Työ ihmissielun kirouksena

Suomalainen kulttuuri on van­has­taan melko työ­kes­kei­nen. Tämä työ­etiik­ka on perua entisajan agraa­ri­ses­ta maa­il­mas­ta, jossa kova työ nähtiin ihmisen osana ja moraa­li­ses­ti arvok­kaa­na. Taustalta löytyy Raamatun kertomus syn­tiin­lan­kee­muk­ses­ta. Aatami ja Eeva söivät Hyvän ja pahan tiedon puusta vastoin Jumalan tahtoa. Rangaistukseksi Jumala karkotti heidät para­tii­sis­ta:

[…] Koska teit niin kuin vaimosi sanoi

ja söit puusta, josta minä kielsin sinua syömästä,

niin olkoon maa sinun takiasi kirottu.

Kovalla työllä sinun on han­kit­ta­va siitä elantosi

niin kauan kuin elät.

(1Moos.3: 17)

Jos Raamatun ker­to­mus­ta syn­tiin­lan­kee­muk­ses­ta tulkitsee meta­fo­ri­ses­ti nykyisen ant­ro­po­lo­gi­sen ja his­to­rial­li­sen tut­ki­mus­tie­don valossa, on helppo päätyä tul­kin­taan jonka mukaan kertomus symboloi maan­vil­je­lyn omak­su­mis­ta ja keräi­ly­ta­lou­des­ta erkaan­tu­mis­ta. Tuolloin ihmisten työmäärä lisääntyi, ja ihmi­se­lä­mä muuttui perus­ta­val­la tavalla. Ihmisyhteisöt muut­tui­vat aiempaa eriar­voi­sem­mik­si ja ryhmien välinen sodan­käyn­ti raaistui.

Alkuperäinen hyvinvointiyhteiskunta

Ihmisen työs­ken­te­lyl­le on ominaista se, että kykenemme tuot­ta­maan yli oman tarpeemme. Yhteiskuntatieteissä tästä puhutaan lisätyönä. Lisätyö ei ole ominaista ainoas­taan moder­nil­le kapi­ta­lis­ti­sel­le talou­del­le, vaan kyse on uni­ver­saa­lis­ta ilmiöstä. Kaikissa yhteis­kun­nis­sa on jäseniä, esi­mer­kik­si lapsia, jotka eivät tuota mitään ja ovat riip­pu­vai­sia toisten tekemästä lisä­työs­tä. Myös työnjako on ihmiselle tyy­pil­lis­tä. Metsästäjä-keräi­li­jöi­den kohdalla havaitaan työ­teh­tä­vien jakau­tu­mi­nen suku­puo­len mukaan. Lähes poik­keuk­set­ta miehet met­säs­tä­vät, kun taas naiset keräävät kasveja ruoaksi.

Nykytietämyksen mukaan met­säs­tä­jä-keräi­li­jöi­den elämä oli melko vai­va­ton­ta. Nämä ihmiset tekivät hyvin vähän mitään työksi tul­kit­ta­vaa, mutta eivät silti kärsineet puutetta. Muutaman tunnin päi­vit­täi­nen työs­ken­te­ly henkeä kohden riitti tyy­dyt­tä­mään yhteisön kaikki tarpeet. Näin on jopa Kalaharin autio­maas­sa erittäin karuissa oloissa aivan viime aikoihin asti keräi­ly­ta­lou­des­sa eläneiden khoisan-kansojen kohdalla. Khoisan-kansojen parissa eläneen ant­ro­po­lo­gi Richard B. Leen mukaan he eivät kärsineet puutetta. Ruokaa oli riit­tä­väs­ti ja se oli moni­puo­lis­ta.

Kuva: Roksolana Zasiadko (CC0)

Antropologi Marshall Sahlins on puhunut met­säs­tä­jä-keräi­li­jöi­den alku­pe­räi­ses­tä hyvin­voin­tiyh­teis­kun­nas­ta. Metsästäjä-keräi­li­jöi­den elä­män­laa­tu oli parempi kuin var­hai­sil­la maan­vil­je­lyn omak­su­nei­den kult­tuu­rien edus­ta­jil­la. Maanviljelyn myötä työmäärä lisääntyi ja ravinto yksi­puo­lis­tui. Väestönkasvun ja eläinten kesyt­tä­mi­sen myötä myös kul­ku­tau­dit vai­va­si­vat aiempaa enemmän. Antropologi Marvin Harrisin mukaan kehitys ei myö­hem­min­kään ole ollut yksi­no­maan myön­teis­tä. Vaikka moderni tek­no­lo­gia on rat­kais­sut joitakin ongelmia, ihmiset joutuvat edelleen tekemään enemmän töitä kuin kivi­kau­ti­set esi-isänsä. Vaikka nyky-yhteis­kun­nas­sa työ­teh­tä­vät eivät vält­tä­mät­tä enää olisi kovin fyysisiä, työ vie joka tapauk­ses­sa aikaa ja mah­dol­li­suuk­sia itseil­mai­sul­ta. Tässä mielessä met­säs­tä­jä-keräi­li­jät nauttivat kes­ki­mää­rin suu­rem­mas­ta vapau­des­ta kuin teol­lis­tu­nei­den maiden asukkaat tänä päivänä.

Tuotantotapojen muutos ja työmäärän kasvu

Maanviljely vaatii enemmän työtä kuin keräi­ly­ta­lous. Se on usein fyy­si­ses­ti raskasta ja lisäksi sitoo ihmistä ajal­li­ses­ti ja pai­kal­li­ses­ti. Maanviljely kykenee kuitenkin elät­tä­mään suuremman väestön kuin keräi­ly­ta­lous. Siksi maata vil­je­le­vät väestöt kykenivät syr­jäyt­tä­mään keräi­ly­ta­lou­des­sa eläneet väestöt. Arkeologinen aineisto kuitenkin osoittaa, että varhaiset vil­je­li­jät olivat yksilöinä keräi­li­jöi­tä sai­raam­pia ja heikompia. Filosofi Tere Vaden on esittänyt tulkinnan, jonka mukaan Kalevalan Sampo-myytti edustaisi vil­je­li­jä­väes­tön kat­ke­ruut­ta keräi­ly­ta­lou­des­sa elävien helppoa elämää kohtaan. Sammosta ei ole jaet­ta­vak­si, sillä paluuta keräi­ly­ta­lou­teen ei ole. Viljelijät kykenevät kor­kein­taan tuhoamaan keräi­ly­ta­lou­des­sa eläneiden niukan rikkauden.

Maanviljely mah­dol­lis­ti yli­jää­mien kerää­mi­sen. Sen myötä yhteis­kun­nat muut­tui­vat entistä ker­ros­tu­neem­mik­si. Kehitys kulki hitaasti, mutta vuo­si­tu­han­sien saatossa se johti modernin valtion ja kapi­ta­lis­ti­sen talous­jär­jes­tel­män syntyyn. Toisaalta Egyptin faa­ra­oi­den haudoiksi raken­ne­tut pyramidit osoit­ta­vat, että jo var­hai­sis­sa maa­ta­lous­yh­teis­kun­nis­sa eliitin mah­dol­li­suu­det lisätyön hal­tuun­ot­toon saat­toi­vat suo­tui­sis­sa oloissa olla hyvin suuret. Muinaiskulttuurien suuret raken­nus­hank­keet ovat vaatineet usko­mat­to­man paljon työtä. Siksi ne todis­ta­vat myös val­lan­pi­tä­jien uni­ver­saa­lis­ta kyvystä hou­ku­tel­la alamaiset puur­ta­maan “yhteisen asian” eteen.

Kuva: Alex Kotliarskyi (CC0)

Teollisen val­lan­ku­mouk­sen myötä työmäärä lisääntyi enti­ses­tään. 1800-luvulla työpäivät saat­toi­vat olla jopa 16-tuntisia. Tapahtui myös siirtymä teh­tä­vä­orien­toi­tu­nees­ta työstä aikao­rien­toi­tu­nee­seen työhön. Työmäärän lisään­ty­mi­sen lisäksi työhön sitou­dut­tiin aiempaa sel­keäm­min tietyksi ajaksi. Esiteollisessa maa­il­mas­sa työajan ja vapaa-ajan ero ei ollut niin selkeä kuin teol­li­ses­sa maa­il­mas­sa. Esimerkiksi kes­kia­jal­la käsi­työ­läi­nen saattoi halu­tes­saan kes­keyt­tää työnsä ja vaikkapa poiketa tavernaan viinille. Tehdastyössä tällaisen ratkaisun voi tehdä vain kerran.

Esiteollisissa yhteis­kun­nis­sa vuo­den­kier­to ja valoisan ajan määrä vai­kut­ti­vat päi­vit­täi­sen työajan pituuteen. Samalla myös uskonto rajoitti työntekoa. Siinä missä nyky-Suomessa kir­kol­li­sia pyhä­päi­viä on vuodessa vain muutamia, kes­kia­jal­la niitä oli kym­me­nit­täin. Varsinaisia työpäiviä ei kertynyt vuoteen vält­tä­mät­tä edes kah­ta­sa­taa. Keskiajan maa­or­jil­la oli enemmän vapaa-aikaa kuin useim­mil­la nykyajan pal­kan­saa­jil­la. Toisaalta keskiajan kris­ti­kun­nas­sa työ- ja vapaa-ajan eroa kes­kei­sem­pi oli pyhän ja arjen välinen ero.

Palkkatyö ja kapitalismi

Palkkatyö on meille itses­tään­sel­vyys, mutta his­to­rial­li­ses­ti se on itse asiassa varsin uusi ilmiö. Historioitsija Karl Polanyin mukaan ajatus työnteon ja palkan yhtey­des­tä on ver­rat­tain uusi. Länsimaissa palkkatyö yleistyi vasta teol­lis­tu­mi­sen myötä. Aiemmin ihmiset elivät pitkälti oma­va­rais­ta­lou­des­sa, työl­lis­ti­vät itse itsensä tai kuuluivat jonkun toisen pal­ve­lus­kun­taan. Palkkatyön sijasta kyse oli pikem­min­kin yksilön koko­nais­val­tai­ses­ta roolista yhtei­sös­sä. Työnteko liittyi kiin­teäs­ti myös yhteisön her­ruus­suh­tei­siin.

Vasta teol­lis­tu­mi­sen myötä työläinen ja kapi­ta­lis­ti koh­ta­si­vat toisensa “vapaina ja tasa-arvoisina tava­ran­vaih­ta­ji­na”, kuten Karl Marx iro­ni­ses­ti luonnehti. Marx osoitti, että kapi­ta­lis­ti­sen tuo­tan­to­ta­van val­li­tes­sa lisätyön anas­ta­mi­nen tapahtuu juuri siten, että inhi­mil­li­sel­le kyvylle tehdä työtä mää­ri­tel­lään rahal­li­nen arvo. Tämä työvoiman arvo riippuu monista teki­jöis­tä, mutta se ei koskaan vastaa tuo­tan­to­pro­ses­sis­sa tuotettua arvoa. Näiden arvojen erotus, lisäarvo, jää kapi­ta­lis­til­le.

Työ ei siis ole luon­nos­taan mark­ki­noil­la vaih­det­ta­va tavara, vaan siitä tulee tavara aivan eri­tyis­laa­tuis­ten yhteis­kun­nal­lis­ten suhteiden val­li­tes­sa. Työn tava­ra­muo­tois­tu­mi­nen on edennyt niin pitkälle, että palkkatyö nähdään luon­nol­li­se­na ja kaikkein legi­tii­meim­pä­nä työn muotona. Jos työstä ei saa palkkaa tai muuta korvausta, se määrittyy helposti vähemmän arvok­kaak­si, ja saattaa rajautua jopa työn kate­go­rian ulko­puo­lel­le. Rahallinen korvaus muodostuu työn sisältöä tär­keäm­mäk­si.

Tässä suhteessa on tapah­tu­nut suuri muutos. Esimerkiksi refor­maa­tio­ta edel­tä­nees­sä kris­til­li­ses­sä ajat­te­lus­sa työ nähtiin ennen kaikkea yhteisöä hyö­dyt­tä­vä­nä toi­min­ta­na. Tällaisessa ajat­te­lus­sa eräät toimet rajau­tu­vat kun­nial­li­sen työn kate­go­rian ulko­puo­lel­le, vaikka niillä tie­nai­si­kin hyvin. Prostituoitu, poke­riam­mat­ti­lai­nen tai teki­jä­noi­keus­kir­jei­tä ihmisille lähet­te­le­vä juristi saattavat tienata hyvin, mutta he eivät kris­til­li­ses­sä mielessä tee työtä. Heidän toi­min­tan­sa ei tuota mie­le­käs­tä uutta käyt­tö­ar­voa yhteisön hyväksi.

Teologi Jean Calvinin (1509−1564) oppeihin nojaavien refor­moi­tu­jen kirkkojen piirissä alkoi 1500-luvulla kehittyä uusi ajat­te­lu­ta­pa, jota sosiologi Max Weber kutsui pro­tes­tant­ti­sek­si etiikaksi. Tässä ajat­te­lus­sa tehokkuus, tulos­vas­tuu ja mää­rä­tie­toi­nen voiton tavoit­te­lu nostetaan keskiöön. Weberin mukaan tämä ajat­te­lu­ta­pa on vai­kut­ta­nut kapi­ta­lis­min kehi­tyk­seen. Weberin kuvailema pro­tes­tant­ti­nen etiikka sekoi­te­taan Suomessa usein lute­ri­lai­seen työ­etiik­kaan, vaikka perin­tei­nen lute­ri­lai­nen työ­etiik­ka on lähempänä kato­li­lais­ta kuin refor­moi­tua.

Kuva: Eduardo Prim (CC0)

Mikä kaikki on työtä?

1800-luvulla elänyt anarkisti Mihail Bakunin kirjoitti siitä, kuinka yhteis­kun­nan eri­lais­ten tehtävien samais­ta­mi­nen yhden työn kate­go­rian alai­suu­teen kätkee niihin sisäl­ty­vät laa­dul­li­set erot ja valta-asetelmat. On ongel­mal­lis­ta, jos esi­mer­kik­si kuningas sanoo tekevänsä työtä. Tällöin kuninkaan ja teh­das­työ­läi­sen erilaiset asemat eivät hahmotu yhtä kirk­kaal­la tavalla kuin silloin, jos sanot­tai­siin, että kuningas ei tee työtä vaan hallitsee.

Modernissa yhteis­kun­nas­sa hyvin erilaisia akti­vi­teet­te­ja kutsutaan työksi. Pääministeri, yli­opis­to­tut­ki­ja, siivooja, puuseppä ja teh­das­työ­läi­nen tekevät kaikki työtä. Tällainen ajatus työstä hyvin laajana kate­go­ria­na ei kui­ten­kaan ole ikuinen. Työtä ei ole aina ja kaik­kial­la ymmär­ret­ty samalla tavoin. Monissa yhteis­kun­nis­sa on ajateltu, että tietyissä yhteis­kun­nal­li­sis­sa asemissa ihmiset ovat vapaita työstä. Nyky-Suomessa taas kaikki pre­si­dent­tiä myöten ovat teke­vi­nään töitä — paitsi työttömät, joihin yhteisön syyttävä sormi kohdistuu.

Antiikin ajan kreik­ka­lai­sis­sa kau­pun­ki­val­tiois­sa työntekoa sen sijaan hal­vek­sut­tiin. Erityisesti ruu­miil­li­seen työhön suh­tau­dut­tiin kiel­tei­ses­ti. Ajateltiin, että työ fyysisenä vält­tä­mät­tö­myy­te­nä alentaa ihmisen eläimen tasolle. Varsinaisesta ruu­miil­li­ses­ta työstä ero­tet­tiin ammat­ti­tai­toa vaativa val­mis­ta­mi­nen, jota ei koettu aivan yhtä häpeäl­li­se­nä. Hopeakaivoksissa työs­ken­te­le­vien orjien ja tai­dok­kai­ta käsitöitä tekevien kau­pun­ki­lais­ten akti­vi­teet­tien aset­ta­mi­nen saman käsit­teel­li­sen kate­go­rian alai­suu­teen olisi tuntunut aika­lai­sis­ta oudolta. Kokonaan työhön liit­ty­vien käsit­tei­den ulko­puo­lel­le jäivät niin poliit­ti­nen toiminta kuin oppi­nei­suu­den har­joit­ta­mi­nen. Kuten monille perus­kou­lu­lai­sil­le kerrotaan, sanan koulu ety­mo­lo­gi­set juuret johtavat mui­nais­krei­kan sanaan skholḗ, joka tarkoitti vapaa-aikaa.

Työn kultti ja työttömyyden kauhistus

Suomalaisessa yhteis­kun­nas­sa työ on kunnia-asia. Sosiologi Matti Kortteisen mukaan omillaan pär­jää­mi­nen on suo­ma­lai­sil­le tärkeää. Työelämä on erään­lai­nen kunnian kenttä. Toisaalta työllä ei ole mer­ki­tys­tä vain tulon­läh­tee­nä vaan myös elä­män­si­säl­tö­nä. Suurin osa ihmisistä haluaa tehdä töitä ja kuulua työyh­tei­söön. Poliittiset puolueet oikealta vasem­mal­le koros­ta­vat työn ja työnteon tärkeyttä.

Toisinaan Suomessa syntyy moraa­li­pa­niik­ke­ja työ­ha­lut­to­mis­ta. Työhaluttomuuden näkeminen ongelmana kertoo siitä, kuinka voi­mak­kaa­na normina palkkatyö nähdään. Työhaluttomuus ei kui­ten­kaan ole aito uhka talous­jär­jes­tel­mäl­le tai yhteis­kun­nan toi­min­nal­le. Näkisin, että kyse on pikem­min­kin yksi­lö­ta­son sopeu­tu­mi­ses­ta tilan­tee­seen, jossa työ­pai­kois­ta on pulaa.

Työttömyys on raken­teel­li­nen osa kapi­ta­lis­ti­sen yhteis­kun­nan normaalia toimintaa. Jo Karl Marx puhui työt­tö­mis­tä teol­li­suu­den vara-armeijana. Sekä kapi­ta­lis­min toi­min­ta­lo­giik­ka että har­joi­tet­tu talous­po­li­tiik­ka yllä­pi­tä­vät työt­tö­myyt­tä. Työttömyydestä on hyötyä, sillä aito täys­työl­li­syys johtaisi palkkojen nousuun ja inflaa­tioon. Siksi yleensä tavoi­tel­laan noin viiden prosentin työt­tö­myy­sas­tet­ta. Kun esi­mer­kik­si kan­san­edus­ta­ja Juhana Vartiainen haluaa työttömät töihin, hän haluaa oikeasti heistä töihin vain tietyn osan.

Kuva: Jon Tyson (CC0)

Julkisessa kes­kus­te­lus­sa työt­tö­myys ymmär­re­tään usein yksi­lö­ta­son ongelmana, joten sille yritetään keksiä yksi­lö­ta­son rat­kai­su­ja. Työttömyysongelman rat­kai­se­mi­sek­si on val­jas­tet­tu koko­nai­nen vir­ka­mies­ten, kon­sult­tien ja työ­val­men­ta­jien armeija. Joka vuosi kym­me­net­tu­han­net suo­ma­lai­set työttömät saavat osal­lis­tua kurs­seil­le ja val­men­nuk­siin har­joit­te­le­maan CV:n ja työ­ha­ke­mus­ten tekoa sekä työelämän peli­sään­tö­jä. Monille näistä kurs­seis­ta on hyötyä, ja ne voivat olla oikein muka­via­kin. Kyse on kuitenkin myös val­lan­käy­tös­tä. Työtöntä akti­voi­daan ja pyritään muok­kaa­maan tiettyyn suuntaan. Tällaisen toiminnan oikeutus voidaan kysee­na­lais­taa ainakin niiltä osin, joilta osal­lis­tu­mi­nen kurs­seil­le ei ole vapaa­eh­tois­ta.

Modernia yhteis­kun­taa pidetään usein ratio­naa­li­se­na, kun sitä verrataan ant­ro­po­lo­gien tutkimiin van­ha­kan­tai­siin yhtei­söi­hin. Onhan näiden yhtei­sö­jen tuo­tan­to­pro­ses­sei­hin esi­mer­kik­si usein liittynyt ritu­aa­le­ja, joita on hankala oikeuttaa ratio­naa­li­ses­ta näkö­kul­mas­ta. Voidaan kuitenkin kysyä, onko työelämän turha pönötys ”peli­sään­töi­neen” mitään muuta kuin jät­ti­mäi­nen kol­lek­tii­vi­nen rituaali.

Työtön on kapi­ta­lis­ti­sen jär­jes­tel­män syn­ti­puk­ki. Samalla työt­tö­mil­tä edel­ly­te­tään tie­tyn­lais­ta syyl­li­syyt­tä. Syksyllä 2017 jul­ki­suu­teen tuli ideo­lo­gi­se­na työt­tö­mä­nä esiin­ty­nyt Ossi Nyman. Kun Nyman kertoi, ettei hän oikeas­taan edes halua töihin, asiasta syntyi moraa­li­pa­niik­ki. Pian TE-toimiston edustaja tiedotti, että Nymanin tukien maksu on kes­key­tet­ty. Tapaus osoittaa, että tyy­ty­väi­syys on työt­tö­mäl­le aja­tus­ri­kos, johon syyl­lis­ty­neel­tä tuet voidaan katkaista tai jopa periä takaisin. Lisäksi työt­tö­mis­tä voidaan puhua niin hal­ven­ta­val­la tavalla, että esi­mer­kik­si vähem­mis­töi­hin koh­dis­tues­sa vastaava kie­len­käyt­tö täyttäisi rikoksen tun­nus­mer­kit.

Virallisen dis­kurs­sin mukaan työttömän pitäisi olla aktii­vi­nen, mutta yhteisön hyväksi toi­mi­mi­nen voi toisaalta johtaa työt­tö­myy­se­tuuk­sien menet­tä­mi­seen. Esimerkiksi vapaa­eh­tois­työ tai tai­teel­li­set pyr­ki­myk­set saattavat johtaa kiel­tei­seen työ­voi­ma­po­liit­ti­seen lausun­toon. Tutkija ei työt­tö­mä­nä ollessaan saisi har­joit­taa tut­ki­mus­työ­tä, vaikka se olisi olo­suh­tei­den puolesta mah­dol­lis­ta. Nykyinen työt­tö­myys­tur­va­jär­jes­tel­mä on kehitetty sellaista sosi­aa­lis­ta todel­li­suut­ta varten, jossa työn tekemistä vielä sääteli tehtaan pilli.

Työn loppu?

Kapitalistisessa yhteis­kun­nas­sa val­lit­se­vien ideo­lo­gis­ten tajun­ta­muo­to­jen ansiosta työelämän ulko­puo­lel­la oleminen on useimpien mielestä hyväk­syt­tä­vää, mikäli sen tekee ”omilla rahoil­laan”. ”Ideologisen työttömän” toiminta herättää suut­tu­mus­ta, mutta aika­kaus­leh­det nostavat ihai­le­vaan sävyyn esille tarinoita downs­hif­tauk­ses­ta tai ora­van­pyö­rän ulko­puo­lel­le hyp­pää­mi­ses­tä. Moni myös lottoaa ja unelmoi voitosta, jonka jälkeen voisi ”elellä omillaan”. Yhteiskunnan raha­vä­lit­tei­syys mystifioi sen, että näissäkin tapauk­sis­sa ihmiset elävät toisten työn varassa.

Toistaiseksi ihmis­kun­nan on pakko tehdä töitä. Työn lopusta on silti kir­joi­tet­tu paljon. 1800-luvulla vai­kut­ta­nut sosia­lis­ti­teo­ree­tik­ko Paul Lafargue vaati työn määrän mini­moi­mis­ta. Vielä 1900-luvun alku­puo­lel­la aja­tel­tiin opti­mis­ti­ses­ti, että työaika tulee tule­vai­suu­des­sa lyhe­ne­mään mer­kit­tä­väs­ti. Esimerkiksi talous­tie­tei­li­jä John Maynard Keynes piti toden­nä­köi­se­nä 15-tuntiseen työ­viik­koon siir­ty­mis­tä. Nämä ennusteet ovat osoit­tau­tu­neet tois­tai­sek­si kat­teet­to­mik­si. Tuottavuuden kasvusta huo­li­mat­ta työajan lyhen­tä­mi­nen ei näytä poliit­ti­ses­ti rea­lis­ti­sel­ta tavoit­teel­ta.

Rajallisten resurs­sien maa­il­mas­sa voisi silti olla perus­tel­tua löysätä tahtia. Tällä hetkellä kulutamme luon­non­va­ro­ja yli maapallon kan­to­ky­vyn. On mie­len­kiin­tois­ta, että jul­ki­ses­sa kes­kus­te­lus­sa demo­ni­soi­daan nime­no­maan kulut­ta­mi­nen, vaikka tuotanto ja kulutus ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Luonnon kan­to­ky­vyn huo­mioin­ti edel­lyt­tää sekä tuotannon että kulut­ta­mi­sen vähen­tä­mis­tä.

Tällä hetkellä Suomessa pyritään kuitenkin piden­tä­mään työaikaa. Porvarillisen yhteis­kun­nan toi­min­ta­lo­giik­ka kannustaa jous­ta­maan ihmisten hyvin­voin­nis­ta ja vapaa-ajasta. Ihmisistä yritetään pusertaa irti mah­dol­li­sim­man paljon, vaikka tuot­ta­vuus työtuntia kohden voisi monilla aloilla olla parempi, jos työpäivät olisivat lyhyempiä.

Kuva: Jehyun Sung (CC0)

1900-luvun alku­puo­lel­la monissa maissa vakiin­tu­nut kahdeksan tunnin työpäivä oli kovan poliit­ti­sen taistelun tulos. Myös Suomessa työajan lyhen­tä­mis­tä vas­tus­tet­tiin ankarasti. Lyhyempi työaika nähtiin talou­del­li­ses­ti mah­dot­to­ma­na, ja lisään­ty­vä vapaa-aika uhkana yhteis­kun­ta­rau­hal­le ja yleiselle moraa­lil­le. Nämä pelot osoit­tau­tui­vat kat­teet­to­mik­si. Työajan lyhen­tä­mi­nen ei syössyt yhteis­kun­taa tuhoon.

Robotisaation ansiosta työaikaa voidaan tule­vai­suu­des­sa kenties lyhentää. Tämä kuitenkin edel­lyt­tää työ­kes­kei­sen kult­tuu­rin ja nykyisten tuo­tan­to­suh­tei­den haas­ta­mis­ta. Jälkiteollista yhteis­kun­taa ei kannata mieltää peru­na­pel­lok­si, joka kaipaisi jokaisen työ­pa­nos­ta.

  1. Hannah Arendt: Vita activa — ihmisenä olemisen ehdot
  2. Paul Lafargue: Oikeus lais­kuu­teen.
  3. Marvin Harris: Kulttuurien synty.
  4. Matti Kortteinen: Kunnian kenttä: suo­ma­lai­nen palkkatyö kult­tuu­ri­se­na muotona.
  5. Karl Polanyi: Suuri murros.
  6. Jeremy Rifkin: Työn loppu.
  7. Marshall Sahlins: Stone age economics.

Kirjoittaja

Juuso Koponen on valtiotieteiden maisteri ja antropologi, joka valmistelee väitöskirjaa huono-osaisuudesta ja kolmannen sektorin tarjoamasta ruoka-avusta. Juusoa kiinnostavia tutkimuksellisia teemoja ovat huono-osaisuus ja eriarvoisuus, yhteiskuntaluokat, hyväntekeväisyys, talouden antropologinen tutkimus, diskurssianalyysi ja ideologiakritiikki.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Markku Hakala 9.3.2018 klo 19:22

    Nyt jotenkin syvemmin ymmärrän miksi sanotaan että yksi ihmis­kun­nan suu­rim­mis­ta mokista oli siirtyä keräi­ly­ta­lou­des­ta maan­vil­je­lyyn! Eläkeläiselle sana työ liittyy enem­män­kin murteen pro­no­mi­nei­hin: myö, työ ja hyö.

    Vastaa

Lue myös nämä:

Bali tunnetaan vehreänä paratiisina, jonka tenhossa kietoutuvat yhteen saaren valtavan kaunis luonto ja hindulaisen, näyttäviä rituaaleja korostavan henkisyyden erityispiirteet. Saaren menneisyys on kuitenkin kaikkea muuta kuin taianomainen: Bali oli aikanaan merkittävä alueellinen orjakaupan keskus.