Istun koneellani kirjoittamassa (ehkä hieman liioitellusti) noin viidettäsadatta haastattelupyyntöä samalla, kun vielä aukikirjoittamattomat nauhat aiemmista keskusteluista nakuttavat syyllistävästi takaraivossani. Kenttäpäiväkirjani täyttyy käsittämättömistä mindmapeista ja ajatuksenpätkistä, joissa olen jonain valaistumisen hetkenä nähnyt jotain suurta ja mullistavaa.
Sielun pimeinä tunteina tuntuu kuitenkin siltä, että jokainen esiin nouseva asia on täysin itsestäänselvä. Eikö olisi sama täyttää sivut lorem ipsumilla ja todeta: Kyllä, hyvä yleisö! Asia on aivan niin kuin ounastelitte! Keltaista ja sinistä sekoittamalla syntyy vihreää! Toisinaan taas kaikki on kiehtovaa, tärkeää ja vaatii syvempää tutkimusta. Sivupoluille ripotellut leivänmurut houkuttelevat seuraamaan. Hengästyttää. Tutkimuskenttäni paisuu vaivihkaa ja uhkaa vyöryä sille alun perin asettamieni rajojen yli.
“Tunnut tekevän valtavan määrän haastatteluja”, ohjaajani kommentoi tutkimussuunnitelmaani. Jep. Olen tästä koko ajan yhä tietoisempi, mutta viime vuoden lokakuussa alkanut kenttäni jatkuu silti yhä – osaksi siksi, että olen sitoutunut hankkimaan tietyn määrän haastatteluja myös tutkimusryhmälleni, ja osaksi siksi, että kiehtovimmat kontaktit kentälle ovat alkaneet syntyä vasta nyt, monen kuukauden työskentelyn jälkeen.
Arjen vaivihkainen hivuttautuminen tutkimuksen sekaan aiheuttaa myös omia viivytyksiään. Milloin minun tulisi osata lopettaa? Mihin kenttätyön laajuus tulisi rajata? Alan pikkuhiljaa tajuta, että tämän osa-alueen käsitteleminen on kenttäpohdinnoissa jäänyt ainakin omalta osaltani aavistuksen heikoille kantimille.
Kuinka pitkään on tarpeeksi?
Kuva: Simon Migaj/ Unsplash
Yksi varhaisimmista opintojen aikana heränneistä käytännön kysymyksistä oli, kuinka kauan kentällä tulisi viettää aikaa. Jonkinlaisena nyrkkisääntönä meille kerrottiin kenttätyön kestävän gradun tapauksessa kolmisen kuukautta ja väitöskirjatyössä yleensä vähintään vuoden. Ajat kuulostivat pitkiltä: kokonainen vuosi intensiivistä tutkimusta!
Todellisuudessa olosuhteet kuitenkin vaihtelevat niin paljon, että mitään tarkkoja rajoja on hyvin vaikeaa vetää. Joskus ympäröivä ja tutkittava maailma on hyvinkin vieras, jolloin siihen orientoituminen ja sen toimintaan sisälle pääseminen voi jo itsessään viedä huomattavan paljon aikaa. Jotkut opettelevat paikallisen kielen kokonaan itse, toiset käyttävät aikaa luotettavan tulkin hankkimiseen ja eräät, joskin vain harvat, työskentelevät kokonaan vailla yhteistä kieltä, havainnointiin perustuvia menetelmiä käyttäen.
Joskus taas tutkimusta tehdään ihmisten ja yhteisöjen parissa, jotka ovat jo ennestään tuttuja. Tällöin haasteeksi nousee se, pystyykö tutkija olemaan riittävän refleksiivinen omassa yhteisössään. Kuinka välttää se, että merkityksellisiä yksityiskohtia jää huomaamatta vain sen takia, että ne tuntuvat itsestäänselviltä? Kun kieltäytyy mummolan vierailulla siitä kuuluisasta ensimmäisestä kakkupalasta, tuleeko ajatelleeksi, että ottaa samalla osaa perihämäläiseen kahvipöytäseremoniaan?
Myös kenttätyön intensiteetti vaihtelee kohteesta ja tutkijasta riippuen. Toiset keräävät saman määrän materiaalia kahdessa kuukaudessa kuin toiset puolen vuoden aikana. Erään määritelmän mukaan kentältä voi palata silloin, kun tutkija kokee uppoutuneensa tutkimusympäristöönsä riittävästi voidakseen vastata häntä ohjanneisiin kysymyksiin. Tämä tarkoittaa sitä, että hän hahmottaa tutkimuskysymyksensä lisäksi myös sen kontekstin, missä hän on tutkimustaan tehnyt. Antropologialle kohteen holistinen eli kokonaisvaltainen tuntemus on tärkeää. Jo pelkästään eri tiloissa liikkumisen tavat, istumajärjestelyt tai paikkojen nimet voivat paljastaa yllättävän suuria ja kiehtovia asioita tutkimuskohteesta.
Tämä kokonaisvaltaisuus voi olla helpompaa saavuttaa, jos tutkittava yhteisö on jo ennestään tuttu. Kotikaupungissa tehtävä tutkimus ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita kohteen pinnallistakaan tuntemista. Huomasin tämän konkreettisesti itsekin aloittaessani ensimmäiset käyntini erilaisissa hoivakodeissa ja senioritaloissa. Vaikutelmani tutkimusympäristöstä perustuivat yksinomaan toisen käden tietoon, enkä ollut ollut aktiivisesti tekemisissä tutkimukseeni vahvimmin sisältyvien ikäluokkien kanssa sitten teinivuosieni.
Ensimmäinen kenttäpäivä jännitti, eivätkä päässäni ennen niin selkeät käyttäytymissäännötkään tuntuneet enää luotettavilta. Aloitanko keskustelun teitittelyllä, vai kuulostaako se teennäiseltä tai turhan muodolliselta? Suurin osa keskusteluista käytäisiin haastateltavien omissa asunnoissa. He tietävät minun olevan tulossa, mutta onko etiketin mukaista koputtaa itse ovelle, vai tulisiko minun tehdä kontakti aina henkilökunnan jäsenen kautta? Ollaanko asunnoissa kengät jalassa vai ilman? Jos haastateltava haluaa liikkua paikasta toiseen pyörätuolissaan, saanko auttaa häntä siirtymään?
Kuva: Cristian Newman/ Unsplash
Kysymykset saattavat kuulostaa omituisilta, mutta kuvastavat omassa kontekstissaan hyvin niitä ajatuksia, joita vieraaseen ympäristöön astuminen herättää. Jotkut osaavat tarttua heti härkää sarvista ja selvittää, miten kussakin tilanteessa kuuluu toimia. Itse sen sijaan kuulun siihen ihmistyyppiin, josta vielä vähän aikaa sitten jopa vessan etsiminen vieraasta ravintolasta oli poikkeuksetta kiusallista ja hermostuttavaa. Vaikka tuo tunne ei koskaan katoaisi, oppii siihen kokemuksen myötä kuitenkin suhtautumaan analyyttisemmin, jolloin vatsassa lentelevien perhosten rauhoittelu on helpompaa.
Kotia kohti
Kysymys siitä, missä vaiheessa kentältä tulisi poistua, on myös henkilökohtaisella tasolla vaikea. Jos kenttätyön pituus määräytyy vain tutkijan oman kokemuksen mukaan, kestäisi vuosia, ennen kuin pääsisin kirjoittamaan sanaakaan. Raja on kuitenkin vedettävä johonkin, ja pro gradu -työn laajuiseen tutkielmaan on vaikeaa mahduttaa suurta määrää tutkimusmateriaalia aina havainnoinneista useaan kymmeneen haastatteluun ja asiantuntijakeskusteluihin. Mitään kerättyä materiaalia ei kuitenkaan voi sanoa turhaksi. Vaikka sitä ei päätyisikään käyttämään suoraan, vaikuttaa se kuitenkin taustalla ja syventää tutkijan ymmärrystä kentästään.
Lienee pakko hyväksyä antropologin ikuinen dilemma: jokin tuntuu aina jäävän kesken. Kuten Samuli kirjoitti aiemmassa tämän sarjan kolumnissaan, kenttätyö on paitsi palkitsevaa, myös ajoittain hidasta ja turhauttavaa. Olen huomannut tämän hyvin konkreettisesti myös omassa tutkimuksessani. Ihmisiltä on vaikea saada vastausta puheluihin tai sähköposteihin, tutkimusluvat junnaavat paikallaan ja joskus kuluu parikin viikkoa, ennen kuin mitään tapahtuu.
Toisaalta taas on viikkoja, jolloin sähköposti ja kalenteri täyttyvät yhteydenotoista, puhelinhaastatteluista ja kenttäkäynneistä. Usein tämä onnistumisten Niagara saa alkunsa yhdestä kontaktista, jonka kautta seuraavat kymmenen tavoitetaan. Juuri nyt elän ruuhkaviikkoja, jolloin kaikki tuntuu loksahtelevan paikalleen.
Oma kentälläoloni on myös jo aiemmin mainitun arjen mukanaolon vuoksi ollut ehkä tavallista graduprosessia katkonaisempaa: töitä on ollut pakko tehdä ja viimeiset opintopisteet ovat odottaneet kerääjäänsä. Ehkä tämän vuoksi ei ole ihmekään, että kentältä poistuminen ei vielä houkuta. Vedän rastin kalenteriini toukokuun puolenvälin paikkeille. Vihossani on vielä jokunen sivu tilaa kuumeisille raapustuksille. Annan itselleni vielä hetken aikaa. 
Kuva: sydney Rae/ Unsplash
Toimitus
- Podcast-lukija: Matilda Gronow
- Verkkotaitto: Aino Pohjola
- Artikkelikuva: Oscar Keys/ Unsplash
