Breakdance tekee naisista vapaita

Identiteetti ja minuus muo­dos­tu­vat vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa kult­tuu­rin ja sosi­aa­li­sen ympä­ris­tön kanssa. Kun ryhmään kuu­lu­vuut­ta ja iden­ti­teet­tiä ei auto­maat­ti­ses­ti peritä, ihminen rakentaa minuut­taan itse. 2000-luvulla saamme entistä enemmän vaikuttaa itse valin­toi­him­me ja siihen, keitä haluamme olla. Määritämme itseämme osaa­mi­sem­me kautta, ja haemme kuu­lu­vuu­den tunnetta kiin­nos­tuk­sen kohteiden, kuten liikunnan avulla. Pohdin tässä artik­ke­lis­sa iden­ti­tee­tin ja minuuden raken­tu­mis­ta liikkeen ja eri­tyi­ses­ti break­dancen avulla.

Vietin taval­li­ses­ta poik­kea­van vaih­to­lu­ku­kau­den ant­ro­po­lo­gian opin­nois­ta­ni, kun lähdin opis­ke­le­maan tanssia kevät­lu­ku­kau­dek­si New Yorkiin vuonna 2014. Kevään kuluessa löysin sat­tu­mal­ta myös gra­duai­hee­ni, kun aloin kiin­nit­tää huomiota tapaan, jolla pai­kal­li­set opis­ke­lu­ka­ve­ri­ni ja opet­ta­ja­ni puhuivat tanssista osana iden­ti­teet­ti­ään. Ihmettelin, miksi he puhuivat asiasta niin into­hi­moi­ses­ti. Tanssista puhuttiin ikään kuin se ei olisi jotain, mitä tehdään vaan jotain, mitä ollaan. Mitä enemmän tark­kai­lin asiaa, sitä enemmän ihmiset tuntuivat puhuvan tans­si­juu­des­ta osana minuut­taan. Vuotta myöhemmin palasin New Yorkiin keräämään gra­duai­neis­toa­ni aiheesta “tanssi ja iden­ti­teet­ti”.

15058498941_39877bfad5_k

Päädyin tutkimaan gra­dus­sa­ni 25 – 30 -vuotiaita newy­or­ki­lai­sia naisia, jotka osal­lis­tui­vat pienen tans­si­ryh­män jär­jes­tä­mäl­le, kolmen kuukauden mit­tai­sel­le break­dance-kurssille. Kurssi oli suunnattu nime­no­maan naisille ja sitä opetti kaksi nais­tans­si­jaa. Osa osal­lis­tu­jis­ta oli har­ras­ta­nut break­dancea satun­nai­ses­ti aikai­sem­min, mutta suu­rim­mal­le osalle laji oli täysin uusi.

Ennen kurssin alkamista naiset olivat erityisen innois­saan siitä, että pääsivät oppimaan mies­val­tais­ta ja mas­ku­lii­nis­ta lajia naisten opet­ta­ma­na, muiden naisten kanssa. Puhuessamme kurssin tavoit­teis­ta ja odo­tuk­sis­ta naiset nostivat esiin itsensä haas­ta­mi­sen ja lajin oppimisen sekä toiveen kuulua kan­nus­ta­vaan ryhmään. Kukaan ei odottanut kurssin vai­kut­ta­van heidän iden­ti­teet­tiin­sä tai minuu­teen­sa.

Breakdance Brooklynissa

Odotin kurssin alkua lämpimänä lop­pu­ke­sän iltana rau­hal­li­sen kadun varrella Brooklynin Greenpointissa. Vain käsin­kir­joi­tet­tu teksti ovi­sum­me­ris­sa viittasi siihen, että talon toisessa ker­rok­ses­sa sijait­si­vat pienen teatterin har­joi­tus­ti­lat, joissa kurssi jär­jes­tet­tiin. Hetken odo­tet­tua­ni kurssin opettajat saapuivat paikalle iloisina ja värik­käi­siin hiphop-tyylisiin vaat­tei­siin pukeu­tu­nei­na. Kapusin heidän perässään kapeita portaita pitkin talon toiseen ker­rok­seen, jossa asetuimme tans­si­sa­liin odot­ta­maan muita.

Kurssilaiset saapuivat vähän meidän jälkeemme. Pian istuimme vaalealle puu­lat­tial­le rinkiin kuun­te­le­maan, kun kurssin opettajat kertoivat tulevista viikoista. Vielä ennen tans­si­tun­nin aloit­ta­mis­ta kaikki esit­te­li­vät itsensä ja kertoivat odo­tuk­sis­taan kurssia kohtaan. Tunnelma oli aluksi hieman varau­tu­nut mutta vapautui, kun opettajat alkoivat puhua siitä, kuinka halusivat luoda kurssista tur­val­li­sen ja hauskan paikan oppia.

Breakdancen lii­ke­kie­li on vahvaa ja mas­ku­lii­nis­ta. Siihen kuuluu paljon voimaa ja tark­kuut­ta vaativia liikkeitä, pysäy­tyk­siä ja hyppyjä. Toisaalta break­dancen his­to­ri­aan ja lajin kult­tuu­riin kuuluu haus­kan­pi­to ja yleisön viih­dyt­tä­mi­nen. On myös tärkeää, että tanssijat luovat itselleen tyylin, joka kuvaa tanssijaa mah­dol­li­sim­man hyvin. Kurssilla koros­tet­tiin alusta asti jokaisen oman lii­ke­kie­len tärkeyttä, ja pyrittiin löytämään kaikkien vah­vuuk­sia liik­ku­ja­na. Opettajat pai­not­ti­vat tätä, sillä he olivat olleet ainoita nais-breik­kaa­jia eli b-girlejä mies-breik­kaa­jien eli b-boyden opissa. Vasta myöhemmin he olivat ymmär­tä­neet, että naisina heillä oli erilaisia vah­vuuk­sia kuten nopeus ja ketteryys — eikä heidän kan­nat­ta­nut huolestua siitä, että hypyt jäävät mata­lam­mik­si kuin miesten.

Harjoitukset etenivät syksyn mittaan. Joka perjantai kokoon­nuim­me pieneen tans­sis­tu­dioon kahdeksi tunniksi har­joit­te­le­maan. Seurasin har­joi­tuk­sia sivusta ja avustin opettajia musiikin ja har­joi­tus­ten kuvaa­mi­sen kanssa, mutta osal­lis­tuin aina tunnin päät­tä­vään lop­pu­koon­tiin. Ensimmäisten viikkojen aikana ope­tel­tiin lähinnä perus­liik­kei­tä ja -askelia. Noin kuukauden kuluttua kurssin alka­mi­ses­ta edettiin haas­ta­vam­piin liik­kei­siin ja tunnin lopussa alettiin käyttää aikaa lop­pu­gaa­las­sa esi­tet­tä­vän koreo­gra­fian raken­ta­mi­seen ja har­joit­te­luun.

Koreografia raken­net­tiin osal­lis­tu­jien kanssa yhdessä ja sitä varten mie­tit­tiin, mitä tanssilla haluttiin kertoa. Esityksen yhteinen suun­nit­te­lu vaikutti varmasti siihen, että suun­nil­leen näillä tienoilla osal­lis­tu­jat alkoivat puhua elä­män­ti­lan­teis­taan ja koh­taa­mis­taan paineista.

Kurssilaiset kes­kus­te­li­vat moneen otteeseen siitä, min­kä­lai­sia paineita he kokivat sosi­aa­li­sen ympä­ris­tön asettavan heille nuorena naisena. Esimerkiksi Tracey koki, että hän on aina ollut muiden mielestä “liian jotain”. Hän oli omien sanojensa mukaan pienenä kömpelö ja hyvin eläväinen lapsi. Hän puhuu edelleen kovaan ääneen ja nauraa her­sy­väs­ti. “Koko elämäni minulle on sanottu, että ‘ole vähän vähemmän sitä tai vähemmän tätä’. Mitä van­hem­mak­si tulen, sitä enemmän minusta tuntuu, että minun pitäisi rajoittaa itseäni. Tiedätkö?”

Myös muut naiset nostivat esiin kokemiaan odotuksia, jotka liit­tyi­vät muun muassa uraan, tyttären roolin täyt­tä­mi­seen tai ulko­nä­köön. Loppugaalan koreo­gra­fia päätyikin lopulta käsit­te­le­mään osal­lis­tu­jien kokemia odotuksia ja paineita täyttää ne.

Sosiaalisen ympäristön vaikutus kehon käyttöön

Elämme osana monia ryhmiä ja kult­tuu­rei­ta, joissa omaksumme erilaisia rooleja ja toi­min­ta­ta­po­ja riippuen siitä, mil­lai­ses­sa ryhmässä ja tilan­tees­sa kul­loin­kin vai­ku­tam­me. Sosiaalisiin tilan­tei­siin muodostuu kir­joit­ta­mat­to­mia ohje­sään­tö­jä, jotka ohjaavat käyt­täy­ty­mis­tä. Esimerkiksi koti­kau­pun­gin bussissa osaa toimia kiin­nit­tä­mät­tä toi­min­taan­sa erityistä huomiota, mutta vieraan kaupungin lii­ken­ne­vä­li­neis­sä voi joutua seu­raa­maan pai­kal­lis­ten esi­merk­kiä. Vieraassa tilan­tees­sa saattaa tulla tie­toi­sek­si toi­min­nas­ta, joka taval­li­ses­ti tuntuu itses­tään­sel­väl­tä.

Myös kehon käyttöön ja liik­kee­seen liittyy sosi­aa­li­sia normeja ja odotuksia. Kehon käytön voisi ajatella olevan saman­lais­ta kaik­kial­la. Monet ant­ro­po­lo­git ovat kuitenkin sitä mieltä, että kuten muukin ihmisen toiminta, myös keho ja liike raken­tu­vat vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa sosi­aa­li­sen ympä­ris­tön kanssa.

Ajatellaan, että liike ja kehon toiminnot opitaan sosi­aa­li­sen mat­ki­mi­sen kautta. Tällöin liike tai kehon asento voi viestiä esi­mer­kik­si sosi­aa­li­ses­ta asemasta tai muusta ryhmään kuu­lu­mi­ses­ta. Nämä kehoon ja liik­ku­mi­seen liittyvät mie­li­ku­vat ja odotukset ovat niin selkeä osa elämää ja arkea, että ne ovat lähes tie­dos­ta­mat­to­mia.

Niitä voidaan myös vahvistaa tahat­to­mas­ti. Esimerkiksi lausah­duk­set ”heittää kuin tyttö” tai “istu kuin mies” vah­vis­ta­vat suku­puo­li­roo­lei­hin liittyviä kehol­li­sia toi­min­ta­ta­po­ja ja -odotuksia siitä, miten naisen tai miehen tulisi käyttää kehoaan.

Kehoon ja kehon käyttöön voi toki vaikuttaa myös tie­toi­ses­ti. Liikuntaa ja kehoa tutkineet yhteis­kun­ta­tie­tei­li­jät ajat­te­le­vat, että kun har­joi­tel­ta­vaa liikettä on toistettu tarpeeksi monta kertaa, se menee lihas­muis­tiin ja siitä tulee osa ihmisen minuutta. Ajatellaan, että lopulta liike ei ole jotain, mitä ihminen tekee vaan jotain, mitä ihminen on.

Haastateltavani Sophia pohti asiaa kurssin lop­pu­vai­hees­sa näin: “Kun tanssin, ajattelen, että kerron tarinaa — että kerron, kuka olen. Oikeastaan liike ja askeleeni ovat osa minua. Se ei ole erillistä, eikä jonkun antamaa. Se on minä ja minun tekemääni. Tämä on jotain, minkä olen ymmär­tä­nyt tämän ohjelman aikana.”

B-girliksi tuleminen

Kurssin edetessä naiset oppivat break­dancea yhä paremmin ja saivat itse­var­muut­ta liik­kei­siin. Samalla heidän suh­tau­tu­mi­sen­sa omaan kehoon ja sosi­aa­li­sen ympä­ris­tön luomiin mää­ri­tel­miin tuntui muuttuvan. Breakdance tuntui antavan heille luvan poiketa niistä yhteis­kun­nan normeista ja rooleista, joihin he eivät tunteneet sopivansa.

Haastateltavani Michelle esitti asian näin: “Viimeisen kymmenen viikon aikana olen mää­ri­tel­lyt itseäni uudestaan ja olen saanut mää­ri­tel­lä uudestaan, mikä on kaunista. Se on vapaut­ta­nut minut niistä rooleista, joita olen naisena koko elämäni yrittänyt täyttää. Olen kamp­pail­lut sen kanssa, mutta nyt ymmärrän, että voin olla vapaasti oma itseni ja ilmaista itseäni kehollani, niin kuin minulle parhaiten sopii.”

Marraskuun lopussa kurssi päättyi näyt­tä­vään lop­pu­gaa­laan, joka huipentui har­joi­tel­tuun koreo­gra­fi­aan. Esiintymisen jälkeen osal­lis­tu­jat pohtivat mennyttä kolmea kuukautta. Monet iloit­si­vat löy­tä­neen­sä uuden keinon itseil­mai­suun ja itsensä toteut­ta­mi­seen. Tracey oli tyy­ty­väi­nen löy­det­ty­ään lajin, jossa ei tuntenut olevansa outo tai tiellä, vaan sai hyödyntää ener­gi­syyt­tään ja tuoda rohkeasti per­soo­nan­sa esille. Amelia puo­les­taan kertoi, että hänen perheensä oli pelännyt, että hänestä tulee liian lihak­si­kas ja mies­mäi­nen, jos hän aloittaa break­dancen. Kurssin lopussa hän naurahti asialle ja sanoi, ettei enää välitä. Breakdance merkitsi hänelle voimaa ja vapautta olla oma itsensä.

Oli mie­len­kiin­tois­ta huomata, että kurssin päät­tyes­sä kaikki kurs­si­lai­set käyttivät puhees­saan ilmaisua “me b-girlit”. Kurssin alkaessa b-girlit tuntuivat olevan kurs­si­lai­sil­le jotain ihail­ta­vaa ja kaukaista, josta he puhuivat kun­nioit­ta­vaan sävyyn. Alussa b-girlit edustivat kurs­si­lai­sil­le itse­näi­syyt­tä, voimaa ja vapautta olla rohkeasti oma itsensä: piirteitä, joita he alkoivat viikkojen myötä tunnistaa myös itsessään.

En osaa tar­kal­leen sanoa, milloin “b-girliksi muut­tu­mi­nen” tapahtui, mutta luulen, ettei kyseessä ollut pel­käs­tään liik­kei­den tai lajin oppiminen. Yhdessä har­joit­te­lu ja oppiminen sekä kuu­lu­mi­nen ryhmään, jota yhdisti halu tanssia break­danceä, vai­kut­ti­vat mer­kit­tä­väs­ti kurs­si­lais­ten b-girl-iden­ti­tee­tin omak­su­mi­seen.

39397027522_7a9692b2b7_k

Haastateltavien nimet on muutettu.

  1. Young, I. M. (1980). Throwing like a girl: A phe­no­me­no­lo­gy of feminine body com­port­ment motility and spa­tia­li­ty. In Throwing like a girl and other essays in feminist phi­lo­sop­hy and social theory (1990).
  2. Young, I. M. (1998). “Throwing like a girl”: Twenty Years Later. In Welton, D.(ed.), Body and Flesh: A Philosophical Reader. Blackwell

Kirjoittaja

Rosa Salmivuori, VTM, valmistui Helsingin yliopiston sosiaali- ja kulttuuriantropologian oppiaineesta vuonna 2017. Hän tutki gradussaan newyorkilaisten tanssinharrastajien suhdetta tanssiin minuuden rakentajana. Tämän lisäksi hänen akateemisia kiinnostuksenkohteitaan ovat mm. muistin ja väkivallan antropologia.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Vuoden 1918 sotaa on tulkittu aikalaisten toimesta eri tavoin niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin. Myös sodanjälkeinen historiantutkimus on tuottanut erilaisia tulkintoja. Tätä moninaisuutta selittää se, että Suomessa sodittiin samanaikaisesti monesta eri syystä: työväenluokan vapauttamiseksi kapitalismin kahleista, valtiollisen itsenäisyyden turvaamiseksi ja kotimaisia kapinallisia vastaan. Lisäksi vuoden 1918 sota oli osa ensimmäistä maailmansotaa. Miten sodan kokeneet ihmiset ovat ilmaisseet ja tulkinneet kokemuksiaan? Missä määrin kokemusten sisällöt muotoutuvat ja muuntuvat niissä prosesseissa, joissa henkilökohtaisesti koettu tapahtuma välitetään muille kerronnan avulla? Toisin sanoen, miten kokemuksia käsitellään – ilmaistaan ja tulkitaan – kun henkilökohtainen ja yksilöllinen tieto, tunne ja tulkinta asetetaan kulttuuriseen ja sosiaaliseen kontekstiin ja välitetään tietylle kohderyhmälle sanojen voimalla?

Arkielämällä on taipumus kerryttää tavaroita huomaamattomasti kotien erilaisiin säilytystiloihin. Tavarapaljoudet paljastuvat piiloistaan vasta, kun jokin häiritsevä tapahtuma, kuten muutto, pakottaa ne esille. Muuttaminen pakottaa kohtaamaan koteihin kertyneitä tavaroita lajittelemalla, pakkaamalla, kantamalla ja sijoittelemalla uudelleen. Muuton katkoksessa jokainen esine joutuu arvioinnin kohteeksi, kun muuttajat miettivät, millaisten tavaroiden kanssa elämää halutaan jatkaa uudessa asunnossa. Näissä pienimuotoisissa kriiseissä suhde esineisiin tulee esiin arkipäiväisyyden sumusta.

Jalkapallon MM-kisojen aikaan valtava joukko ihmisiä kaikkialla maailmassa siirtyy väliaikaisesti edustamaan jotakin muuta kansalaisuutta kuin sitä, johon hänet normaalissa arjessa liitetään. Maailman suosituin ja seuratuin urheilulaji kietoutuu kiinnostavilla tavoilla nationalismiin ja lainattuihin identiteetteihin.

Sepelvaltimotauti on eräs yleisimmistä kuolinsyistä länsimaissa. Sen esiintyvyys vaihtelee maailman eri kolkissa. Sairastumisriski riippuu osittain geeneistä, mutta siihen voi vaikuttaa elämäntavoilla. Erään laajan tutkimuksen mukaan myös ihmiskuva ja arvomaailma vaikuttavat sepelvaltimotaudin esiintyvyyteen.