Identiteetti ja minuus muodostuvat vuorovaikutuksessa kulttuurin ja sosiaalisen ympäristön kanssa. Kun ryhmään kuuluvuutta ja identiteettiä ei automaattisesti peritä, ihminen rakentaa minuuttaan itse. 2000-luvulla saamme entistä enemmän vaikuttaa itse valintoihimme ja siihen, keitä haluamme olla. Määritämme itseämme osaamisemme kautta, ja haemme kuuluvuuden tunnetta kiinnostuksen kohteiden, kuten liikunnan avulla. Pohdin tässä artikkelissa identiteetin ja minuuden rakentumista liikkeen ja erityisesti breakdancen avulla.
Vietin tavallisesta poikkeavan vaihtolukukauden antropologian opinnoistani, kun lähdin opiskelemaan tanssia kevätlukukaudeksi New Yorkiin vuonna 2014. Kevään kuluessa löysin sattumalta myös graduaiheeni, kun aloin kiinnittää huomiota tapaan, jolla paikalliset opiskelukaverini ja opettajani puhuivat tanssista osana identiteettiään. Ihmettelin, miksi he puhuivat asiasta niin intohimoisesti. Tanssista puhuttiin ikään kuin se ei olisi jotain, mitä tehdään vaan jotain, mitä ollaan. Mitä enemmän tarkkailin asiaa, sitä enemmän ihmiset tuntuivat puhuvan tanssijuudesta osana minuuttaan. Vuotta myöhemmin palasin New Yorkiin keräämään graduaineistoani aiheesta “tanssi ja identiteetti”.
Kuva: Florent Chretien V/Flickr (CC BY 2.0)
Päädyin tutkimaan gradussani 25-30 -vuotiaita newyorkilaisia naisia, jotka osallistuivat pienen tanssiryhmän järjestämälle, kolmen kuukauden mittaiselle breakdance-kurssille. Kurssi oli suunnattu nimenomaan naisille ja sitä opetti kaksi naistanssijaa. Osa osallistujista oli harrastanut breakdancea satunnaisesti aikaisemmin, mutta suurimmalle osalle laji oli täysin uusi.
Ennen kurssin alkamista naiset olivat erityisen innoissaan siitä, että pääsivät oppimaan miesvaltaista ja maskuliinista lajia naisten opettamana, muiden naisten kanssa. Puhuessamme kurssin tavoitteista ja odotuksista naiset nostivat esiin itsensä haastamisen ja lajin oppimisen sekä toiveen kuulua kannustavaan ryhmään. Kukaan ei odottanut kurssin vaikuttavan heidän identiteettiinsä tai minuuteensa.
Breakdance Brooklynissa
Odotin kurssin alkua lämpimänä loppukesän iltana rauhallisen kadun varrella Brooklynin Greenpointissa. Vain käsinkirjoitettu teksti ovisummerissa viittasi siihen, että talon toisessa kerroksessa sijaitsivat pienen teatterin harjoitustilat, joissa kurssi järjestettiin. Hetken odotettuani kurssin opettajat saapuivat paikalle iloisina ja värikkäisiin hiphop-tyylisiin vaatteisiin pukeutuneina. Kapusin heidän perässään kapeita portaita pitkin talon toiseen kerrokseen, jossa asetuimme tanssisaliin odottamaan muita. Kurssilaiset saapuivat vähän meidän jälkeemme. Pian istuimme vaalealle puulattialle rinkiin kuuntelemaan, kun kurssin opettajat kertoivat tulevista viikoista. Vielä ennen tanssitunnin aloittamista kaikki esittelivät itsensä ja kertoivat odotuksistaan kurssia kohtaan. Tunnelma oli aluksi hieman varautunut mutta vapautui, kun opettajat alkoivat puhua siitä, kuinka halusivat luoda kurssista turvallisen ja hauskan paikan oppia.
Breakdancen liikekieli on vahvaa ja maskuliinista. Siihen kuuluu paljon voimaa ja tarkkuutta vaativia liikkeitä, pysäytyksiä ja hyppyjä. Toisaalta breakdancen historiaan ja lajin kulttuuriin kuuluu hauskanpito ja yleisön viihdyttäminen. On myös tärkeää, että tanssijat luovat itselleen tyylin, joka kuvaa tanssijaa mahdollisimman hyvin. Kurssilla korostettiin alusta asti jokaisen oman liikekielen tärkeyttä, ja pyrittiin löytämään kaikkien vahvuuksia liikkujana. Opettajat painottivat tätä, sillä he olivat olleet ainoita nais-breikkaajia eli b-girlejä mies-breikkaajien eli b-boyden opissa. Vasta myöhemmin he olivat ymmärtäneet, että naisina heillä oli erilaisia vahvuuksia kuten nopeus ja ketteryys – eikä heidän kannattanut huolestua siitä, että hypyt jäävät matalammiksi kuin miesten.
Kuva: Varga.halec /Flickr (CC BY 2.0)
Harjoitukset etenivät syksyn mittaan. Joka perjantai kokoonnuimme pieneen tanssistudioon kahdeksi tunniksi harjoittelemaan. Seurasin harjoituksia sivusta ja avustin opettajia musiikin ja harjoitusten kuvaamisen kanssa, mutta osallistuin aina tunnin päättävään loppukoontiin. Ensimmäisten viikkojen aikana opeteltiin lähinnä perusliikkeitä ja -askelia. Noin kuukauden kuluttua kurssin alkamisesta edettiin haastavampiin liikkeisiin ja tunnin lopussa alettiin käyttää aikaa loppugaalassa esitettävän koreografian rakentamiseen ja harjoitteluun.
Koreografia rakennettiin osallistujien kanssa yhdessä ja sitä varten mietittiin, mitä tanssilla haluttiin kertoa. Esityksen yhteinen suunnittelu vaikutti varmasti siihen, että suunnilleen näillä tienoilla osallistujat alkoivat puhua elämäntilanteistaan ja kohtaamistaan paineista.
Kurssilaiset keskustelivat moneen otteeseen siitä, minkälaisia paineita he kokivat sosiaalisen ympäristön asettavan heille nuorena naisena. Esimerkiksi Tracey koki, että hän on aina ollut muiden mielestä “liian jotain”. Hän oli omien sanojensa mukaan pienenä kömpelö ja hyvin eläväinen lapsi. Hän puhuu edelleen kovaan ääneen ja nauraa hersyvästi. “Koko elämäni minulle on sanottu, että ‘ole vähän vähemmän sitä tai vähemmän tätä’. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän minusta tuntuu, että minun pitäisi rajoittaa itseäni. Tiedätkö?”
Myös muut naiset nostivat esiin kokemiaan odotuksia, jotka liittyivät muun muassa uraan, tyttären roolin täyttämiseen tai ulkonäköön. Loppugaalan koreografia päätyikin lopulta käsittelemään osallistujien kokemia odotuksia ja paineita täyttää ne.
Kuva: Alejandro Alvarez/Unsplash
Sosiaalisen ympäristön vaikutus kehon käyttöön
Elämme osana monia ryhmiä ja kulttuureita, joissa omaksumme erilaisia rooleja ja toimintatapoja riippuen siitä, millaisessa ryhmässä ja tilanteessa kulloinkin vaikutamme. Sosiaalisiin tilanteisiin muodostuu kirjoittamattomia ohjesääntöjä, jotka ohjaavat käyttäytymistä. Esimerkiksi kotikaupungin bussissa osaa toimia kiinnittämättä toimintaansa erityistä huomiota, mutta vieraan kaupungin liikennevälineissä voi joutua seuraamaan paikallisten esimerkkiä. Vieraassa tilanteessa saattaa tulla tietoiseksi toiminnasta, joka tavallisesti tuntuu itsestäänselvältä.
Myös kehon käyttöön ja liikkeeseen liittyy sosiaalisia normeja ja odotuksia. Kehon käytön voisi ajatella olevan samanlaista kaikkialla. Monet antropologit ovat kuitenkin sitä mieltä, että kuten muukin ihmisen toiminta, myös keho ja liike rakentuvat vuorovaikutuksessa sosiaalisen ympäristön kanssa.
Ajatellaan, että liike ja kehon toiminnot opitaan sosiaalisen matkimisen kautta. Tällöin liike tai kehon asento voi viestiä esimerkiksi sosiaalisesta asemasta tai muusta ryhmään kuulumisesta. Nämä kehoon ja liikkumiseen liittyvät mielikuvat ja odotukset ovat niin selkeä osa elämää ja arkea, että ne ovat lähes tiedostamattomia.
Kuva: Luca Rossato/Flickr (CC BY-NC-ND 2.0)
Niitä voidaan myös vahvistaa tahattomasti. Esimerkiksi lausahdukset ”heittää kuin tyttö” tai “istu kuin mies” vahvistavat sukupuolirooleihin liittyviä kehollisia toimintatapoja ja -odotuksia siitä, miten naisen tai miehen tulisi käyttää kehoaan.
Kehoon ja kehon käyttöön voi toki vaikuttaa myös tietoisesti. Liikuntaa ja kehoa tutkineet yhteiskuntatieteilijät ajattelevat, että kun harjoiteltavaa liikettä on toistettu tarpeeksi monta kertaa, se menee lihasmuistiin ja siitä tulee osa ihmisen minuutta. Ajatellaan, että lopulta liike ei ole jotain, mitä ihminen tekee vaan jotain, mitä ihminen on.
Haastateltavani Sophia pohti asiaa kurssin loppuvaiheessa näin: “Kun tanssin, ajattelen, että kerron tarinaa – että kerron, kuka olen. Oikeastaan liike ja askeleeni ovat osa minua. Se ei ole erillistä, eikä jonkun antamaa. Se on minä ja minun tekemääni. Tämä on jotain, minkä olen ymmärtänyt tämän ohjelman aikana.”
B-girliksi tuleminen
Kurssin edetessä naiset oppivat breakdancea yhä paremmin ja saivat itsevarmuutta liikkeisiin. Samalla heidän suhtautumisensa omaan kehoon ja sosiaalisen ympäristön luomiin määritelmiin tuntui muuttuvan. Breakdance tuntui antavan heille luvan poiketa niistä yhteiskunnan normeista ja rooleista, joihin he eivät tunteneet sopivansa.
Haastateltavani Michelle esitti asian näin: “Viimeisen kymmenen viikon aikana olen määritellyt itseäni uudestaan ja olen saanut määritellä uudestaan, mikä on kaunista. Se on vapauttanut minut niistä rooleista, joita olen naisena koko elämäni yrittänyt täyttää. Olen kamppaillut sen kanssa, mutta nyt ymmärrän, että voin olla vapaasti oma itseni ja ilmaista itseäni kehollani, niin kuin minulle parhaiten sopii.”
Marraskuun lopussa kurssi päättyi näyttävään loppugaalaan, joka huipentui harjoiteltuun koreografiaan. Esiintymisen jälkeen osallistujat pohtivat mennyttä kolmea kuukautta. Monet iloitsivat löytäneensä uuden keinon itseilmaisuun ja itsensä toteuttamiseen. Tracey oli tyytyväinen löydettyään lajin, jossa ei tuntenut olevansa outo tai tiellä, vaan sai hyödyntää energisyyttään ja tuoda rohkeasti persoonansa esille. Amelia puolestaan kertoi, että hänen perheensä oli pelännyt, että hänestä tulee liian lihaksikas ja miesmäinen, jos hän aloittaa breakdancen. Kurssin lopussa hän naurahti asialle ja sanoi, ettei enää välitä. Breakdance merkitsi hänelle voimaa ja vapautta olla oma itsensä.
Oli mielenkiintoista huomata, että kurssin päättyessä kaikki kurssilaiset käyttivät puheessaan ilmaisua “me b-girlit”. Kurssin alkaessa b-girlit tuntuivat olevan kurssilaisille jotain ihailtavaa ja kaukaista, josta he puhuivat kunnioittavaan sävyyn. Alussa b-girlit edustivat kurssilaisille itsenäisyyttä, voimaa ja vapautta olla rohkeasti oma itsensä: piirteitä, joita he alkoivat viikkojen myötä tunnistaa myös itsessään.
En osaa tarkalleen sanoa, milloin “b-girliksi muuttuminen” tapahtui, mutta luulen, ettei kyseessä ollut pelkästään liikkeiden tai lajin oppiminen. Yhdessä harjoittelu ja oppiminen sekä kuuluminen ryhmään, jota yhdisti halu tanssia breakdanceä, vaikuttivat merkittävästi kurssilaisten b-girl-identiteetin omaksumiseen.
Kuva: Frédéric Lakermance/Flickr (CC BY-NC 2.0)
Haastateltavien nimet on muutettu.
Toimitus
- Podcast-lukija: Bruno Gronow
- Verkkotaitto: Marjatta Kuisma
- Artikkelikuva: Katerina Radvanska/Unsplash
Lukemista
- Young, I. M. (1980). Throwing like a girl: A phenomenology of feminine body comportment motility and spatiality. In Throwing like a girl and other essays in feminist philosophy and social theory (1990).
- Young, I. M. (1998). “Throwing like a girl”: Twenty Years Later. In Welton, D.(ed.), Body and Flesh: A Philosophical Reader. Blackwell