Työ ihmissielun kirouksena

Suomalainen kulttuuri on van­has­taan melko työ­kes­kei­nen. Tämä työ­etiik­ka on perua entisajan agraa­ri­ses­ta maa­il­mas­ta, jossa kova työ nähtiin ihmisen osana ja moraa­li­ses­ti arvok­kaa­na. Taustalta löytyy Raamatun kertomus syn­tiin­lan­kee­muk­ses­ta. Aatami ja Eeva söivät Hyvän ja pahan tiedon puusta vastoin Jumalan tahtoa. Rangaistukseksi Jumala karkotti heidät para­tii­sis­ta:

[…] Koska teit niin kuin vaimosi sanoi

ja söit puusta, josta minä kielsin sinua syömästä,

niin olkoon maa sinun takiasi kirottu.

Kovalla työllä sinun on han­kit­ta­va siitä elantosi

niin kauan kuin elät.

(1Moos.3: 17)

Jos Raamatun ker­to­mus­ta syn­tiin­lan­kee­muk­ses­ta tulkitsee meta­fo­ri­ses­ti nykyisen ant­ro­po­lo­gi­sen ja his­to­rial­li­sen tut­ki­mus­tie­don valossa, on helppo päätyä tul­kin­taan jonka mukaan kertomus symboloi maan­vil­je­lyn omak­su­mis­ta ja keräi­ly­ta­lou­des­ta erkaan­tu­mis­ta. Tuolloin ihmisten työmäärä lisääntyi, ja ihmi­se­lä­mä muuttui perus­ta­val­la tavalla. Ihmisyhteisöt muut­tui­vat aiempaa eriar­voi­sem­mik­si ja ryhmien välinen sodan­käyn­ti raaistui.

Alkuperäinen hyvinvointiyhteiskunta

Ihmisen työs­ken­te­lyl­le on ominaista se, että kykenemme tuot­ta­maan yli oman tarpeemme. Yhteiskuntatieteissä tästä puhutaan lisätyönä. Lisätyö ei ole ominaista ainoas­taan moder­nil­le kapi­ta­lis­ti­sel­le talou­del­le, vaan kyse on uni­ver­saa­lis­ta ilmiöstä. Kaikissa yhteis­kun­nis­sa on jäseniä, esi­mer­kik­si lapsia, jotka eivät tuota mitään ja ovat riip­pu­vai­sia toisten tekemästä lisä­työs­tä. Myös työnjako on ihmiselle tyy­pil­lis­tä. Metsästäjä-keräi­li­jöi­den kohdalla havaitaan työ­teh­tä­vien jakau­tu­mi­nen suku­puo­len mukaan. Lähes poik­keuk­set­ta miehet met­säs­tä­vät, kun taas naiset keräävät kasveja ruoaksi.

Nykytietämyksen mukaan met­säs­tä­jä-keräi­li­jöi­den elämä oli melko vai­va­ton­ta. Nämä ihmiset tekivät hyvin vähän mitään työksi tul­kit­ta­vaa, mutta eivät silti kärsineet puutetta. Muutaman tunnin päi­vit­täi­nen työs­ken­te­ly henkeä kohden riitti tyy­dyt­tä­mään yhteisön kaikki tarpeet. Näin on jopa Kalaharin autio­maas­sa erittäin karuissa oloissa aivan viime aikoihin asti keräi­ly­ta­lou­des­sa eläneiden khoisan-kansojen kohdalla. Khoisan-kansojen parissa eläneen ant­ro­po­lo­gi Richard B. Leen mukaan he eivät kärsineet puutetta. Ruokaa oli riit­tä­väs­ti ja se oli moni­puo­lis­ta.

Kuva: Roksolana Zasiadko (CC0)

Antropologi Marshall Sahlins on puhunut met­säs­tä­jä-keräi­li­jöi­den alku­pe­räi­ses­tä hyvin­voin­tiyh­teis­kun­nas­ta. Metsästäjä-keräi­li­jöi­den elä­män­laa­tu oli parempi kuin var­hai­sil­la maan­vil­je­lyn omak­su­nei­den kult­tuu­rien edus­ta­jil­la. Maanviljelyn myötä työmäärä lisääntyi ja ravinto yksi­puo­lis­tui. Väestönkasvun ja eläinten kesyt­tä­mi­sen myötä myös kul­ku­tau­dit vai­va­si­vat aiempaa enemmän. Antropologi Marvin Harrisin mukaan kehitys ei myö­hem­min­kään ole ollut yksi­no­maan myön­teis­tä. Vaikka moderni tek­no­lo­gia on rat­kais­sut joitakin ongelmia, ihmiset joutuvat edelleen tekemään enemmän töitä kuin kivi­kau­ti­set esi-isänsä. Vaikka nyky-yhteis­kun­nas­sa työ­teh­tä­vät eivät vält­tä­mät­tä enää olisi kovin fyysisiä, työ vie joka tapauk­ses­sa aikaa ja mah­dol­li­suuk­sia itseil­mai­sul­ta. Tässä mielessä met­säs­tä­jä-keräi­li­jät nauttivat kes­ki­mää­rin suu­rem­mas­ta vapau­des­ta kuin teol­lis­tu­nei­den maiden asukkaat tänä päivänä.

Tuotantotapojen muutos ja työmäärän kasvu

Maanviljely vaatii enemmän työtä kuin keräi­ly­ta­lous. Se on usein fyy­si­ses­ti raskasta ja lisäksi sitoo ihmistä ajal­li­ses­ti ja pai­kal­li­ses­ti. Maanviljely kykenee kuitenkin elät­tä­mään suuremman väestön kuin keräi­ly­ta­lous. Siksi maata vil­je­le­vät väestöt kykenivät syr­jäyt­tä­mään keräi­ly­ta­lou­des­sa eläneet väestöt. Arkeologinen aineisto kuitenkin osoittaa, että varhaiset vil­je­li­jät olivat yksilöinä keräi­li­jöi­tä sai­raam­pia ja heikompia. Filosofi Tere Vaden on esittänyt tulkinnan, jonka mukaan Kalevalan Sampo-myytti edustaisi vil­je­li­jä­väes­tön kat­ke­ruut­ta keräi­ly­ta­lou­des­sa elävien helppoa elämää kohtaan. Sammosta ei ole jaet­ta­vak­si, sillä paluuta keräi­ly­ta­lou­teen ei ole. Viljelijät kykenevät kor­kein­taan tuhoamaan keräi­ly­ta­lou­des­sa eläneiden niukan rikkauden.

Maanviljely mah­dol­lis­ti yli­jää­mien kerää­mi­sen. Sen myötä yhteis­kun­nat muut­tui­vat entistä ker­ros­tu­neem­mik­si. Kehitys kulki hitaasti, mutta vuo­si­tu­han­sien saatossa se johti modernin valtion ja kapi­ta­lis­ti­sen talous­jär­jes­tel­män syntyyn. Toisaalta Egyptin faa­ra­oi­den haudoiksi raken­ne­tut pyramidit osoit­ta­vat, että jo var­hai­sis­sa maa­ta­lous­yh­teis­kun­nis­sa eliitin mah­dol­li­suu­det lisätyön hal­tuun­ot­toon saat­toi­vat suo­tui­sis­sa oloissa olla hyvin suuret. Muinaiskulttuurien suuret raken­nus­hank­keet ovat vaatineet usko­mat­to­man paljon työtä. Siksi ne todis­ta­vat myös val­lan­pi­tä­jien uni­ver­saa­lis­ta kyvystä hou­ku­tel­la alamaiset puur­ta­maan “yhteisen asian” eteen.

Kuva: Alex Kotliarskyi (CC0)

Teollisen val­lan­ku­mouk­sen myötä työmäärä lisääntyi enti­ses­tään. 1800-luvulla työpäivät saat­toi­vat olla jopa 16-tuntisia. Tapahtui myös siirtymä teh­tä­vä­orien­toi­tu­nees­ta työstä aikao­rien­toi­tu­nee­seen työhön. Työmäärän lisään­ty­mi­sen lisäksi työhön sitou­dut­tiin aiempaa sel­keäm­min tietyksi ajaksi. Esiteollisessa maa­il­mas­sa työajan ja vapaa-ajan ero ei ollut niin selkeä kuin teol­li­ses­sa maa­il­mas­sa. Esimerkiksi kes­kia­jal­la käsi­työ­läi­nen saattoi halu­tes­saan kes­keyt­tää työnsä ja vaikkapa poiketa tavernaan viinille. Tehdastyössä tällaisen ratkaisun voi tehdä vain kerran.

Esiteollisissa yhteis­kun­nis­sa vuo­den­kier­to ja valoisan ajan määrä vai­kut­ti­vat päi­vit­täi­sen työajan pituuteen. Samalla myös uskonto rajoitti työntekoa. Siinä missä nyky-Suomessa kir­kol­li­sia pyhä­päi­viä on vuodessa vain muutamia, kes­kia­jal­la niitä oli kym­me­nit­täin. Varsinaisia työpäiviä ei kertynyt vuoteen vält­tä­mät­tä edes kah­ta­sa­taa. Keskiajan maa­or­jil­la oli enemmän vapaa-aikaa kuin useim­mil­la nykyajan pal­kan­saa­jil­la. Toisaalta keskiajan kris­ti­kun­nas­sa työ- ja vapaa-ajan eroa kes­kei­sem­pi oli pyhän ja arjen välinen ero.

Palkkatyö ja kapitalismi

Palkkatyö on meille itses­tään­sel­vyys, mutta his­to­rial­li­ses­ti se on itse asiassa varsin uusi ilmiö. Historioitsija Karl Polanyin mukaan ajatus työnteon ja palkan yhtey­des­tä on ver­rat­tain uusi. Länsimaissa palkkatyö yleistyi vasta teol­lis­tu­mi­sen myötä. Aiemmin ihmiset elivät pitkälti oma­va­rais­ta­lou­des­sa, työl­lis­ti­vät itse itsensä tai kuuluivat jonkun toisen pal­ve­lus­kun­taan. Palkkatyön sijasta kyse oli pikem­min­kin yksilön koko­nais­val­tai­ses­ta roolista yhtei­sös­sä. Työnteko liittyi kiin­teäs­ti myös yhteisön her­ruus­suh­tei­siin.

Vasta teol­lis­tu­mi­sen myötä työläinen ja kapi­ta­lis­ti koh­ta­si­vat toisensa “vapaina ja tasa-arvoisina tava­ran­vaih­ta­ji­na”, kuten Karl Marx iro­ni­ses­ti luonnehti. Marx osoitti, että kapi­ta­lis­ti­sen tuo­tan­to­ta­van val­li­tes­sa lisätyön anas­ta­mi­nen tapahtuu juuri siten, että inhi­mil­li­sel­le kyvylle tehdä työtä mää­ri­tel­lään rahal­li­nen arvo. Tämä työvoiman arvo riippuu monista teki­jöis­tä, mutta se ei koskaan vastaa tuo­tan­to­pro­ses­sis­sa tuotettua arvoa. Näiden arvojen erotus, lisäarvo, jää kapi­ta­lis­til­le.

Työ ei siis ole luon­nos­taan mark­ki­noil­la vaih­det­ta­va tavara, vaan siitä tulee tavara aivan eri­tyis­laa­tuis­ten yhteis­kun­nal­lis­ten suhteiden val­li­tes­sa. Työn tava­ra­muo­tois­tu­mi­nen on edennyt niin pitkälle, että palkkatyö nähdään luon­nol­li­se­na ja kaikkein legi­tii­meim­pä­nä työn muotona. Jos työstä ei saa palkkaa tai muuta korvausta, se määrittyy helposti vähemmän arvok­kaak­si, ja saattaa rajautua jopa työn kate­go­rian ulko­puo­lel­le. Rahallinen korvaus muodostuu työn sisältöä tär­keäm­mäk­si.

Tässä suhteessa on tapah­tu­nut suuri muutos. Esimerkiksi refor­maa­tio­ta edel­tä­nees­sä kris­til­li­ses­sä ajat­te­lus­sa työ nähtiin ennen kaikkea yhteisöä hyö­dyt­tä­vä­nä toi­min­ta­na. Tällaisessa ajat­te­lus­sa eräät toimet rajau­tu­vat kun­nial­li­sen työn kate­go­rian ulko­puo­lel­le, vaikka niillä tie­nai­si­kin hyvin. Prostituoitu, poke­riam­mat­ti­lai­nen tai teki­jä­noi­keus­kir­jei­tä ihmisille lähet­te­le­vä juristi saattavat tienata hyvin, mutta he eivät kris­til­li­ses­sä mielessä tee työtä. Heidän toi­min­tan­sa ei tuota mie­le­käs­tä uutta käyt­tö­ar­voa yhteisön hyväksi.

Teologi Jean Calvinin (1509−1564) oppeihin nojaavien refor­moi­tu­jen kirkkojen piirissä alkoi 1500-luvulla kehittyä uusi ajat­te­lu­ta­pa, jota sosiologi Max Weber kutsui pro­tes­tant­ti­sek­si etiikaksi. Tässä ajat­te­lus­sa tehokkuus, tulos­vas­tuu ja mää­rä­tie­toi­nen voiton tavoit­te­lu nostetaan keskiöön. Weberin mukaan tämä ajat­te­lu­ta­pa on vai­kut­ta­nut kapi­ta­lis­min kehi­tyk­seen. Weberin kuvailema pro­tes­tant­ti­nen etiikka sekoi­te­taan Suomessa usein lute­ri­lai­seen työ­etiik­kaan, vaikka perin­tei­nen lute­ri­lai­nen työ­etiik­ka on lähempänä kato­li­lais­ta kuin refor­moi­tua.

Kuva: Eduardo Prim (CC0)

Mikä kaikki on työtä?

1800-luvulla elänyt anarkisti Mihail Bakunin kirjoitti siitä, kuinka yhteis­kun­nan eri­lais­ten tehtävien samais­ta­mi­nen yhden työn kate­go­rian alai­suu­teen kätkee niihin sisäl­ty­vät laa­dul­li­set erot ja valta-asetelmat. On ongel­mal­lis­ta, jos esi­mer­kik­si kuningas sanoo tekevänsä työtä. Tällöin kuninkaan ja teh­das­työ­läi­sen erilaiset asemat eivät hahmotu yhtä kirk­kaal­la tavalla kuin silloin, jos sanot­tai­siin, että kuningas ei tee työtä vaan hallitsee.

Modernissa yhteis­kun­nas­sa hyvin erilaisia akti­vi­teet­te­ja kutsutaan työksi. Pääministeri, yli­opis­to­tut­ki­ja, siivooja, puuseppä ja teh­das­työ­läi­nen tekevät kaikki työtä. Tällainen ajatus työstä hyvin laajana kate­go­ria­na ei kui­ten­kaan ole ikuinen. Työtä ei ole aina ja kaik­kial­la ymmär­ret­ty samalla tavoin. Monissa yhteis­kun­nis­sa on ajateltu, että tietyissä yhteis­kun­nal­li­sis­sa asemissa ihmiset ovat vapaita työstä. Nyky-Suomessa taas kaikki pre­si­dent­tiä myöten ovat teke­vi­nään töitä — paitsi työttömät, joihin yhteisön syyttävä sormi kohdistuu.

Antiikin ajan kreik­ka­lai­sis­sa kau­pun­ki­val­tiois­sa työntekoa sen sijaan hal­vek­sut­tiin. Erityisesti ruu­miil­li­seen työhön suh­tau­dut­tiin kiel­tei­ses­ti. Ajateltiin, että työ fyysisenä vält­tä­mät­tö­myy­te­nä alentaa ihmisen eläimen tasolle. Varsinaisesta ruu­miil­li­ses­ta työstä ero­tet­tiin ammat­ti­tai­toa vaativa val­mis­ta­mi­nen, jota ei koettu aivan yhtä häpeäl­li­se­nä. Hopeakaivoksissa työs­ken­te­le­vien orjien ja tai­dok­kai­ta käsitöitä tekevien kau­pun­ki­lais­ten akti­vi­teet­tien aset­ta­mi­nen saman käsit­teel­li­sen kate­go­rian alai­suu­teen olisi tuntunut aika­lai­sis­ta oudolta. Kokonaan työhön liit­ty­vien käsit­tei­den ulko­puo­lel­le jäivät niin poliit­ti­nen toiminta kuin oppi­nei­suu­den har­joit­ta­mi­nen. Kuten monille perus­kou­lu­lai­sil­le kerrotaan, sanan koulu ety­mo­lo­gi­set juuret johtavat mui­nais­krei­kan sanaan skholḗ, joka tarkoitti vapaa-aikaa.

Työn kultti ja työttömyyden kauhistus

Suomalaisessa yhteis­kun­nas­sa työ on kunnia-asia. Sosiologi Matti Kortteisen mukaan omillaan pär­jää­mi­nen on suo­ma­lai­sil­le tärkeää. Työelämä on erään­lai­nen kunnian kenttä. Toisaalta työllä ei ole mer­ki­tys­tä vain tulon­läh­tee­nä vaan myös elä­män­si­säl­tö­nä. Suurin osa ihmisistä haluaa tehdä töitä ja kuulua työyh­tei­söön. Poliittiset puolueet oikealta vasem­mal­le koros­ta­vat työn ja työnteon tärkeyttä.

Toisinaan Suomessa syntyy moraa­li­pa­niik­ke­ja työ­ha­lut­to­mis­ta. Työhaluttomuuden näkeminen ongelmana kertoo siitä, kuinka voi­mak­kaa­na normina palkkatyö nähdään. Työhaluttomuus ei kui­ten­kaan ole aito uhka talous­jär­jes­tel­mäl­le tai yhteis­kun­nan toi­min­nal­le. Näkisin, että kyse on pikem­min­kin yksi­lö­ta­son sopeu­tu­mi­ses­ta tilan­tee­seen, jossa työ­pai­kois­ta on pulaa.

Työttömyys on raken­teel­li­nen osa kapi­ta­lis­ti­sen yhteis­kun­nan normaalia toimintaa. Jo Karl Marx puhui työt­tö­mis­tä teol­li­suu­den vara-armeijana. Sekä kapi­ta­lis­min toi­min­ta­lo­giik­ka että har­joi­tet­tu talous­po­li­tiik­ka yllä­pi­tä­vät työt­tö­myyt­tä. Työttömyydestä on hyötyä, sillä aito täys­työl­li­syys johtaisi palkkojen nousuun ja inflaa­tioon. Siksi yleensä tavoi­tel­laan noin viiden prosentin työt­tö­myy­sas­tet­ta. Kun esi­mer­kik­si kan­san­edus­ta­ja Juhana Vartiainen haluaa työttömät töihin, hän haluaa oikeasti heistä töihin vain tietyn osan.

Kuva: Jon Tyson (CC0)

Julkisessa kes­kus­te­lus­sa työt­tö­myys ymmär­re­tään usein yksi­lö­ta­son ongelmana, joten sille yritetään keksiä yksi­lö­ta­son rat­kai­su­ja. Työttömyysongelman rat­kai­se­mi­sek­si on val­jas­tet­tu koko­nai­nen vir­ka­mies­ten, kon­sult­tien ja työ­val­men­ta­jien armeija. Joka vuosi kym­me­net­tu­han­net suo­ma­lai­set työttömät saavat osal­lis­tua kurs­seil­le ja val­men­nuk­siin har­joit­te­le­maan CV:n ja työ­ha­ke­mus­ten tekoa sekä työelämän peli­sään­tö­jä. Monille näistä kurs­seis­ta on hyötyä, ja ne voivat olla oikein muka­via­kin. Kyse on kuitenkin myös val­lan­käy­tös­tä. Työtöntä akti­voi­daan ja pyritään muok­kaa­maan tiettyyn suuntaan. Tällaisen toiminnan oikeutus voidaan kysee­na­lais­taa ainakin niiltä osin, joilta osal­lis­tu­mi­nen kurs­seil­le ei ole vapaa­eh­tois­ta.

Modernia yhteis­kun­taa pidetään usein ratio­naa­li­se­na, kun sitä verrataan ant­ro­po­lo­gien tutkimiin van­ha­kan­tai­siin yhtei­söi­hin. Onhan näiden yhtei­sö­jen tuo­tan­to­pro­ses­sei­hin esi­mer­kik­si usein liittynyt ritu­aa­le­ja, joita on hankala oikeuttaa ratio­naa­li­ses­ta näkö­kul­mas­ta. Voidaan kuitenkin kysyä, onko työelämän turha pönötys ”peli­sään­töi­neen” mitään muuta kuin jät­ti­mäi­nen kol­lek­tii­vi­nen rituaali.

Työtön on kapi­ta­lis­ti­sen jär­jes­tel­män syn­ti­puk­ki. Samalla työt­tö­mil­tä edel­ly­te­tään tie­tyn­lais­ta syyl­li­syyt­tä. Syksyllä 2017 jul­ki­suu­teen tuli ideo­lo­gi­se­na työt­tö­mä­nä esiin­ty­nyt Ossi Nyman. Kun Nyman kertoi, ettei hän oikeas­taan edes halua töihin, asiasta syntyi moraa­li­pa­niik­ki. Pian TE-toimiston edustaja tiedotti, että Nymanin tukien maksu on kes­key­tet­ty. Tapaus osoittaa, että tyy­ty­väi­syys on työt­tö­mäl­le aja­tus­ri­kos, johon syyl­lis­ty­neel­tä tuet voidaan katkaista tai jopa periä takaisin. Lisäksi työt­tö­mis­tä voidaan puhua niin hal­ven­ta­val­la tavalla, että esi­mer­kik­si vähem­mis­töi­hin koh­dis­tues­sa vastaava kie­len­käyt­tö täyttäisi rikoksen tun­nus­mer­kit.

Virallisen dis­kurs­sin mukaan työttömän pitäisi olla aktii­vi­nen, mutta yhteisön hyväksi toi­mi­mi­nen voi toisaalta johtaa työt­tö­myy­se­tuuk­sien menet­tä­mi­seen. Esimerkiksi vapaa­eh­tois­työ tai tai­teel­li­set pyr­ki­myk­set saattavat johtaa kiel­tei­seen työ­voi­ma­po­liit­ti­seen lausun­toon. Tutkija ei työt­tö­mä­nä ollessaan saisi har­joit­taa tut­ki­mus­työ­tä, vaikka se olisi olo­suh­tei­den puolesta mah­dol­lis­ta. Nykyinen työt­tö­myys­tur­va­jär­jes­tel­mä on kehitetty sellaista sosi­aa­lis­ta todel­li­suut­ta varten, jossa työn tekemistä vielä sääteli tehtaan pilli.

Työn loppu?

Kapitalistisessa yhteis­kun­nas­sa val­lit­se­vien ideo­lo­gis­ten tajun­ta­muo­to­jen ansiosta työelämän ulko­puo­lel­la oleminen on useimpien mielestä hyväk­syt­tä­vää, mikäli sen tekee ”omilla rahoil­laan”. ”Ideologisen työttömän” toiminta herättää suut­tu­mus­ta, mutta aika­kaus­leh­det nostavat ihai­le­vaan sävyyn esille tarinoita downs­hif­tauk­ses­ta tai ora­van­pyö­rän ulko­puo­lel­le hyp­pää­mi­ses­tä. Moni myös lottoaa ja unelmoi voitosta, jonka jälkeen voisi ”elellä omillaan”. Yhteiskunnan raha­vä­lit­tei­syys mystifioi sen, että näissäkin tapauk­sis­sa ihmiset elävät toisten työn varassa.

Toistaiseksi ihmis­kun­nan on pakko tehdä töitä. Työn lopusta on silti kir­joi­tet­tu paljon. 1800-luvulla vai­kut­ta­nut sosia­lis­ti­teo­ree­tik­ko Paul Lafargue vaati työn määrän mini­moi­mis­ta. Vielä 1900-luvun alku­puo­lel­la aja­tel­tiin opti­mis­ti­ses­ti, että työaika tulee tule­vai­suu­des­sa lyhe­ne­mään mer­kit­tä­väs­ti. Esimerkiksi talous­tie­tei­li­jä John Maynard Keynes piti toden­nä­köi­se­nä 15-tuntiseen työ­viik­koon siir­ty­mis­tä. Nämä ennusteet ovat osoit­tau­tu­neet tois­tai­sek­si kat­teet­to­mik­si. Tuottavuuden kasvusta huo­li­mat­ta työajan lyhen­tä­mi­nen ei näytä poliit­ti­ses­ti rea­lis­ti­sel­ta tavoit­teel­ta.

Rajallisten resurs­sien maa­il­mas­sa voisi silti olla perus­tel­tua löysätä tahtia. Tällä hetkellä kulutamme luon­non­va­ro­ja yli maapallon kan­to­ky­vyn. On mie­len­kiin­tois­ta, että jul­ki­ses­sa kes­kus­te­lus­sa demo­ni­soi­daan nime­no­maan kulut­ta­mi­nen, vaikka tuotanto ja kulutus ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Luonnon kan­to­ky­vyn huo­mioin­ti edel­lyt­tää sekä tuotannon että kulut­ta­mi­sen vähen­tä­mis­tä.

Tällä hetkellä Suomessa pyritään kuitenkin piden­tä­mään työaikaa. Porvarillisen yhteis­kun­nan toi­min­ta­lo­giik­ka kannustaa jous­ta­maan ihmisten hyvin­voin­nis­ta ja vapaa-ajasta. Ihmisistä yritetään pusertaa irti mah­dol­li­sim­man paljon, vaikka tuot­ta­vuus työtuntia kohden voisi monilla aloilla olla parempi, jos työpäivät olisivat lyhyempiä.

Kuva: Jehyun Sung (CC0)

1900-luvun alku­puo­lel­la monissa maissa vakiin­tu­nut kahdeksan tunnin työpäivä oli kovan poliit­ti­sen taistelun tulos. Myös Suomessa työajan lyhen­tä­mis­tä vas­tus­tet­tiin ankarasti. Lyhyempi työaika nähtiin talou­del­li­ses­ti mah­dot­to­ma­na, ja lisään­ty­vä vapaa-aika uhkana yhteis­kun­ta­rau­hal­le ja yleiselle moraa­lil­le. Nämä pelot osoit­tau­tui­vat kat­teet­to­mik­si. Työajan lyhen­tä­mi­nen ei syössyt yhteis­kun­taa tuhoon.

Robotisaation ansiosta työaikaa voidaan tule­vai­suu­des­sa kenties lyhentää. Tämä kuitenkin edel­lyt­tää työ­kes­kei­sen kult­tuu­rin ja nykyisten tuo­tan­to­suh­tei­den haas­ta­mis­ta. Jälkiteollista yhteis­kun­taa ei kannata mieltää peru­na­pel­lok­si, joka kaipaisi jokaisen työ­pa­nos­ta.

  1. Hannah Arendt: Vita activa — ihmisenä olemisen ehdot
  2. Paul Lafargue: Oikeus lais­kuu­teen.
  3. Marvin Harris: Kulttuurien synty.
  4. Matti Kortteinen: Kunnian kenttä: suo­ma­lai­nen palkkatyö kult­tuu­ri­se­na muotona.
  5. Karl Polanyi: Suuri murros.
  6. Jeremy Rifkin: Työn loppu.
  7. Marshall Sahlins: Stone age economics.

Kirjoittaja

Juuso Koponen on valtiotieteiden maisteri ja antropologi, joka valmistelee väitöskirjaa huono-osaisuudesta ja kolmannen sektorin tarjoamasta ruoka-avusta. Juusoa kiinnostavia tutkimuksellisia teemoja ovat huono-osaisuus ja eriarvoisuus, yhteiskuntaluokat, hyväntekeväisyys, talouden antropologinen tutkimus, diskurssianalyysi ja ideologiakritiikki.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Markku Hakala 9.3.2018 klo 19:22

    Nyt jotenkin syvemmin ymmärrän miksi sanotaan että yksi ihmis­kun­nan suu­rim­mis­ta mokista oli siirtyä keräi­ly­ta­lou­des­ta maan­vil­je­lyyn! Eläkeläiselle sana työ liittyy enem­män­kin murteen pro­no­mi­nei­hin: myö, työ ja hyö.

    Vastaa

Lue myös nämä:

Iltapäivisin monissa japanilaisissa yrityksissä avataan radio ja aloitetaan työntekijöiden yhteinen voimisteluhetki. Hetkeen kuuluu venyttelyä ja mahdollisesti voimisteluliikkeitä, joillain työpaikoilla käytössä saattaa olla myös kiipeilyteline.

Vuonna 1818 syntynyt filosofi Karl Marx muistetaan parhaiten nykyaikaisen kommunismin perustajana. Hän oli myös tutkija ja teoreetikko, jonka ajatukset ovat vaikuttaneet hyvin monella oppialalla talous- ja sosiaalihistoriasta valtio-oppiin ja kirjallisuudentutkimukseen. Vaikutusvaltaisen Scientific American -lehden mukaan Marx on kaikkien aikojen merkittävin tutkija. Myös sosiaali- ja kulttuuriantropologiaan Marxin ajatukset ovat vaikuttaneet merkittävästi.

Kesäisellä nurmella nököttää ilmapalloilla täytetty laatikko, johon on maalattu ydinreaktorin kuva. Ritsa heilahtaa, ja pieni kivi mäjähtää laatikkoon. Jos ilmapallot hajoavat, terroristi-isku ydinvoimalaan onnistuu. Seuraa ydintuho, ja ritsan käyttäjä voittaa pelin. Raskas ja vaarallinen työ vaatii tuekseen kieroa huumoria.

Yle uutisoi jokin aika sitten verkkokauppojen hyödyntämistä algoritmeista, jotka kykenevät ennakoimaan yksittäisten kuluttajien ostopäätöksiä. Algoritmien avulla mainontaa voidaan kohdentaa entisestään. Samaan aikaan ihmisten kulutuskäyttäytymisestä kerätään valtavan paljon dataa esimerkiksi erilaisten kanta-asiakaskorttien avulla. Myös esimerkiksi Google myy käyttäjätietoja muille yrityksille. Vaikka firmat toisinaan liikevoiton toivossa myyvät tietoja valtioille, useimmiten tiedonkeruun tavoitteena on toisinajattelijoiden vainoamisen sijasta näiden ideologian tuotteistaminen.