Kava ja “rakentava juominen”

Mary Douglas (1987) kutsui juomista raken­ta­vak­si tai “kon­struk­tii­vi­sek­si” toi­min­nak­si. Douglasin mukaan juomat raken­ta­vat tun­te­mam­me maailman, asettavat sille selkeitä rajoja ja antavat sille muodon: yhden juoman katsotaan tekevän juo­jas­taan työ­ky­kyi­sen, toinen siirtää juojan työajalta vapaalle; kolmatta juodaan vain ystävien kesken, neljättä kuuluu tarjota muu­ka­lai­sil­le. Douglas katsoi, että juomien avulla jopa huijataan aikaa itseään, ja samalla luodaan ihmisten kes­ki­näi­siä hie­rar­kioi­ta, ihmis­ryh­mien rajoja, ja niin edespäin.

Tahdon seu­raa­vas­sa havain­nol­lis­taa Douglasin ajatusta Fidži-saarilla suositun kava-juoman avulla. Vuosina 2007 – 2008 saarilla väi­tös­kir­jaa varten tekemääni kent­tä­työ­tä voisi hyvällä syyllä kuvata kava­kes­kei­sek­si, niin suuren osan kent­tä­työs­tä­ni päädyin istumaan hau­ta­jai­sis­sa, häissä, varain­ke­ruu­ti­lai­suuk­sis­sa, kylä­ko­kouk­sis­sa ja kir­kon­me­nois­sa kavaa juoden. Kavasta tuli vas­taan­sa­no­ma­ton osa kent­tä­työ­tä­ni, toimintaa, jonka kol­lek­tii­vi­nen luonne korostui sitä enemmän, mitä päät­tä­väi­sem­min sitä yritti vältellä.

Vain paholaisen palvojat juovat yksin

Kava (fi. yaqona, lat. piper met­hys­ticum) on pip­pu­ri­kas­vien heimoon kuuluva kasvi, jolla on miedosti nar­koot­ti­sia vai­ku­tuk­sia. Ennen kaikkea kasvilla on rau­hoit­ta­va vaikutus: juomaksi uutettu kava-kasvin juuri saa juojansa rau­hal­li­sek­si, lopulta suo­ras­taan une­li­aak­si. Mutta tämä vaatii useita kymmeniä kuppeja kavaa: fidži­läis­ten ver­rat­tain miedolle kavalle tun­nuso­mai­nen sosi­aa­li­suus onkin hidasta yhdes­sä­oloa. Kavan juontia mer­kit­se­vä sana talanoa tar­koit­taa suoraan kään­net­ty­nä “tari­noin­tia” tai “jutus­te­lua”.

Kukaan ei näet juo kavaa yksin: itsea­sias­sa kavan yksin juominen on val­lit­se­van käsi­tyk­sen mukaan jotain, mitä vain noidat tai paho­lai­sen palvojat tekevät. Kylässä, jossa kent­tä­työ­ni tein, ei kenenkään onneksi tarvitse juoda kavaa yksinään, sillä jossakin kylän taloista juodaan kavaa melko lailla viikon minä tahansa iltana.

Varsinkin väi­tös­kir­ja­kent­tä­työ­ni ensim­mäi­si­nä kuu­kausi­na istuin melkein joka ilta juomassa kavaa. Opin puhutun fidžin kielen kava­rin­gis­sä istues­sa­ni, samoin opin tuntemaan kyläyh­tei­sön jäsenet ja suhteeni heihin: kuinka ketäkin tuli puhutella esi­mer­kik­si. Opin ketkä istuvat kun­nia­pai­kal­la ja juovat ensim­mäi­set kupil­li­set, kenelle taas kuuluu esittää juo­ma­haas­tei­ta ja vitsailla. Kavan juominen oli kyläyh­tei­sön yli­voi­mai­ses­ti suosituin ajanviete, ja tarjosi minulle tar­peel­li­sen kieli- ja kult­tuu­ri­kyl­vyn.

Samalla kava tarjosi myös isän­nil­le­ni tilai­suu­den tutustua minuun. Kerroin itsestäni, tar­koi­tus­pe­ris­tä­ni, Suomesta, jää­kie­kos­ta ja talvesta. Näin minusta tuli pikku hiljaa yksi “jätkistä”; jos ei sentään aivan kylä­läis­tä, niin yhteisön jäsen yhtä kaikki. Minulla oli vakiin­tu­nut paikka kava­rin­gis­sä, oma talanoa-reper­tu­aa­ri­ni, vakio­vit­si­ni. Kavanjuonti oli todel­la­kin “raken­ta­vaa” puuhaa Douglasin tar­koit­ta­mas­sa mer­ki­tyk­ses­sä, se loi yhtei­söl­li­syyt­tä. Useimmiten kavaa juotiin miesten kesken, varsinkin jos paikalla oli vanhoja miehiä, joiden läsnäolo lisäsi tilai­suu­den muo­dol­li­suut­ta. Silloin naiset saat­toi­vat halu­tes­saan perustaa oman kava­rin­kin­sä joko miesten viereen tai johonkin muuhun kylän taloista. Toisinaan join kavaa naisten kanssa, ja toisinaan kun juojia oli vähän tai juotiin lähi­su­ku­lais­ten kesken, ei suku­puo­lie­rot­te­lua pidetty yllä.

Ryhmäpaine kavan juomiseen

Ongelmatonta ei kava-yhtei­söl­li­syys kui­ten­kaan ollut. Kava sai minut väsy­neek­si: minun oli yhä vaikeampi jaksaa kiin­nos­tua mistään, aloin masentua. Niinpä kun vaimoni Milla saapui Fidžille kent­tä­työ­ni puolessa välissä, minulla oli kaksin verroin syytä jättäytyä pois tois­tu­vis­ta kava­juo­jai­sis­ta viet­tääk­se­ni aikaa puolisoni kanssa. Varsinkin omaan ikä­ryh­mää­ni lukeu­tu­vat miehet huo­ma­si­vat muutoksen nopeasti: “Matti, ennen sinulla oli aikaa kave­reil­le­si, mutta enää ei”, sain kuulla. Millalle ker­rot­tiin suoraan, että “Matti oli hauska ennen kun sinä tulit”.

Kavan juominen ei nimittäin ole ainoas­taan leppoisaa hengailua, vaan siihen kuuluu myös ryhmän pai­nos­tus­ta. Varsinkin nuoret miehet kokevat pai­nos­tuk­sen raskaasti; kavasta kiel­täy­ty­mi­nen on vaikeaa ja kavan­juo­jien ringistä pois­tu­mi­nen ennen muita noloa. Vitsit voivat nopeasti käydä pis­te­liäik­si, ja pois­sao­li­ja saa pelätä olevansa juoruilun tai ilkeiden puheiden kohteena.

Jättäessäni kava­rin­gis­sä tiedon kerää­mi­sen vähem­mäl­le huomasin ikäänkuin luon­nos­ta­ni siir­ty­vä­ni kylän vähem­mis­tö­kirk­ko­jen tapaa­mi­siin: kylässä toimi kaksi erillistä hel­lun­tai­seu­ra­kun­taa sekä pieni adven­tis­ti­kirk­ko. Toisin kuin meto­dis­ti­kirk­ko, jonka piiriin suurin osa kylä­läi­sis­tä lukeutui, nämä “uusiksi” kuvaillut kirkot eivät hyväksy kavan juomista, joka kytkeytyy vahvasti esi­kris­til­li­siin tra­di­tioi­hin ja pääl­lik­köins­ti­tuu­tioon. Myös nämä uskon­nol­li­set ryhmät raken­si­vat maailmaa juomilla: har­tauk­sia seu­ra­si­vat aina pitkät illan­vie­tot, joissa istuttiin yömyöhään juomassa soke­roi­tua mai­to­tee­tä.

Kuva: Milla Eräsaari.

Juominen ei toisin sanottuna ainoas­taan yhdistä, vaan on myös osa rajojen mää­rit­te­lyä. Itse asiassa kavan juominen on pitkään toiminut erään­lai­se­na “fidži­läi­sen perinteen” tun­nus­merk­ki­nä, rajan vaalijana. Vuonna 1989 jul­kais­tus­sa artik­ke­lis­saan “Drinking CashChristina Toren kuvailee “mak­su­juo­mi­se­na” (gunu sede) tunnettua fidži­läis­tä käytäntöä, jossa kylään tuotavat raha­lah­joi­tuk­set ikään kuin “puh­dis­te­taan” mark­ki­na­ta­lou­den voi­ton­ta­voit­te­luun liit­ty­vis­tä asso­si­aa­tiois­taan, jotta ne voidaan tuoda osaksi kyläyh­tei­sön pro­jek­te­ja. “Maksujuominen” on suosittu varain­ke­ruun muoto, jossa jokainen kava­ku­pil­li­nen maksetaan pik­ku­ra­hoil­la, mutta ei vält­tä­mät­tä itselle: kylä­läi­set voivat liit­tou­tua yhdessä juot­ta­maan jotakuta, tai kupil­li­sen vas­taa­not­ta­ja voi uutta maksua vastaan lähettää kupin uuteen osoit­tee­seen, ja niin edespäin. Perinteiseksi koetun, jaka­mi­seen poh­jau­tu­van toiminnan kautta yhteisö kartuttaa rahaa, joka muodostaa “yhteisen potin”, kaikkien yhteistä rahaa. Torenin analyysi on mal­lie­si­merk­ki siitä tavasta, jolla kavaa käytetään niin tava­roi­den kuin ihmis­ten­kin muut­ta­mi­seen joksikin muuksi, yhtei­söl­le sopivaksi.

Erot juomatavoissa

Mutta myös saarten muille etnisille ryhmille on muo­dos­tu­nut omat tapansa ylläpitää vastaavia eroja: esi­mer­kik­si saarten suurin etninen vähem­mis­tö, indo-fidži­läi­set tai “fidži­nin­tia­lai­set” juovat kavansa samalla lailla kuin val­ta­väes­tö, mutta pienin vari­aa­tioin: vuoroissa kuten alku­pe­räis­väes­tö­kin, mutta ilman jäl­kim­mäis­ten kavan­juon­tiin kuuluvia, fidžiksi suo­ri­tet­ta­via aloitus- ja lope­tus­se­re­mo­nioi­ta. Puusta veis­tet­ty­jen kava­mal­jo­jen (tanoa) ja koo­kos­päh­ki­nän kuoresta hiottujen kuppien sijaan kava juodaan indo­fidži­läi­sit­täin ema­li­ku­peis­ta tai vas­taa­vis­ta; kun juo­ma­seu­ru­ee­seen kuuluu kummankin ryhmän edustajia, voidaan käyttöön ottaa kahdet tar­joi­luas­tiat, jotta kullekin asial­lis­ta juo­ma­tyy­liä saadaan yllä­pi­de­tyk­si.

Vielä joitakin vuosia sitten ker­rot­tiin, että saarten his­to­rial­li­sen pää­kau­pun­gin Levukan vanhojen sukujen oli tapana nauttia ilta­päi­vä­ka­van­sa “sivis­ty­nees­ti” pos­lii­ni­ku­peis­ta. En tiedä pitääkö tarina paikkansa, mutta se sopisi kyllä yksiin muiden siir­to­maa­kau­del­la (1874−1970) muo­dos­tu­nei­den juo­ma­ra­jo­jen kanssa. Brittiläinen siir­to­maa­kausi asetti saarille jyrkän rodul­lis­te­tun hie­rar­kian, jossa Levukan kal­tais­ten vanhojen kaup­pa­kes­kus­ten “puo­li­ve­ri­nen” väestö nähtiin ongel­mal­li­se­na. Ryhmän jäsenten avioi­tu­mi­nen “ylöspäin” siir­to­maa­elii­tin kanssa nähtiin tietenkin mah­dot­to­muu­te­na, mutta myös alku­pe­räis­väes­tön kanssa “sekoit­tu­mis­ta” kat­sot­tiin pahalla. Syntyi uusi etninen ryhmä, fidžiksi kai loma eli “väli-ihmiset”, jonka viral­li­nen asema vah­vis­tet­tiin omalla sarak­keel­laan väes­tön­las­ken­nas­sa, omilla “euroop­pa­lais­tyyp­pi­sil­lä” kou­luil­laan, sekä muu­ta­mil­la eri­va­pauk­sil­la.

Yksi näistä eri­va­pauk­sis­ta oli lupa ostaa alkoholia, joka oli alku­pe­räis­väes­töl­tä lailla kielletty. Olen toisaalla (Eräsaari 2006) kir­joit­ta­nut siitä kuinka viski, yhdessä lain edessä arvot­to­mien maa­no­mis­tus­asia­kir­jo­jen kanssa, kohosi tämän pienen ryhmän “tun­nus­mer­kik­si”. Alkoholin juominen osoitti lähei­sem­pää suhdetta siir­to­maa­her­roi­hin, sosi­aa­lis­ta statusta joka oli “alkua­su­kas­ta” ylempänä.

Kuva: Milla Eräsaari.

Eurooppalainen kava”

Tänään tilanne on toinen: kava, ei alkoholi, edustaa itse­näi­sen Fidžin tasa­val­lan parasta tai arvos­te­tuin­ta kult­tuu­ria. Tämä ei kui­ten­kaan tarkoita sitä, että alkoholi eli “euroop­pa­lai­nen kava” (yaqona ni vavalagi) loistaisi pois­sao­lol­laan. Päinvastoin, erilaiset alko­ho­li­juo­mat ovat hyvin suo­sit­tu­ja, tosin kent­tä­työ­paik­ka­ni kal­tai­sil­la syr­jä­ky­lil­lä yhä vaikeasti saatavia. Mutta juomana alkoholi tuntuu edustavan kaikkea mitä kava ei ole: siinä missä kavan katsotaan aikaan­saa­van rau­hal­lis­ta kes­kus­te­lua ja sopua, alkoholi aiheuttaa tappelua. Jo vuonna 1962 ilmes­ty­nees­sä Moala-kir­jas­saan ant­ro­po­lo­gi Marshall Sahlins kertoi “happy timesta”, sadon­kor­juu­ta seu­ran­nees­ta ajasta, jolloin sai­raan­hoi­ta­jien vas­taa­no­tot ja siir­to­maa­hal­lin­non putkat täyt­tyi­vät. Nyky-Fidžillä alkoholin katsotaan saavan juojansa “kuumiksi”, mikä näkyy esi­mer­kik­si loma­kausien aikana lisään­ty­nei­nä tap­pe­lui­na kylissä, joihin kau­pun­gis­sa työs­ken­te­le­vät kylä­läi­set tuovat olutta ja rommia tul­les­saan.

Mutta alkoholin “anti­so­si­aa­li­suus” ei liity ainoas­taan siihen, mil­lai­sek­si “känni” miel­le­tään. Kallista ja ver­rat­tain niukasti tarjolla olevaa alkoholia myös pii­lo­tel­laan muilta yhteisön jäseniltä, sillä vaikka jakaminen on kyläyh­tei­sös­sä val­lit­se­va normi, ei viinaa ole koskaan tarpeeksi kaikille haluk­kail­le. Niinpä alkoholia juodaan usein sul­jet­tu­jen ovien takana tai muuten “piilossa”. Kenttätyökylässäni oli myös näh­tä­vis­sä, että jotkut kylä­läi­set kävivät juomassa alkoholia kylän hau­tuu­maal­la, mihin yksikään yhteisön jäsen ei vahin­gos­sa yöaikaan eksyisi.

Vaan tämä riit­tä­köön eksoot­tis­ta juo­ma­ta­vois­ta Etelämerellä. Tämän lyhyen kir­joi­tuk­sen tar­koi­tuk­se­na on ollut osoittaa, mitä mary­dougla­si­lai­nen “kon­struk­tii­vi­nen juominen” voi käy­tän­nös­sä tar­koit­taa.

Douglas korosti juomisen “raken­ta­vaa” puolta, koska halusi osoittaa, että ant­ro­po­lo­gial­la on oma eri­tyis­laa­tui­nen tapansa tutkia juomia ja juomista. Constructive Drinking ‑artik­ke­li­ko­koel­man (1987) joh­dan­nos­sa Douglas toteaa suoraan, että julkaisun tarkoitus oli korjata “sosio­lo­gis­ten ja lää­ke­tie­teel­lis­ten kir­joit­ta­jien näkö­kul­maa”, jonka pain­opis­te on alko­ho­lis­mis­sa ja muissa juomisen hait­ta­vai­ku­tuk­sis­sa.

Mikään juoma-alan lob­ba­rei­den työkalu “raken­ta­van juomisen” käsite ei kui­ten­kaan ole. Olen yllä pyrkinyt osoit­ta­maan, että roman­ti­soi­duis­ta kon­no­taa­tiois­taan huo­li­mat­ta “raken­ta­van” juomisen idea ei rajaudu ainoas­taan vas­ta­vuo­roi­seen juomien osta­mi­seen tai yhdessä vie­tet­tyyn aikaan, vaan juomalla luodaan myös rajoja ja hie­rar­kioi­ta; juo­mi­sel­la on myös pakot­ta­vaa voimaa. Tämä ei tie­ten­kään rajaudu ainoas­taan fidži­läi­seen kavaan, vaan vastaavia ilmiöitä voidaan tar­kas­tel­la myös vaikkapa teen, viinin, maten, mezcalin, oluen tai Coca-Colan kautta.

Kuva: MaxPixel (CC0)

  1. Reference 1
  2. Reference 2
  3. Reference 3

Kirjoittaja

Matti Eräsaari on vuonna 2013 väitellyt antropologi, joka tutkii arvoa sen eri ilmenemismuodoissa. Parhaillaan käynnissä olevassa tutkimuksessaan Eräsaari tarkastelee aikaa arvon välikappaleena Fidžillä; aiemmin hän on kirjoittanut muun muassa muukalaisuudesta, ruoasta ja viskin symbolisesta arvosta. Matti Eräsaari työskentelee 2015–2017 Manchesterin yliopistossa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Ebola on yksi vuosikymmenen pahimmista terveyskriiseistä. Kun epidemia heinäkuussa 2019 levisi Kongon demokraattisessa tasavallassa Pohjois-Kivun provinssin pääkaupunkiin Gomaan, WHO julisti epidemian kansainväliseksi kansanterveysuhaksi. Ebolan ennaltaehkäisyssä on tärkeää huomioida paikallisen kulttuurin ja tapojen vaikutus, kuten tämä esimerkki Ruandan ja Kongon rajakaupungeista osoittaa.

Graffitinmaalaajat miellettiin ennen usein nuorisorikollisiksi. Vaikka kyseessä on laillisuuden rajamailla liikkuva alakulttuuri, graffiti on jo kauan ollut osa taide- ja mainosmaailmaa. Viime vuosina graffiteista on tullut laajemmin hyväksytty ilmiö.