Mary Douglas (1987) kutsui juomista rakentavaksi tai “konstruktiiviseksi” toiminnaksi. Douglasin mukaan juomat rakentavat tuntemamme maailman, asettavat sille selkeitä rajoja ja antavat sille muodon: yhden juoman katsotaan tekevän juojastaan työkykyisen, toinen siirtää juojan työajalta vapaalle; kolmatta juodaan vain ystävien kesken, neljättä kuuluu tarjota muukalaisille. Douglas katsoi, että juomien avulla jopa huijataan aikaa itseään, ja samalla luodaan ihmisten keskinäisiä hierarkioita, ihmisryhmien rajoja, ja niin edespäin.
Tahdon seuraavassa havainnollistaa Douglasin ajatusta Fidži-saarilla suositun kava-juoman avulla. Vuosina 2007−2008 saarilla väitöskirjaa varten tekemääni kenttätyötä voisi hyvällä syyllä kuvata kavakeskeiseksi, niin suuren osan kenttätyöstäni päädyin istumaan hautajaisissa, häissä, varainkeruutilaisuuksissa, kyläkokouksissa ja kirkonmenoissa kavaa juoden. Kavasta tuli vastaansanomaton osa kenttätyötäni, toimintaa, jonka kollektiivinen luonne korostui sitä enemmän, mitä päättäväisemmin sitä yritti vältellä.
Vain paholaisen palvojat juovat yksin
Kava (fi. yaqona, lat. piper methysticum) on pippurikasvien heimoon kuuluva kasvi, jolla on miedosti narkoottisia vaikutuksia. Ennen kaikkea kasvilla on rauhoittava vaikutus: juomaksi uutettu kava-kasvin juuri saa juojansa rauhalliseksi, lopulta suorastaan uneliaaksi. Mutta tämä vaatii useita kymmeniä kuppeja kavaa: fidžiläisten verrattain miedolle kavalle tunnusomainen sosiaalisuus onkin hidasta yhdessäoloa. Kavan juontia merkitsevä sana talanoa tarkoittaa suoraan käännettynä “tarinointia” tai “jutustelua”.
Kukaan ei näet juo kavaa yksin: itseasiassa kavan yksin juominen on vallitsevan käsityksen mukaan jotain, mitä vain noidat tai paholaisen palvojat tekevät. Kylässä, jossa kenttätyöni tein, ei kenenkään onneksi tarvitse juoda kavaa yksinään, sillä jossakin kylän taloista juodaan kavaa melko lailla viikon minä tahansa iltana.
Varsinkin väitöskirjakenttätyöni ensimmäisinä kuukausina istuin melkein joka ilta juomassa kavaa. Opin puhutun fidžin kielen kavaringissä istuessani, samoin opin tuntemaan kyläyhteisön jäsenet ja suhteeni heihin: kuinka ketäkin tuli puhutella esimerkiksi. Opin ketkä istuvat kunniapaikalla ja juovat ensimmäiset kupilliset, kenelle taas kuuluu esittää juomahaasteita ja vitsailla. Kavan juominen oli kyläyhteisön ylivoimaisesti suosituin ajanviete, ja tarjosi minulle tarpeellisen kieli- ja kulttuurikylvyn.
Samalla kava tarjosi myös isännilleni tilaisuuden tutustua minuun. Kerroin itsestäni, tarkoitusperistäni, Suomesta, jääkiekosta ja talvesta. Näin minusta tuli pikku hiljaa yksi “jätkistä”; jos ei sentään aivan kyläläistä, niin yhteisön jäsen yhtä kaikki. Minulla oli vakiintunut paikka kavaringissä, oma talanoa-repertuaarini, vakiovitsini. Kavanjuonti oli todellakin “rakentavaa” puuhaa Douglasin tarkoittamassa merkityksessä, se loi yhteisöllisyyttä. Useimmiten kavaa juotiin miesten kesken, varsinkin jos paikalla oli vanhoja miehiä, joiden läsnäolo lisäsi tilaisuuden muodollisuutta. Silloin naiset saattoivat halutessaan perustaa oman kavarinkinsä joko miesten viereen tai johonkin muuhun kylän taloista. Toisinaan join kavaa naisten kanssa, ja toisinaan kun juojia oli vähän tai juotiin lähisukulaisten kesken, ei sukupuolierottelua pidetty yllä.
Ryhmäpaine kavan juomiseen
Ongelmatonta ei kava-yhteisöllisyys kuitenkaan ollut. Kava sai minut väsyneeksi: minun oli yhä vaikeampi jaksaa kiinnostua mistään, aloin masentua. Niinpä kun vaimoni Milla saapui Fidžille kenttätyöni puolessa välissä, minulla oli kaksin verroin syytä jättäytyä pois toistuvista kavajuojaisista viettääkseni aikaa puolisoni kanssa. Varsinkin omaan ikäryhmääni lukeutuvat miehet huomasivat muutoksen nopeasti: “Matti, ennen sinulla oli aikaa kavereillesi, mutta enää ei”, sain kuulla. Millalle kerrottiin suoraan, että “Matti oli hauska ennen kun sinä tulit”.
Kavan juominen ei nimittäin ole ainoastaan leppoisaa hengailua, vaan siihen kuuluu myös ryhmän painostusta. Varsinkin nuoret miehet kokevat painostuksen raskaasti; kavasta kieltäytyminen on vaikeaa ja kavanjuojien ringistä poistuminen ennen muita noloa. Vitsit voivat nopeasti käydä pisteliäiksi, ja poissaolija saa pelätä olevansa juoruilun tai ilkeiden puheiden kohteena.
Jättäessäni kavaringissä tiedon keräämisen vähemmälle huomasin ikäänkuin luonnostani siirtyväni kylän vähemmistökirkkojen tapaamisiin: kylässä toimi kaksi erillistä helluntaiseurakuntaa sekä pieni adventistikirkko. Toisin kuin metodistikirkko, jonka piiriin suurin osa kyläläisistä lukeutui, nämä “uusiksi” kuvaillut kirkot eivät hyväksy kavan juomista, joka kytkeytyy vahvasti esikristillisiin traditioihin ja päällikköinstituutioon. Myös nämä uskonnolliset ryhmät rakensivat maailmaa juomilla: hartauksia seurasivat aina pitkät illanvietot, joissa istuttiin yömyöhään juomassa sokeroitua maitoteetä. 
Kuva: Milla Eräsaari.
Juominen ei toisin sanottuna ainoastaan yhdistä, vaan on myös osa rajojen määrittelyä. Itse asiassa kavan juominen on pitkään toiminut eräänlaisena “fidžiläisen perinteen” tunnusmerkkinä, rajan vaalijana. Vuonna 1989 julkaistussa artikkelissaan “Drinking Cash” Christina Toren kuvailee “maksujuomisena” (gunu sede) tunnettua fidžiläistä käytäntöä, jossa kylään tuotavat rahalahjoitukset ikään kuin “puhdistetaan” markkinatalouden voitontavoitteluun liittyvistä assosiaatioistaan, jotta ne voidaan tuoda osaksi kyläyhteisön projekteja. “Maksujuominen” on suosittu varainkeruun muoto, jossa jokainen kavakupillinen maksetaan pikkurahoilla, mutta ei välttämättä itselle: kyläläiset voivat liittoutua yhdessä juottamaan jotakuta, tai kupillisen vastaanottaja voi uutta maksua vastaan lähettää kupin uuteen osoitteeseen, ja niin edespäin. Perinteiseksi koetun, jakamiseen pohjautuvan toiminnan kautta yhteisö kartuttaa rahaa, joka muodostaa “yhteisen potin”, kaikkien yhteistä rahaa. Torenin analyysi on malliesimerkki siitä tavasta, jolla kavaa käytetään niin tavaroiden kuin ihmistenkin muuttamiseen joksikin muuksi, yhteisölle sopivaksi.
Erot juomatavoissa
Mutta myös saarten muille etnisille ryhmille on muodostunut omat tapansa ylläpitää vastaavia eroja: esimerkiksi saarten suurin etninen vähemmistö, indo-fidžiläiset tai “fidžinintialaiset” juovat kavansa samalla lailla kuin valtaväestö, mutta pienin variaatioin: vuoroissa kuten alkuperäisväestökin, mutta ilman jälkimmäisten kavanjuontiin kuuluvia, fidžiksi suoritettavia aloitus- ja lopetusseremonioita. Puusta veistettyjen kavamaljojen (tanoa) ja kookospähkinän kuoresta hiottujen kuppien sijaan kava juodaan indofidžiläisittäin emalikupeista tai vastaavista; kun juomaseurueeseen kuuluu kummankin ryhmän edustajia, voidaan käyttöön ottaa kahdet tarjoiluastiat, jotta kullekin asiallista juomatyyliä saadaan ylläpidetyksi.
Vielä joitakin vuosia sitten kerrottiin, että saarten historiallisen pääkaupungin Levukan vanhojen sukujen oli tapana nauttia iltapäiväkavansa “sivistyneesti” posliinikupeista. En tiedä pitääkö tarina paikkansa, mutta se sopisi kyllä yksiin muiden siirtomaakaudella (1874−1970) muodostuneiden juomarajojen kanssa. Brittiläinen siirtomaakausi asetti saarille jyrkän rodullistetun hierarkian, jossa Levukan kaltaisten vanhojen kauppakeskusten “puoliverinen” väestö nähtiin ongelmallisena. Ryhmän jäsenten avioituminen “ylöspäin” siirtomaaeliitin kanssa nähtiin tietenkin mahdottomuutena, mutta myös alkuperäisväestön kanssa “sekoittumista” katsottiin pahalla. Syntyi uusi etninen ryhmä, fidžiksi kai loma eli “väli-ihmiset”, jonka virallinen asema vahvistettiin omalla sarakkeellaan väestönlaskennassa, omilla “eurooppalaistyyppisillä” kouluillaan, sekä muutamilla erivapauksilla.
Yksi näistä erivapauksista oli lupa ostaa alkoholia, joka oli alkuperäisväestöltä lailla kielletty. Olen toisaalla (Eräsaari 2006) kirjoittanut siitä kuinka viski, yhdessä lain edessä arvottomien maanomistusasiakirjojen kanssa, kohosi tämän pienen ryhmän “tunnusmerkiksi”. Alkoholin juominen osoitti läheisempää suhdetta siirtomaaherroihin, sosiaalista statusta joka oli “alkuasukasta” ylempänä.
Kuva: Milla Eräsaari.
”Eurooppalainen kava”
Tänään tilanne on toinen: kava, ei alkoholi, edustaa itsenäisen Fidžin tasavallan parasta tai arvostetuinta kulttuuria. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että alkoholi eli “eurooppalainen kava” (yaqona ni vavalagi) loistaisi poissaolollaan. Päinvastoin, erilaiset alkoholijuomat ovat hyvin suosittuja, tosin kenttätyöpaikkani kaltaisilla syrjäkylillä yhä vaikeasti saatavia. Mutta juomana alkoholi tuntuu edustavan kaikkea mitä kava ei ole: siinä missä kavan katsotaan aikaansaavan rauhallista keskustelua ja sopua, alkoholi aiheuttaa tappelua. Jo vuonna 1962 ilmestyneessä Moala-kirjassaan antropologi Marshall Sahlins kertoi “happy timesta”, sadonkorjuuta seuranneesta ajasta, jolloin sairaanhoitajien vastaanotot ja siirtomaahallinnon putkat täyttyivät. Nyky-Fidžillä alkoholin katsotaan saavan juojansa “kuumiksi”, mikä näkyy esimerkiksi lomakausien aikana lisääntyneinä tappeluina kylissä, joihin kaupungissa työskentelevät kyläläiset tuovat olutta ja rommia tullessaan.
Mutta alkoholin “antisosiaalisuus” ei liity ainoastaan siihen, millaiseksi “känni” mielletään. Kallista ja verrattain niukasti tarjolla olevaa alkoholia myös piilotellaan muilta yhteisön jäseniltä, sillä vaikka jakaminen on kyläyhteisössä vallitseva normi, ei viinaa ole koskaan tarpeeksi kaikille halukkaille. Niinpä alkoholia juodaan usein suljettujen ovien takana tai muuten “piilossa”. Kenttätyökylässäni oli myös nähtävissä, että jotkut kyläläiset kävivät juomassa alkoholia kylän hautuumaalla, mihin yksikään yhteisön jäsen ei vahingossa yöaikaan eksyisi.Vaan tämä riittäköön eksoottista juomatavoista Etelämerellä. Tämän lyhyen kirjoituksen tarkoituksena on ollut osoittaa, mitä marydouglasilainen “konstruktiivinen juominen” voi käytännössä tarkoittaa.
Douglas korosti juomisen “rakentavaa” puolta, koska halusi osoittaa, että antropologialla on oma erityislaatuinen tapansa tutkia juomia ja juomista. Constructive Drinking -artikkelikokoelman (1987) johdannossa Douglas toteaa suoraan, että julkaisun tarkoitus oli korjata “sosiologisten ja lääketieteellisten kirjoittajien näkökulmaa”, jonka painopiste on alkoholismissa ja muissa juomisen haittavaikutuksissa.
Mikään juoma-alan lobbareiden työkalu “rakentavan juomisen” käsite ei kuitenkaan ole. Olen yllä pyrkinyt osoittamaan, että romantisoiduista konnotaatioistaan huolimatta “rakentavan” juomisen idea ei rajaudu ainoastaan vastavuoroiseen juomien ostamiseen tai yhdessä vietettyyn aikaan, vaan juomalla luodaan myös rajoja ja hierarkioita; juomisella on myös pakottavaa voimaa. Tämä ei tietenkään rajaudu ainoastaan fidžiläiseen kavaan, vaan vastaavia ilmiöitä voidaan tarkastella myös vaikkapa teen, viinin, maten, mezcalin, oluen tai Coca-Colan kautta.
Kuva: MaxPixel (CC0)
Toimitus
- Podcast-lukija: Bruno Gronow
- Verkkotaitto: Sanna Rauhala
- Artikkelikuva: Dawid Stawila/Stocksnap (CC0)
Lukemista
- Reference 1
- Reference 2
- Reference 3
- …
