Hautapaikkana taivas

Tiibetiläisessä ilma­hau­tauk­ses­sa vainajan ruumiista hank­kiu­du­taan eroon tar­joa­mal­le se haas­ka­lin­tu­jen syö­tä­väk­si. Käytäntöön liittyy näke­myk­siä elämän kun­nioit­ta­mi­ses­ta ja kuo­le­mas­ta ensi­si­jai­ses­ti henkisenä tapah­tu­ma­na.

Ilmahautauksen eli jhatorin suo­rit­ta­via ammat­ti­lai­sia kutsutaan “ruu­miin­rik­ko­jik­si”. He paloit­te­le­vat vainajan kehon ja murs­kaa­vat luut jauhoksi. Näin val­mis­tel­tu ruumis jätetään korkealle, avaralle paikalle korp­pi­kot­kien ruoaksi. Jos ruu­miin­rik­ko­jaa ei ole saa­ta­vil­la, ruumis jätetään luontoon sel­lai­se­naan.

Korppikotkat ovat haas­ka­lin­tu­ja, joita Tiibetissä kutsutaan myös daki­neik­si: myto­lo­gi­sik­si olen­noik­si, joiden tehtäviin kuuluu sielun kul­jet­ta­mi­nen kohti seuraavaa jäl­leen­syn­ty­mää. Anteliaisuus ja myö­tä­tun­to ovat tii­be­ti­läi­sil­le keskeisiä arvoja, ja vainajan tar­joa­mi­nen linnuille nähdään ante­liai­suu­den osoi­tuk­se­na kos­mo­lo­gi­ses­ti tärkeitä dakineita kohtaan. Samalla tai­vas­hau­taus on myö­tä­tun­non teko. Ruumiin tarjoama ateria pelastaa joukon muita eläimiä peto­lin­nun kitaan jou­tu­mi­sel­ta.

Tiibetinbuddhalaisuudessa kuolema nähdään siir­ty­mä­nä kahden elämän välillä. Se on tärkeä tapahtuma, jolle annetaan paljon arvoa. Onnistuneen kuoleman takaa­mi­seen liittyy ana­lyyt­ti­nen ja yksi­tyis­koh­tai­nen perinne. Niin tärkeinä kuin kuoleman sisäisiä pro­ses­se­ja pide­tään­kin, muuttuu keho kuoleman hetkellä pelkäksi tyhjäksi ja tar­peet­to­mak­si kuoreksi, joka voidaan aivan hyvin hyödyntää toisten olentojen ravin­nok­si.

Ilmahautaus ei ole tii­be­ti­läi­nen yksi­noi­keus. Sitä on suosittu korkeilla alueilla joissa maa on niin kovaa ja routaista, ettei haudan kai­va­mi­nen ole toimiva vaih­toeh­to, tai joissa kremaatio on polt­to­puun vähäi­syy­den vuoksi haastavaa. Käytännön yllä­pi­tä­mi­nen moder­neis­sa mil­joo­na­kau­pun­geis­sa takkuilee: kau­pun­kien ilma­ti­las­sa huonosti viihtyvät korp­pi­kot­kat eivät kykene sulat­ta­maan kaikkia syntyviä ruumiita.

  1. Margaret Gouin, 2010. Tibetan Rituals of Death: Buddhist funerary practices.
  2. Atlas Obscura

Kirjoittaja

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee antropologian popularisoinnin lisäksi tiedeviestinnän parissa myös muissa kuvioissa, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua, historiaa ja ihmismielen notkeutta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Burleski on lavataidetta, joka tunnetaan ennen kaikkea näyttävästä estetiikasta ja tavastaan esittää seksuaalisuutta. Mitä burleskiesiintjät itse ajattelevat lajinsa estetiikasta? Entä kuinka lähellä median luomat mielikuvat burleskista ovat sitä kuvastoa, mitä esiintyjät itse haluavat lajinsa pariin tuottaa?

Kuukautissuojien ja tamponien verotus ovat puhuttaneet mediassa. Minttu Mikkonen kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan kuukautissuojien arvonlisäveron laskemisesta ja totesi, että olisi aika puhua kuukautistasa-arvosta. Kuinka paljon tilaa tasa-arvon mallissamme on biologiselle ja sosiaaliselle erilaisuudelle?

Kuoleman jälkeinen elämä Suomessa on täynnä resurssien haaskausta. Voiko antropologia tarjota uusia ratkaisuja asiaan, ja tehdä kuolemasta vähäpäästöisempää? Heittoja-sarjassa esitellään vaihtoehtoja ekologisemmalle kuolemalle.