Hautapaikkana taivas

Tiibetiläisessä ilma­hau­tauk­ses­sa vainajan ruumiista hank­kiu­du­taan eroon tar­joa­mal­le se haas­ka­lin­tu­jen syö­tä­väk­si. Käytäntöön liittyy näke­myk­siä elämän kun­nioit­ta­mi­ses­ta ja kuo­le­mas­ta ensi­si­jai­ses­ti henkisenä tapah­tu­ma­na.

Ilmahautauksen eli jhatorin suo­rit­ta­via ammat­ti­lai­sia kutsutaan “ruu­miin­rik­ko­jik­si”. He paloit­te­le­vat vainajan kehon ja murs­kaa­vat luut jauhoksi. Näin val­mis­tel­tu ruumis jätetään korkealle, avaralle paikalle korp­pi­kot­kien ruoaksi. Jos ruu­miin­rik­ko­jaa ei ole saa­ta­vil­la, ruumis jätetään luontoon sel­lai­se­naan.

Korppikotkat ovat haas­ka­lin­tu­ja, joita Tiibetissä kutsutaan myös daki­neik­si: myto­lo­gi­sik­si olen­noik­si, joiden tehtäviin kuuluu sielun kul­jet­ta­mi­nen kohti seuraavaa jäl­leen­syn­ty­mää. Anteliaisuus ja myö­tä­tun­to ovat tii­be­ti­läi­sil­le keskeisiä arvoja, ja vainajan tar­joa­mi­nen linnuille nähdään ante­liai­suu­den osoi­tuk­se­na kos­mo­lo­gi­ses­ti tärkeitä dakineita kohtaan. Samalla tai­vas­hau­taus on myö­tä­tun­non teko. Ruumiin tarjoama ateria pelastaa joukon muita eläimiä peto­lin­nun kitaan jou­tu­mi­sel­ta.

Tiibetinbuddhalaisuudessa kuolema nähdään siir­ty­mä­nä kahden elämän välillä. Se on tärkeä tapahtuma, jolle annetaan paljon arvoa. Onnistuneen kuoleman takaa­mi­seen liittyy ana­lyyt­ti­nen ja yksi­tyis­koh­tai­nen perinne. Niin tärkeinä kuin kuoleman sisäisiä pro­ses­se­ja pide­tään­kin, muuttuu keho kuoleman hetkellä pelkäksi tyhjäksi ja tar­peet­to­mak­si kuoreksi, joka voidaan aivan hyvin hyödyntää toisten olentojen ravin­nok­si.

Ilmahautaus ei ole tii­be­ti­läi­nen yksi­noi­keus. Sitä on suosittu korkeilla alueilla joissa maa on niin kovaa ja routaista, ettei haudan kai­va­mi­nen ole toimiva vaih­toeh­to, tai joissa kremaatio on polt­to­puun vähäi­syy­den vuoksi haastavaa. Käytännön yllä­pi­tä­mi­nen moder­neis­sa mil­joo­na­kau­pun­geis­sa takkuilee: kau­pun­kien ilma­ti­las­sa huonosti viihtyvät korp­pi­kot­kat eivät kykene sulat­ta­maan kaikkia syntyviä ruumiita.

  1. Margaret Gouin, 2010. Tibetan Rituals of Death: Buddhist funerary practices.
  2. Atlas Obscura

Kirjoittaja

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee antropologian popularisoinnin lisäksi tiedeviestinnän parissa myös muissa kuvioissa, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua, historiaa ja ihmismielen notkeutta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Eräs intialainen ele on erityisen hämmentävä. Intialainen keskustelukumppani saattaa heiluttaa päätään puolelta toiselle, joko pehmeästi tai pontevammin. Kyseessä ei ole nyökkäys, vaan tasainen ja jatkuva liike, kuin vaakatasossa oleva kahdeksikko. Elettä on mahdoton olla huomaamatta Intiassa ollessa, ja se hämmentää sekä matkailijoita että intialaisten kanssa työskenteleviä.

Suomen luontokeskus Haltian johtaja Tom Selänniemi tunnetaan turismin tutkijana, Aurinkomatkojen entisenä toimitusjohtajana ja kestävän matkailun asiantuntijana. Työkentällä-haastattelussa hän kertoo, miksi matkailu on niin koukuttavaa, miten tutkimuksesta tulee bisnestä ja kuinka matkailu muuttuu luonnonsuojeluksi.

Naisen tulee olla neitsyt avioituessaan, ajatellaan monin paikoin ympäri maailmaa. Naisen neitsyys liitetään usein miehen kunniaan, ja siitä luopunut nainen voidaan nähdä arvottomana kunnian lokaajana. Neitsyyden todisteena pidetään immenkalvoa, joka voidaan rakentaa plastiikkakirurgian keinoin.