Itsetyydytystä on luonnehdittu länsimaisen seksuaalikulttuurin pitkäkestoisimmaksi tabuksi, jota edes viime vuosikymmenten seksuaalinen vapautuminen ei ole kyennyt murtamaan. Vaikka itsetyydytys nykyään jo nähdäänkin osana seksuaaliterveyttä, harva puhuu siitä avoimesti – ainakaan ilman kiusaantuneita kuulijoita.
Taustaa ja syitä tabun murtumattomuudelle voi etsiä itsetyydytyksen värikkäästä kulttuurihistoriasta, jossa yhtäältä vaiettu, salattu ja marginalisoitu asia on samalla saanut osakseen hämmästyttävän paljon puhetta, päivittelyä ja jopa paniikinomaista yhteiskunnallista keskustelua.
Omien sukupuolielinten seksuaaliseen kosketteluun liittyviä kieltoja on esiintynyt useiden eri kulttuurien ja uskontojen piirissä. Kiellot ovat kohdistuneet sekä miehiin että naisiin, ja niiden taustalla vaikuttavat uskomukset ovat vaihtelevia. Usein esille on noussut kysymys miesten siemennesteestä ja sen riittävyydestä. Kulttuureissa, joissa siemenneste on nähty (ihmis)suvun jatkumisen turvaavana pyhänä elämännesteenä, on syntynyt herkästi myös pelkoja sen heikkenemisestä ja ehtymisestä. Kun ei tiedetty, oliko elämännestettä käytössä rajaton vai rajallinen määrä, oli sen turhaa vuodattamista syytä rajoittaa.
Länsimaissa itsetyydytys oli kuuma peruna erityisesti 1700-luvun ja 1900-luvun alkuvuosikymmenten välisessä keskustelussa. Itsetyydytyksen harjoittajia oli paheksuttu jo aikaisemminkin, esimerkiksi kristillisissä kirjoituksissa, mutta 1700-luvulla itsetyydytystä alettiin käsitellä terveydellisenä ongelmana. Lääkärit luettelivat sille liudan vakavia, jopa kuolettavia, seurauksia. Tässä artikkelissa keskityn länsimaisen lääketieteen piirissä esitettyihin käsityksiin, jotka samalla heijastelevat normaaliuden ja poikkeavuuden liikehtiviä, aikaan ja paikkaan kytkeytyviä rajoja.
Sama teko, monta nimeä ja merkitystä
Itsetyydytys, masturbaatio, onania, itsesaastutus. Rakkaalla – ja tässä tapauksessa usein myös vihatulla – lapsella on monta nimeä, jotka kantavat samaan tekoon eri aikoina liitettyjä merkityksiä. Kun 1700–1800 -lukujen lääkärit puhuivat omien sukupuolielinten kiihottamisesta, he nimittivät sitä useimmiten onaniaksi.
Syy itsetyydytyksen nimittämiselle onaniaksi löytyy Raamatun tulkinnasta. Vanhassa Testamentissa kerrotaan Onan-nimisestä miehestä, joka solmi avioliiton leskeksi jääneen kälynsä kanssa. Heille syntyvä lapsi olisi perinteisen tavan mukaisesti luettu lesken entisen puolison, siis Onanin veljen, jälkeläiseksi. Lasta ei kuitenkaan kuulunut, sillä Onan ”antoi siemenensä mennä maahan”. Yleisimmän näkemyksen mukaan Onan lienee harjoittanut pikemminkin keskeytettyä yhdyntää kuin itsetyydytystä. Silti Onanin nimi yhdistettiin omien sukupuolielintensä kiihottajiin, joita alettiin kutsua onanisteiksi. Kertomus Onanista sopi varoittavaksi esimerkiksi, sillä Jumala langetti siementään valuttaneelle Onanille ankarimman mahdollisen rangaistuksen: kuoleman.
Nykyään puhutaan useimmiten joko itsetyydytyksestä tai masturbaatiosta. Kuitenkin myös neutraalina pidetty ”masturbaatio” kantaa mahdollisesti sopimattomaan seksuaalisuuteen liittyviä merkityksiä – kuin kaikuja menneiltä vuosisadoilta. Sanan alkuperä on kiistanalainen, mutta yhden yleisen tulkinnan mukaan se muodostuu latinan sanoista manus ja stuprare. Näistä edellinen tarkoittaa kättä ja jälkimmäinen raiskaamista. Kun siis puhumme masturbaatiosta, puhummeko tiedostamattamme sukupuolielinten omin käsin tapahtuvasta raiskaamisesta?
Pia Staff, 2000: Räsynuket, Ensimmäinen. Kuva: Nelly Staff (CC BY 2.0)
Sylvanus Stallin Mitä pojan tulee tietää (What a boy ought to know). Internet Archive Book Images/Flickr (CC BY 2.0)
”Mitä siitä on seurauksena, jos pojat käyttävät sukupuolielimiään väärin?”
Näin pohti yhdysvaltalainen jumaluusopin tohtori Sylvanus Stall 1900-luvun alussa suomennetussa opaskirjasessa Mitä pojan tulee tietää? Myös nuorille neidoille oli tarjolla vastaava teos, jonka yhtenä keskeisenä tehtävänä oli onanian vaaroista valaiseminen. Onaniaa koskevia pelkoja lietsottiinkin paitsi lääketieteellisissä, myös valistavissa ja moralisoivissa, näennäisen tieteellisissä terveys-, kasvatus- ja seksuaalioppaissa. Mutta mitä onanian siis uskottiin aiheuttavan, ja miten sen vahingollisuutta perusteltiin?
Kuuluisin sukupuolielinten ”väärinkäyttöä” tarkastellut lääkäri lienee sveitsiläinen Samuel Tissot, joka julkaisi aiheesta väitöskirjan vuonna 1760. Teos sai osakseen mittavan huomion sekä tieteen kentällä että sen ulkopuolella. Se levisi useiden uusintapainosten ja käännösten muodossa ja pysyi pinnalla miltei puolitoista vuosisataa, sillä viimeinen painos teoksesta otettiin 1900-luvun alussa. Teoksen suosio on konkreettinen osoitus siitä, miten laaja ja pitkäkestoinen tieteellis-yhteiskunnallinen keskustelu onanian terveyshaittojen ympärillä aikanaan käytiin.
Tissot’n mukaan onania aiheutti yleistä uupumusta, kramppeja, oksentelua ja ruoansulatusvaivoja. Lopulta olivat vaarassa romahtaa niin hengityselimistö kuin hermostokin. Myös onanistin aivot saattoivat kuivua niin pahoin, että ne kolisivat kallossa. Myöhemmin onanian terveyshaittojen loputtomaan listaan lisättiin esimerkiksi epilepsia, sokeus, halvaantuminen, mielisairaus, yhdyntävaikeudet ja riski saada epämuodostuneita lapsia. Tyypillistä oli, että onanian seurauksia koskevat tekstit höystettiin havainnollistavalla kuvituksella: näin kehosi rappeutuu, jos onanoit!
Myös Tissot teoretisoi onanian haittavaikutuksia siemennesteeseen kautta. Hän selitti siemennesteen olevan yhteydessä muihin ruumiinnesteisiin, kuten vereen, ja siementen vuodattaminen heikensi muita nesteitä ja vaaransi kehon tasapainon. Teoriassa on jäänteitä länsimaisessa lääketieteessä vuosisatoja vaikuttaneesta humoraaliopista, jonka mukaan sairaudet olivat seurausta elimistön perusnesteiden epätasapainosta. Sittemmin siemenhukalle muotoiltiin myös diagnostinen nimi, spermatorrhea, jolla viitattiin kehon heikkenemiseen joko onanian tai tahattomien siemensyöksyjen seurauksena.
Naisilla ei ollut siementä tuhlattavaksi, mutta onania jäyti yhtä lailla myös naisen ruumista. Eräänlaisena sukupuolettomana perusteluna Tissot käytti onanian yhteyttä aivojen toimintaan. Onanian kautta saavutetut orgasmit vaativat hänen mukaansa niin runsaasti mielikuvitusta, että seurauksena oli aivojen ylikuumentuminen. Siksipä ne saattoivatkin kuivahtaa ja kolista onanistin kallossa.
Kirurgiaa ja kivuliaita penisrenkaita
Onania oli 1700–1800 -lukujen länsimaisissa yhteiskunnissa todellinen huolenaihe, jonka laajuutta nykyihmisen on vaikea käsittää. Huolen konkreettisuudesta voi saada otteen tarkastelemalla tapoja ja välineitä, joiden avulla onaniaa pyrittiin torjumaan. Ihmismieli ei tuntenut rajoja kehiteltäessä keinoja, jotka olisivat pitäneet onanistin kädet kurissa.
Taskuttomat housut ja sukupuolielinten ”kuumotusta” jäähdyttävät kylmät kylvyt olivat onaniaa torjuvista keinoista lievimpiä. 1800-luvun Ranskassa pohdittiin, tulisiko sisäoppilaitosten sänkyjä muuttaa siten, että kussakin sängyssä olisi sermi, joka erottaisi ylä- ja alavartalon toisistaan. Siten kädet pysyisivät varmuudella poissa haaroista. Lopulta hankkeesta kuitenkin luovuttiin, sillä sermi olisi pakottanut lapset makaamaan samassa asennossa koko yön, mikä taas arvioitiin liian suureksi riskiksi kasvavien lasten fyysiselle kehitykselle.
Kaikkiaan huoli onaniasta synnytti oman teollisuudenalansa, jossa tuotettiin mitä eriskummallisimpia vempaimia. Kyse olikin myös markkinataloudesta, jossa kysyntä synnytti tarjontaa ja mahdollisuuden takoa taloudellista voittoa ihmisten mielikuvilla ja peloilla. Nykyihminen rikastuttaa erinäisten rohdos- ja lääkevalmistajien kukkaroa hankkimalla esimerkiksi lisäravinteita ja laihdutusvalmisteita mielessään ihanteellinen, terve(empi) elämä. Samoin toimi myös onanian terveyshaitoista huolestunut menneisyyden ihminen.
Lapsen onaniasta hälyttävä laite. MOs810 (CC BY 2.0)
Sekä naisille että miehille kehiteltiin siveysvöitä ja -korsetteja, jotka estivät omien sukupuolielinten koskettelun. Ainakin Yhdysvalloissa vanhemmat saattoivat myös ostaa patentoidun laitteen, joka hälytti vanhempien makuuhuoneessa, mikäli lapsen vuoteessa tapahtui arveluttavaa liikehdintää. Peniksen ympärille taas oli tarjolla renkaita, joissa terävät piikit sojottivat sisäänpäin. Niiden tarkoituksena oli tehdä erektiosta kivulias ja ehdollistaa onanian himosta kärsivän yksilön ajattelu siten, että jo ajatuskin onaniasta herättäisi mielihyvän sijasta pelkkää vastenmielisyyttä.
Onaniaa ”hoidettiin” myös kirurgin veitsellä. Iso-Britanniassa suoritettiin 1800-luvulla leikkauksia, joissa naisilta poistettiin klitoris. Lääkärit pitivät sitä varmana ja suhteellisen harmittomana keinona päästä eroon onaniasta. Samalla se poisti myös naisellisen nautinnon – tai ainakin suuresti hankaloitti sen saavuttamista – aviovuoteessa harjoitetussa ”normaalissa” sukupuolielämässä. Leikkauksia tehneiden lääkäreiden mukaan tällä ei kuitenkaan ollut niin väliä, sillä hedelmöittyminen ei edellyttänyt naisen orgasmia. Lisäksi klitoriksettomat naiset pysyivät varmemmin ruodussa, sillä heidän sukupuolielimensä eivät ”kutisseet” ja siten vietelleet naisia irstaisiin ajatuksiin ja siveettömiin tekoihin.
Penisrenkaita. Wellcome Images (CC BY 4.0)
Lääketiede normaaliuden rajoja piirtämässä
Itsetyydytyksen patologisointi on kiehtova tarina, joka viipyilee ihmismielen kummallisimmissa uskomuksissa ja peloissa. Nykyihmistä tarina hämmästyttää ja välillä ehkä huvittaakin. Viihteellisyytensä ohella se johdattelee kuitenkin myös vakavampiin kysymyksiin, jotka kiinnittyvät poikkeavuuden määrittymisen, sosiaalisen kontrollin ja lääketieteellisen vallan yhä tänäkin päivänä ajankohtaisiin teemoihin.
Onaniaan liittyviä pelkoja lietsonut lääketiede tuotti aktiivisesti normaaliuden ja poikkeavuuden rajoja. Kun itsetyydytystä koskeva lääketieteellinen huomio virisi 1700-luvun alussa, länsimainen ihmiskuva oli murroksessa. Valistuksen ajan ihanneihminen oli rationaalinen, tiedonjanoinen ja hallittu sosiaalinen olento. Ei ole sattumaa, että samaan aikaan lääkärit liittivät onanisteihin päinvastaisia piirteitä: nämä kuvattiin mielihalujensa ja mielikuvituksensa hallitsemina toisina, jotka tuhlasivat aikansa ja voimansa yksinäisyydessä tapahtuvaan, epärationaaliseen ja hyödyttömään toimintaan. Onanisteista piirrettiin vastakuvia, havainnollistavia ja varoittavia esimerkkejä siitä, millainen oli aikakauden ihanteiden kannalta epänormaali, sopimaton ja ei-toivottu ihminen.
Sattumaa ei ole sekään, että lääketiede patologisoi siementen tuhlaamisen aikana, jolloin niiden arvokkuus yhteiskunnalle korostui. 1700–1800 -lukujen modernisoituvat ja teollistuvat yhteiskunnat arvostivat ja edellyttivät tuotannon ja ihmisten lisääntymistä sekä sen mahdollistamaa jatkuvuutta ja vaurauden kasvua. Onanistit näyttäytyivät irstaina ja itsekkäinä laiskureina, jotka valuttivat siementä omaksi huvikseen. He rikkoivat normia, jossa seksiä ei tullut harrastaa huvin vuoksi – ilman pyrkimystä lisääntymiseen ja laajemmassa mittakaavassa väestönkasvuun ja yhteiseen hyvään. Siemenhukan lääketieteellinen diagnoosi, spermatorrhea, korosti, kontrolloi ja sanktioi tätä normia.
Länsimainen lääketiede ei ole enää vuosikymmeniin käsitellyt onaniaa terveydellisenä ongelmana. Nykyaikaan tultaessa itsetyydytys onkin muuttunut vähintäänkin harmittomaksi, joidenkin näkemysten mukaan jopa trendikkääksi harrastukseksi. Lääketieteen asema normaaliuden ja hyvän elämän määrittäjänä ei kuitenkaan ole kadonnut – päinvastoin, sen valta on alati vahvempi. Nykyperspektiivistä katsoen itsetyydytyksen patologisointi toimii havainnollistavana mallitarinana lääketieteellisestä vallasta ja siitä, miten sen piirissä esitetyt käsitykset rakentuvat vuorovaikutuksessa kulttuurisiin arvoihin, normeihin ja ihanteisiin. Näin tapahtuu myös tänä päivänä, vaikka ajallisen etäisyyden puute hankaloittaakin asian hahmottamista.
Nykyihmiselle itsetyydytyksen patologisointi voisikin toimia paitsi viihdyttävänä myös vakavoittavana tarinana, joka johdattelee ajatuksia lääketieteellisen vallan aina ajankohtaisiin kysymyksiin. Tarina kutsuu pohtimaan, millaisia toisessa ajassa ja paikassa normaaleina pidettäviä ominaisuuksia nykylääketiede käsittelee sairaalloisina, lääketieteellisiä toimenpiteitä vaativina ongelmina. Keitä ovat ”nykypäivän onanistit”, ihmiset, joiden patologisoidun käyttäytymisen kautta normaaliuden ja poikkeavuuden rajoja piirretään?
Toimitus
- Podcast-lukija: Sanna Rauhala
- Verkkotaitto: Nelly Staff
- Artikkelikuva: Nelly Staff
Lukemista
- Bullough, Vern L. 2002: Masturbation. A Historical Overview. – Journal of Psychology & Human Sexuality 14(2–3).
- Hall, Lesley A. 1992: Forbidden by God, Despised by Men. Masturbation, Medical Warnings, Moral Panic, and Manhood in Great Britain, 1850–1950. – Journal of the History of Sexuality 2(3).
- Kinnunen, Anna 2017: Ongelmana onania. Itsetyydytyksen mikrotasoiset merkitykset 1930-luvun psykiatrisissa sairauskertomuksissa. – Elore 24(2).
- Laqueur, Thomas W. 2003: Solitary Sex. A Cultural History of Masturbation.
- MacDonald, Robert H. 1967: The Frightful Consequences of Onanism. Notes on the History of Delusion. – Journal of the History of Ideas 28(3).
- Van Driel, Mels 2012: Kädellä. Itsetyydytyksen historia.
