Työ ihmissielun kirouksena

Suomalainen kulttuuri on vanhastaan melko työkeskeinen. Tämä työetiikka on perua entisajan agraarisesta maailmasta, jossa kova työ nähtiin ihmisen osana ja moraalisesti arvokkaana. Taustalta löytyy Raamatun kertomus syntiinlankeemuksesta. Aatami ja Eeva söivät Hyvän ja pahan tiedon puusta vastoin Jumalan tahtoa. Rangaistukseksi Jumala karkotti heidät paratiisista:

[…] Koska teit niin kuin vaimosi sanoi

ja söit puusta, josta minä kielsin sinua syömästä,

niin olkoon maa sinun takiasi kirottu.

Kovalla työllä sinun on hankittava siitä elantosi

niin kauan kuin elät.

(1Moos.3: 17)

Jos Raamatun kertomusta syntiinlankeemuksesta tulkitsee metaforisesti nykyisen antropologisen ja historiallisen tutkimustiedon valossa, on helppo päätyä tulkintaan jonka mukaan kertomus symboloi maanviljelyn omaksumista ja keräilytaloudesta erkaantumista. Tuolloin ihmisten työmäärä lisääntyi, ja ihmiselämä muuttui perustavalla tavalla. Ihmisyhteisöt muuttuivat aiempaa eriarvoisemmiksi ja ryhmien välinen sodankäynti raaistui.

Alkuperäinen hyvinvointiyhteiskunta

Ihmisen työskentelylle on ominaista se, että kykenemme tuottamaan yli oman tarpeemme. Yhteiskuntatieteissä tästä puhutaan lisätyönä. Lisätyö ei ole ominaista ainoastaan modernille kapitalistiselle taloudelle, vaan kyse on universaalista ilmiöstä. Kaikissa yhteiskunnissa on jäseniä, esimerkiksi lapsia, jotka eivät tuota mitään ja ovat riippuvaisia toisten tekemästä lisätyöstä. Myös työnjako on ihmiselle tyypillistä. Metsästäjä-keräilijöiden kohdalla havaitaan työtehtävien jakautuminen sukupuolen mukaan. Lähes poikkeuksetta miehet metsästävät, kun taas naiset keräävät kasveja ruoaksi.

Nykytietämyksen mukaan metsästäjä-keräilijöiden elämä oli melko vaivatonta. Nämä ihmiset tekivät hyvin vähän mitään työksi tulkittavaa, mutta eivät silti kärsineet puutetta. Muutaman tunnin päivittäinen työskentely henkeä kohden riitti tyydyttämään yhteisön kaikki tarpeet. Näin on jopa Kalaharin autiomaassa erittäin karuissa oloissa aivan viime aikoihin asti keräilytaloudessa eläneiden khoisan-kansojen kohdalla. Khoisan-kansojen parissa eläneen antropologi Richard B. Leen mukaan he eivät kärsineet puutetta. Ruokaa oli riittävästi ja se oli monipuolista.

Kuva: Roksolana Zasiadko (CC0)

Antropologi Marshall Sahlins on puhunut metsästäjä-keräilijöiden alkuperäisestä hyvinvointiyhteiskunnasta. Metsästäjä-keräilijöiden elämänlaatu oli parempi kuin varhaisilla maanviljelyn omaksuneiden kulttuurien edustajilla. Maanviljelyn myötä työmäärä lisääntyi ja ravinto yksipuolistui. Väestönkasvun ja eläinten kesyttämisen myötä myös kulkutaudit vaivasivat aiempaa enemmän. Antropologi Marvin Harrisin mukaan kehitys ei myöhemminkään ole ollut yksinomaan myönteistä. Vaikka moderni teknologia on ratkaissut joitakin ongelmia, ihmiset joutuvat edelleen tekemään enemmän töitä kuin kivikautiset esi-isänsä. Vaikka nyky-yhteiskunnassa työtehtävät eivät välttämättä enää olisi kovin fyysisiä, työ vie joka tapauksessa aikaa ja mahdollisuuksia itseilmaisulta. Tässä mielessä metsästäjä-keräilijät nauttivat keskimäärin suuremmasta vapaudesta kuin teollistuneiden maiden asukkaat tänä päivänä.

Tuotantotapojen muutos ja työmäärän kasvu

Maanviljely vaatii enemmän työtä kuin keräilytalous. Se on usein fyysisesti raskasta ja lisäksi sitoo ihmistä ajallisesti ja paikallisesti. Maanviljely kykenee kuitenkin elättämään suuremman väestön kuin keräilytalous. Siksi maata viljelevät väestöt kykenivät syrjäyttämään keräilytaloudessa eläneet väestöt. Arkeologinen aineisto kuitenkin osoittaa, että varhaiset viljelijät olivat yksilöinä keräilijöitä sairaampia ja heikompia. Filosofi Tere Vaden on esittänyt tulkinnan, jonka mukaan Kalevalan Sampo-myytti edustaisi viljelijäväestön katkeruutta keräilytaloudessa elävien helppoa elämää kohtaan. Sammosta ei ole jaettavaksi, sillä paluuta keräilytalouteen ei ole. Viljelijät kykenevät korkeintaan tuhoamaan keräilytaloudessa eläneiden niukan rikkauden.

Maanviljely mahdollisti ylijäämien keräämisen. Sen myötä yhteiskunnat muuttuivat entistä kerrostuneemmiksi. Kehitys kulki hitaasti, mutta vuosituhansien saatossa se johti modernin valtion ja kapitalistisen talousjärjestelmän syntyyn. Toisaalta Egyptin faaraoiden haudoiksi rakennetut pyramidit osoittavat, että jo varhaisissa maatalousyhteiskunnissa eliitin mahdollisuudet lisätyön haltuunottoon saattoivat suotuisissa oloissa olla hyvin suuret. Muinaiskulttuurien suuret rakennushankkeet ovat vaatineet uskomattoman paljon työtä. Siksi ne todistavat myös vallanpitäjien universaalista kyvystä houkutella alamaiset puurtamaan “yhteisen asian” eteen.

Kuva: Alex Kotliarskyi (CC0)

Teollisen vallankumouksen myötä työmäärä lisääntyi entisestään. 1800-luvulla työpäivät saattoivat olla jopa 16-tuntisia. Tapahtui myös siirtymä tehtäväorientoituneesta työstä aikaorientoituneeseen työhön. Työmäärän lisääntymisen lisäksi työhön sitouduttiin aiempaa selkeämmin tietyksi ajaksi. Esiteollisessa maailmassa työajan ja vapaa-ajan ero ei ollut niin selkeä kuin teollisessa maailmassa. Esimerkiksi keskiajalla käsityöläinen saattoi halutessaan keskeyttää työnsä ja vaikkapa poiketa tavernaan viinille. Tehdastyössä tällaisen ratkaisun voi tehdä vain kerran.

Esiteollisissa yhteiskunnissa vuodenkierto ja valoisan ajan määrä vaikuttivat päivittäisen työajan pituuteen. Samalla myös uskonto rajoitti työntekoa. Siinä missä nyky-Suomessa kirkollisia pyhäpäiviä on vuodessa vain muutamia, keskiajalla niitä oli kymmenittäin. Varsinaisia työpäiviä ei kertynyt vuoteen välttämättä edes kahtasataa. Keskiajan maaorjilla oli enemmän vapaa-aikaa kuin useimmilla nykyajan palkansaajilla. Toisaalta keskiajan kristikunnassa työ- ja vapaa-ajan eroa keskeisempi oli pyhän ja arjen välinen ero.

Palkkatyö ja kapitalismi

Palkkatyö on meille itsestäänselvyys, mutta historiallisesti se on itse asiassa varsin uusi ilmiö. Historioitsija Karl Polanyin mukaan ajatus työnteon ja palkan yhteydestä on verrattain uusi. Länsimaissa palkkatyö yleistyi vasta teollistumisen myötä. Aiemmin ihmiset elivät pitkälti omavaraistaloudessa, työllistivät itse itsensä tai kuuluivat jonkun toisen palveluskuntaan. Palkkatyön sijasta kyse oli pikemminkin yksilön kokonaisvaltaisesta roolista yhteisössä. Työnteko liittyi kiinteästi myös yhteisön herruussuhteisiin.

Vasta teollistumisen myötä työläinen ja kapitalisti kohtasivat toisensa “vapaina ja tasa-arvoisina tavaranvaihtajina”, kuten Karl Marx ironisesti luonnehti. Marx osoitti, että kapitalistisen tuotantotavan vallitessa lisätyön anastaminen tapahtuu juuri siten, että inhimilliselle kyvylle tehdä työtä määritellään rahallinen arvo. Tämä työvoiman arvo riippuu monista tekijöistä, mutta se ei koskaan vastaa tuotantoprosessissa tuotettua arvoa. Näiden arvojen erotus, lisäarvo, jää kapitalistille.Työ ei siis ole luonnostaan markkinoilla vaihdettava tavara, vaan siitä tulee tavara aivan erityislaatuisten yhteiskunnallisten suhteiden vallitessa. Työn tavaramuotoistuminen on edennyt niin pitkälle, että palkkatyö nähdään luonnollisena ja kaikkein legitiimeimpänä työn muotona. Jos työstä ei saa palkkaa tai muuta korvausta, se määrittyy helposti vähemmän arvokkaaksi, ja saattaa rajautua jopa työn kategorian ulkopuolelle. Rahallinen korvaus muodostuu työn sisältöä tärkeämmäksi.

Tässä suhteessa on tapahtunut suuri muutos. Esimerkiksi reformaatiota edeltäneessä kristillisessä ajattelussa työ nähtiin ennen kaikkea yhteisöä hyödyttävänä toimintana. Tällaisessa ajattelussa eräät toimet rajautuvat kunniallisen työn kategorian ulkopuolelle, vaikka niillä tienaisikin hyvin. Prostituoitu, pokeriammattilainen tai tekijänoikeuskirjeitä ihmisille lähettelevä juristi saattavat tienata hyvin, mutta he eivät kristillisessä mielessä tee työtä. Heidän toimintansa ei tuota mielekästä uutta käyttöarvoa yhteisön hyväksi.

Teologi Jean Calvinin (1509-1564) oppeihin nojaavien reformoitujen kirkkojen piirissä alkoi 1500-luvulla kehittyä uusi ajattelutapa, jota sosiologi Max Weber kutsui protestanttiseksi etiikaksi. Tässä ajattelussa tehokkuus, tulosvastuu ja määrätietoinen voiton tavoittelu nostetaan keskiöön. Weberin mukaan tämä ajattelutapa on vaikuttanut kapitalismin kehitykseen. Weberin kuvailema protestanttinen etiikka sekoitetaan Suomessa usein luterilaiseen työetiikkaan, vaikka perinteinen luterilainen työetiikka on lähempänä katolilaista kuin reformoitua.

Kuva: Eduardo Prim (CC0)

Mikä kaikki on työtä?

1800-luvulla elänyt anarkisti Mihail Bakunin kirjoitti siitä, kuinka yhteiskunnan erilaisten tehtävien samaistaminen yhden työn kategorian alaisuuteen kätkee niihin sisältyvät laadulliset erot ja valta-asetelmat. On ongelmallista, jos esimerkiksi kuningas sanoo tekevänsä työtä. Tällöin kuninkaan ja tehdastyöläisen erilaiset asemat eivät hahmotu yhtä kirkkaalla tavalla kuin silloin, jos sanottaisiin, että kuningas ei tee työtä vaan hallitsee.

Modernissa yhteiskunnassa hyvin erilaisia aktiviteetteja kutsutaan työksi. Pääministeri, yliopistotutkija, siivooja, puuseppä ja tehdastyöläinen tekevät kaikki työtä. Tällainen ajatus työstä hyvin laajana kategoriana ei kuitenkaan ole ikuinen. Työtä ei ole aina ja kaikkialla ymmärretty samalla tavoin. Monissa yhteiskunnissa on ajateltu, että tietyissä yhteiskunnallisissa asemissa ihmiset ovat vapaita työstä. Nyky-Suomessa taas kaikki presidenttiä myöten ovat tekevinään töitä – paitsi työttömät, joihin yhteisön syyttävä sormi kohdistuu.Antiikin ajan kreikkalaisissa kaupunkivaltioissa työntekoa sen sijaan halveksuttiin. Erityisesti ruumiilliseen työhön suhtauduttiin kielteisesti. Ajateltiin, että työ fyysisenä välttämättömyytenä alentaa ihmisen eläimen tasolle. Varsinaisesta ruumiillisesta työstä erotettiin ammattitaitoa vaativa valmistaminen, jota ei koettu aivan yhtä häpeällisenä. Hopeakaivoksissa työskentelevien orjien ja taidokkaita käsitöitä tekevien kaupunkilaisten aktiviteettien asettaminen saman käsitteellisen kategorian alaisuuteen olisi tuntunut aikalaisista oudolta. Kokonaan työhön liittyvien käsitteiden ulkopuolelle jäivät niin poliittinen toiminta kuin oppineisuuden harjoittaminen. Kuten monille peruskoululaisille kerrotaan, sanan koulu etymologiset juuret johtavat muinaiskreikan sanaan skholḗ, joka tarkoitti vapaa-aikaa.

Työn kultti ja työttömyyden kauhistus

Suomalaisessa yhteiskunnassa työ on kunnia-asia. Sosiologi Matti Kortteisen mukaan omillaan pärjääminen on suomalaisille tärkeää. Työelämä on eräänlainen kunnian kenttä. Toisaalta työllä ei ole merkitystä vain tulonlähteenä vaan myös elämänsisältönä. Suurin osa ihmisistä haluaa tehdä töitä ja kuulua työyhteisöön. Poliittiset puolueet oikealta vasemmalle korostavat työn ja työnteon tärkeyttä.

Toisinaan Suomessa syntyy moraalipaniikkeja työhaluttomista. Työhaluttomuuden näkeminen ongelmana kertoo siitä, kuinka voimakkaana normina palkkatyö nähdään. Työhaluttomuus ei kuitenkaan ole aito uhka talousjärjestelmälle tai yhteiskunnan toiminnalle. Näkisin, että kyse on pikemminkin yksilötason sopeutumisesta tilanteeseen, jossa työpaikoista on pulaa.

Työttömyys on rakenteellinen osa kapitalistisen yhteiskunnan normaalia toimintaa. Jo Karl Marx puhui työttömistä teollisuuden vara-armeijana. Sekä kapitalismin toimintalogiikka että harjoitettu talouspolitiikka ylläpitävät työttömyyttä. Työttömyydestä on hyötyä, sillä aito täystyöllisyys johtaisi palkkojen nousuun ja inflaatioon. Siksi yleensä tavoitellaan noin viiden prosentin työttömyysastetta. Kun esimerkiksi kansanedustaja Juhana Vartiainen haluaa työttömät töihin, hän haluaa oikeasti heistä töihin vain tietyn osan.

Kuva: Jon Tyson (CC0)

Julkisessa keskustelussa työttömyys ymmärretään usein yksilötason ongelmana, joten sille yritetään keksiä yksilötason ratkaisuja. Työttömyysongelman ratkaisemiseksi on valjastettu kokonainen virkamiesten, konsulttien ja työvalmentajien armeija. Joka vuosi kymmenettuhannet suomalaiset työttömät saavat osallistua kursseille ja valmennuksiin harjoittelemaan CV:n ja työhakemusten tekoa sekä työelämän pelisääntöjä. Monille näistä kursseista on hyötyä, ja ne voivat olla oikein mukaviakin. Kyse on kuitenkin myös vallankäytöstä. Työtöntä aktivoidaan ja pyritään muokkaamaan tiettyyn suuntaan. Tällaisen toiminnan oikeutus voidaan kyseenalaistaa ainakin niiltä osin, joilta osallistuminen kursseille ei ole vapaaehtoista.

Modernia yhteiskuntaa pidetään usein rationaalisena, kun sitä verrataan antropologien tutkimiin vanhakantaisiin yhteisöihin. Onhan näiden yhteisöjen tuotantoprosesseihin esimerkiksi usein liittynyt rituaaleja, joita on hankala oikeuttaa rationaalisesta näkökulmasta. Voidaan kuitenkin kysyä, onko työelämän turha pönötys ”pelisääntöineen” mitään muuta kuin jättimäinen kollektiivinen rituaali.

Työtön on kapitalistisen järjestelmän syntipukki. Samalla työttömiltä edellytetään tietynlaista syyllisyyttä. Syksyllä 2017 julkisuuteen tuli ideologisena työttömänä esiintynyt Ossi Nyman. Kun Nyman kertoi, ettei hän oikeastaan edes halua töihin, asiasta syntyi moraalipaniikki. Pian TE-toimiston edustaja tiedotti, että Nymanin tukien maksu on keskeytetty. Tapaus osoittaa, että tyytyväisyys on työttömälle ajatusrikos, johon syyllistyneeltä tuet voidaan katkaista tai jopa periä takaisin. Lisäksi työttömistä voidaan puhua niin halventavalla tavalla, että esimerkiksi vähemmistöihin kohdistuessa vastaava kielenkäyttö täyttäisi rikoksen tunnusmerkit. Virallisen diskurssin mukaan työttömän pitäisi olla aktiivinen, mutta yhteisön hyväksi toimiminen voi toisaalta johtaa työttömyysetuuksien menettämiseen. Esimerkiksi vapaaehtoistyö tai taiteelliset pyrkimykset saattavat johtaa kielteiseen työvoimapoliittiseen lausuntoon. Tutkija ei työttömänä ollessaan saisi harjoittaa tutkimustyötä, vaikka se olisi olosuhteiden puolesta mahdollista. Nykyinen työttömyysturvajärjestelmä on kehitetty sellaista sosiaalista todellisuutta varten, jossa työn tekemistä vielä sääteli tehtaan pilli.

Työn loppu?

Kapitalistisessa yhteiskunnassa vallitsevien ideologisten tajuntamuotojen ansiosta työelämän ulkopuolella oleminen on useimpien mielestä hyväksyttävää, mikäli sen tekee ”omilla rahoillaan”. ”Ideologisen työttömän” toiminta herättää suuttumusta, mutta aikakauslehdet nostavat ihailevaan sävyyn esille tarinoita downshiftauksesta tai oravanpyörän ulkopuolelle hyppäämisestä. Moni myös lottoaa ja unelmoi voitosta, jonka jälkeen voisi ”elellä omillaan”. Yhteiskunnan rahavälitteisyys mystifioi sen, että näissäkin tapauksissa ihmiset elävät toisten työn varassa.

Toistaiseksi ihmiskunnan on pakko tehdä töitä. Työn lopusta on silti kirjoitettu paljon. 1800-luvulla vaikuttanut sosialistiteoreetikko Paul Lafargue vaati työn määrän minimoimista. Vielä 1900-luvun alkupuolella ajateltiin optimistisesti, että työaika tulee tulevaisuudessa lyhenemään merkittävästi. Esimerkiksi taloustieteilijä John Maynard Keynes piti todennäköisenä 15-tuntiseen työviikkoon siirtymistä. Nämä ennusteet ovat osoittautuneet toistaiseksi katteettomiksi. Tuottavuuden kasvusta huolimatta työajan lyhentäminen ei näytä poliittisesti realistiselta tavoitteelta.

Rajallisten resurssien maailmassa voisi silti olla perusteltua löysätä tahtia. Tällä hetkellä kulutamme luonnonvaroja yli maapallon kantokyvyn. On mielenkiintoista, että julkisessa keskustelussa demonisoidaan nimenomaan kuluttaminen, vaikka tuotanto ja kulutus ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Luonnon kantokyvyn huomiointi edellyttää sekä tuotannon että kuluttamisen vähentämistä.

Tällä hetkellä Suomessa pyritään kuitenkin pidentämään työaikaa. Porvarillisen yhteiskunnan toimintalogiikka kannustaa joustamaan ihmisten hyvinvoinnista ja vapaa-ajasta. Ihmisistä yritetään pusertaa irti mahdollisimman paljon, vaikka tuottavuus työtuntia kohden voisi monilla aloilla olla parempi, jos työpäivät olisivat lyhyempiä.

Kuva: Jehyun Sung (CC0)

1900-luvun alkupuolella monissa maissa vakiintunut kahdeksan tunnin työpäivä oli kovan poliittisen taistelun tulos. Myös Suomessa työajan lyhentämistä vastustettiin ankarasti. Lyhyempi työaika nähtiin taloudellisesti mahdottomana, ja lisääntyvä vapaa-aika uhkana yhteiskuntarauhalle ja yleiselle moraalille. Nämä pelot osoittautuivat katteettomiksi. Työajan lyhentäminen ei syössyt yhteiskuntaa tuhoon.

Robotisaation ansiosta työaikaa voidaan tulevaisuudessa kenties lyhentää. Tämä kuitenkin edellyttää työkeskeisen kulttuurin ja nykyisten tuotantosuhteiden haastamista. Jälkiteollista yhteiskuntaa ei kannata mieltää perunapelloksi, joka kaipaisi jokaisen työpanosta.

Toimitus

• Podcast-lukija: Bruno Gronow
• Verkkotaitto: Taina Cooke
• Artikkelikuva: Alejandro Escamilla (CC0)

Lukemista

1. Hannah Arendt: Vita activa – ihmisenä olemisen ehdot
2. Paul Lafargue: Oikeus laiskuuteen.
3. Marvin Harris: Kulttuurien synty.
4. Matti Kortteinen: Kunnian kenttä: suomalainen palkkatyö kulttuurisena muotona.
5. Karl Polanyi: Suuri murros.
6. Jeremy Rifkin: Työn loppu.
7. Marshall Sahlins: Stone age economics.