Kirjeitä kentältä: Mielen talkoissa

Kun pakol­li­set kent­tä­työ­jak­sot ovat taka­na­päin, edessä on urakan aikana haalitun mate­ri­aa­lin työs­tä­mi­nen etno­gra­fiak­si. Tiedeyhteisö perään­kuu­lut­taa tuloksia. Tutkimusyhteisö kysyy, miten työni edistyy. Itse kaipaan selon­te­koa siitä, mitä viime vuosien aikana oikeas­taan on tapah­tu­nut. Miten sen kaiken voisi tiivistää? Miten muuntaa etno­gra­fi­nen aineisto tieteeksi?

Ajaton aika

Tammikuun kahta ensim­mäis­tä viikkoa kutsutaan ”Siperian Jeesuksen”, Vissarionin, uusus­kon­nol­li­ses­sa yhtei­sös­sä ajat­to­mak­si ajaksi. Virallisen uuden­vuo­den raket­ti­sa­teen hiivuttua alkaa jakso, jonka aikana uuden messiaan seuraajat palaavat kuluneen vuoden tapah­tu­miin kysyäk­seen itseltään: mitä elä­mäs­sä­ni on tapah­tu­nut? Millaista karmaa olen koonnut? Miten olen muuttunut? Mitä voin oppia vir­heis­tä­ni? Mihin suuntaan haluan kehittyä? Itsetutkiskelun ja henkisen puh­dis­tau­tu­mi­sen periodi päättyy uskovien ”todel­li­sen” joulun ja uuden­vuo­den koit­taes­sa Vissarionin syn­ty­mä­päi­vä­nä 14. tam­mi­kuu­ta.

Ajattoman ajan konsepti on kiehtonut minua siitä asti, kun kuulin siitä ensi kerran. Koska Vissarion-yhteisön jäsenet elävät jat­ku­vas­sa itse­tark­kai­lun ja paran­nuk­sen tilassa, halusin selvittää, miten inten­sii­vi­sek­si tuo elä­män­ta­pa voisi käydä. Minua kiinnosti myös, miten yksi­löl­li­set ja yhtei­söl­li­set pohdinnat, tunnetyö ja katu­mus­har­joi­tuk­set nivou­tui­si­vat yhteen. Päätin tutustua näihin mielen tal­koi­siin perin­poh­jai­ses­ti.

Vissarionin muotokuva. Kuva: Minna Kulmala

Lähdin liik­keel­le kyse­le­mäl­lä uskovilta, mitä ajaton aika itse kullekin merkitsi. Sain kuulla, että ajat­to­ma­na aikana tilanteet ja koh­taa­mi­set ovat inten­sii­vi­sem­piä ja päätökset mer­ki­tyk­sek­kääm­piä kuin taval­li­ses­ti. Ajattomana aikana tulee tarkasti pitää silmällä ympä­ris­tön tapah­tu­mia ja omia reak­tioi­ta niihin. Karma tarjoaa juuri sitä, mitä ihminen on valin­noil­laan tilannut – siten ajaton aika luo opti­maa­li­set puitteet oppi­mi­sel­le ja toiveiden uudel­leen­jär­jes­te­lyl­le. Jaksoon val­mis­ta­vas­sa puhees­saan Vissarion antoi seu­raa­jil­leen kaksi ohjetta: seu­raa­vien kahden viikon aikana älkäätkö tuomitko, arvos­tel­ko tai pyy­tä­mät­tä neuvoko ketään. Jokainen pitäköön kirjaa vain omista vir­heis­tään.

Oma ajaton aikani on alkanut tavallaan vasta nyt, taigalta palat­tua­ni. Minussa on herännyt tarve tehdä yhteen­ve­to siitä, mitä olen kohdannut ja mihin suuntaan toivon tut­ki­muk­se­ni kehit­ty­vän. Tahdon myös ymmärtää, miten tut­ki­musyh­tei­sö­ni jatkuva muutos ja oma kasvuni vai­kut­ta­vat siihen, millaista aineistoa olen saanut kokoon. Miten mate­ri­aa­lia voisi hedel­mäl­li­sim­min työstää? Mistä tulisi päästää irti, mitä ajatuksia kehittää? Miten erotan omat tul­kin­ta­ni siitä, mikä on tut­kit­ta­vil­le­ni totta tai tie­teel­li­ses­ti rele­vant­tia? Riittävätkö sanat kaiken tämän välit­tä­mi­seen?

Emootioiden piirileikkiä

Tammikuun kyn­nyk­sel­lä ystäväni Ljuda pyysi minua mukaansa hil­jat­tain perus­te­tun psy­ko­lo­gi­sen piirin tapaa­mi­siin. ”Siellä on ihan mahtavaa”, Ljuda kehui. ”Olen oppinut itsestäni hirveän paljon.” Uteliaisuuteni heräsi; piiri tarjoaisi varmasti uusia näkö­kul­mia ajat­to­maan aikaan.

Päiväkodin sivu­huo­nees­sa kokoon­tu­va piiri oli kaikille avoin, mutta edellytti sitou­tu­mis­ta. Parin tunnin mittaisia tapaa­mi­sia johti yhteisöön muutama vuosi takaperin muuttanut psykologi, Andrei. Piirin tar­koi­tuk­se­na oli avata osal­lis­tu­jien tunne-elämän lukkoja ja ihmis­suh­tei­den solmuja sekä tukea heidän henkistä kasvuaan.

Huomautettakoon, että tunne-elämän ”har­mo­ni­soi­mi­nen” on yksi vis­sa­rio­nis­tien keskeisiä tavoit­tei­ta. Ihmisen tunne-elämä kielii sielun tilasta; mitä puh­taam­mat ajatukset ja posi­tii­vi­sem­mat tunteet, sitä kehit­ty­neem­pi henkilö on kyseessä. Vissarionistien mukaan maan­pääl­li­nen paratiisi syntyy vasta, kun yksikään ei kykene ajat­te­le­maan pahaa muista. Ajattoman ajan ovella piirin jäsenet tekivät, kuinka ollakaan, listat posi­tii­vi­sis­ta ja nega­tii­vi­sis­ta omi­nai­suuk­sis­taan.

Kulttuurien ja emoo­tioi­den suhteita tut­ki­nei­den Jeanne Tsain, Brian Knutsonin ja Helene Fungin affect valuation -teorian mukaan kulttuuri muokkaa emoo­tioi­ta ja niiden kokemisen tapaa. Erityisesti heidän ”ideaalien affektien” (vii­teyh­tei­sös­sä toivotut ja hyväk­sy­tyt tun­te­mi­sen ja kokemisen tavat) ja ”aktu­aa­lis­ten affektien” (se, mitä henkilö todel­li­suu­des­sa tuntee tai kokee) käsit­teen­sä ovat osoit­tau­tu­neet tut­ki­muk­se­ni kannalta hyö­dyl­li­sik­si työ­ka­luik­si.

Kulttuurin ohella myös uskon­nol­li­set jär­jes­tel­mät esittävät, sää­te­le­vät ja vah­vis­ta­vat emoo­tioi­hin liittyviä stan­dar­de­ja. Vissarion-yhteisön uskon­nol­li­nen ja sosio­kult­tuu­ri­nen konteksti, jota Ole Riisiä ja Linda Woodheadia mukaillen voidaan kutsua ”emo­tio­naa­li­sek­si regii­mik­si” (emotional regime), säätelee emoo­tioi­den muo­dos­tu­mis­ta, laatua, inten­si­teet­tiä ja ilmai­su­ta­po­ja. Regiimi muodostaa puitteet, joissa uskova kokee ja tulkitsee erilaiset tilanteet, ympä­ris­töt sekä oman ja muiden toiminnan.

Liturgiakulkue Aurinkokaupungissa. Kuva: Minna Kulmala

Psykologisen piirimme jäsenet osal­lis­tui­vat ahkerasti kes­kus­te­luun ja nimesivät epä­toi­vo­tut tunteensa: tun­ne­kar­toil­ta löytyi pet­ty­mys­tä, mus­ta­suk­kai­suut­ta, kateutta ja arvos­te­lun halua. Niistä täytyisi ehdot­to­mas­ti päästä eroon! Kielteiset aktu­aa­li­set affektit tuotiin kes­kus­te­luun toisinaan katu­muk­sen kyynelten saat­ta­mi­na; henkilö osoitti tie­tä­vän­sä, että oli tuntenut ”väärin”.

Sen sijaan ideaaleja emoo­tioi­ta, kuten rakkautta, kii­tol­li­suut­ta ja iloa, ker­rot­tiin halut­ta­van kokea lisää. Uskallan väittää, että ”oikeat” tun­ne­ko­ke­muk­set tukevat vis­sa­rio­nis­te­ja uskossaan, minkä vuoksi ulko­maa­il­mas­ta erillään eläminen on heille tärkeää – ulko­maa­il­man nega­tii­vi­seen ilma­pii­riin viitataan jat­ku­vas­ti.

Andrei, itsekin Vissarionin seuraaja, vaikutti hyvin tie­dos­ta­van osal­lis­tu­jien tyy­pil­li­set tavat tutkia itseään, arvottaa tun­tei­taan ja tulkita elämänsä tapah­tu­mia. Analysoiden vain sitä, mitä henkilö kon­kreet­ti­ses­ti sanoi tai teki, Andrein onnistui haa­ru­koi­da esiin tunteita ja tun­nus­tuk­sia, jotka uskovat olivat omien sanojensa mukaan kätkeneet vuosia jopa itseltään.

Positiivisuuden nimeen van­no­vas­sa yhtei­sös­sä uskovien tulisi voida myöntää itselleen myös kokemansa nega­tii­vi­set tunteet. Vaikka onnel­li­nen para­tii­si­maa olisi uskovien unelma, muu­tok­seen ei kävellä tees­ken­te­le­mäl­lä, faktoista piit­taa­mat­ta. ”Ette edisty, ellette tunne läh­tö­ti­lan­net­tan­ne”, Andrei totesi. Emootioilla on pohjansa bio­lo­gias­sa, minkä vuoksi niitä ei voi paeta – pikem­min­kin ymmärtää niiden syn­ty­me­ka­nis­me­ja ja toimintaa.

Toisin kuin vis­sa­rio­nis­tit yleensä, Andrei kannusti kuu­li­joi­taan kehit­tä­mään ajat­te­lu­aan, joka puo­les­taan kehit­täi­si tunne-elämää. ”Mitä Vissarion mahtaa tar­koit­taa sanoes­saan, että aivot ovat sielun temppeli?” hän penäsi. Toisaalta Andrei tohti jopa kysee­na­lais­taa Vissarionin: ”Opettaja kyllä kertoo päämäärän, muttei ole huomannut täsmentää, miten siihen kon­kreet­ti­ses­ti päästään. Kenties Vissarion haluaa ihmisten kehit­tä­vän tällaisen metodin itse, pohtivan asioita itse­näi­ses­ti?”

Liturgian jälkeen miehet jakavat siunattua leipää. Kuva: Minna Kulmala

Piirin tapaa­mi­sis­sa minua kiinnosti ennen kaikkea tapa, jolla osal­lis­tu­jat reagoivat Andrein poh­din­toi­hin. Osallistujat kuun­te­li­vat psy­ko­lo­gia inten­sii­vi­ses­ti. Voiko Vissarionin sanoja tulkita noinkin? he kysyivät yhtäältä epäuskoa, toisaalta toivoa ja oival­lus­ta sil­mis­sään. Samalla tulin poh­ti­neek­si, että uusiin tul­kin­toi­hin tar­vit­tiin erään­lai­nen emo­tio­naa­li­nen lupa.

Yhteisössä pidetty ja arvos­tet­tu psykologi, joka myös ammat­tin­sa puolesta nautti auk­to­ri­teet­tia, pystyi vakuut­ta­maan kuu­li­jan­sa siitä, että ajat­te­lu­aan avartava uskova ei eksyisi, vaan löytäisi vael­luk­seen­sa uuden­lais­ta syvyyttä. Samaan olisi tuskin kyennyt yhteisön ulko­puo­li­nen henkilö.

Hyväksyttyään saamansa luvan myöntää patou­tu­neet kiel­tei­set tunteensa (aktu­aa­li­set affek­tin­sa), osal­lis­tu­jat hel­pot­tui­vat sil­min­näh­den ja vapau­tui­vat miet­ti­mään ongel­mi­aan uusista näkö­kul­mis­ta. Kummastuin siitä, miten voi­mak­kaas­ti itsekin koin kyseiset kokoukset. Viimeisen matkani aikana kiin­nos­tuin­kin lisää emoo­tioi­den roolista paitsi uskon­nos­sa, myös kent­tä­työs­sä.

Tutkimuksen uudelleenarviointia

Tunnetyö on ollut tut­ki­muk­ses­sa­ni aina läsnä; toisaalta vis­sa­rio­nis­tit tekevät sitä päi­vit­täin, toisaalta minun on ollut pakko harrastaa sitä jak­saak­se­ni kentällä. Kentällä tiedostan olevani eri­lais­ten affektien rie­pot­te­le­ma. Paitsi että kou­lu­tuk­se­ni ohjailee sitä, miten ja millä inten­si­tee­til­lä havain­nois­sa­ni keskityn, myös hen­ki­lö­koh­tai­nen taustani ja tut­ki­musyh­tei­sön regiimit vai­kut­ta­vat työhöni.

Kenttä on emo­tio­naa­li­ses­ti puus­kai­nen areena. Toisaalta, vaikka etno­gra­fia tuokin aineiston kuu­mot­ta­van liki, ajan myötä tutkijan iho park­kiin­tuu. Siedän paremmin tilan­tei­ta ja puhee­nai­hei­ta, joita aivoni aiemmin vas­tus­ti­vat liian pii­kik­käi­nä, tahmeina, soke­ri­si­na. Mietin, miten tämä tyyn­ty­mi­nen on tapah­tu­nut.

Sopeutuminen lienee osittain tulosta psy­ko­lo­gi­ses­ta tarpeesta säilyttää mielen tasapaino; olen halunnut ymmärtää toista. Toisaalta tajuan myös aidosti muut­tu­nee­ni. Monet kentällä vastaan tulleet raikkaat impulssit, joista Andrein piiri on vain yksi esimerkki, ovat muut­ta­neet ajat­te­lua­ni ken­täs­tä­ni, minkä vuoksi se myös tuntuu nyt hiukan eri­lai­sel­ta.

Aurinkokaupungin, Vissarionin kotikylän, puinen portti toivottaa kävijät ter­ve­tul­leik­si. Kuva: Minna Kulmala

Tutkimuskohteeni on osoit­tau­tu­nut viku­roi­vak­si ja muun­tau­tu­mis­ky­kyi­sek­si, eikä vähiten sen vuoksi, että minun on ollut vaikea suitsia omaa suh­tau­tu­mis­ta­ni tut­ki­muk­see­ni. Toisaalta ajatusten ja emoo­tioi­den jäillä liu­kas­te­lu voi olla myös etno­gra­fi­ses­ti ter­veel­lis­tä. Suljetun mielen on vaikea pysyä avoimena uusille oival­luk­sil­le ja moni­syis­ten syy-yhteyk­sien ymmär­tä­mi­sel­le. Usein huomaan, että tun­ne­ta­sol­la haluaisin pitää kiinni niistä käsi­tyk­sis­tä, joita olen itselleni jo muo­dos­ta­nut. Olin kuvi­tel­lut viimeisen matkani ikään kuin todis­ta­van minun olevan asioista jo jyvällä, olevani riittävän varma vii­la­tak­se­ni väi­tös­kir­ja­ni valmiiksi.

Kirjoittaja Minusinkin kau­pun­gis­sa, jossa vis­sa­rio­nis­tit asuivat yhteisön perus­ta­mi­sen aikaan. Kaupungissa voi vielä aistia neu­vos­to­hen­keä. Kuva: Minna Kulmalan arkisto

Nyt, kent­tä­töi­den loputtua, olen uuden haasteen edessä. Etnografiseen työs­ken­te­ly­ta­paan kuuluu kylläkin yksi­tyis­koh­tais­ten muis­tiin­pa­no­jen tekeminen kentällä ja myöhemmin havain­to­jen rapor­toin­ti sel­lai­si­na kuin ne olisivat olleet peri­aat­tees­sa kenen tahansa muun havait­ta­vis­sa. Tämä ei kui­ten­kaan vielä riitä, sillä tieteessä on kyse myös perus­tel­luis­ta ana­lyy­seis­tä. Andrein tapaus muistutti minua siitä, että niiden “taval­li­sim­pien­kin” havain­to­jen sisältö, mer­ki­tys­suh­teet ja mah­dol­li­suu­det voi – ja pitää – ajatella tois­tu­vas­ti uusiksi.

  • Podcast-lukija: Siiri Sandberg
  • Verkkotaitto: Aino Pohjola
  • Kuvat: Minna Kulmala, ellei toisin mainita.
  • Artikkelikuva: Elijah Hiett/​Unsplash
  1. Corrigan, John 2007/​2009. The Study of Religion and Emotion
  2. Riis, Ole & Woodhead, Linda 2010. A Sociology of Religious Emotions. Oxford: Oxford University Press.
  3. Tsai, Jeanne L., Knutson, Brian & Fung, Helene H. 2006. Personality Processes and Individual
    Differences: Cultural Variation in Affect Valuation. Journal of Personality and Social Psychology, 90 (2): 288 – 307.

Kirjoittaja

Minna Kulmala on sosiaali- ja kulttuuriantropologian tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Hän tutkii uskonnollisen kääntymyksen rakentumista ja jatkuvuutta Etelä-Siperiassa sijaitsevan milleniaarisen Vissarion-yhteisön jäsenten parissa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Kuolemapositiivisuus on Euroopassa ja USA:ssa 2000-luvulla syntynyt liike. Se haluaa tuoda piilotetun, pelottavan ja vaietun kuoleman osaksi arkipäiväistä todellisuutta, jotta kuolema voitaisiin kohdata avoimesti ja puhua siitä vapaasti.