaa, ettei itsemurha ollut yksinomaan miesten teko. Se ei myöskään ollut, niin kuin aikakauden lääketiede usein tulkitsi itsemurhan olevan, palautettavissa jäännöksettömästi psyykeen. Pikemminkin päinvastoin. Kyse oli moniulotteisesta ilmiöstä, jonka taustalla oli paitsi psyykkisiä myös fyysisiä sairauksia, arvottomuuden tunteita, työkyvyttömyyttä – siis tekijöitä, joista nykyään ehkä puhuttaisiin syrjäytymisenä.
Itsemurhien moninaisuuden puolesta puhuva tutkimukseni tuokin esille nykykeskustelun kipukohdat, yksipuoliset itsemurhakäsitykset. Mikäli huomio keskitetään yksinomaan miehiin ja mielenterveyteen, itsemurhia koskeva ymmärrys on vaarassa kapeutua. Tällä voi olla kohtalokkaita seurauksia. Naisten itsemurhariski jää tunnistamatta ja itsemurhien taustalla olevat laajemmat, yhteiskunnalliset ja kulttuuriset tekijät, perkaamatta.Itsemurhien taustalla voi olla sairauksien, kipujen, työttömyyden, ulkopuolisuuden tunteen ja huono-osaisuuden kaltaisia, yksilöt ylittäviä yhteiskunnallisia tekijöitä. Tekijät saattavat punoutua yhteen: sairaus aiheuttaa kipuja, kipu ja sairaudet työkyvyttömyyttä ja työttömyyttä, työttömyys ulkopuolisuutta, osattomuutta ja huono-osaisuutta. Tappava noidankehä on valmis.
Mielenterveysongelmia painottavan näkökulman ongelmana onkin se, että se yksilöi itsemurhan liiaksi. Itsemurha hahmottuu teoksi, joka palautuu mielenterveysongelmista kärsivään henkilöön –yksilöön. Asetelma voi houkutella nostamaan kädet pystyyn: mitään ei voida tehdä, koska vika on yksilössä. Itsemurha epäpolitisoituu. Mielenterveysongelmista puhuminen ei siksi riitä vaan olisi pohdittava myös niiden taustalla olevia tekijöitä.
Toimitus
- Podcast-lukija: Siiri Sandberg
- Verkkotaitto: Marjatta Kuisma
Noin se usein on. Miehenä olen tutkinut ”naisten sielunelämää” monien lähisukuni naisten ja entisen kihlattuni (jonka yhteiskunta ”ajoi melkein hulluksi” puolikuntoisuuden takia) silmin. Niistä näkyy monen eri sukupolven ja monen eri ”nykyisen aikakauden” eri piirteet ja erilaiset kasvot.