Kirjeitä kentältä: Sierra Oscar Sierra

Istun koneel­la­ni kir­joit­ta­mas­sa (ehkä hieman lii­oi­tel­lus­ti) noin vii­det­tä­sa­dat­ta haas­tat­te­lu­pyyn­töä samalla, kun vielä auki­kir­joit­ta­mat­to­mat nauhat aiemmista kes­kus­te­luis­ta nakut­ta­vat syyl­lis­tä­väs­ti taka­rai­vos­sa­ni. Kenttäpäiväkirjani täyttyy käsit­tä­mät­tö­mis­tä mind­ma­peis­ta ja aja­tuk­sen­pät­kis­tä, joissa olen jonain valais­tu­mi­sen hetkenä nähnyt jotain suurta ja mul­lis­ta­vaa.

Sielun pimeinä tunteina tuntuu kuitenkin siltä, että jokainen esiin nouseva asia on täysin itses­tään­sel­vä. Eikö olisi sama täyttää sivut lorem ipsumilla ja todeta: Kyllä, hyvä yleisö! Asia on aivan niin kuin ounas­te­lit­te! Keltaista ja sinistä sekoit­ta­mal­la syntyy vihreää! Toisinaan taas kaikki on kiehtovaa, tärkeää ja vaatii syvempää tut­ki­mus­ta. Sivupoluille ripo­tel­lut lei­vän­mu­rut hou­kut­te­le­vat seu­raa­maan. Hengästyttää. Tutkimuskenttäni paisuu vaivihkaa ja uhkaa vyöryä sille alun perin aset­ta­mie­ni rajojen yli.

Tunnut tekevän valtavan määrän haas­tat­te­lu­ja”, ohjaajani kommentoi tut­ki­mus­suun­ni­tel­maa­ni. Jep. Olen tästä koko ajan yhä tie­toi­sem­pi, mutta viime vuoden loka­kuus­sa alkanut kenttäni jatkuu silti yhä — osaksi siksi, että olen sitou­tu­nut hank­ki­maan tietyn määrän haas­tat­te­lu­ja myös tut­ki­mus­ryh­mäl­le­ni, ja osaksi siksi, että kieh­to­vim­mat kontaktit kentälle ovat alkaneet syntyä vasta nyt, monen kuukauden työs­ken­te­lyn jälkeen.

Arjen vai­vih­kai­nen hivut­tau­tu­mi­nen tut­ki­muk­sen sekaan aiheuttaa myös omia vii­vy­tyk­si­ään. Milloin minun tulisi osata lopettaa? Mihin kent­tä­työn laajuus tulisi rajata? Alan pik­ku­hil­jaa tajuta, että tämän osa-alueen käsit­te­le­mi­nen on kent­tä­poh­din­nois­sa jäänyt ainakin omalta osaltani aavis­tuk­sen heikoille kan­ti­mil­le.

Kuinka pitkään on tarpeeksi?

Yksi var­hai­sim­mis­ta opintojen aikana herän­neis­tä käytännön kysy­myk­sis­tä oli, kuinka kauan kentällä tulisi viettää aikaa. Jonkinlaisena nyrk­ki­sään­tö­nä meille ker­rot­tiin kent­tä­työn kestävän gradun tapauk­ses­sa kolmisen kuukautta ja väi­tös­kir­ja­työs­sä yleensä vähintään vuoden. Ajat kuu­los­ti­vat pitkiltä: koko­nai­nen vuosi inten­sii­vis­tä tut­ki­mus­ta!

Todellisuudessa olo­suh­teet kuitenkin vaih­te­le­vat niin paljon, että mitään tarkkoja rajoja on hyvin vaikeaa vetää. Joskus ympäröivä ja tut­kit­ta­va maailma on hyvinkin vieras, jolloin siihen orien­toi­tu­mi­nen ja sen toi­min­taan sisälle pää­se­mi­nen voi jo itsessään viedä huo­mat­ta­van paljon aikaa. Jotkut opet­te­le­vat pai­kal­li­sen kielen kokonaan itse, toiset käyttävät aikaa luo­tet­ta­van tulkin hank­ki­mi­seen ja eräät, joskin vain harvat, työs­ken­te­le­vät kokonaan vailla yhteistä kieltä, havain­noin­tiin perus­tu­via mene­tel­miä käyttäen.

Joskus taas tut­ki­mus­ta tehdään ihmisten ja yhtei­sö­jen parissa, jotka ovat jo ennestään tuttuja. Tällöin haas­teek­si nousee se, pystyykö tutkija olemaan riittävän reflek­sii­vi­nen omassa yhtei­sös­sään. Kuinka välttää se, että mer­ki­tyk­sel­li­siä yksi­tyis­koh­tia jää huo­maa­mat­ta vain sen takia, että ne tuntuvat itses­tään­sel­vil­tä? Kun kiel­täy­tyy mummolan vie­rai­lul­la siitä kuu­lui­sas­ta ensim­mäi­ses­tä kak­ku­pa­las­ta, tuleeko aja­tel­leek­si, että ottaa samalla osaa peri­hä­mä­läi­seen kah­vi­pöy­tä­se­re­mo­ni­aan?

Myös kent­tä­työn inten­si­teet­ti vaihtelee kohteesta ja tut­ki­jas­ta riippuen. Toiset keräävät saman määrän mate­ri­aa­lia kahdessa kuu­kau­des­sa kuin toiset puolen vuoden aikana. Erään mää­ri­tel­män mukaan kentältä voi palata silloin, kun tutkija kokee uppou­tu­neen­sa tut­ki­musym­pä­ris­töön­sä riit­tä­väs­ti voi­dak­seen vastata häntä ohjan­nei­siin kysy­myk­siin. Tämä tar­koit­taa sitä, että hän hahmottaa tut­ki­mus­ky­sy­myk­sen­sä lisäksi myös sen kon­teks­tin, missä hän on tut­ki­mus­taan tehnyt. Antropologialle kohteen holis­ti­nen eli koko­nais­val­tai­nen tuntemus on tärkeää. Jo pel­käs­tään eri tiloissa liik­ku­mi­sen tavat, istu­ma­jär­jes­te­lyt tai paikkojen nimet voivat paljastaa yllät­tä­vän suuria ja kiehtovia asioita tut­ki­mus­koh­tees­ta.

Tämä koko­nais­val­tai­suus voi olla helpompaa saavuttaa, jos tut­kit­ta­va yhteisö on jo ennestään tuttu. Kotikaupungissa tehtävä tutkimus ei kui­ten­kaan auto­maat­ti­ses­ti tarkoita kohteen pin­nal­lis­ta­kaan tun­te­mis­ta. Huomasin tämän kon­kreet­ti­ses­ti itsekin aloit­taes­sa­ni ensim­mäi­set käyntini eri­lai­sis­sa hoi­va­ko­deis­sa ja senio­ri­ta­lois­sa. Vaikutelmani tut­ki­musym­pä­ris­tös­tä perus­tui­vat yksi­no­maan toisen käden tietoon, enkä ollut ollut aktii­vi­ses­ti teke­mi­sis­sä tut­ki­muk­see­ni vahvimmin sisäl­ty­vien ikä­luok­kien kanssa sitten tei­ni­vuo­sie­ni.

Ensimmäinen kent­tä­päi­vä jännitti, eivätkä päässäni ennen niin selkeät käyt­täy­ty­mis­sään­nöt­kään tuntuneet enää luo­tet­ta­vil­ta. Aloitanko kes­kus­te­lun tei­tit­te­lyl­lä, vai kuu­los­taa­ko se teen­näi­sel­tä tai turhan muo­dol­li­sel­ta? Suurin osa kes­kus­te­luis­ta käy­täi­siin haas­ta­tel­ta­vien omissa asun­nois­sa. He tietävät minun olevan tulossa, mutta onko etiketin mukaista koputtaa itse ovelle, vai tulisiko minun tehdä kontakti aina hen­ki­lö­kun­nan jäsenen kautta? Ollaanko asun­nois­sa kengät jalassa vai ilman? Jos haas­ta­tel­ta­va haluaa liikkua paikasta toiseen pyö­rä­tuo­lis­saan, saanko auttaa häntä siir­ty­mään?

Kysymykset saattavat kuulostaa omi­tui­sil­ta, mutta kuvas­ta­vat omassa kon­teks­tis­saan hyvin niitä ajatuksia, joita vie­raa­seen ympä­ris­töön astuminen herättää. Jotkut osaavat tarttua heti härkää sarvista ja selvittää, miten kussakin tilan­tees­sa kuuluu toimia. Itse sen sijaan kuulun siihen ihmis­tyyp­piin, josta vielä vähän aikaa sitten jopa vessan etsiminen vieraasta ravin­to­las­ta oli poik­keuk­set­ta kiusal­lis­ta ja her­mos­tut­ta­vaa. Vaikka tuo tunne ei koskaan katoaisi, oppii siihen koke­muk­sen myötä kuitenkin suh­tau­tu­maan ana­lyyt­ti­sem­min, jolloin vatsassa len­te­le­vien perhosten rau­hoit­te­lu on helpompaa.

Kotia kohti

Kysymys siitä, missä vaiheessa kentältä tulisi poistua, on myös hen­ki­lö­koh­tai­sel­la tasolla vaikea. Jos kent­tä­työn pituus määräytyy vain tutkijan oman koke­muk­sen mukaan, kestäisi vuosia, ennen kuin pääsisin kir­joit­ta­maan sanaakaan. Raja on kuitenkin vedettävä johonkin, ja pro gradu -työn laa­jui­seen tut­kiel­maan on vaikeaa mahduttaa suurta määrää tut­ki­mus­ma­te­ri­aa­lia aina havain­noin­neis­ta useaan kymmeneen haas­tat­te­luun ja asian­tun­ti­ja­kes­kus­te­lui­hin. Mitään kerättyä mate­ri­aa­lia ei kui­ten­kaan voi sanoa turhaksi. Vaikka sitä ei pää­tyi­si­kään käyt­tä­mään suoraan, vaikuttaa se kuitenkin taustalla ja syventää tutkijan ymmär­rys­tä ken­täs­tään.

Lienee pakko hyväksyä ant­ro­po­lo­gin ikuinen dilemma: jokin tuntuu aina jäävän kesken. Kuten Samuli kirjoitti aiemmassa tämän sarjan kolum­nis­saan, kenttätyö on paitsi pal­kit­se­vaa, myös ajoittain hidasta ja tur­haut­ta­vaa. Olen huomannut tämän hyvin kon­kreet­ti­ses­ti myös omassa tut­ki­muk­ses­sa­ni. Ihmisiltä on vaikea saada vastausta puhe­lui­hin tai säh­kö­pos­tei­hin, tut­ki­mus­lu­vat junnaavat pai­kal­laan ja joskus kuluu parikin viikkoa, ennen kuin mitään tapahtuu.

Toisaalta taas on viikkoja, jolloin säh­kö­pos­ti ja kalenteri täyttyvät yhtey­de­no­tois­ta, puhe­lin­haas­tat­te­luis­ta ja kent­tä­käyn­neis­tä. Usein tämä onnis­tu­mis­ten Niagara saa alkunsa yhdestä kon­tak­tis­ta, jonka kautta seuraavat kymmenen tavoi­te­taan. Juuri nyt elän ruuh­ka­viik­ko­ja, jolloin kaikki tuntuu lok­sah­te­le­van pai­kal­leen.

Oma ken­täl­lä­olo­ni on myös jo aiemmin mainitun arjen muka­nao­lon vuoksi ollut ehkä taval­lis­ta gra­du­pro­ses­sia kat­ko­nai­sem­paa: töitä on ollut pakko tehdä ja viimeiset opin­to­pis­teet ovat odot­ta­neet kerää­jään­sä. Ehkä tämän vuoksi ei ole ihmekään, että kentältä pois­tu­mi­nen ei vielä houkuta. Vedän rastin kalen­te­rii­ni toukokuun puo­len­vä­lin paik­keil­le. Vihossani on vielä jokunen sivu tilaa kuu­mei­sil­le raa­pus­tuk­sil­le. Annan itselleni vielä hetken aikaa.

Kuva: sydney Rae/​Unsplash

  • Podcast-lukija: Matilda Gronow
  • Verkkotaitto: Aino Pohjola
  • Artikkelikuva: Oscar Keys/​Unsplash

Kirjoittaja

Sanna Rauhala on valtiotieteiden kandidaatti sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. AntroBlogin toimituksessa hän tuottaa tekstin lisäksi videomateriaalia kulttuurishokkien muodossa sekä podcasteja Radio Antrossa. Hän koostaa parhaillaan gradua hoivaroboteista vanhainkotiympäristöissä ja työskentelee opetusavustajana Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa. Hänen tutkimusmielenkiintojaan ovat tekoäly, pelit, aistit ja koko laaja maailmankaikkeus - aina kaukaisia galakseja myöten.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Suomi on maailman onnellisin maa. Täällä on rauhallista, turvallista, leppoisaa ja terveellistä. Miksi meitä silti keljuttaa? Olemme ykkösiä, mutta silti on vietävä roskat ulos ja Netflixin hyvät sarjat on jo nähty. Ja mikä ärsyttävintä, töihin on raahauduttava jokainen arkiaamu. Töitä pitää tehdä, itseä kehittää ja yhteiskuntaa edistää. Ja kiireellä. Ikään kuin elämän tarkoitus olisi selvinnyt – ja se olisi jatkuva kehitys.

Taide ei sanonnan mukaan tunne rajoja – vaan taitaapa tuntea sittenkin. Suomessa kulttuuripolitiikalla ohjataan luovan kentän mahdollisuuksia tarjota taide- ja kulttuurikokemuksia. Ilman valtion, kuntien ja apurahoja myöntävien instituutioiden rahoitusta taide-elämykset jäisivät ehkä kokematta. Kulttuuripolitiikan rakenteita, ongelmia ja kehityskohtia tutkitaan muun muassa Cuporella, joka on kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus. Kävimme haastattelemassa Cuporen projektitutkijaa ja antropologi Sirene Karria ja kysyimme, millaisten kysymysten kanssa kulttuuripolitiikan tutkimuksessa painitaan.

Istun beirutilaisessa kahvilassa ja minua turhauttaa. Kirjoitan tutkimusprojektini rahoittajalle vuosiraporttia, vaikka mieleni tekisi jo mennä suomalaisten tutkijatuttujeni kanssa sovitulle kaljalle. Naputan raportin viimeiset sanat valmiiksi ja kuuntelen sivukorvalla, kuinka viereisen pöydän kolmekymppiset beirutilaiset puhuvat espressojen äärellä Libanonin arabian ja englannin sekoituksella siitä, missä journaalissa saisivat julkaistua erään heistä kirjoittaman antropologisen artikkelin. Mietin keskeyttäisinkö heidän keskustelunsa ottamalla kantaa aiheeseen. Lähetän kuitenkin vain raporttini sähköpostitse projektihallintaan, suljen tietokoneen ja lähden kahvilasta tallustamaan baariin kaupunginosan toiselle laidalle. Tätäkö on kenttätyö? Kävellessäni mielessäni pyörii, että teen nyt varmasti jotain väärin.

Kun pakolliset kenttätyöjaksot ovat takanapäin, edessä on urakan aikana haalitun materiaalin työstäminen etnografiaksi. Tiedeyhteisö peräänkuuluttaa tuloksia. Tutkimusyhteisö kysyy, miten työni edistyy. Itse kaipaan selontekoa siitä, mitä viime vuosien aikana oikeastaan on tapahtunut. Miten sen kaiken voisi tiivistää? Miten muuntaa etnografinen aineisto tieteeksi?