Kirjeitä kentältä: Mielen talkoissa

Kun pakol­li­set kent­tä­työ­jak­sot ovat taka­na­päin, edessä on urakan aikana haalitun mate­ri­aa­lin työs­tä­mi­nen etno­gra­fiak­si. Tiedeyhteisö perään­kuu­lut­taa tuloksia. Tutkimusyhteisö kysyy, miten työni edistyy. Itse kaipaan selon­te­koa siitä, mitä viime vuosien aikana oikeas­taan on tapah­tu­nut. Miten sen kaiken voisi tiivistää? Miten muuntaa etno­gra­fi­nen aineisto tieteeksi?

Ajaton aika

Tammikuun kahta ensim­mäis­tä viikkoa kutsutaan ”Siperian Jeesuksen”, Vissarionin, uusus­kon­nol­li­ses­sa yhtei­sös­sä ajat­to­mak­si ajaksi. Virallisen uuden­vuo­den raket­ti­sa­teen hiivuttua alkaa jakso, jonka aikana uuden messiaan seuraajat palaavat kuluneen vuoden tapah­tu­miin kysyäk­seen itseltään: mitä elä­mäs­sä­ni on tapah­tu­nut? Millaista karmaa olen koonnut? Miten olen muuttunut? Mitä voin oppia vir­heis­tä­ni? Mihin suuntaan haluan kehittyä? Itsetutkiskelun ja henkisen puh­dis­tau­tu­mi­sen periodi päättyy uskovien ”todel­li­sen” joulun ja uuden­vuo­den koit­taes­sa Vissarionin syn­ty­mä­päi­vä­nä 14. tam­mi­kuu­ta.

Ajattoman ajan konsepti on kiehtonut minua siitä asti, kun kuulin siitä ensi kerran. Koska Vissarion-yhteisön jäsenet elävät jat­ku­vas­sa itse­tark­kai­lun ja paran­nuk­sen tilassa, halusin selvittää, miten inten­sii­vi­sek­si tuo elä­män­ta­pa voisi käydä. Minua kiinnosti myös, miten yksi­löl­li­set ja yhtei­söl­li­set pohdinnat, tunnetyö ja katu­mus­har­joi­tuk­set nivou­tui­si­vat yhteen. Päätin tutustua näihin mielen tal­koi­siin perin­poh­jai­ses­ti.

Vissarionin muotokuva. Kuva: Minna Kulmala

Lähdin liik­keel­le kyse­le­mäl­lä uskovilta, mitä ajaton aika itse kullekin merkitsi. Sain kuulla, että ajat­to­ma­na aikana tilanteet ja koh­taa­mi­set ovat inten­sii­vi­sem­piä ja päätökset mer­ki­tyk­sek­kääm­piä kuin taval­li­ses­ti. Ajattomana aikana tulee tarkasti pitää silmällä ympä­ris­tön tapah­tu­mia ja omia reak­tioi­ta niihin. Karma tarjoaa juuri sitä, mitä ihminen on valin­noil­laan tilannut – siten ajaton aika luo opti­maa­li­set puitteet oppi­mi­sel­le ja toiveiden uudel­leen­jär­jes­te­lyl­le. Jaksoon val­mis­ta­vas­sa puhees­saan Vissarion antoi seu­raa­jil­leen kaksi ohjetta: seu­raa­vien kahden viikon aikana älkäätkö tuomitko, arvos­tel­ko tai pyy­tä­mät­tä neuvoko ketään. Jokainen pitäköön kirjaa vain omista vir­heis­tään.

Oma ajaton aikani on alkanut tavallaan vasta nyt, taigalta palat­tua­ni. Minussa on herännyt tarve tehdä yhteen­ve­to siitä, mitä olen kohdannut ja mihin suuntaan toivon tut­ki­muk­se­ni kehit­ty­vän. Tahdon myös ymmärtää, miten tut­ki­musyh­tei­sö­ni jatkuva muutos ja oma kasvuni vai­kut­ta­vat siihen, millaista aineistoa olen saanut kokoon. Miten mate­ri­aa­lia voisi hedel­mäl­li­sim­min työstää? Mistä tulisi päästää irti, mitä ajatuksia kehittää? Miten erotan omat tul­kin­ta­ni siitä, mikä on tut­kit­ta­vil­le­ni totta tai tie­teel­li­ses­ti rele­vant­tia? Riittävätkö sanat kaiken tämän välit­tä­mi­seen?

Emootioiden piirileikkiä

Tammikuun kyn­nyk­sel­lä ystäväni Ljuda pyysi minua mukaansa hil­jat­tain perus­te­tun psy­ko­lo­gi­sen piirin tapaa­mi­siin. ”Siellä on ihan mahtavaa”, Ljuda kehui. ”Olen oppinut itsestäni hirveän paljon.” Uteliaisuuteni heräsi; piiri tarjoaisi varmasti uusia näkö­kul­mia ajat­to­maan aikaan.

Päiväkodin sivu­huo­nees­sa kokoon­tu­va piiri oli kaikille avoin, mutta edellytti sitou­tu­mis­ta. Parin tunnin mittaisia tapaa­mi­sia johti yhteisöön muutama vuosi takaperin muuttanut psykologi, Andrei. Piirin tar­koi­tuk­se­na oli avata osal­lis­tu­jien tunne-elämän lukkoja ja ihmis­suh­tei­den solmuja sekä tukea heidän henkistä kasvuaan.

Huomautettakoon, että tunne-elämän ”har­mo­ni­soi­mi­nen” on yksi vis­sa­rio­nis­tien keskeisiä tavoit­tei­ta. Ihmisen tunne-elämä kielii sielun tilasta; mitä puh­taam­mat ajatukset ja posi­tii­vi­sem­mat tunteet, sitä kehit­ty­neem­pi henkilö on kyseessä. Vissarionistien mukaan maan­pääl­li­nen paratiisi syntyy vasta, kun yksikään ei kykene ajat­te­le­maan pahaa muista. Ajattoman ajan ovella piirin jäsenet tekivät, kuinka ollakaan, listat posi­tii­vi­sis­ta ja nega­tii­vi­sis­ta omi­nai­suuk­sis­taan.

Kulttuurien ja emoo­tioi­den suhteita tut­ki­nei­den Jeanne Tsain, Brian Knutsonin ja Helene Fungin affect valuation -teorian mukaan kulttuuri muokkaa emoo­tioi­ta ja niiden kokemisen tapaa. Erityisesti heidän ”ideaalien affektien” (vii­teyh­tei­sös­sä toivotut ja hyväk­sy­tyt tun­te­mi­sen ja kokemisen tavat) ja ”aktu­aa­lis­ten affektien” (se, mitä henkilö todel­li­suu­des­sa tuntee tai kokee) käsit­teen­sä ovat osoit­tau­tu­neet tut­ki­muk­se­ni kannalta hyö­dyl­li­sik­si työ­ka­luik­si.

Kulttuurin ohella myös uskon­nol­li­set jär­jes­tel­mät esittävät, sää­te­le­vät ja vah­vis­ta­vat emoo­tioi­hin liittyviä stan­dar­de­ja. Vissarion-yhteisön uskon­nol­li­nen ja sosio­kult­tuu­ri­nen konteksti, jota Ole Riisiä ja Linda Woodheadia mukaillen voidaan kutsua ”emo­tio­naa­li­sek­si regii­mik­si” (emotional regime), säätelee emoo­tioi­den muo­dos­tu­mis­ta, laatua, inten­si­teet­tiä ja ilmai­su­ta­po­ja. Regiimi muodostaa puitteet, joissa uskova kokee ja tulkitsee erilaiset tilanteet, ympä­ris­töt sekä oman ja muiden toiminnan.

Liturgiakulkue Aurinkokaupungissa. Kuva: Minna Kulmala

Psykologisen piirimme jäsenet osal­lis­tui­vat ahkerasti kes­kus­te­luun ja nimesivät epä­toi­vo­tut tunteensa: tun­ne­kar­toil­ta löytyi pet­ty­mys­tä, mus­ta­suk­kai­suut­ta, kateutta ja arvos­te­lun halua. Niistä täytyisi ehdot­to­mas­ti päästä eroon! Kielteiset aktu­aa­li­set affektit tuotiin kes­kus­te­luun toisinaan katu­muk­sen kyynelten saat­ta­mi­na; henkilö osoitti tie­tä­vän­sä, että oli tuntenut ”väärin”.

Sen sijaan ideaaleja emoo­tioi­ta, kuten rakkautta, kii­tol­li­suut­ta ja iloa, ker­rot­tiin halut­ta­van kokea lisää. Uskallan väittää, että ”oikeat” tun­ne­ko­ke­muk­set tukevat vis­sa­rio­nis­te­ja uskossaan, minkä vuoksi ulko­maa­il­mas­ta erillään eläminen on heille tärkeää – ulko­maa­il­man nega­tii­vi­seen ilma­pii­riin viitataan jat­ku­vas­ti.

Andrei, itsekin Vissarionin seuraaja, vaikutti hyvin tie­dos­ta­van osal­lis­tu­jien tyy­pil­li­set tavat tutkia itseään, arvottaa tun­tei­taan ja tulkita elämänsä tapah­tu­mia. Analysoiden vain sitä, mitä henkilö kon­kreet­ti­ses­ti sanoi tai teki, Andrein onnistui haa­ru­koi­da esiin tunteita ja tun­nus­tuk­sia, jotka uskovat olivat omien sanojensa mukaan kätkeneet vuosia jopa itseltään.

Positiivisuuden nimeen van­no­vas­sa yhtei­sös­sä uskovien tulisi voida myöntää itselleen myös kokemansa nega­tii­vi­set tunteet. Vaikka onnel­li­nen para­tii­si­maa olisi uskovien unelma, muu­tok­seen ei kävellä tees­ken­te­le­mäl­lä, faktoista piit­taa­mat­ta. ”Ette edisty, ellette tunne läh­tö­ti­lan­net­tan­ne”, Andrei totesi. Emootioilla on pohjansa bio­lo­gias­sa, minkä vuoksi niitä ei voi paeta – pikem­min­kin ymmärtää niiden syn­ty­me­ka­nis­me­ja ja toimintaa.

Toisin kuin vis­sa­rio­nis­tit yleensä, Andrei kannusti kuu­li­joi­taan kehit­tä­mään ajat­te­lu­aan, joka puo­les­taan kehit­täi­si tunne-elämää. ”Mitä Vissarion mahtaa tar­koit­taa sanoes­saan, että aivot ovat sielun temppeli?” hän penäsi. Toisaalta Andrei tohti jopa kysee­na­lais­taa Vissarionin: ”Opettaja kyllä kertoo päämäärän, muttei ole huomannut täsmentää, miten siihen kon­kreet­ti­ses­ti päästään. Kenties Vissarion haluaa ihmisten kehit­tä­vän tällaisen metodin itse, pohtivan asioita itse­näi­ses­ti?”

Liturgian jälkeen miehet jakavat siunattua leipää. Kuva: Minna Kulmala

Piirin tapaa­mi­sis­sa minua kiinnosti ennen kaikkea tapa, jolla osal­lis­tu­jat reagoivat Andrein poh­din­toi­hin. Osallistujat kuun­te­li­vat psy­ko­lo­gia inten­sii­vi­ses­ti. Voiko Vissarionin sanoja tulkita noinkin? he kysyivät yhtäältä epäuskoa, toisaalta toivoa ja oival­lus­ta sil­mis­sään. Samalla tulin poh­ti­neek­si, että uusiin tul­kin­toi­hin tar­vit­tiin erään­lai­nen emo­tio­naa­li­nen lupa.

Yhteisössä pidetty ja arvos­tet­tu psykologi, joka myös ammat­tin­sa puolesta nautti auk­to­ri­teet­tia, pystyi vakuut­ta­maan kuu­li­jan­sa siitä, että ajat­te­lu­aan avartava uskova ei eksyisi, vaan löytäisi vael­luk­seen­sa uuden­lais­ta syvyyttä. Samaan olisi tuskin kyennyt yhteisön ulko­puo­li­nen henkilö.

Hyväksyttyään saamansa luvan myöntää patou­tu­neet kiel­tei­set tunteensa (aktu­aa­li­set affek­tin­sa), osal­lis­tu­jat hel­pot­tui­vat sil­min­näh­den ja vapau­tui­vat miet­ti­mään ongel­mi­aan uusista näkö­kul­mis­ta. Kummastuin siitä, miten voi­mak­kaas­ti itsekin koin kyseiset kokoukset. Viimeisen matkani aikana kiin­nos­tuin­kin lisää emoo­tioi­den roolista paitsi uskon­nos­sa, myös kent­tä­työs­sä.

Tutkimuksen uudelleenarviointia

Tunnetyö on ollut tut­ki­muk­ses­sa­ni aina läsnä; toisaalta vis­sa­rio­nis­tit tekevät sitä päi­vit­täin, toisaalta minun on ollut pakko harrastaa sitä jak­saak­se­ni kentällä. Kentällä tiedostan olevani eri­lais­ten affektien rie­pot­te­le­ma. Paitsi että kou­lu­tuk­se­ni ohjailee sitä, miten ja millä inten­si­tee­til­lä havain­nois­sa­ni keskityn, myös hen­ki­lö­koh­tai­nen taustani ja tut­ki­musyh­tei­sön regiimit vai­kut­ta­vat työhöni.

Kenttä on emo­tio­naa­li­ses­ti puus­kai­nen areena. Toisaalta, vaikka etno­gra­fia tuokin aineiston kuu­mot­ta­van liki, ajan myötä tutkijan iho park­kiin­tuu. Siedän paremmin tilan­tei­ta ja puhee­nai­hei­ta, joita aivoni aiemmin vas­tus­ti­vat liian pii­kik­käi­nä, tahmeina, soke­ri­si­na. Mietin, miten tämä tyyn­ty­mi­nen on tapah­tu­nut.

Sopeutuminen lienee osittain tulosta psy­ko­lo­gi­ses­ta tarpeesta säilyttää mielen tasapaino; olen halunnut ymmärtää toista. Toisaalta tajuan myös aidosti muut­tu­nee­ni. Monet kentällä vastaan tulleet raikkaat impulssit, joista Andrein piiri on vain yksi esimerkki, ovat muut­ta­neet ajat­te­lua­ni ken­täs­tä­ni, minkä vuoksi se myös tuntuu nyt hiukan eri­lai­sel­ta.

Aurinkokaupungin, Vissarionin kotikylän, puinen portti toivottaa kävijät ter­ve­tul­leik­si. Kuva: Minna Kulmala

Tutkimuskohteeni on osoit­tau­tu­nut viku­roi­vak­si ja muun­tau­tu­mis­ky­kyi­sek­si, eikä vähiten sen vuoksi, että minun on ollut vaikea suitsia omaa suh­tau­tu­mis­ta­ni tut­ki­muk­see­ni. Toisaalta ajatusten ja emoo­tioi­den jäillä liu­kas­te­lu voi olla myös etno­gra­fi­ses­ti ter­veel­lis­tä. Suljetun mielen on vaikea pysyä avoimena uusille oival­luk­sil­le ja moni­syis­ten syy-yhteyk­sien ymmär­tä­mi­sel­le. Usein huomaan, että tun­ne­ta­sol­la haluaisin pitää kiinni niistä käsi­tyk­sis­tä, joita olen itselleni jo muo­dos­ta­nut. Olin kuvi­tel­lut viimeisen matkani ikään kuin todis­ta­van minun olevan asioista jo jyvällä, olevani riittävän varma vii­la­tak­se­ni väi­tös­kir­ja­ni valmiiksi.

Kirjoittaja Minusinkin kau­pun­gis­sa, jossa vis­sa­rio­nis­tit asuivat yhteisön perus­ta­mi­sen aikaan. Kaupungissa voi vielä aistia neu­vos­to­hen­keä. Kuva: Minna Kulmalan arkisto

Nyt, kent­tä­töi­den loputtua, olen uuden haasteen edessä. Etnografiseen työs­ken­te­ly­ta­paan kuuluu kylläkin yksi­tyis­koh­tais­ten muis­tiin­pa­no­jen tekeminen kentällä ja myöhemmin havain­to­jen rapor­toin­ti sel­lai­si­na kuin ne olisivat olleet peri­aat­tees­sa kenen tahansa muun havait­ta­vis­sa. Tämä ei kui­ten­kaan vielä riitä, sillä tieteessä on kyse myös perus­tel­luis­ta ana­lyy­seis­tä. Andrein tapaus muistutti minua siitä, että niiden “taval­li­sim­pien­kin” havain­to­jen sisältö, mer­ki­tys­suh­teet ja mah­dol­li­suu­det voi – ja pitää – ajatella tois­tu­vas­ti uusiksi.

  • Podcast-lukija: Siiri Sandberg
  • Verkkotaitto: Aino Pohjola
  • Kuvat: Minna Kulmala, ellei toisin mainita.
  • Artikkelikuva: Elijah Hiett/​Unsplash
  1. Corrigan, John 2007/​2009. The Study of Religion and Emotion
  2. Riis, Ole & Woodhead, Linda 2010. A Sociology of Religious Emotions. Oxford: Oxford University Press.
  3. Tsai, Jeanne L., Knutson, Brian & Fung, Helene H. 2006. Personality Processes and Individual
    Differences: Cultural Variation in Affect Valuation. Journal of Personality and Social Psychology, 90 (2): 288 – 307.

Kirjoittaja

Minna Kulmala on sosiaali- ja kulttuuriantropologian tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Hän tutkii uskonnollisen kääntymyksen rakentumista ja jatkuvuutta Etelä-Siperiassa sijaitsevan milleniaarisen Vissarion-yhteisön jäsenten parissa.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Muinaisessa maya-yhteiskunnassa kaakao oli paljon enemmän kuin herkullinen juoma. Se oli aateliston merkittävissä rituaaleissa ja juhlissa käyttämä herkku, jota uhrattiin jumalille ja haudattiin vainajan mukaan matkalle tuonpuoleiseen. Kaakao oli myös sekä valuuttaa että lääke, joka sopi niin vatsalle kuin tulehdusten hoitoon.

Näkemys jääkarhun ja luonnon koskemattomuudesta on ensisijaisesti tarina, jota ihminen tällä hetkellä niistä kertoo. Jääkarhu ja sen asuttama ympäristö kietoutuvat ihmiskulttuuriin ja yhteiskuntaan monilla tavoin.

Siirtolaisuuden tutkimuksessa vanheneminen, terveys, kuolema, viimeisen lepopaikan valinta ja hautajaisten käytännön järjestelyt ovat jääneet suhteellisen vähäiselle huomiolle. Kuinka lähelle voimme tutkijoina katsoa silloin, kun tutkimuksen kohteet ovat kuolleet tai heitä on haastateltu jo vuosikymmeniä sitten? Entä kuinka lähelle voimme päästää lukijan, kun kirjoitamme hautakivistä, hautajaistoiveista ja kuolemasta tai edesmenneiden henkilöiden terveydentilasta?