Suomalainen mies #metoon häpeäpaalulla

Viime loka­kuus­sa Yhdysvalloissa alkunsa saanutta metoo-kampanjaa on verrattu ilmiönä jopa naisten äänioi­keu­den saa­vut­ta­mi­seen. Liikettä on kuitenkin kri­ti­soi­tu miesten lii­al­li­ses­ta syyl­lis­tä­mi­ses­tä. “Noitavainoksi” ja “kent­tä­oi­keu­dek­si” kutsuttu kampanja kolahtaa miehen kunnian päälle. Tässä artik­ke­lis­sa pohdin metoo-ilmiötä, sen haastamaa vai­ke­ne­mi­sen kult­tuu­ria sekä mas­ku­lii­nis­ta kun­nia­kä­si­tet­tä Suomessa.

Hollywoodista Helsinkiin

Alunperin aktivisti Tarana Burken lan­see­raa­ma ja myöhemmin näyt­te­li­jä Alyssa Milanon kuu­lui­sak­si tekemä hashtagi #metoo nousi otsi­koi­hin, kun Milanon kans­sa­si­sa­ret huusivat inter­ne­tin bar­ri­ka­deil­la “Minä myös!”. Heidän syyttävät sormensa osoit­ti­vat tuottaja ja elo­ku­va­mo­gu­li Harvey Weinsteinia. Viikko toisensa jälkeen metoon häpeä­paa­lul­le nos­tet­tiin Hollywoodin kuu­lui­sim­pia nimiä.

Maailman vai­ku­tus­val­tai­sim­piin kuuluvien miesten törkeä vallan ja aseman hyväk­si­käyt­tö oli helppo tuomita. Niin naiset kuin miehet Suomessa aset­tui­vat kaukana kuohuvan metoo-kampanjan tuki­joik­si.

Sitten alkoi tapahtua koti­maas­sa. Elokuva- ja teat­te­rioh­jaa­ja Lauri Törhönen ja Kansallisbaletin tai­teel­li­nen johtaja Kenneth Greve nousivat otsi­koi­hin alais­ten­sa epä­asial­li­ses­ta koh­te­lus­ta ja sek­su­aa­li­ses­ta ahdis­te­lus­ta.

Kun tapaus Aku Louhimies nousi maa­lis­kuus­sa 2018 jul­ki­suu­teen, monella suo­ma­lai­sel­la tuli mitta täyteen. Pamela Tola, Matleena Kuusniemi, Pihla Viitala ja Jessica Grabowsky sekä neljä muuta nais­näyt­te­li­jää kri­ti­soi­vat yhtä Suomen rakas­te­tuin­ta elo­ku­vaoh­jaa­jaa alen­ta­vis­ta ohjaus­me­toi­deis­ta ja sek­su­aa­li­ses­ta val­lan­käy­tös­tä.

Seuratessani sosi­aa­lis­ta mediaa ja uuti­soin­tia aiheesta olin jär­kyt­ty­nyt niin Louhimiehen epä­am­mat­ti­mai­sis­ta meto­deis­ta kuin asian jul­ki­tuo­nei­den näyt­te­li­jöi­den nöy­ryyt­tä­mi­ses­tä ja hauk­ku­mi­ses­ta. Edellämainittuja eturivin nais­näyt­te­li­jöi­tä syy­tet­tiin akka­mai­ses­ta kateu­des­ta ja pik­ku­mai­suu­des­ta; pahim­mil­laan naisia huo­ri­tel­tiin sosi­aa­li­ses­sa mediassa. Keskisuomalaisen pää­toi­mit­ta­ja Pekka Mervola vertasi Louhimieheen koh­dis­tu­nut­ta arvos­te­lua “kent­tä­oi­keu­dek­si” ja Ilta-Sanomien pää­toi­mit­ta­ja Ulla Appelsin arvosteli naisille Jussi-gaalassa tukensa antaneita “kou­lu­kiusaa­jik­si”. Louhimiehen julkisia Facebook- päi­vi­tyk­siä kävivät peu­kut­ta­mas­sa ja kom­men­toi­mas­sa muun muassa edus­kun­nan apu­lais­vies­tin­tä­pääl­lik­kö Rainer Hindsberg sekä useat mies­näyt­te­li­jät. Jari Sarasvuo ilmaisi tukensa Louhimiehelle nimit­tä­mäl­lä naisten kertomia väitteitä “saduiksi”.

Louhimiehen Facebook-sivulla ja Twitterissä sekä uuti­sar­tik­ke­lien kom­men­teis­sa toistui yksi teema: suo­ma­lai­sen miehen kunnia. Sitä oli loukattu.

Louhimies edustaa monelle suo­ma­lai­sen miehen esikuvaa. Pro-Finlandialla palkittu ohjaaja on toista vuo­si­kym­men­tä tehnyt elokuvia Suomesta, suo­ma­lai­suu­des­ta ja sodasta. Kritisoidessaan Louhimiestä nais­näyt­te­li­jät tulivat soi­man­neek­si myös isän­maal­lis­ta ja mas­ku­lii­nis­ta suo­ma­lai­sen miehen myyttiä.

Kuva: Esteban Lopez (CC0)

Miehinen kunnia ja ylpeys ovat pat­riar­kaa­li­sen yhteis­kun­ta­ra­ken­teen kul­ma­ki­viä. Metoon myötä val­taa­pi­tä­vät hie­rar­kian yläpäässä olevat miehet ovat joutuneet kovan julkisen arvos­te­lun kohteeksi. Häpäiseekö joidenkin mielestä liian pitkälle viety metoo-kampanja suo­ma­lais­ten miesten maineen? Luoko miesten julkinen kri­ti­soin­ti vain syvemmän kuilun femi­nis­tien ja aatetta alle­kir­joit­ta­mat­to­mien välille vai tarjoaako kampanja enne­nä­ke­mät­tö­män kes­kus­te­lua­ree­nan suku­puo­lit­tu­neen yhteis­kun­nan uudelleen luo­mi­sek­si?

Miehinen kunnia kansan kulmakivenä

Kunnian käsitettä on tutkittu ant­ro­po­lo­gias­sa paljon. Sosiaaliantropologi Peter Wade tar­kas­te­lee kir­jas­saan Sex and Race in Latin America sitä, kuinka sukupuoli ja “rotu” ovat kolo­nia­lis­min ajoista lähtien mää­rit­tä­neet lati­na­lai­sen yhteis­kun­nan sosio­eko­no­mi­sen hie­rar­kian. Sen yläpäässä ovat arvat­ta­vas­ti valkoiset, euroop­pa­lais­ta alkuperää olevat miehet.

Säilyttääkseen asemansa miehen maine ja kunnia yhtei­sös­sä on tärkeä. Miehen kunnia määräytyy pitkälti hänen lähi­pii­rin­sä naisten käytöksen mukaan. Tässä pat­riar­kaa­li­ses­sa jär­jes­tyk­ses­sä hyvä nainen on tot­te­le­vai­nen ja siveä. Naisen sek­su­aa­li­suu­den kont­rol­loin­ti on vält­tä­mä­tön­tä, sillä siitä riippuu koko yhteisön arvostus. Nainen edustaa kan­sa­kun­nan hedel­mäl­li­syyt­tä ja mies sen suo­je­li­jaa.

Vaikka vanhat etni­syy­teen ja luokkaan sidotut kun­nia­kä­sit­teet ovat osittain jo historiaa, miehen kunnian liit­tä­mi­nen naisen sek­su­aa­li­seen siveyteen on edelleen val­lit­se­va käytäntö monissa maissa, myös Euroopassa, muis­tut­taa Wade. Demokraattisen kan­sa­kun­nan raken­nus­pro­ses­sis­sa luokan merkitys väheni, mutta naisen siveel­li­nen rooli perheen ja kan­sa­kun­nan raken­ta­ja­na korostui.

Antropologit ovat löytäneet vastaavia suku­puo­leen perus­tu­via kun­nia­kä­si­tyk­siä ja niistä johtuvia naisiin koh­dis­tu­via väki­val­lan muotoja ympäri maailmaa. Näkyvimpiä ilmiöitä ovat esi­mer­kik­si kun­nia­mur­hat Lähi-idässä, neit­syt­vaa­ti­muk­set ja myö­tä­jäis­sur­mat Aasiassa sekä tyttöjen suku­puo­lie­lin­ten sil­po­mi­nen osassa Afrikkaa. Raiskausta on sodissa käytetty kun­nian­louk­kauk­sen välineenä. Esimerkiksi Jugoslavian sodassa ser­bi­so­ti­laat rais­ka­si­vat bos­nia­lai­sia naisia häväis­täk­seen bos­nia­lai­sen yhteisön. Myös Suomen sisäl­lis­so­das­sa val­kois­ten sotilaat rais­ka­si­vat punaisia nais­so­ti­lai­ta.

Kunniakäsitys vaihtelee kult­tuu­rei­den ja val­tioi­den välillä, ja siihen liittyvä suku­puo­lit­tu­nut väkivalta ilmenee eri paikoissa eri tavoin. Erilaisia kun­nia­kä­si­tyk­siä yhdistää se, että perheen, suvun ja laajemman yhteisön kunnia liitetään eri­tyi­ses­ti tyttöjen ja naisten siveel­li­syy­teen. Niin myös Suomessa, kir­joit­taa väki­val­ta­tut­ki­ja Satu Lidman. “Naiset joutuvat väki­val­lan uhriksi usein juuri siksi, että ovat naisia. […] Se on maa­il­man­laa­jui­nen ongelma, joka liittyy perin­tei­siin käsi­tyk­siin suku­puo­li­roo­leis­ta ja val­lan­käy­tös­tä”.

Suomalainen mies ei puhu eikä pussaa

Amnesty Internationalin ihmi­soi­keus­ra­port­ti 2018 listaa Suomen koti­vä­ki­val­ta­ti­las­tois­sa Euroopan maiden kär­ki­kol­mo­seen. Perheväkivallan osuus Suomessa on lähes kak­sin­ker­tai­nen Euroopan kes­kiar­voon ver­rat­tu­na. Väkivaltainen käytös on hyvinkin yleistä Suomessa, sanoo suku­puo­len­tut­ki­ja Suvi Ronkainen.  

Suomalaiseen mie­hi­syy­teen kuuluvat kovuus, vahvuus, puhu­mat­to­muus, yksin pär­jää­mi­nen ja aggres­sii­vi­suus juontuvat väki­val­tai­ses­ta his­to­rias­tam­me. Viisi sotaa 1900-luvulla ja miesten pak­koar­mei­ja ovat jättäneet jälkensä. “Silti väki­val­las­ta jul­ki­ses­ti puhuminen uhrin näkö­kul­mas­ta on tabu. Suomessa kun­nioi­te­taan itse­näi­syyt­tä ja vahvaa toi­mi­juut­ta. Uhriutuminen ja haa­voit­tu­vai­suus nähdään heik­kouk­si­na”, jatkaa Ronkainen.

Väkivalta-asian­tun­ti­jat ovat huo­les­tu­nei­ta vai­ke­ne­mi­sen kult­tuu­ris­ta Suomessa. Vaikeista asioista, kuten väki­val­las­ta, jul­ki­ses­ti tai edes lähei­sil­le puhuminen on nähty häpeäl­li­se­nä. Eikö suo­ma­lai­nen sisu olekin juuri sitä, että kaikki pitää kestää ja turhista ei valiteta? “Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön”.

Ehkä juuri tästä syystä Suomessa tehtyjen rais­kauk­sien rapor­toin­ti on yksi Euroopan alhai­sim­pia. Amnestyn mukaan Suomessa rapor­toi­daan vain 2 – 10 % kaikista rais­kaus­ta­pauk­sis­ta, kun taas esi­mer­kik­si Tanskassa luku on 25 %. Avioliiton sisällä tapahtuva raiskaus kri­mi­na­li­soi­tiin meillä vuonna 1994, 20 vuotta muita poh­jois­mai­ta myöhemmin. “Avioliiton sisällä tehdyn rais­kauk­sen hidas kri­mi­na­li­soin­ti on seurausta suo­ma­lai­sis­ta asen­teis­ta, jotka koros­ta­vat ihmisen yksi­tyi­syyt­tä, yksi­löl­li­syyt­tä ja sisuk­kuut­ta”, kertoo Amnestyn asia­na­ja­ja Kevät Nousiainen.

Uhrin häpäi­se­mi­nen, evätty tai vaikeasti saatava oikeusapu ja vaikeista asioista hil­jen­ty­mi­nen trau­ma­ti­soi­vat sek­su­aa­li­sen väki­val­lan, ahdis­te­lun ja häirinnän uhria enti­ses­tään.

Kuva: Jordan Andrews (CC0)

Sukupuoli ja sek­su­aa­li­suus ovat yhä erot­ta­ma­ton osa naisiin koh­dis­tu­van väki­val­lan raken­tei­ta. Seksuaalisen väki­val­lan uhri voidaan leimata huoraksi ja naisten oikeuk­sien puolesta työtä tekeville lähe­tel­lään rais­kausuh­kauk­sia. Ajatus oikeus­jär­jes­tyk­sen suojelun ansait­se­vas­ta “puhtaasta uhrista” sekä maineen mus­taa­mi­nen sek­su­aa­lis­sä­vyt­tei­sil­lä sol­vauk­sil­la palau­tu­vat syvälle his­to­ri­aan. Häpeä, pelko ja syrjintä kie­tou­tu­vat yhteen,” vahvistaa Lidman.

Miten tämä liittyy metoo-kam­pan­jaan? Louhimies-tapausta seu­ra­tes­sa­ni huomasin miesten käyttävän saman­kal­tai­sia solvaus- ja häpäi­sy­me­ne­tel­miä kuin mistä tutkija Lidman kir­joit­taa. Ohjaajaa arvos­tel­lei­den naisten jul­ki­ses­sa hal­ven­ta­mi­ses­sa tar­koi­tuk­se­na on vaientaa heidän äänensä ja toi­mi­juu­ten­sa. Sukupuolen rooli on keskeinen osa kan­sal­li­sen iden­ti­tee­tin raken­ta­mis­ta. Haastamalla vai­ke­ne­mi­sen ja hil­jen­ty­mi­sen kult­tuu­rin nämä naiset haastavat samalla myös miehiin liittyvän kos­ke­mat­to­muu­den, heidän kunniansa.

Vitsiksi vedetty

Metoo-tapausten käsittely mediassa on ollut suku­puo­lit­tu­neen väki­val­lan ehkäisyn kannalta paikoin hyvin epä­ra­ken­ta­vaa. Uhrien syyl­lis­tä­mi­sen lisäksi esi­mer­kik­si A-studiossa käyty kes­kus­te­lu Kuusiniemen ja Louhimiehen välillä oli uhrin aseman kannalta täysin turvaton. Kuitenkin kaikkein näkyvin ilmiö on se, kuinka paljon media-aikaa annetaan uhrien sijasta syy­te­tyil­le miehille.

Arto Nybergin vieraana ollut Törhönen kiisti häntä koskevat syytökset ahdis­te­lus­ta ja työ­paik­ka­kiusaa­mi­ses­ta useaan otteeseen, ja uskoi vää­ri­nym­mär­rys­ten johtuvan uhrien huonosta muistista. Vaikenemisen lisäksi Törhönen vitsaili, kiertäen kysy­myk­set pienellä huulen heitolla tai vähä­tel­len vas­tuu­taan. Törhönen esitti ammat­tin­sa ja tem­pe­ra­ment­tin­sa olevan sen luon­tei­sia, että hänen käy­tök­ses­tään luon­nol­li­ses­ti­kin joku varmasti louk­kaan­tuu. Ohjelman lopuksi hän viittasi metoo-kampanjan nos­tat­ta­maan Aino-taru -taulun kohuun: ”Jos sillä listalla olikin nyt ainoas­taan minä ja [Akseli] Gallen-Kallelan Väinämöinen, joka on Ateneumin seinällä, niin olen hyvässä seurassa ja se oli lyhyt lista.”

Louhimiehen reaktio häntä koskeviin syy­tök­siin oli hyvin erilainen. Ehkä juuri nöyr­ty­mi­nen ja anteek­si­pyy­tä­mi­nen, jotka usein koetaan heik­kou­te­na, käänsivät yleisön myö­tä­tun­non Louhimiehen eduksi. Toimittajat Appelsin ja Mervola kir­joit­ti­vat suo­ma­lai­sen miehen nöyr­ty­mi­sen olleen kamalaa kat­sot­ta­vaa. Artikkeleiden kom­ment­ti­ken­tis­sä naisten ulostulo nimettiin inkvi­si­tiok­si ja ajo­jah­dik­si. Tällainen kes­kus­te­lu­kult­tuu­ri ei juurikaan edesauta niiden raken­tei­den pur­ka­mis­ta, mihin metoo pyrkii.

Väestöliiton tera­pia­pal­ve­lui­den sek­so­lo­gian asian­tun­ti­ja ja psy­ko­te­ra­peut­ti Tarja Santalahti uskoo, että tör­hös­mäis­ten vitsien heit­tä­mi­nen vakavan asian äärellä trau­ma­ti­soi uhrin uudelleen. Samalla se mitätöi hänen koke­muk­sen­sa.

Nuoren naisen asema on suku­puo­leen perus­tu­vas­sa val­ta­jär­jes­tel­mäs­sä hie­rar­kian alhaisin. Lapseen koh­dis­tu­va hyväk­si­käyt­tö herättää suo­je­lun­ha­lua, kun taas esi­mer­kik­si äidin roolissa olevaan naiseen koh­dis­tet­tu häirintä koetaan kun­nian­louk­kauk­se­na. Silti nuori nainen nähdään sek­su­aa­li­se­na objektina, ikään kuin hän pelkällä ole­muk­sel­laan kerjäisi sek­su­aa­lis­ta huomiota. Tästä johtuva nuoren naisen koke­muk­sen mitä­töin­ti on myös Suomessa yleistä, toteaa Santalahti.

Kuva: Roman Kraft (CC0)

Tässä yhteis­kun­nas­sa halutaan kiistää sek­su­aa­li­sen häirinnän suku­puo­lit­tu­nei­suus,” sanoo Amnestyn suku­puo­leen ja sek­su­aa­li­suu­teen perus­tu­van syrjinnän asian­tun­ti­ja Pia Puu Oksanen. Uhrin koke­muk­ses­ta ei kes­kus­tel­la jul­ki­ses­ti, jos sitä edes uskotaan, täs­men­tä­vät Santalahti ja Oksanen. Kun työkaluja raken­ta­vaan kes­kus­te­luun ei löydy, on häirintää koke­nei­den naisten väitteet helpompi kuitata saduiksi kuin käsitellä heidän koke­maan­sa häirintää ja siitä aiheu­tu­nei­ta traumoja.

Huolestuttavat väki­val­ta­ti­las­tot eivät ole pelleilyn paikka. Eduskunnassa kiistelty ehdotus, jossa rais­kaus­la­kiin lisät­täi­siin seksiin suos­tu­muk­sen puute, oli Perussuomalaisten kan­san­edus­ta­ja Tom Packalénille vitsailun aihe: “Oisko se [suostumus] pape­ri­muo­dos­sa vai joku appi?”

Tosiasia on kuitenkin se, että myös Suomen riko­soi­keus hei­jas­te­lee pat­riar­kaa­li­sia raken­tei­ta. “Väkivaltakäsityksessä korostuu edelleen fyysinen väkivalta, mutta leimaavat puhetavat, mitä­töi­mi­nen ja luke­mat­to­mat muut henkisen väki­val­lan muodot saavat pontta yleisestä asen­neil­mas­tos­ta. Vanhanmallinen suku­puo­li­jär­jes­tys, joka näkyy niin avio­liit­to-oppaissa kuin oikeu­den­käy­tös­sä satojen vuosien ajalta, juurrutti kult­tuu­riin naisiin koh­dis­tu­vaa väki­val­taa vähek­sy­viä ele­ment­te­jä,” kir­joit­taa tutkija Lidman.

Häpeän jälkeen

Naisliikkeelle ja femi­nis­mil­le metoo on kaivattu ilmiö, koska se edustaa maa­il­man­laa­juis­ta sisa­ruut­ta. Kolmannen aallon femi­nis­miä on usein kri­ti­soi­tu sen indi­vi­dua­lis­mis­ta. Vaikka 1990-luvun alussa alkanut aalto toi esille sorron moni­muo­toi­suu­den eli inter­sek­tio­naa­li­suu­den, se samalla repi femi­nis­tis­tä rintamaa palasiksi. Liike hajosi yhteisten tasa-arvoa edis­tä­vien tavoit­tei­den sijasta puo­lus­ta­maan seksuaali- ja suku­puo­li­vä­hem­mis­tö­jen asemaa sekä etnisten vähem­mis­tö­jen statusta yhteis­kun­nas­sa.

Metoo-kampanja on ennen­nä­ke­mä­tön mah­dol­li­suus luoda maa­il­man­laa­jui­nen femi­nis­ti­nen dialogi suku­puo­lit­tu­neis­ta val­ta­ra­ken­teis­ta kaikilla yhteis­kun­nan saroilla. Dialogin pitäisi pyrkiä sisäl­lyt­tä­mään kaikki syrjintää kohtaavat ryhmät, eri­tyi­ses­ti hei­kom­mas­sa asemassa olevat väril­li­set naiset ja suku­puo­li­vä­hem­mis­töt.

Suomen viral­li­sek­si femi­nis­tik­si kutsuttu kir­jai­li­ja Kaari Utrio on innois­saan metoon tuomista raik­kais­ta tuulista: ”Nyt eletään uuden ajan alkua”, Utrio sanoo. ”Muutos voi olla jopa yhtä mer­kit­tä­vä kuin Ranskan val­lan­ku­mous aikanaan. Se muutti vähi­tel­len koko Euroopan, kun ajatus ihmi­soi­keuk­sis­ta levisi.”

Liike voi­maut­taa naisia ja toi­vot­ta­vas­ti myös muita syr­jit­ty­jä ryhmiä. Mutta miten se vaikuttaa miehiin, mas­ku­lii­ni­seen kunnian käsit­tee­seen ja miesten yhteis­kun­nal­li­seen asemaan?

Miesten syr­jäy­ty­mi­ses­tä ollaan huo­lis­saan. Ruotsissa metoo-kam­pan­jas­sa kri­tiik­kiä saanut Tukholman kau­pun­gin­teat­te­rin entinen johtaja Benny Fredriksson teki maa­lis­kuus­sa itse­mur­han. Surullinen uutinen sai monet miet­ti­mään, mistä kam­pan­jas­sa on kyse, ja onko se mennyt liian pitkälle. Jotkut pai­not­ti­vat metoossa muka­nao­li­joi­den tili­vel­vol­li­suut­ta siitä kuinka asiaa jul­ki­suu­des­sa puidaan.

Mutta onko kampanja häirintää koke­nei­den uhrien vastuulla? Kokemuksen sanoit­ta­mi­nen ja jul­ki­tuo­mi­nen on tärkeä osa para­ne­mis­pro­ses­sia. Siksi ei ole oikein vyöryttää vastuuta niille naisille, jotka omilla nimillään uskal­ta­vat kertoa vaikeista ja trau­maat­ti­sis­ta koke­muk­sis­taan. Tärkeää on se, miten media, yhteis­kun­nal­li­set vai­kut­ta­jat sekä poliit­ti­set päättäjät asioista kes­kus­te­le­vat.

Jälkipyykin sel­vit­tä­mi­seen psykologi Stephanie Pinder-Amaker ehdottaa käy­tet­tä­väk­si termiä moving through termin moving on sijasta. Hän vertaa ihmisten sho­kee­raa­via ulos­tu­lo­ja kriisi — ja suru­työs­sä käytyihin vai­hei­siin: järkytys, kiel­tä­mi­nen, viha, suru, sovittelu ja lopulta hyväk­sy­mi­nen. Psykologin mielestä kampanjan toivoma muutos ei voi tapahtua, jos kriisi pyritään mah­dol­li­sim­man nopeasti vain unoh­ta­maan.

Kriisin läpi­käy­mi­nen ei kui­ten­kaan onnistu ilman miehiä. Guardianin toi­mit­ta­ja Richard Godvin painottaa miesten osal­lis­tu­mi­sen tärkeyttä metoo-kes­kus­te­lus­sa. Hän uskoo, etteivät pat­riar­kaa­li­set rakenteet voi murtua, jos yhteis­kun­nan eriar­voi­sis­ta suku­puo­lit­tu­neis­ta raken­teis­ta muis­tut­ta­mi­nen on ainoas­taan naisten harteilla.

Kuva: Alice Donovan Rouse (CC0)

Vastuu ei ole kui­ten­kaan ole yksi­no­maan kritiikin kohteeksi jou­tu­neel­la miehellä. Ruskeiden tyttöjen pää­toi­mit­ta­ja Koko Hubara kiteyttää vastuun jakamisen hienosti: “Välillä on miesten vuoro. On miesten vuoro osal­lis­tua lasten kas­vat­ta­mi­seen niin, että seuraava sukupolvi oppii ymmär­tä­mään suos­tu­muk­sen säännöt ja oman asemansa maa­il­mas­sa. On miesten vuoro käyn­nis­tää kampanja, joka näyttää miksi he ahdis­te­le­vat naisia ja joka tarjoaa apua miehille sen lopet­ta­mi­sek­si. Kyllä, kaikkien miesten.”

Yhteiskunta ja kulttuuri ovat alati muu­tok­ses­sa. Antropologisessa tut­ki­muk­ses­saan Wade totesi, että Latinalaisessa Amerikassa yksi mer­kit­tä­vim­piä kään­ne­koh­tia yhteis­kun­nan kehi­tyk­ses­sä oli demo­kra­tian saa­vut­ta­mi­nen. Se muutti myös miehen asemaa ja mas­ku­lii­ni­suu­teen sidottua kunniaa. Naisen siveyden suo­je­le­mi­nen tuli tar­peet­to­mak­si, kun nainen pystyi itse­näi­ses­ti ansait­se­maan elantonsa ja sai yhtä­läi­set poliit­ti­set ja sosi­aa­li­set oikeudet. Silti miehen sek­su­aa­li­nen valta naiseen on edelleen ilmeistä.

Niin myös Suomessa, jota on maa­il­man­laa­jui­ses­ti pidetty tasa-arvon esi­merk­ki­maa­na. Siksi on kaikkien edun mukaista, että vallan käytöstä ja suku­puo­li­roo­leis­ta puhutaan nyt jul­ki­ses­ti. Parhaimmillaan metoo luo mah­dol­li­suu­den niin miehille, naisille kuin muun­su­ku­puo­li­sil­le määrittää iden­ti­teet­tin­sä uudelleen.

Voisiko ajatuksen suo­ma­lai­ses­ta sisuk­kuu­des­ta ja kunniasta, kaikki pitää kestää yksin,  mää­ri­tel­lä uudelleen muotoon kaikki me kestetään, yhdessä?

  • Podcast-lukija: Sanna Rauhala
  • Verkkotaitto: Taina Cooke
  • Artikkelikuva: Bernard Hermant (CC0)
  1. Amnesty International Report 2017/​1018, The state of the world’s human rights
  2. A Verso Report, (2018) “Where Freedom Starts: Sex Power Violence #MeToo”, Edited by Verso Books
  3. Godwin, Richard (2018) Men after #MeToo: ‘There’s a narrative that mascu­li­ni­ty is fun­da­men­tal­ly toxic’, Guardian
  4. Hopkins, Valerie (2018) Finland’s paradox of equality: pro­fes­sio­nal excel­lence, domestic abuse, Open Democracy
  5. Hubara, Koko (2018) Julistan #metoon päät­ty­neek­si, Ruskeat Tytöt
  6. Lindman, Satu (2015) Naisiin koh­dis­tu­van väki­val­lan his­to­rial­li­set syvä­ra­ken­teet, Haaste
  7. Määttänen, Juuso (2017) Tätä on sek­su­aa­li­nen häirintä, ja tämän sille voi tehdä – Kaikki, mitä asiasta pitää tietää, Helsingin Sanomat
  8. Määtänen, Juuso (2018) “Väistämättä mieleen tulevat sadan vuoden takaiset kent­tä­oi­keu­det”, kir­joi­tet­tiin Keskisuomalaisessa Jussi-gaalasta – Lynkattiinko Aku Louhimies elokuva-alan palkinto­tilaisuudessa?, Helsingin Sanomat
  9. Pazzanese Christina, Walsh Colleen (2017) The women’s revolt: Why now, and where to, the Harvard Gazette
  10. Rigatelli, Sara (2018) Tuntematon ohjaaja – Elokuvatähdet kertovat Aku Louhimiehen poik­keuk­sel­li­ses­ta val­lan­käy­tös­tä: Hän alistaa ja nöy­ryyt­tää ihmisiä, YLE
  11. Uosukainen, Riitta (2018) Toimittajalta: Menikö kes­kus­te­lu liian pitkälle? Ruotsissa itsemurha sai miet­ti­mään sanan­vas­tuu­ta, YLE
  12. Vasantola, Satu (2018) #metoolle oli yksi syy ylitse muiden, ja sen tietää ”kii­lusil­mä feministi” Kaari Utrio – hän myös kertoo, miksi kohta tulee raju takaisku, Helsingin Sanomat
  13. Wilenius, Heikki (2018) Peukuttamisen moraa­li­set vaarat, Antroblogi
  14. Wade, Peter (2009) “Race and Sex in Latin America: Anthropology, Culture and Society“, London: Pluto Press.

Kirjoittaja

Suvi Lensu on tohtorikoulutettava Edinburghin yliopistossa ja tutkijana ANTHUSIA-nimisessä antropologisessa tutkimusprojektissa. Hänen kiinnostuksen kohteisiin kuuluvat erityisesti sukupuolentutkimus Etelä-Amerikassa ja Itä-Afrikassa sekä siihen liittyvä seksuaali- ja identiteettipolitiikka.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • En 24.4.2018 klo 11:06

    Hyvä juttu, kiitos! Olen isekin ihme­tel­lyt rajua vas­ta­reak­tio­ta naisten ulos­tu­loi­hin. Luonnollista olisi olla vihainen sille joka on tehnyt väärin. Tämä juttu selitti osin mistä on kyse, mutta kiin­nos­tai­si myös jopa laajempi selvitys ilmiöstä. Kuuluuko ahdis­te­li­joi­den puo­lus­ta­jat esi­mer­kik­si tiettyyn ikä­luok­kaan?

    Vastaa
    • Suvi Lensu 24.4.2018 klo 12:58

      Kiitos kom­men­tis­ta­si ja hyvästä kysy­myk­ses­tä. Pidempi selvitys /​tutkimus olisi pai­kal­laan, jotta voisin vastata siihen min­kä­lai­seen ikä­luok­kaan ahdis­te­li­joi­den puo­lus­ta­jat kuuluvat. Yleisesti ottaen uskallan sanoa, että sosi­aa­li­ses­sa mediassa ja inter­ne­tis­sä kom­men­toi­vat henkilöt ovat usein suh­teel­li­sen nuoria ja keski-ikään kuuluvia. SoMe-kes­kus­te­lua seu­ra­tes­sa­ni oli selvää, että naisia arvos­te­le­vat ja nimit­te­le­vät henkilöt kokivat oman iden­ti­teet­tin­sä uhkatuksi ja sen vuoksi syyl­lis­ti­vät uhreja. Toivottavasti tästä vas­ta­reak­tios­ta tehdään lisää tut­ki­mus­ta jatkossa.

      Vastaa
    • Macker1992 13.9.2018 klo 15:13

      Väittäisin että kyseessä enem­min­kin on miehiä ja naisia, jotka ovat synteet 50- luvun lopulla — 70- luvun alussa. Tuolloin Suomi yritti epä­toi­voi­ses­ti toipua raskaista sota­kor­vauk­sis­ta, rakentaa mentettyä valtiota uudestaan + sen lisäksi sai niskaansa oman osuutensa Kylmä Sodan maa­il­man­laa­jui­ses­ta “para­noi­di­hul­luu­des­ta”.
      Tuohon aikaan feminismi oli äärim­mäi­sen kuollut käsite. Plus sitkeitä epä­luu­lo­ja ja kar­si­noin­tia ruokkivat Kylmä Sodan sitkeä paradoksi para­noi­dis­mi, piilevät epäluulot ja niin kusuttu Punainen Uhka (Red Alert Menace).
      VIelä tänäkin päivänä törmää tuon ikäluokan ihmisten kes­kuu­des­sa para­noi­dis­miin, äärim­mäi­syys aivopesu pint­ty­nei­siin peri­aat­tei­siin, pes­si­mis­ti­syy­teen ja erittäin kriit­ti­siin asen­tie­hin kaikkea tavan­omai­suu­des­ta “yli­mää­räi­ses­ti” poik­kea­vaa. Listoilla on mm. äärim­mäis­tä kriit­ti­syyt­tä femi­nis­ti­syyt­tä, puo­li­kun­toi­suut­ta ja kehi­ty­vam­mai­suut­ta kohtaan. [Allekirjoittanut kun sattuu olemaan Rovaniemen historian ensim­mäi­siä “lää­ke­tie­teel­li­ses­ti” diak­no­soi­tu­ja Autismikirjolaisia 90- luvulta.]

      Vastaa
  • Ilona 24.4.2018 klo 11:58

    Kiitokset erin­omai­ses­ta yhteen­ve­dos­ta! Tämä kirjoitus oli yksi parhaista #metoo -ana­lyy­seis­ta, joita olen lukenut. Pari asiaa kuitenkin pisti silmään: Voisiko tutkija Satu Lidmanin nimen korjata oikeaan muotoon? Sukupuolittuneen väki­val­lan sijaan nykyään lienee ylei­sem­pää puhua suku­puo­lis­tu­nees­ta väki­val­las­ta. Joka tapauk­ses­sa kiitokset hienosta tekstistä!

    Vastaa
    • Suvi Lensu 24.4.2018 klo 14:01

      Kiitos kom­men­tis­ta­si ja tark­ka­sil­mäi­syy­des­tä­si Ilona! Ehdottomasti korjaamme Satun Lidmanin nimen artik­ke­liin. Minun täytyy myötää, että termin “suku­puo­lis­tu­nut” “suku­puo­lit­tu­neen” sijasta oli uutta minulle. Olen tutkinut suku­puol­ta suu­rim­mak­si osaksi Latinalaisessa Amerikassa, ja siksi suo­men­kie­lis­ten termien käyttöni voi olla van­hen­tu­nut­ta. Kiitos palaut­tees­ta, tämä oli erittäin hyvä korjaus!

      Vastaa
  • Annina Sariola 24.4.2018 klo 21:44

    Hieno kirjoitus. Samaa mieltä, että ehkä paras analyysi Me Too -kam­pan­jas­ta ja sen backlas­his­ta. Toivoisin näkeväni enem­män­kin juttuja suo­ma­lais­ten vaikeasta suhteesta femi­nis­miin. Ruotsissa mies­puo­li­nen pää­mi­nis­te­ri julistaa olevansa feministi, kun taas suo­ma­lai­nen (nais)poliitikko ja lääkäri (Päivi Räsänen) kieltää olevansa feministi…vaikka ilman femi­nis­miä­hän hän ei koskaan olisi päässyt opis­ke­le­maan lää­kä­rik­si saati saanut oikeutta edustaa kansaa! Pah.

    Pieni kritiikki: Jari Sarasvuon osuus Louhimies-jutussa on tässä näke­myk­se­ni mukaan vää­ris­ty­nyt. Ymmärtääkseni Sarasvuo ei ole sanonut Louhimiestä syyt­tä­nei­den naisten ker­to­muk­sia saduiksi, vaan pal­jas­tuk­sis­ta nousseen some­kuo­hun yli­tul­kin­to­ja, joiden mukaan Louhimies olisi suo­ras­taan syöttänyt oksen­nus­ta ja kidut­ta­nut lapsia. Olen tutus­tu­nut Sarasvuon arvo­maa­il­maan siinä määrin, että tiedän hänen olevan tiukasti kai­ken­lais­ta miso­gy­ni­aa ja naisten vähät­te­lyä vastaan.

    En ole muuten minäkään entisenä nais­tut­ki­muk­sen opis­ke­li­ja­na koskaan törmännyt termiin ”suku­puo­lis­tu­nut”… mutta omista opin­nois­ta­ni on toki jo aikaa.

    Vastaa
    • Suvi Lensu 26.4.2018 klo 01:37

      Suuri kiitos palaut­tees­ta­si Annina! Toivon myös, että suo­ma­lais­ten suhteesta femi­nis­miin puhutaan tule­vai­suu­des­sa enemmän. Ja että femi­nis­mis­tä ylei­ses­ti­kin kes­kus­tel­tai­siin enemmän, jottei aihe olisi niin räjäh­dys­herk­kä kuin se nyt on. Annoit hyvän esimerkin Ruotsista, jossa kes­kus­te­lu on jo huo­mat­ta­vas­ti ylei­sem­pää. Tarkoituksenani ei ollut leimata Sarasvuota femi­nis­min vas­tus­ta­jak­si ja uskon yhtä lailla, että hän on miso­gy­ni­aa ja kaikkien ihmis­ryh­mien sor­ta­mis­ta vastaan. Pahoitteluni, jos tek­sis­tä­ni sai toi­sen­lai­sen käsi­tyk­sen. Kuitenkin Sarasvuolla on paljon vai­ku­tus­val­taa suo­ma­lai­ses­sa yhteis­kun­nas­sa ja mediassa ja siksi hänen twiit­tin­sä joistakin väit­teis­tä “saduiksi” myös muokkaa yleistä mie­li­pi­det­tä. Tarjoituksenani oli ilmentää kuinka moni hyvinkin arvo- ja vai­kus­tus­val­tai­nen mies otti osaa kes­kus­te­luun mediassa ja kuinka paljon se yllytti sosi­aa­li­ses­sa mediassa naisia mus­ta­maa­lan­nei­ta hen­ki­löi­tä. Toivottavasti tämä vähän selvensi syytäni käyttää Sarasvuon nimeä tekstissä.

      Vastaa
  • Feministimutsi 24.4.2018 klo 21:46

    Hieno kirjoitus. Samaa mieltä, että ehkä paras analyysi Me Too -kam­pan­jas­ta ja sen backlas­his­ta. Toivoisin näkeväni enem­män­kin juttuja suo­ma­lais­ten vaikeasta suhteesta femi­nis­miin. Ruotsissa mies­puo­li­nen pää­mi­nis­te­ri julistaa olevansa feministi, kun taas suo­ma­lai­nen (nais)poliitikko ja lääkäri (Päivi Räsänen) kieltää olevansa feministi…vaikka ilman femi­nis­miä­hän hän ei koskaan olisi päässyt opis­ke­le­maan lää­kä­rik­si saati saanut oikeutta edustaa kansaa! Pah.

    Pieni kritiikki: Jari Sarasvuon osuus Louhimies-jutussa on tässä näke­myk­se­ni mukaan vää­ris­ty­nyt. Ymmärtääkseni Sarasvuo ei ole sanonut Louhimiestä syyt­tä­nei­den naisten ker­to­muk­sia saduiksi, vaan pal­jas­tuk­sis­ta nousseen some­kuo­hun yli­tul­kin­to­ja, joiden mukaan Louhimies olisi suo­ras­taan syöttänyt oksen­nus­ta ja kidut­ta­nut lapsia. Olen tutus­tu­nut Sarasvuon arvo­maa­il­maan siinä määrin, että tiedän hänen olevan tiukasti kai­ken­lais­ta miso­gy­ni­aa ja naisten vähät­te­lyä vastaan.

    En ole muuten minäkään entisenä nais­tut­ki­muk­sen opis­ke­li­ja­na koskaan törmännyt termiin ”suku­puo­lis­tu­nut”… mutta omista opin­nois­ta­ni on toki jo aikaa.

    Vastaa
    • Suvi Lensu 26.4.2018 klo 13:49

      Palautteesi taisi tulla vahin­gos­sa kaksi kertaa, vastasin edel­li­seen!

      Vastaa
  • Mitä välii nimestä 26.4.2018 klo 10:56

    Tätä ehkä pitäisi kysyä Hubaralta, mutta mikähän se taho olisi mikä orga­ni­soi­si tälläisen Miesten kampanjan?
    Olen pitkään ollut mieltä, että pojat ja miehet on täysin unoh­det­tu­ja näissä #meetoo jutuissa ja muissa vas­taa­vis­sa noin muutenkin. Minuakin on sek­su­aa­li­ses­ti häiritty useammin kuin kerran elämäni aikana ja esi­mer­kik­si tämän #metoon yhtey­des­sä tuli aina näpäy­tyk­se­nä takaisin, että kampanja ei koske miehiä, eikä siis ole minua varten.

    Mikäli sanot kan­nat­ta­va­si mies­asia­lii­ket­te, sinut yhdis­te­tään heti Hännikäiseen tai Laasasen ja olet siitä lähtiä jonkin sortin sovinisti, natsi ja kusipää. Samoin jos tun­nus­tau­dut MRA tai MGTOW liik­kei­den kan­nat­ta­jik­si.
    Mitä jää jäljelle? en tiedä. Tasa-arvon ajaminen kiin­nos­taa kyllä, mutta sillä tavalla, että kohdataan molempien suku­puo­lien kokemia ongelmia ja teh­täi­siin asialla jotain. Feminismi se voisi olla, jos vain sieltä joskus kuuluisi muutakin kuin miesten syyl­lis­tä­mis­tä, niinkun nyttenkin meidän vikahan tämä on ja meidän pitää kantaa vastuu myös silloin kun olemme sek­su­aa­li­sen häirinnän ja ahdis­te­lun uhreja.

    Feministejä kyllä kiin­nos­taa miesten asiatkin, mutta yleensä siihen se jää, jos tuo vaikka ase­pal­ve­luk­sen tasa-arvo ongelman esiin. Asepalvelus on tasa-arvoinen tasan kahdella tavalla, joko kut­sun­to­jen tulee koskea kaikkia suku­puo­leen ja uskontoon kat­so­mat­ta, tai sen tulisi olla kaikille täysin vapaa-ehtoinen.
    Mutta kun julkisia kes­kus­te­lu­ja on asiasta nollut, niin yleensä siellä ollaan sitten mieletä, että ihan hyvin voidaan säilyttää ase­pal­ve­lus täl­läi­se­naan, joka on aika vas­ten­mie­lis­tä, että suku­puo­len mukaan on ihan ok orjuuttaa ihmistä 6 – 12kk. Feministien suusta on myös kuultu tämmönen sammakko, että voidaan tukea miesten kamp­pai­lua sitten, kun kaikki naisten naisten tasa-arvo ongelmat on korjattu. Joten pitäkää tunkkinne.

    Vastaa
    • Suvi Lensu 26.4.2018 klo 14:46

      Kiitos palaut­tees­ta­si! Hubaran puolesta vastaan ensim­mäi­seen kysy­myk­see­si väit­tä­mäl­lä, että on juuri miesten tehtävä itse pohtia mikä taho voisi orga­ni­soi­da kampanjan ja/​tai yhteisön, joka ede­saut­tai­si toi­min­nal­laan tasa-arvon toteu­tu­mis­ta. Toivottua olisi tietysti, että kampanjat ja yhteisöt toi­mi­si­vat myös yhdessä feministi liik­kei­den kanssa. Mitä #metoo kam­pan­jaan tulee, mie­les­tä­ni kuka tahansa on oikeu­tet­tu tuomaan omia sek­su­aa­li­sia ahdistelu /​häirintä /​hyväk­si­käyt­tö koke­muk­si­aan esille. Suurin osa uhreista on naisia tai muun suku­puo­li­sia, mutta minusta se on erittäin tärkeää, että myös miehet, jotka ovat kokeneet häirintää saavat jakaa ker­to­muk­sen­sa. Olisi kapea­kat­seis­ta ajatella, että vain miehet ovat aina ahdis­te­li­jan roolissa. Kaikkeen vallan käyttöön on puu­tut­ta­va tas­a­puo­li­ses­ti.

      MRA-liik­keel­lä on ollut hyvinkin miso­gy­ni­sia kan­nan­ot­to­ja ja sen kan­nat­ta­ja voi helposti lei­maan­tua. MGTOW:n taas voidaan nähdä kan­nat­ta­van hyvinkin hedo­nis­ti­sia ja äärioi­keis­to­lai­sia arvoja, jotka eivät tie­ten­kään edistä kaikkien syr­ji­tyim­pien ihmis­ryh­mien oikeuksia ollenkaan. On tärkeää puhua miehiin koh­dis­tu­vas­ta väki­val­las­ta, isyys­lo­mis­ta ja huol­ta­juusoi­keuk­sis­ta, armei­jas­ta, pelot­ta­vis­ta itsemurha tilas­tois­ta jne. Ehdotan luku­vink­ki­nä Guardianin artik­ke­lia ”Men after #MeToo: ‘There’s a narrative that mascu­li­ni­ty is fun­da­men­tal­ly toxic’” (löytyy lisä­lu­ke­mis­to-osiosta). Godwin pohtii erilaisia mies­liik­kei­tä ja niiden pyr­ki­myk­siä ja keinoja edistää edellä mai­nit­tu­ja epäkohtia.

      Feminismi liikkeenä on erittäin haja­nai­nen. Kuten artik­ke­lis­sa nopeasti pohdin, on kolmannen aallon feminismi jakanut ”joukkoja” femi­nis­min rin­ta­mal­la. Se on toisaalta hyvinkin luon­nol­lis­ta, kun liike kasvaa maa­il­man­laa­jui­sek­si. Myös itse femi­nis­ti­nä olen useinkin eri mieltä muiden femi­nis­tien kanssa. Erilaiset mie­li­pi­teet avaavat meidän kaikkien näkö­kul­mia. Niitä on tärkeä kuunnella, jotta voimme saavuttaa tasa-arvon. Koska liik­kee­seen kuuluu niin monta eri mie­li­pi­det­tä ei minusta ketään femi­nis­tiä voi laittaa vas­tuuseen muiden femi­nis­tien sano­mi­sis­ta tai teoista.

      Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että pak­koar­mei­ja on ehdot­to­mas­ti epätasa-arvoista miehiä kohtaan. Se pitäisi muuttaa kaikille vapaa-ehtoi­sek­si. Mitä miesten kokemiin tasa-arvo kysy­myk­siin tulee, ei minusta voida asettaa aika­tau­lua sille kenen oikeuksia puo­lus­te­taan. Kaikkien tasa-arvon puolesta on kamp­pail­ta­va saman­ai­kai­ses­ti, koko ajan. Tietysti naiset kohtaavat syrjintää ja eri-arvoi­suut­ta suhteessa enemmän ja siksi niistä puhutaan luon­nol­li­ses­ti enemmän. Ymmärrän myös, että väki­val­taa, rasismia ja muuta vakavaa syrjintää kohtaavat ryhmät on otettava ensi-sijai­ses­ti huomioon tasa-arvo kamp­pai­lus­sa. Sukupuolesta riip­pu­mat­ta ketään uhria ei voida laittaa vas­tuuseen häi­rin­näs­tä tai ahdis­te­lus­ta. Vastuu on ahdis­te­li­jal­la, mutta myös KOKO yhteis­kun­nal­la, kuten aiemmin tekstissä kirjoitin. Se miten päättäjät ja muut yhteis­kun­nal­li­set tahot kes­kus­te­le­vat tasa-arvosta ja se min­kä­lai­sia päätöksiä he tekevät, sillä on suuri vaikutus meihin kaikkiin. Todella toivon, että tämä kes­kus­te­lu muuttuu raken­ta­vak­si dia­lo­gik­si, jossa kaikkien ääni tulee kuuluviin.

      Vastaa
  • anni* 26.4.2018 klo 13:31

    Erittäin hyvä kirjoitus, kiitoksia! Älykäs, tas­a­puo­li­nen jne.. :)

    Vastaa
    • Suvi Lensu 26.4.2018 klo 17:39

      Suuri kiitos!

      Vastaa
  • Andante 26.4.2018 klo 14:09

    Hienoa, että metoota ana­ly­soi­daan suku­puo­len­tut­ki­muk­sen näkö­kul­mas­ta. Muutama huomio, jos sallitte:

    Sukupuolentutkimuksella on taipumus omassa gen­res­sään (näkö­kul­mas­saan, kie­les­sään, perus­o­le­tuk­sis­saan) tiukasti pysy­tel­len hukata ana­ly­soi­man­sa ilmiö aika tyystin. Siksi analyysi ajautuu kes­kus­te­lui­hin siitä, minkä ikäisiä puo­lus­ta­jat voivat olla, onko Sarasvuo oikeasti miso­gy­nis­ti, jne. Tämä voi olla seurausta siitä, että kyse on aika nuoresta tie­tee­na­las­ta ja on tärkeää pitää tietysti tun­nus­mer­keis­tä kiinni.

    Vastareaktiota on näh­däk­se­ni kah­den­lais­ta. On näiden tikun­nok­kaan ansai­tus­ti nos­tet­tu­jen kavereita, jotka kom­men­toi­vat puhtoisia kol­le­goi­taan säälien maailman ran­gais­tus­ten anka­ruut­ta. Näiden anti millekään metoo-kes­kus­te­lun ete­ne­mi­sel­le on nolla, eikä niihin kan­nat­tai­sia energiaa uhrata.

    Se var­si­nai­nen reaktio on mie­les­tä­ni legitiimi, ja liittyy ennen kaikkea siihen, että a) syytetyt ovat tulleet tuo­mi­tuik­si median/​somen toimesta ja b) syytös koskee impli­siit­ti­ses­ti koko mies­su­ku­puol­ta. Ensimmäinen rikkoo perin­teis­tä oikeus­kä­si­tys­tä kohtaan ja toinen on vain abso­luut­ti­sen väärin.

    Ehkä näistä syistä metoon arvokas tavoite voi jäädä saa­vut­ta­mat­ta ja koko projekti voi johtaa osin vas­tak­kai­siin reak­tioi­hin. Joitakin tällaisia merkkejä on jo näkyvissä. Ja tämä olisi per­ke­leel­li­sen sääli.

    Vastaa
  • Macker1992 13.9.2018 klo 14:53

    Olen täys samaa mieltä tän kir­joi­tuk­sen kanssa. Vaikka olenkin mies, olen “tahallani” tukah­dut­ta­nut omat sek­suu­ali­set halunin (ainakin yhdyntään), kun­nioit­taak­se­ni erästä hyvin läheistä suku­lais­nais­ta ja estääk­se­ni omalta osaltani naisia koh­taa­mas­ta kyseistä karmeaa kohtaloa.
    En ikinä halua kenel­le­kään samaa mitä tapahtui tälle suku­lai­sel­le­ni hänen ollessaan nuorempi (ennen kuin tapasi avio­mi­hen­sä); hän joutui monta kertaa sek­su­aa­li­sen hyväk­si­käy­tön kohteeksi ja muistaa vain yhden tapauksen läpi­ve­de­tyk­si, koska hän (har­mil­li­sen ivallista ja ironista kyllä) oli noihin aikoihin kännissä ja tuo kyseisen tapauksen vain siksi että se oli ainut joka vedettiin oikeuteen asti.
    Noista jutuista trau­ma­ti­soi­tu­nee­na (posiii­ti­vis­ta kyllä), hän jätti vii­na­pul­lon ja tuli uskoon, mutta myöhemmin kärsi 12 vuotta kestäneen “masen­nus­put­ken”.
    Noi ei oo ihan yksi­piip­pui­sia juttuja, mutta sanon arvos­te­le­vil­le kielille, niin naisille kuin mie­hil­le­kin: “Hävetkää kie­len­käyt­töän­ne ja nega­tii­vi­sia asen­tei­tan­ne. Vaietkaa ja ajatelkaa ennen kuin möläy­tät­te mitään turhaa ulos suustanne. Ja jos töpek­sit­te, ottakaa itseänne niskasta kiinni ja kantakaa vastuu, syyt sekä seu­raa­muk­set teois­tan­ne ja toi­mis­tan­ne. Kukaan ei oo täy­del­li­nen…”

    Vastaa

Lue myös nämä:

Naisen tulee olla neitsyt avioituessaan, ajatellaan monin paikoin ympäri maailmaa. Naisen neitsyys liitetään usein miehen kunniaan, ja siitä luopunut nainen voidaan nähdä arvottomana kunnian lokaajana. Neitsyyden todisteena pidetään immenkalvoa, joka voidaan rakentaa plastiikkakirurgian keinoin.

Viime aikoina valtamediassa on nähty yhä enemmän sanaa “rodullistettu”. HS uutisoi tutkimuksesta, jonka mukaan poliisikoulutukseen tulisi sisällyttää mm. keskusteluja siitä, miten kohdata rodullistettuja vähemmistöjä. Rodullistaminen viittaa kansakunnan sisäisiin ja ulkoisiin valtasuhteisiin. Se viittaa prosesseihin, joiden kautta ihmisen ominaisuuksia aletaan pitää luonnollisina tai muuttumattomina.