Mitä ihmiselle tapahtuu, kun hänet suljetaan sosiaalisen yhteisön ulkopuolelle? Kun toiselle ei puhuta, ei reagoida, ei lähestytä, hänestä tulee näkymätön ja merkityksetön. Ulossulkeminen aiheuttaa sosiaalista kipua ja kärsimystä, joka tuntuu jopa pahemmalta kuin fyysinen kipu.
Sosiaalista ulossulkemista eli ostrakismia ja sen vaikutuksia käsitellään Yle Radio 1:n Havaintoja ihmisestä -sarjassa, jossa pureudutaan ihmisen käytökseen vaikuttaviin ilmiöihin sekä aitojen kokemusten että tutkimustiedon avulla. Aihe herättää myös antropologisia ajatuksia.
Ihminen on sosiaalinen eläin, jolla on syvä tarve tulla nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on. Yhteisöstä ulossulkeminen on ihmiskunnan kaikkialla maailmassa tuntema rangaistuksen muoto, jolla on kuritettu sosiaalisia normeja tai lakeja rikkovia yksilöitä. Rangaistuksen kokeminen äärimmäisen ankaraksi ja sen yleisyys sekä maantieteellisesti että historiallisesti paljastaa sen, kuinka tärkeää yhteisöön kuuluminen on ihmiselle.
Yhteisö kontrolloi ja rankaisee
Sosiaalinen ulossulkeminen on edelleen osa oikeusjärjestelmäämme vankilassa, jonne yhteiskunnan lakeja vastaan rikkoneet eristetään. Myös vankilassa ihminen on silti yhä osa vankien yhteisöä – ellei häntä suljeta pois jopa siitä eristyssellillä, jota pidetään eräänä pahimmista rangaistuksista. Sosiaalinen ulossulkeminen rangaistuksen muotona on ominaista myös yhteisöille, joissa kunnia ja kasvojen säilyttäminen ovat tärkeitä arvoja ja eri ryhmien välisiä suhteita hallinnoidaan vakiintuneiden käytöskoodien avulla. Käytös on yleistä klaaneihin perustuvissa sosiaalisissa järjestelmissä sekä uskonnollisissa yhteisöissä, jotka molemmat vaalivat vahvaa yhtenäistä identiteettiä. Normeista poikkeavat tai niitä rikkovat yksilöt suljetaan helposti ulkopuolelle, ja heihin suhtaudutaan kuin heitä ei olisi olemassakaan.
Pienissä paimentolaisyhteisöissä, kuten Kalaharin aavikon !Kung-kansan parissa, eristäminen on koettu jopa sosiaalisena kuolemana tai koko ihmiskunnasta poissulkemisena. Kansan parissa elänyt antropologi Lorna Marshall pohti 1960-luvulla näin:
“Yhteisöstä karkoitettu saattaisi selviytyä yksin autiomaassa – mutta hän olisi lainsuojaton ja aikaa myöten hänestä tulisi tuntematon omalle kansalleen. Tämä olisi käsittämätön kauhu – – pahinta olisi ehkä nähdä tulien loimu keskiyöllä ilman että voisi mennä niiden luokse.”
Sosiaalinen kuolema tunnetaan ilmiönä sekä antropologiassa että sosiologiassa. Termillä saatetaan tarkoittaa hieman eri tavoin ilmenevää, pohjimmiltaan samaa asiaa: ihmisen sosiaaliset suhteet tehdään merkityksettömiksi.
Perinteisessä antropologisessa tutkimuksessa sosiaalinen kuolema linkittyy usein noituuteen. Terve ihminen saattaa joutua noituuden vuoksi kuoleman merkitsemäksi, jolloin häntä aletaan välttämään ja hänet suljetaan pois elävien maailmasta. Australian alyawarreilla tämä tapahtuu pitkälti samojen käytäntöjen mukaan kuin varsinaisen kuoleman kohtaaminen. Ihmisen muistelua ja nimen käyttöä vältetään ja surua ilmaistaan ritualisoitujen tapojen kautta: itkemällä, tavaroiden hävittämisellä, asuinpaikkaa vaihtamalla ja “kuolleeseen” ihmiseen liittyviä paikkoja välttämällä.
Yhteisöstä ulossulkeminen merkitsee käytännön tasolla eri asiaa pienessä paimentolaisyhteisössä elävälle ja nyky-Suomen kansalaiselle. Niin kutsutuissa teollistuneissa hyvinvointivaltioissa välitön fyysinen selviytyminen ei ole kiinni siitä, olemmeko aktiivisessa yhteydessä ruoantuottajiin tai muihin elämää ylläpitäviin tahoihin. Hieman absurdillakin tavalla olemme nykyään linkittyneitä laajoihin maailmanlaajuisiin verkostoihin esimerkiksi ravinnon hankkimisen suhteen, mutta saatamme silti arjessamme olla täysin yksin. Ihmisyhteisöön kuulumisessa on kuitenkin kyse muustakin kuin selviytymisestä. Vasta suhteessa toisiin ihmisiin tulemme olemassa oleviksi psyykkisesti ja sosiaalisesti.
Sosiaalisuus ihmisyyden ytimessä
Historian ja kulttuurisen moninaisuuden valossa ihmisyys on pohjimmiltaan sosiaalista, jopa niin että sosiaalisuus edeltää yksilöä. Esimerkiksi melanesialaisessa ajattelussa yksilöä ei nähdä omia sisäisiä ominaisuuksia sisältävänä kokonaisuutena, vaan henkilö on ennen kaikkea kokoelma sosiaalisia suhteitaan. Melanesiassa ja monissa pienissä yhteiskunnissa sosiaalinen verkko on koko yhteiskuntajärjestelmän pohja. Myös vaihdon ja talouden järjestelmät ovat rakentuneet sille, niin että vaihdetut esineet (Melanesiassa simpukkakorut) tekevät vaihdon taustalla olevat suhteet näkyviksi. Rikkain ja arvostetuin on se jonka laajalle ulottuvat suhteet näkyvät runsaassa vaihtoesineiden kokoelmassa.
Nykyisen teollistuneen yhteiskuntamme rakenteet taas perustuvat pitkälti talouteen, ja toimivat jopa käänteisesti sosiaalisiin suhteisiin perustuvaan järjestelmään nähden. Jos ei kykene osallistumaan taloudelliseen vaihtoon, joutuu helposti suljetuksi koko yhteiskunnan ulkopuolelle. Sosiologisessa ajattelussa tämä merkitsee sosiaalista kuolemaa: ihmistä ei enää tunnusteta täysin ihmiseksi laajemmassa yhteiskunnassa. Erään teoreettisen näkemyksen mukaan globaali kapitalismi tuottaa järjestelmänä tällaisia “ylimääräisiä” ihmisiä, jotka voisivat järjestelmän kannalta yhtä hyvin olla kuolleita.
Sosiaalisuus ei ole ensisijainen kapitalistista yhteiskuntaa rakentava arvo, mutta yhteisöstä eristäminen toimii silti tehokkaana rangaistuksena – vaikka sitä ei tehtäisi tarkoituksella.
Ulossulkemista, eli ostrakismia, esiintyy työpaikoilla ja kouluissa. Havaintoja ihmisestä -sarjassa aihetta valaisee kasvatuspsykologian apulaisprofessori Niina Junttila, joka on tutkinut ostrakismia 20 vuoden ajan. Arjessa yhteisöstä ulossulkeminen on henkistä väkivaltaa, eikä siitä yleensä jää kiinni, koska se on pohjimmiltaan tekemättä jättämistä. Ulossuljetun kokemus vääränlaisuudesta, kelpaamattomudesta ja näkymättömyydestä on musertava. Jopa lastentarhaikäiset tunnistavat ulossulkemisen kokemuksen: pahinta on, kun kukaan ei leiki kanssasi.
Sana ostrakismi on peräisin antiikin Kreikasta. Ostrakismos merkitsi äänestystä, jossa saviruukun palaselle merkittiin uhkaavaksi koetun yhteisön jäsenen nimi. Riittävä äänimäärä karkotti epätoivotun henkilön maanpakoon jopa 10 vuodeksi. Sivistyksemme ja demokratian juurien käsitetään olevan antiikin Kreikassa, emmekä ole perineet sieltä ainoastaan ihanteellisia rakenteita.
Ihmiskunnan historia tarjoaa onneksi myös kannustavia esimerkkejä sosiaalisuuden ja jaetun kulttuurin voimasta. Neandertalinihmisten ajateltiin pitkään olevan sivistymättömiä ja eläimellisiä alkuihmisiä, joiden elämän täytti lopulta epäonnistunut selviytymistaistelu. Nykyisen Irakin alueelta löytyneet ihmisjäänteet kuitenkin osoittavat, että jo paleoliittisella kaudella ihmiset pitivät huolta toisistaan, jopa vaikeasti vammautuneista. Löytöpaikkansa mukaan nimetty mies, Shanidar, eli yli 40-vuotiaaksi, kivikauden mittapuulla vanhaksi. Tämä on yllättävää huomioon ottaen hänen heikon fyysisen kuntonsa: hän oli menettänyt toisen kätensä, oli lähes kuuro ja kärsi myös muista vaivoista. Shanidarin pitkä ikä ei olisi ollut mahdollinen ilman jatkuvaa huolenpitoa ja yhteisöön kuulumista.
Historiamme on täynnä esimerkkejä sosiaalisesta rankaisemisesta ja hylkäämisestä, mutta myös empatiasta ja toisen edun asettamisesta oman mukavuudenhalun ja turvan edelle.
Kuten ostrakismin tutkija huomauttaa: yksikin ihminen riittää murtamaan yksinäisyyden, ihan vain näkemällä toisen.
Havaintoja ihmisestä -sarjan toimittaa Satu Kivelä. Kahden ensimmäisen jakson aiheena on yksinäisyys, ja mukana keskustelemassa on Turun yliopiston kasvatuspsykologian apulaisprofessori Niina Junttila. Yhteistyökumppanina toimii HelsinkiMissio.
Aiheen tiimoilta järjestetään Twitter-keskustelu tiistaina 27.2. klo 18-20, jossa on mukana myös AntroBlogi. Seuraa hashtagia #yksinäisyys ja osallistu keskusteluun!
Sarja on kuultavissa Yle Radio 1:llä torstaisin klo 12.10 sekä Yle Areenassa.
