Epäpoliittinen itsemurha

Itsemurhista puhutaan nykyään lähinnä kahden m:n, miesten ja mie­len­ter­vey­son­gel­mien, yhtey­des­sä. Naisten itse­mur­hien historiaa tar­kas­te­le­va tut­ki­muk­se­ni kuitenkin osoittaa, ettei käsitys ole ongel­ma­ton. Ensinnäkin: myös naiset tekevät itse­mur­hia. Toisekseen: itse­mur­hat ovat moniu­lot­tei­sia – niitä ei voida palauttaa jään­nök­set­tö­mäs­ti psyykeen eikä yksilöön.

Tämä artikkeli pohjautuu kult­tuu­ri­his­to­rian väi­tös­kir­jaa­ni. Tarkastelen 1800-luvun jäl­ki­puo­len Suomea ja naisten itse­mur­hia. Olen kiin­nos­tu­nut ennen kaikkea siitä, miten sukupuoli ja luokka vai­kut­ti­vat itse­mur­hien tul­kin­taan. Jäljitän itse­mur­hal­le annettuja mer­ki­tyk­siä ruu­mii­na­vaus- ja oikeu­den­käyn­ti­pöy­tä­kir­jois­ta. 

Rikollinen kuolema

Tutkimuskohteena 1800-luvun jäl­ki­puo­li on kiin­nos­ta­va, sillä itsemurha oli tuolloin rikos, josta ran­gais­tiin poik­kea­val­la hau­tauk­sel­la. Vuoden 1869 kirk­ko­lain mukaan vakain tuumin tekonsa tehneet tuli haudata hil­jai­suu­des­sa, ilman kir­kon­kel­lo­jen soittoa, ruu­mis­saat­toa, puheita, saarnaa ja vain lähim­mäis­ten läsnä ollessa. Mielentilan sel­vit­tä­mi­sek­si ruumis avattiin ja oikeu­des­sa kuultiin todis­ta­jia, jotka valai­si­vat vainajan käytöstä ja elämää. Tuomioistuinprosessit avaavat kiin­nos­ta­van näkymän paitsi viran­omais­ten ja asian­tun­ti­joi­den myös maal­li­koi­den itse­mur­ha­kä­si­tyk­siin.

pexels-photo-613431

Terve ruumis elannon takeena

Ei ollut tavatonta, että oikeu­des­sa todis­ta­neet maallikot – isännät, emännät, pal­kol­li­set ja niin edelleen – kertoivat fyy­si­sis­tä sai­rauk­sis­ta ja kivuista. Keuhkotautia sai­ras­ta­nut nainen oli todis­ta­jien mukaan hal­vek­si­nut ”itseään heik­kou­ten­sa vuoksi”, kuu­me­la­sa­re­tis­sa hoidettu rengin vaimo taas kärsinyt niin sie­tä­mät­tö­mis­tä säryistä, että ne saivat hänet ajat­te­le­maan hirt­täy­ty­mis­tä. Itsensä hukut­ta­neen naisen todis­ta­jat puo­les­taan kertoivat kärsineen ”koko ruumiin särystä ja [olleen] vakavasti sairas”.

Sairauksista, kivuista ja säryistä kertoneet todis­ta­jan­lausun­not ovat ymmär­ret­tä­viä. 1800-luvun jäl­ki­puo­lel­la sai­raan­hoi­to tai kipuja lie­vit­tä­vät lääkkeet eivät olleet kaikkien ulot­tu­vil­la, ja ter­vey­den­hoi­to yli­pää­tään oli — ainakin nyky­mit­ta­puul­la tar­kas­tel­tu­na — kehit­ty­mä­tön­tä.

Ruumiillinen työ, jota valtaosa väestöstä teki, kuitenkin edellytti työ­ky­kyis­tä ruumista. Terve ruumis oli elannon tae: ruumis toi leivän pöytään ja takasi sel­viy­ty­mi­sen. Toimintakykyisen, työtä tekevän ruumiin avulla yksilö saattoi myös lunastaa paikkansa yhtei­sös­sä, tehdä osansa hänelle kuu­lu­neis­ta töistä. Työkyvyn menet­tä­mi­nen tai sen alen­tu­mi­nen merkitsi siten hen­ki­lö­koh­tais­ta kata­stro­fia: ihmisestä tuli taakka, hän saattoi kokea menet­tä­neen­sä ihmi­sar­von­sa – oikeu­ten­sa elää.

Alaluokka kantaa riskit

Sairastuminen kohteli eri tavoin eri yhteis­kun­ta­luok­kia. Keski- ja yläluokka saattoi hoidattaa itseään kyl­py­löis­sä eikä heidän talou­ten­sa ollut yhtä riip­pu­vai­nen toi­min­ta­ky­kyi­ses­tä ruumiista kuin köyhemmän kan­san­osan. Alaluokan tilanne oli toinen. Heidän koh­dal­laan yksikin vuoteessa vietetty päivä saattoi vaikuttaa varsin kon­kreet­ti­ses­ti elantoon. Sairastamisen mah­dol­li­suu­det olivat siten sidok­sis­sa yhteis­kun­ta­luok­kaan: sai­ras­tu­mi­nen ja työkyvyn menet­tä­mi­nen oli erityisen koh­ta­lo­kas­ta ala­luo­kal­le.

travel-3034459_1920

Kyse ei kui­ten­kaan ollut yksin sai­ras­ta­mi­sen mah­dol­li­suuk­sien ja yhteis­kun­ta­luo­kan välisestä kyt­kök­ses­tä. Kyse oli myös luokka-aseman aiheut­ta­mis­ta ter­vey­se­rois­ta. Raskas ruu­miil­li­nen työ altisti alaluokan fyy­si­sil­le sai­rauk­sil­le, kivuille ja kolo­tuk­sil­le, jotka vai­kut­ti­vat edelleen paitsi elantoon myös elä­män­ha­luun. Alaluokka altistui eri­lai­sil­le riskeille kuin vir­ka­mie­hi­nä, opet­ta­ji­na ja lää­kä­rei­nä toiminut kes­ki­luok­ka: he tunsivat luokan kir­jai­mel­li­ses­ti nahois­saan ja maksoivat luokka-asemansa pahim­mil­laan hen­gel­lään.

Sukupuoli tappaa!

Ruumiinavauksia tehneet kes­ki­luok­kai­set lääkärit liittivät maal­lik­ko­ja useammin itse­mur­hat psyyk­ki­siin häi­riöi­hin. He viit­ta­si­vat eri­lai­siin ruumiin poik­kea­vuuk­siin, haa­vai­siin suoliin, tuleh­tu­nei­siin aivo­kal­voi­hin ja ras­vai­siin sydämiin, ja yhdis­ti­vät ne vainajan kuo­lin­het­ki­seen mie­len­ti­laan, mie­len­häi­ri­öön.

Ruumiillisista poik­kea­vuuk­sis­ta todis­ta­neet ruu­mii­na­vaus­pöy­tä­kir­jat ilmen­tä­vät 1800-luvun jäl­ki­puo­len fysio­lo­gi­sen lää­ke­tie­teen näkemystä psyyk­ki­sis­tä häi­riöis­tä ruu­miil­li­si­na, kes­kus­her­mos­ton ja elinten poik­kea­vuuk­siin ja häi­riöi­hin palau­tu­vi­na ilmiöinä. 1900-lukua kohti tultaessa pöy­tä­kir­jois­sa yleis­tyi­vät viit­tauk­set aivoihin. Syynä oli niin sanotun aivo­pa­to­lo­gi­sen seli­tys­mal­lin yleis­ty­mi­nen: seli­tys­mal­lin mukaan mie­li­sai­rau­det olivat aivojen sai­rauk­sia. Tämä näkyi ruu­mii­na­vaus­pöy­tä­kir­jois­sa lausun­toi­na, joissa mie­len­häi­riö­tä ja itse­mur­haa seli­tet­tiin esi­mer­kik­si tuleh­tu­neil­la aivo­kal­voil­la.

Vaikka lääkärit useim­mi­ten selit­ti­vät itse­mur­hia aivojen poik­kea­mil­la, he saat­toi­vat pitää syynä myös kohtua ja kuu­kau­ti­sia. Tällöin he viit­ta­si­vat esi­mer­kik­si kohdusta löy­ty­nee­seen kystaan, ja liittivät sen mie­len­häi­ri­öön ja sitä kautta itse­mur­haan. Ruumiinavauksissa oli siten läsnä paitsi aivo­pa­to­lo­gi­nen seli­ty­mal­li myös 1800-luvun lää­ke­tie­tees­sä toistunut mie­li­sai­rauk­sien gyne­ko­lo­gi­nen, naisen suku­puo­lie­lin­ten ja psyyk­kis­ten häi­riöi­den välistä yhteyttä pai­not­ta­nut seli­tys­mal­li. Malli pato­lo­gi­soi naisen ruumiin, sen elimet ja normaalit ruu­miin­toi­min­not. Naiseudesta tuli selittävä tekijä: itsemurha määrittyi suku­puo­les­ta – nai­seu­des­ta – kum­mun­neek­si teoksi.

sculpture-naked-bosom-breasts-38444_Fotor

Naisten ja miesten itse­mur­hia yli­pää­tään seli­tet­tiin 1800-luvun (lääke)tieteellisissä itse­mur­ha­tut­ki­muk­sis­sa eri tavoin. Miesten itse­mur­hat lii­tet­tiin herkemmin alko­ho­liin ja talou­del­li­siin vai­keuk­siin, naisten taas paitsi ruu­miil­li­siin poik­kea­vuuk­siin myös esi­mer­kik­si romant­ti­siin pet­ty­myk­siin.

Sukupuolittuneet seli­tys­mal­lit kantoivat pitkälle 1900-luvun puolelle. 1930-luvulla oikeus­lää­ke­tie­teen pro­fes­so­ri Oiva Elo totesi naisten olevan suu­rem­mas­sa määrin psy­ko­pa­to­lo­gi­sia kuin miesten, sillä heidän ruu­miis­taan löytyi enemmän “kystisten muna­sar­jo­jen” kaltaisia pato­lo­gi­sia poik­kea­vuuk­sia kuin miesten vas­taa­vis­ta. 1940-luvun lopulla sosiologi Veli Verkko viittasi niin ikään sisä­syn­tyi­siin teki­jöi­hin selit­täes­sään naisten itse­mur­hia. Miesten itse­mur­hat Verkko sitä vastoin liitti ulko­syn­tyi­siin teki­jöi­hin, ennen muuta alko­ho­liin. Naisten itse­mur­hat ank­ku­roi­tui­vat siten tiukasti ruu­mii­seen ja nai­seu­teen: sukupuoli koitui naisen koh­ta­lok­si. 

Lihaan langenneet

Kohdun ja kuu­kau­tis­ten ohella sukupuoli oli läsnä 1800-luvun jäl­ki­puo­len ruu­mii­na­vauk­sis­sa toi­sel­la­kin tapaa. Ruumiinavauspöytäkirjoista löytyy mer­kin­tö­jä, joissa lääkärit kom­men­toi­vat immen­kal­voa, useim­mi­ten puuttuvaa sellaista.

Immenkalvoa kos­ke­vil­la huo­mioil­la ei ollut mitään tekemistä ruu­mii­na­vauk­sen tar­koi­tuk­sen, mie­len­ti­lan ja kuo­lin­syyn mää­rit­tä­mi­sen, kanssa. Pikemminkin kyse oli kes­ki­luok­kai­ses­ta suku­puo­li­mo­raa­lis­ta ja siihen kuu­lu­nees­ta, eri­tyi­ses­ti naisiin koh­dis­tu­nees­ta vel­voit­tees­ta säästää sek­su­aa­li­suus avio­liit­toon. Ruumiinavaus tarjosi tilai­suu­den valvoa vel­voit­teen toteu­tu­mis­ta tehok­kaim­mal­la mah­dol­li­sel­la tavalla – tar­kis­ta­mal­la, oliko siveyden sinetiksi oletettu immen­kal­vo pai­kal­laan.

Tarkkailun kohteeksi joutuivat eritoten nuoret, joiden siveyteen lääkärit kiin­nit­ti­vät muita ikäryhmiä useammin huomiota. Ikä määrittyi ris­ki­te­ki­jäk­si: nuorten kat­sot­tiin olevan erityisen alttiita lan­kea­maan lihan hou­ku­tuk­siin.

sculpture-3071949_1920

Tämä päti myös ala­luok­kaan, jota kes­ki­luok­ka, lääkärit mukaan lukien, piti sek­su­aa­li­seen hil­lit­tö­myy­teen tai­pu­vai­se­na. Aivan erityisen uhan kes­ki­luok­kai­ses­sa kat­san­nos­sa muo­dos­ti­vat alaluokan naiset, joiden hil­lit­tö­mäk­si mää­ri­tel­ty sek­su­aa­li­suus uhkasi kes­ki­luo­kan (perhe)arvoja. Kun tämä yhdistyi siihen, että valtaosa ruu­mii­na­vauk­siin pää­ty­neis­tä, immen­kal­voa vailla olleista vai­na­jis­ta oli alaluokan naisia, kes­ki­luok­kai­nen käsitys alaluokan sek­su­aa­li­suu­des­ta siveet­tö­myy­des­tä sai lisä­pont­ta. Alaluokka oli siveetön.

Tirkistelyä ja arveluttavia käytäntöjä

Osa ruu­mii­na­vauk­sia tehneistä lää­kä­reis­tä meni immen­kal­von tar­kas­ta­mis­ta pidem­mäl­le. Ruumiinavauspöytäkirjoista löytyy mer­kin­tö­jä, joissa lääkäri totesi emättimen aukon olleen ”hyvästi sormen mentävä”. Elävien kohdalla tällaista ruu­mii­seen tun­keu­tu­mis­ta olisi pidetty hal­ven­ta­va­na. Gynekologinen sisä­tar­kas­tus määrittyi – ainakin kes­ki­luok­kai­ses­sa kat­san­nos­sa – toi­men­pi­teek­si, joka asemoi ja alensi naisen pros­ti­tuoi­dun asemaan.

Itsemurhaajien kohdalla ruu­mii­na­vaus ei myöskään edel­lyt­tä­nyt emättimen koon mit­taa­mis­ta. Nykynäkökulmasta kat­sot­tu­na kyse oli voyeu­ris­mis­ta, tir­kis­te­lys­tä, joka ilmensi 1800-luvun lää­ke­tie­teen tuntemaa, lähes pak­ko­miel­teen omaista kiin­nos­tus­ta naisen sek­su­aa­li­suut­ta kohtaan. Itsemurhaajien kohdalla pak­ko­miel­le sai vähin­tään­kin arve­lut­ta­via ilme­ne­mis­muo­to­ja.

Mielenterveysongelmat – yksinkertainen vastaus monimutkaiseen ilmiöön?

Itsemurha hahmottui 1800-luvun jäl­ki­puo­len yhteis­kun­nas­sa miehiin lii­te­tyk­si teoksi: kun 1800-luvun lopulla miesten itse­mur­hien määrä 100 000 asukasta kohden oli aika­lais­ti­las­to­jen mukaan 7,8, naisten vastaava luku oli 1,8. Se, että miehet tappoivat itsensä naisia useammin, vaikutti itse­mur­hia kos­ke­nee­seen ymmär­ryk­seen. Itsemurhia pidettiin etupäässä miesten kuo­lin­ta­pa­na.

Tutkimusaineistoni kuitenkin osoittaa, ettei itsemurha ollut yksi­no­maan miesten teko. Se ei myöskään ollut, niin kuin aika­kau­den lää­ke­tie­de usein tulkitsi itse­mur­han olevan, palau­tet­ta­vis­sa jään­nök­set­tö­mäs­ti psyykeen. Pikemminkin päin­vas­toin. Kyse oli moniu­lot­tei­ses­ta ilmiöstä, jonka taustalla oli paitsi psyyk­ki­siä myös fyysisiä sai­rauk­sia, arvot­to­muu­den tunteita, työ­ky­vyt­tö­myyt­tä – siis tekijöitä, joista nykyään ehkä puhut­tai­siin syr­jäy­ty­mi­se­nä.

Itsemurhien moni­nai­suu­den puolesta puhuva tut­ki­muk­se­ni tuokin esille nyky­kes­kus­te­lun kipu­koh­dat, yksi­puo­li­set itse­mur­ha­kä­si­tyk­set. Mikäli huomio kes­ki­te­tään yksi­no­maan miehiin ja mie­len­ter­vey­teen, itse­mur­hia koskeva ymmärrys on vaarassa kapeutua. Tällä voi olla koh­ta­lok­kai­ta seu­rauk­sia. Naisten itse­mur­ha­ris­ki jää tun­nis­ta­mat­ta ja itse­mur­hien taustalla olevat laajemmat, yhteis­kun­nal­li­set ja kult­tuu­ri­set tekijät, per­kaa­mat­ta.

sad-clown-1279878_1920

Itsemurhien taustalla voi olla sai­rauk­sien, kipujen, työt­tö­myy­den, ulko­puo­li­suu­den tunteen ja huono-osai­suu­den kaltaisia, yksilöt ylittäviä yhteis­kun­nal­li­sia tekijöitä. Tekijät saattavat punoutua yhteen: sairaus aiheuttaa kipuja, kipu ja sairaudet työ­ky­vyt­tö­myyt­tä ja työt­tö­myyt­tä, työt­tö­myys ulko­puo­li­suut­ta, osat­to­muut­ta ja huono-osai­suut­ta. Tappava noi­dan­ke­hä on valmis.

Mielenterveysongelmia pai­not­ta­van näkö­kul­man ongelmana onkin se, että se yksilöi itse­mur­han liiaksi. Itsemurha hahmottuu teoksi, joka palautuu mie­len­ter­vey­son­gel­mis­ta kärsivään henkilöön –yksilöön. Asetelma voi hou­ku­tel­la nostamaan kädet pystyyn: mitään ei voida tehdä, koska vika on yksilössä. Itsemurha epä­po­li­ti­soi­tuu. Mielenterveysongelmista puhuminen ei siksi riitä vaan olisi poh­dit­ta­va myös niiden taustalla olevia tekijöitä.

  • Podcast-lukija: Siiri Sandberg
  • Verkkotaitto: Marjatta Kuisma

Kirjoittaja

FT Anu Salmela on erikoistunut sukupuoleen, itsemurhiin ja kulttuuriseen (mielen)terveystutkimukseen.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Macker1992 13.9.2018 klo 15:39

    Noin se usein on. Miehenä olen tutkinut “naisten sie­lu­ne­lä­mää” monien lähi­su­ku­ni naisten ja entisen kih­lat­tu­ni (jonka yhteis­kun­ta “ajoi melkein hulluksi” puo­li­kun­toi­suu­den takia) silmin. Niistä näkyy monen eri suku­pol­ven ja monen eri “nykyisen aika­kau­den” eri piirteet ja erilaiset kasvot.

    Vastaa

Lue myös nämä:

Harva väri on niin sukupuolittunut kuin vaaleanpunainen. Englannin kielen “pink” kattaa laajan väriskaalan hennosta vaaleanpunaisesta pinkkiin. Vaaleanpunainen yhdistetään tyttöihin, feminiinisyyteen, viattomuuteen ja herkkyyteen. Värin sukupuolisidonnaisuus on kuitenkin suhteellisen uusi ilmiö.

Kuukautissuojien ja tamponien verotus ovat puhuttaneet mediassa. Minttu Mikkonen kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan kuukautissuojien arvonlisäveron laskemisesta ja totesi, että olisi aika puhua kuukautistasa-arvosta. Kuinka paljon tilaa tasa-arvon mallissamme on biologiselle ja sosiaaliselle erilaisuudelle?

Kuoleman jälkeinen elämä Suomessa on täynnä resurssien haaskausta. Voiko antropologia tarjota uusia ratkaisuja asiaan, ja tehdä kuolemasta vähäpäästöisempää? Heittoja-sarjassa esitellään vaihtoehtoja ekologisemmalle kuolemalle.

Jos ihminen kuolee avaruudessa, mitä tapahtuu ruumiille? Hautauskäytäntöjen oikea, kulttuurin mukainen noudattaminen on kaikkialla maailmassa hyvin tärkeää. Avaruudessa tapahtuvan kuoleman käsittelylle ei kuitenkaan vielä ole protokollaa. Suunnitelmissa oleva miehitetty lento Marsiin ja vielä villimmät visiot muiden planeettojen asuttamisesta pakottavat etsimään ratkaisua avaruudessa syntyvien ruumiiden ongelmaan.