Ostrakismi ja sosiaalinen kuolema

Mitä ihmiselle tapahtuu, kun hänet suljetaan sosi­aa­li­sen yhteisön ulko­puo­lel­le? Kun toiselle ei puhuta, ei reagoida, ei lähestytä, hänestä tulee näkymätön ja mer­ki­tyk­se­tön. Ulossulkeminen aiheuttaa sosi­aa­lis­ta kipua ja kär­si­mys­tä, joka tuntuu jopa pahem­mal­ta kuin fyysinen kipu.

Sosiaalista ulos­sul­ke­mis­ta eli ostra­kis­mia ja sen vai­ku­tuk­sia käsi­tel­lään Yle Radio 1:n Havaintoja ihmisestä -sarjassa, jossa pureu­du­taan ihmisen käy­tök­seen vai­kut­ta­viin ilmiöihin sekä aitojen koke­mus­ten että tut­ki­mus­tie­don avulla. Aihe herättää myös ant­ro­po­lo­gi­sia ajatuksia.

Ihminen on sosi­aa­li­nen eläin, jolla on syvä tarve tulla nähdyksi ja hyväk­sy­tyk­si sel­lai­se­na kuin on. Yhteisöstä ulos­sul­ke­mi­nen on ihmis­kun­nan kaik­kial­la maa­il­mas­sa tuntema ran­gais­tuk­sen muoto, jolla on kuritettu sosi­aa­li­sia normeja tai lakeja rikkovia yksilöitä. Rangaistuksen kokeminen äärim­mäi­sen ankaraksi ja sen yleisyys sekä maan­tie­teel­li­ses­ti että his­to­rial­li­ses­ti paljastaa sen, kuinka tärkeää yhteisöön kuu­lu­mi­nen on ihmiselle.

Yhteisö kontrolloi ja rankaisee

Sosiaalinen ulos­sul­ke­mi­nen on edelleen osa oikeus­jär­jes­tel­määm­me van­ki­las­sa, jonne yhteis­kun­nan lakeja vastaan rikkoneet eris­te­tään. Myös van­ki­las­sa ihminen on silti yhä osa vankien yhteisöä — ellei häntä suljeta pois jopa siitä eris­tys­sel­lil­lä, jota pidetään eräänä pahim­mis­ta ran­gais­tuk­sis­ta. Sosiaalinen ulos­sul­ke­mi­nen ran­gais­tuk­sen muotona on ominaista myös yhtei­söil­le, joissa kunnia ja kasvojen säi­lyt­tä­mi­nen ovat tärkeitä arvoja ja eri ryhmien välisiä suhteita hal­lin­noi­daan vakiin­tu­nei­den käy­tös­koo­dien avulla. Käytös on yleistä klaa­nei­hin perus­tu­vis­sa sosi­aa­li­sis­sa jär­jes­tel­mis­sä sekä uskon­nol­li­sis­sa yhtei­söis­sä, jotka molemmat vaalivat vahvaa yhte­näis­tä iden­ti­teet­tiä. Normeista poik­kea­vat tai niitä rikkovat yksilöt suljetaan helposti ulko­puo­lel­le, ja heihin suh­tau­du­taan kuin heitä ei olisi ole­mas­sa­kaan.

Pienissä pai­men­to­lai­syh­tei­söis­sä, kuten Kalaharin aavikon !Kung-kansan parissa, eris­tä­mi­nen on koettu jopa sosi­aa­li­se­na kuolemana tai koko ihmis­kun­nas­ta pois­sul­ke­mi­se­na. Kansan parissa elänyt ant­ro­po­lo­gi Lorna Marshall pohti 1960-luvulla näin:

Yhteisöstä kar­koi­tet­tu saattaisi selviytyä yksin autio­maas­sa — mutta hän olisi lain­suo­ja­ton ja aikaa myöten hänestä tulisi tun­te­ma­ton omalle kan­sal­leen. Tämä olisi käsit­tä­mä­tön kauhu — - pahinta olisi ehkä nähdä tulien loimu kes­kiyöl­lä ilman että voisi mennä niiden luokse.”

Sosiaalinen kuolema tunnetaan ilmiönä sekä ant­ro­po­lo­gias­sa että sosio­lo­gias­sa. Termillä saatetaan tar­koit­taa hieman eri tavoin ilmenevää, poh­jim­mil­taan samaa asiaa: ihmisen sosi­aa­li­set suhteet tehdään mer­ki­tyk­set­tö­mik­si.

Perinteisessä ant­ro­po­lo­gi­ses­sa tut­ki­muk­ses­sa sosi­aa­li­nen kuolema linkittyy usein noi­tuu­teen. Terve ihminen saattaa joutua noituuden vuoksi kuoleman mer­kit­se­mäk­si, jolloin häntä aletaan vält­tä­mään ja hänet suljetaan pois elävien maa­il­mas­ta. Australian aly­awar­reil­la tämä tapahtuu pitkälti samojen käy­tän­tö­jen mukaan kuin var­si­nai­sen kuoleman koh­taa­mi­nen. Ihmisen muistelua ja nimen käyttöä vältetään ja surua ilmais­taan ritua­li­soi­tu­jen tapojen kautta: itkemällä, tava­roi­den hävit­tä­mi­sel­lä, asuin­paik­kaa vaih­ta­mal­la ja “kuol­lee­seen” ihmiseen liittyviä paikkoja vält­tä­mäl­lä.

Yhteisöstä ulos­sul­ke­mi­nen merkitsee käytännön tasolla eri asiaa pienessä pai­men­to­lai­syh­tei­sös­sä elävälle ja nyky-Suomen kan­sa­lai­sel­le. Niin kut­su­tuis­sa teol­lis­tu­neis­sa hyvin­voin­ti­val­tiois­sa välitön fyysinen sel­viy­ty­mi­nen ei ole kiinni siitä, olemmeko aktii­vi­ses­sa yhtey­des­sä ruo­an­tuot­ta­jiin tai muihin elämää yllä­pi­tä­viin tahoihin. Hieman absur­dil­la­kin tavalla olemme nykyään lin­kit­ty­nei­tä laajoihin maa­il­man­laa­jui­siin ver­kos­toi­hin esi­mer­kik­si ravinnon hank­ki­mi­sen suhteen, mutta saatamme silti arjes­sam­me olla täysin yksin. Ihmisyhteisöön kuu­lu­mi­ses­sa on kuitenkin kyse muustakin kuin sel­viy­ty­mi­ses­tä. Vasta suhteessa toisiin ihmisiin tulemme olemassa oleviksi psyyk­ki­ses­ti ja sosi­aa­li­ses­ti.

Sosiaalisuus ihmisyyden ytimessä

Historian ja kult­tuu­ri­sen moni­nai­suu­den valossa ihmisyys on poh­jim­mil­taan sosi­aa­lis­ta, jopa niin että sosi­aa­li­suus edeltää yksilöä. Esimerkiksi mela­ne­sia­lai­ses­sa ajat­te­lus­sa yksilöä ei nähdä omia sisäisiä omi­nai­suuk­sia sisäl­tä­vä­nä koko­nai­suu­te­na, vaan henkilö on ennen kaikkea kokoelma sosi­aa­li­sia suh­tei­taan. Melanesiassa ja monissa pienissä yhteis­kun­nis­sa sosi­aa­li­nen verkko on koko yhteis­kun­ta­jär­jes­tel­män pohja. Myös vaihdon ja talouden jär­jes­tel­mät ovat raken­tu­neet sille, niin että vaihdetut esineet (Melanesiassa sim­puk­ka­ko­rut) tekevät vaihdon taustalla olevat suhteet näkyviksi. Rikkain ja arvos­te­tuin on se jonka laajalle ulottuvat suhteet näkyvät runsaassa vaih­toe­si­nei­den kokoel­mas­sa.

Nykyisen teol­lis­tu­neen yhteis­kun­tam­me rakenteet taas perus­tu­vat pitkälti talouteen, ja toimivat jopa kään­tei­ses­ti sosi­aa­li­siin suh­tei­siin perus­tu­vaan jär­jes­tel­mään nähden. Jos ei kykene osal­lis­tu­maan talou­del­li­seen vaihtoon, joutuu helposti sul­je­tuk­si koko yhteis­kun­nan ulko­puo­lel­le. Sosiologisessa ajat­te­lus­sa tämä merkitsee sosi­aa­lis­ta kuolemaa: ihmistä ei enää tun­nus­te­ta täysin ihmiseksi laa­jem­mas­sa yhteis­kun­nas­sa. Erään teo­reet­ti­sen näke­myk­sen mukaan globaali kapi­ta­lis­mi tuottaa jär­jes­tel­mä­nä tällaisia “yli­mää­räi­siä” ihmisiä, jotka voisivat jär­jes­tel­män kannalta yhtä hyvin olla kuolleita.

Sosiaalisuus ei ole ensi­si­jai­nen kapi­ta­lis­tis­ta yhteis­kun­taa rakentava arvo, mutta yhtei­sös­tä eris­tä­mi­nen toimii silti tehok­kaa­na ran­gais­tuk­se­na — vaikka sitä ei tehtäisi tar­koi­tuk­sel­la.

Ulossulkemista, eli ostra­kis­mia, esiintyy työ­pai­koil­la ja kouluissa. Havaintoja ihmisestä -sarjassa aihetta valaisee kas­va­tusp­sy­ko­lo­gian apu­lais­pro­fes­so­ri Niina Junttila, joka on tutkinut ostra­kis­mia 20 vuoden ajan. Arjessa yhtei­sös­tä ulos­sul­ke­mi­nen on henkistä väki­val­taa, eikä siitä yleensä jää kiinni, koska se on poh­jim­mil­taan tekemättä jät­tä­mis­tä. Ulossuljetun kokemus vää­rän­lai­suu­des­ta, kel­paa­mat­to­mu­des­ta ja näky­mät­tö­myy­des­tä on musertava. Jopa las­ten­tar­hai­käi­set tun­nis­ta­vat ulos­sul­ke­mi­sen koke­muk­sen: pahinta on, kun kukaan ei leiki kanssasi.

Sana ostra­kis­mi on peräisin antiikin Kreikasta. Ostrakismos merkitsi äänes­tys­tä, jossa savi­ruu­kun palaselle mer­kit­tiin uhkaa­vak­si koetun yhteisön jäsenen nimi. Riittävä äänimäärä karkotti epä­toi­vo­tun henkilön maan­pa­koon jopa 10 vuodeksi. Sivistyksemme ja demo­kra­tian juurien käsi­te­tään olevan antiikin Kreikassa, emmekä ole perineet sieltä ainoas­taan ihan­teel­li­sia raken­tei­ta.

Ihmiskunnan historia tarjoaa onneksi myös kan­nus­ta­via esi­merk­ke­jä sosi­aa­li­suu­den ja jaetun kult­tuu­rin voimasta. Neandertalinihmisten aja­tel­tiin pitkään olevan sivis­ty­mät­tö­miä ja eläi­mel­li­siä alkuih­mi­siä, joiden elämän täytti lopulta epä­on­nis­tu­nut sel­viy­ty­mis­tais­te­lu. Nykyisen Irakin alueelta löytyneet ihmis­jään­teet kuitenkin osoit­ta­vat, että jo paleo­liit­ti­sel­la kaudella ihmiset pitivät huolta toi­sis­taan, jopa vaikeasti vam­mau­tu­neis­ta. Löytöpaikkansa mukaan nimetty mies, Shanidar, eli yli 40-vuo­ti­aak­si, kivi­kau­den mit­ta­puul­la vanhaksi. Tämä on yllät­tä­vää huomioon ottaen hänen heikon fyysisen kuntonsa: hän oli menet­tä­nyt toisen kätensä, oli lähes kuuro ja kärsi myös muista vaivoista. Shanidarin pitkä ikä ei olisi ollut mah­dol­li­nen ilman jatkuvaa huo­len­pi­toa ja yhteisöön kuu­lu­mis­ta.

Historiamme on täynnä esi­merk­ke­jä sosi­aa­li­ses­ta ran­kai­se­mi­ses­ta ja hyl­kää­mi­ses­tä, mutta myös empa­tias­ta ja toisen edun aset­ta­mi­ses­ta oman muka­vuu­den­ha­lun ja turvan edelle.

Kuten ostra­kis­min tutkija huo­maut­taa: yksikin ihminen riittää murtamaan yksi­näi­syy­den, ihan vain näkemällä toisen.

Havaintoja ihmisestä -sarjan toimittaa Satu Kivelä. Kahden ensim­mäi­sen jakson aiheena on yksi­näi­syys, ja mukana kes­kus­te­le­mas­sa on Turun yli­opis­ton kas­va­tusp­sy­ko­lo­gian apu­lais­pro­fes­so­ri Niina Junttila. Yhteistyökumppanina toimii HelsinkiMissio.

Aiheen tiimoilta jär­jes­te­tään Twitter-kes­kus­te­lu tiistaina 27.2. klo 18 – 20, jossa on mukana myös AntroBlogi. Seuraa hashtagia #yksi­näi­syys ja osallistu kes­kus­te­luun!

Sarja on kuul­ta­vis­sa Yle Radio 1:llä tors­tai­sin klo 12.10 sekä Yle Areenassa. 

Kirjoittaja

Emmi Huhtaniemi, VTM, on sosiaali- ja kulttuuriantropologi Helsingin yliopistosta. Hän tarkasteli pro gradu -työssään maya-kalenterin loppuun liittynyttä uushenkisyyttä Meksikossa rituaalin ja magian näkökulmista. Emmiä kiinnostavat erityisesti inhimillisen kokemuksen rakentuminen ja tietoisuuden antropologia.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Kuoleman jälkeinen elämä Suomessa on täynnä resurssien haaskausta. Voiko antropologia tarjota uusia ratkaisuja asiaan, ja tehdä kuolemasta vähäpäästöisempää? Heittoja-sarjassa esitellään vaihtoehtoja ekologisemmalle kuolemalle.

Jos ihminen kuolee avaruudessa, mitä tapahtuu ruumiille? Hautauskäytäntöjen oikea, kulttuurin mukainen noudattaminen on kaikkialla maailmassa hyvin tärkeää. Avaruudessa tapahtuvan kuoleman käsittelylle ei kuitenkaan vielä ole protokollaa. Suunnitelmissa oleva miehitetty lento Marsiin ja vielä villimmät visiot muiden planeettojen asuttamisesta pakottavat etsimään ratkaisua avaruudessa syntyvien ruumiiden ongelmaan.

Kaksi AntroBlogin toimittajaa jalkautui Wonderlust-festivaalille, joka juhlisti tiedostavaa, kaikenkirjavaa seksiä ja seksuaalisuutta jo viidettä kertaa. Tapahtuma tarjoaa tilaisuuden vapautua vallitsevista normeista, kokeilla ja tutkailla kaikkea seksuaalisuuteen liittyvää. Miltä se näyttää antropologin silmin? Ihmisen seksuaalisuus kasvaa ja kehittyy tietyn kulttuurisen ympäristön vaikutuksen alaisena.

Kansanvälinen kummilapsitoiminta on poikkeuksellisen henkilökohtainen kehitysyhteistyön muoto, ja suomalaisille tuttua pitkältä ajalta. Juuri oman kummilapsen mahdollistama henkilökohtainen yhteys on todennäköisesti se tekijä, jonka ansiosta tämä nimenomainen lahjoitusmuoto on saavuttanut suuren suosion. Kuitenkin tuo sama elementti muodostaa toiminnassa piilevän eettisen ristiriidan.