Epäpoliittinen itsemurha

Itsemurhista puhutaan nykyään lähinnä kahden m:n, miesten ja mie­len­ter­vey­son­gel­mien, yhtey­des­sä. Naisten itse­mur­hien historiaa tar­kas­te­le­va tut­ki­muk­se­ni kuitenkin osoittaa, ettei käsitys ole ongel­ma­ton. Ensinnäkin: myös naiset tekevät itse­mur­hia. Toisekseen: itse­mur­hat ovat moniu­lot­tei­sia – niitä ei voida palauttaa jään­nök­set­tö­mäs­ti psyykeen eikä yksilöön.

Tämä artikkeli pohjautuu kult­tuu­ri­his­to­rian väi­tös­kir­jaa­ni. Tarkastelen 1800-luvun jäl­ki­puo­len Suomea ja naisten itse­mur­hia. Olen kiin­nos­tu­nut ennen kaikkea siitä, miten sukupuoli ja luokka vai­kut­ti­vat itse­mur­hien tul­kin­taan. Jäljitän itse­mur­hal­le annettuja mer­ki­tyk­siä ruu­mii­na­vaus- ja oikeu­den­käyn­ti­pöy­tä­kir­jois­ta. 

Rikollinen kuolema

Tutkimuskohteena 1800-luvun jäl­ki­puo­li on kiin­nos­ta­va, sillä itsemurha oli tuolloin rikos, josta ran­gais­tiin poik­kea­val­la hau­tauk­sel­la. Vuoden 1869 kirk­ko­lain mukaan vakain tuumin tekonsa tehneet tuli haudata hil­jai­suu­des­sa, ilman kir­kon­kel­lo­jen soittoa, ruu­mis­saat­toa, puheita, saarnaa ja vain lähim­mäis­ten läsnä ollessa. Mielentilan sel­vit­tä­mi­sek­si ruumis avattiin ja oikeu­des­sa kuultiin todis­ta­jia, jotka valai­si­vat vainajan käytöstä ja elämää. Tuomioistuinprosessit avaavat kiin­nos­ta­van näkymän paitsi viran­omais­ten ja asian­tun­ti­joi­den myös maal­li­koi­den itse­mur­ha­kä­si­tyk­siin.

pexels-photo-613431

Terve ruumis elannon takeena

Ei ollut tavatonta, että oikeu­des­sa todis­ta­neet maallikot – isännät, emännät, pal­kol­li­set ja niin edelleen – kertoivat fyy­si­sis­tä sai­rauk­sis­ta ja kivuista. Keuhkotautia sai­ras­ta­nut nainen oli todis­ta­jien mukaan hal­vek­si­nut ”itseään heik­kou­ten­sa vuoksi”, kuu­me­la­sa­re­tis­sa hoidettu rengin vaimo taas kärsinyt niin sie­tä­mät­tö­mis­tä säryistä, että ne saivat hänet ajat­te­le­maan hirt­täy­ty­mis­tä. Itsensä hukut­ta­neen naisen todis­ta­jat puo­les­taan kertoivat kärsineen ”koko ruumiin särystä ja [olleen] vakavasti sairas”.

Sairauksista, kivuista ja säryistä kertoneet todis­ta­jan­lausun­not ovat ymmär­ret­tä­viä. 1800-luvun jäl­ki­puo­lel­la sai­raan­hoi­to tai kipuja lie­vit­tä­vät lääkkeet eivät olleet kaikkien ulot­tu­vil­la, ja ter­vey­den­hoi­to yli­pää­tään oli — ainakin nyky­mit­ta­puul­la tar­kas­tel­tu­na — kehit­ty­mä­tön­tä.

Ruumiillinen työ, jota valtaosa väestöstä teki, kuitenkin edellytti työ­ky­kyis­tä ruumista. Terve ruumis oli elannon tae: ruumis toi leivän pöytään ja takasi sel­viy­ty­mi­sen. Toimintakykyisen, työtä tekevän ruumiin avulla yksilö saattoi myös lunastaa paikkansa yhtei­sös­sä, tehdä osansa hänelle kuu­lu­neis­ta töistä. Työkyvyn menet­tä­mi­nen tai sen alen­tu­mi­nen merkitsi siten hen­ki­lö­koh­tais­ta kata­stro­fia: ihmisestä tuli taakka, hän saattoi kokea menet­tä­neen­sä ihmi­sar­von­sa – oikeu­ten­sa elää.

Alaluokka kantaa riskit

Sairastuminen kohteli eri tavoin eri yhteis­kun­ta­luok­kia. Keski- ja yläluokka saattoi hoidattaa itseään kyl­py­löis­sä eikä heidän talou­ten­sa ollut yhtä riip­pu­vai­nen toi­min­ta­ky­kyi­ses­tä ruumiista kuin köyhemmän kan­san­osan. Alaluokan tilanne oli toinen. Heidän koh­dal­laan yksikin vuoteessa vietetty päivä saattoi vaikuttaa varsin kon­kreet­ti­ses­ti elantoon. Sairastamisen mah­dol­li­suu­det olivat siten sidok­sis­sa yhteis­kun­ta­luok­kaan: sai­ras­tu­mi­nen ja työkyvyn menet­tä­mi­nen oli erityisen koh­ta­lo­kas­ta ala­luo­kal­le.

travel-3034459_1920

Kyse ei kui­ten­kaan ollut yksin sai­ras­ta­mi­sen mah­dol­li­suuk­sien ja yhteis­kun­ta­luo­kan välisestä kyt­kök­ses­tä. Kyse oli myös luokka-aseman aiheut­ta­mis­ta ter­vey­se­rois­ta. Raskas ruu­miil­li­nen työ altisti alaluokan fyy­si­sil­le sai­rauk­sil­le, kivuille ja kolo­tuk­sil­le, jotka vai­kut­ti­vat edelleen paitsi elantoon myös elä­män­ha­luun. Alaluokka altistui eri­lai­sil­le riskeille kuin vir­ka­mie­hi­nä, opet­ta­ji­na ja lää­kä­rei­nä toiminut kes­ki­luok­ka: he tunsivat luokan kir­jai­mel­li­ses­ti nahois­saan ja maksoivat luokka-asemansa pahim­mil­laan hen­gel­lään.

Sukupuoli tappaa!

Ruumiinavauksia tehneet kes­ki­luok­kai­set lääkärit liittivät maal­lik­ko­ja useammin itse­mur­hat psyyk­ki­siin häi­riöi­hin. He viit­ta­si­vat eri­lai­siin ruumiin poik­kea­vuuk­siin, haa­vai­siin suoliin, tuleh­tu­nei­siin aivo­kal­voi­hin ja ras­vai­siin sydämiin, ja yhdis­ti­vät ne vainajan kuo­lin­het­ki­seen mie­len­ti­laan, mie­len­häi­ri­öön.

Ruumiillisista poik­kea­vuuk­sis­ta todis­ta­neet ruu­mii­na­vaus­pöy­tä­kir­jat ilmen­tä­vät 1800-luvun jäl­ki­puo­len fysio­lo­gi­sen lää­ke­tie­teen näkemystä psyyk­ki­sis­tä häi­riöis­tä ruu­miil­li­si­na, kes­kus­her­mos­ton ja elinten poik­kea­vuuk­siin ja häi­riöi­hin palau­tu­vi­na ilmiöinä. 1900-lukua kohti tultaessa pöy­tä­kir­jois­sa yleis­tyi­vät viit­tauk­set aivoihin. Syynä oli niin sanotun aivo­pa­to­lo­gi­sen seli­tys­mal­lin yleis­ty­mi­nen: seli­tys­mal­lin mukaan mie­li­sai­rau­det olivat aivojen sai­rauk­sia. Tämä näkyi ruu­mii­na­vaus­pöy­tä­kir­jois­sa lausun­toi­na, joissa mie­len­häi­riö­tä ja itse­mur­haa seli­tet­tiin esi­mer­kik­si tuleh­tu­neil­la aivo­kal­voil­la.

Vaikka lääkärit useim­mi­ten selit­ti­vät itse­mur­hia aivojen poik­kea­mil­la, he saat­toi­vat pitää syynä myös kohtua ja kuu­kau­ti­sia. Tällöin he viit­ta­si­vat esi­mer­kik­si kohdusta löy­ty­nee­seen kystaan, ja liittivät sen mie­len­häi­ri­öön ja sitä kautta itse­mur­haan. Ruumiinavauksissa oli siten läsnä paitsi aivo­pa­to­lo­gi­nen seli­ty­mal­li myös 1800-luvun lää­ke­tie­tees­sä toistunut mie­li­sai­rauk­sien gyne­ko­lo­gi­nen, naisen suku­puo­lie­lin­ten ja psyyk­kis­ten häi­riöi­den välistä yhteyttä pai­not­ta­nut seli­tys­mal­li. Malli pato­lo­gi­soi naisen ruumiin, sen elimet ja normaalit ruu­miin­toi­min­not. Naiseudesta tuli selittävä tekijä: itsemurha määrittyi suku­puo­les­ta – nai­seu­des­ta – kum­mun­neek­si teoksi.

sculpture-naked-bosom-breasts-38444_Fotor

Naisten ja miesten itse­mur­hia yli­pää­tään seli­tet­tiin 1800-luvun (lääke)tieteellisissä itse­mur­ha­tut­ki­muk­sis­sa eri tavoin. Miesten itse­mur­hat lii­tet­tiin herkemmin alko­ho­liin ja talou­del­li­siin vai­keuk­siin, naisten taas paitsi ruu­miil­li­siin poik­kea­vuuk­siin myös esi­mer­kik­si romant­ti­siin pet­ty­myk­siin.

Sukupuolittuneet seli­tys­mal­lit kantoivat pitkälle 1900-luvun puolelle. 1930-luvulla oikeus­lää­ke­tie­teen pro­fes­so­ri Oiva Elo totesi naisten olevan suu­rem­mas­sa määrin psy­ko­pa­to­lo­gi­sia kuin miesten, sillä heidän ruu­miis­taan löytyi enemmän “kystisten muna­sar­jo­jen” kaltaisia pato­lo­gi­sia poik­kea­vuuk­sia kuin miesten vas­taa­vis­ta. 1940-luvun lopulla sosiologi Veli Verkko viittasi niin ikään sisä­syn­tyi­siin teki­jöi­hin selit­täes­sään naisten itse­mur­hia. Miesten itse­mur­hat Verkko sitä vastoin liitti ulko­syn­tyi­siin teki­jöi­hin, ennen muuta alko­ho­liin. Naisten itse­mur­hat ank­ku­roi­tui­vat siten tiukasti ruu­mii­seen ja nai­seu­teen: sukupuoli koitui naisen koh­ta­lok­si. 

Lihaan langenneet

Kohdun ja kuu­kau­tis­ten ohella sukupuoli oli läsnä 1800-luvun jäl­ki­puo­len ruu­mii­na­vauk­sis­sa toi­sel­la­kin tapaa. Ruumiinavauspöytäkirjoista löytyy mer­kin­tö­jä, joissa lääkärit kom­men­toi­vat immen­kal­voa, useim­mi­ten puuttuvaa sellaista.

Immenkalvoa kos­ke­vil­la huo­mioil­la ei ollut mitään tekemistä ruu­mii­na­vauk­sen tar­koi­tuk­sen, mie­len­ti­lan ja kuo­lin­syyn mää­rit­tä­mi­sen, kanssa. Pikemminkin kyse oli kes­ki­luok­kai­ses­ta suku­puo­li­mo­raa­lis­ta ja siihen kuu­lu­nees­ta, eri­tyi­ses­ti naisiin koh­dis­tu­nees­ta vel­voit­tees­ta säästää sek­su­aa­li­suus avio­liit­toon. Ruumiinavaus tarjosi tilai­suu­den valvoa vel­voit­teen toteu­tu­mis­ta tehok­kaim­mal­la mah­dol­li­sel­la tavalla – tar­kis­ta­mal­la, oliko siveyden sinetiksi oletettu immen­kal­vo pai­kal­laan.

Tarkkailun kohteeksi joutuivat eritoten nuoret, joiden siveyteen lääkärit kiin­nit­ti­vät muita ikäryhmiä useammin huomiota. Ikä määrittyi ris­ki­te­ki­jäk­si: nuorten kat­sot­tiin olevan erityisen alttiita lan­kea­maan lihan hou­ku­tuk­siin.

sculpture-3071949_1920

Tämä päti myös ala­luok­kaan, jota kes­ki­luok­ka, lääkärit mukaan lukien, piti sek­su­aa­li­seen hil­lit­tö­myy­teen tai­pu­vai­se­na. Aivan erityisen uhan kes­ki­luok­kai­ses­sa kat­san­nos­sa muo­dos­ti­vat alaluokan naiset, joiden hil­lit­tö­mäk­si mää­ri­tel­ty sek­su­aa­li­suus uhkasi kes­ki­luo­kan (perhe)arvoja. Kun tämä yhdistyi siihen, että valtaosa ruu­mii­na­vauk­siin pää­ty­neis­tä, immen­kal­voa vailla olleista vai­na­jis­ta oli alaluokan naisia, kes­ki­luok­kai­nen käsitys alaluokan sek­su­aa­li­suu­des­ta siveet­tö­myy­des­tä sai lisä­pont­ta. Alaluokka oli siveetön.

Tirkistelyä ja arveluttavia käytäntöjä

Osa ruu­mii­na­vauk­sia tehneistä lää­kä­reis­tä meni immen­kal­von tar­kas­ta­mis­ta pidem­mäl­le. Ruumiinavauspöytäkirjoista löytyy mer­kin­tö­jä, joissa lääkäri totesi emättimen aukon olleen ”hyvästi sormen mentävä”. Elävien kohdalla tällaista ruu­mii­seen tun­keu­tu­mis­ta olisi pidetty hal­ven­ta­va­na. Gynekologinen sisä­tar­kas­tus määrittyi – ainakin kes­ki­luok­kai­ses­sa kat­san­nos­sa – toi­men­pi­teek­si, joka asemoi ja alensi naisen pros­ti­tuoi­dun asemaan.

Itsemurhaajien kohdalla ruu­mii­na­vaus ei myöskään edel­lyt­tä­nyt emättimen koon mit­taa­mis­ta. Nykynäkökulmasta kat­sot­tu­na kyse oli voyeu­ris­mis­ta, tir­kis­te­lys­tä, joka ilmensi 1800-luvun lää­ke­tie­teen tuntemaa, lähes pak­ko­miel­teen omaista kiin­nos­tus­ta naisen sek­su­aa­li­suut­ta kohtaan. Itsemurhaajien kohdalla pak­ko­miel­le sai vähin­tään­kin arve­lut­ta­via ilme­ne­mis­muo­to­ja.

Mielenterveysongelmat – yksinkertainen vastaus monimutkaiseen ilmiöön?

Itsemurha hahmottui 1800-luvun jäl­ki­puo­len yhteis­kun­nas­sa miehiin lii­te­tyk­si teoksi: kun 1800-luvun lopulla miesten itse­mur­hien määrä 100 000 asukasta kohden oli aika­lais­ti­las­to­jen mukaan 7,8, naisten vastaava luku oli 1,8. Se, että miehet tappoivat itsensä naisia useammin, vaikutti itse­mur­hia kos­ke­nee­seen ymmär­ryk­seen. Itsemurhia pidettiin etupäässä miesten kuo­lin­ta­pa­na.

Tutkimusaineistoni kuitenkin osoittaa, ettei itsemurha ollut yksi­no­maan miesten teko. Se ei myöskään ollut, niin kuin aika­kau­den lää­ke­tie­de usein tulkitsi itse­mur­han olevan, palau­tet­ta­vis­sa jään­nök­set­tö­mäs­ti psyykeen. Pikemminkin päin­vas­toin. Kyse oli moniu­lot­tei­ses­ta ilmiöstä, jonka taustalla oli paitsi psyyk­ki­siä myös fyysisiä sai­rauk­sia, arvot­to­muu­den tunteita, työ­ky­vyt­tö­myyt­tä – siis tekijöitä, joista nykyään ehkä puhut­tai­siin syr­jäy­ty­mi­se­nä.

Itsemurhien moni­nai­suu­den puolesta puhuva tut­ki­muk­se­ni tuokin esille nyky­kes­kus­te­lun kipu­koh­dat, yksi­puo­li­set itse­mur­ha­kä­si­tyk­set. Mikäli huomio kes­ki­te­tään yksi­no­maan miehiin ja mie­len­ter­vey­teen, itse­mur­hia koskeva ymmärrys on vaarassa kapeutua. Tällä voi olla koh­ta­lok­kai­ta seu­rauk­sia. Naisten itse­mur­ha­ris­ki jää tun­nis­ta­mat­ta ja itse­mur­hien taustalla olevat laajemmat, yhteis­kun­nal­li­set ja kult­tuu­ri­set tekijät, per­kaa­mat­ta.

sad-clown-1279878_1920

Itsemurhien taustalla voi olla sai­rauk­sien, kipujen, työt­tö­myy­den, ulko­puo­li­suu­den tunteen ja huono-osai­suu­den kaltaisia, yksilöt ylittäviä yhteis­kun­nal­li­sia tekijöitä. Tekijät saattavat punoutua yhteen: sairaus aiheuttaa kipuja, kipu ja sairaudet työ­ky­vyt­tö­myyt­tä ja työt­tö­myyt­tä, työt­tö­myys ulko­puo­li­suut­ta, osat­to­muut­ta ja huono-osai­suut­ta. Tappava noi­dan­ke­hä on valmis.

Mielenterveysongelmia pai­not­ta­van näkö­kul­man ongelmana onkin se, että se yksilöi itse­mur­han liiaksi. Itsemurha hahmottuu teoksi, joka palautuu mie­len­ter­vey­son­gel­mis­ta kärsivään henkilöön –yksilöön. Asetelma voi hou­ku­tel­la nostamaan kädet pystyyn: mitään ei voida tehdä, koska vika on yksilössä. Itsemurha epä­po­li­ti­soi­tuu. Mielenterveysongelmista puhuminen ei siksi riitä vaan olisi poh­dit­ta­va myös niiden taustalla olevia tekijöitä.

  • Podcast-lukija: Siiri Sandberg
  • Verkkotaitto: Marjatta Kuisma

Kirjoittaja

FT Anu Salmela on erikoistunut sukupuoleen, itsemurhiin ja kulttuuriseen (mielen)terveystutkimukseen.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä: