Hautapaikkana taivas

Tiibetiläisessä ilma­hau­tauk­ses­sa vainajan ruumiista hank­kiu­du­taan eroon tar­joa­mal­le se haas­ka­lin­tu­jen syö­tä­väk­si. Käytäntöön liittyy näke­myk­siä elämän kun­nioit­ta­mi­ses­ta ja kuo­le­mas­ta ensi­si­jai­ses­ti henkisenä tapah­tu­ma­na.

Ilmahautauksen eli jhatorin suo­rit­ta­via ammat­ti­lai­sia kutsutaan “ruu­miin­rik­ko­jik­si”. He paloit­te­le­vat vainajan kehon ja murs­kaa­vat luut jauhoksi. Näin val­mis­tel­tu ruumis jätetään korkealle, avaralle paikalle korp­pi­kot­kien ruoaksi. Jos ruu­miin­rik­ko­jaa ei ole saa­ta­vil­la, ruumis jätetään luontoon sel­lai­se­naan.

Korppikotkat ovat haas­ka­lin­tu­ja, joita Tiibetissä kutsutaan myös daki­neik­si: myto­lo­gi­sik­si olen­noik­si, joiden tehtäviin kuuluu sielun kul­jet­ta­mi­nen kohti seuraavaa jäl­leen­syn­ty­mää. Anteliaisuus ja myö­tä­tun­to ovat tii­be­ti­läi­sil­le keskeisiä arvoja, ja vainajan tar­joa­mi­nen linnuille nähdään ante­liai­suu­den osoi­tuk­se­na kos­mo­lo­gi­ses­ti tärkeitä dakineita kohtaan. Samalla tai­vas­hau­taus on myö­tä­tun­non teko. Ruumiin tarjoama ateria pelastaa joukon muita eläimiä peto­lin­nun kitaan jou­tu­mi­sel­ta.

Tiibetinbuddhalaisuudessa kuolema nähdään siir­ty­mä­nä kahden elämän välillä. Se on tärkeä tapahtuma, jolle annetaan paljon arvoa. Onnistuneen kuoleman takaa­mi­seen liittyy ana­lyyt­ti­nen ja yksi­tyis­koh­tai­nen perinne. Niin tärkeinä kuin kuoleman sisäisiä pro­ses­se­ja pide­tään­kin, muuttuu keho kuoleman hetkellä pelkäksi tyhjäksi ja tar­peet­to­mak­si kuoreksi, joka voidaan aivan hyvin hyödyntää toisten olentojen ravin­nok­si.

Ilmahautaus ei ole tii­be­ti­läi­nen yksi­noi­keus. Sitä on suosittu korkeilla alueilla joissa maa on niin kovaa ja routaista, ettei haudan kai­va­mi­nen ole toimiva vaih­toeh­to, tai joissa kremaatio on polt­to­puun vähäi­syy­den vuoksi haastavaa. Käytännön yllä­pi­tä­mi­nen moder­neis­sa mil­joo­na­kau­pun­geis­sa takkuilee: kau­pun­kien ilma­ti­las­sa huonosti viihtyvät korp­pi­kot­kat eivät kykene sulat­ta­maan kaikkia syntyviä ruumiita.

  1. Margaret Gouin, 2010. Tibetan Rituals of Death: Buddhist funerary practices.
  2. Atlas Obscura

Kirjoittaja

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee antropologian popularisoinnin lisäksi tiedeviestinnän parissa myös muissa kuvioissa, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua, historiaa ja ihmismielen notkeutta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Jalkapallon MM-kisojen aikaan valtava joukko ihmisiä kaikkialla maailmassa siirtyy väliaikaisesti edustamaan jotakin muuta kansalaisuutta kuin sitä, johon hänet normaalissa arjessa liitetään. Maailman suosituin ja seuratuin urheilulaji kietoutuu kiinnostavilla tavoilla nationalismiin ja lainattuihin identiteetteihin.

Sepelvaltimotauti on eräs yleisimmistä kuolinsyistä länsimaissa. Sen esiintyvyys vaihtelee maailman eri kolkissa. Sairastumisriski riippuu osittain geeneistä, mutta siihen voi vaikuttaa elämäntavoilla. Erään laajan tutkimuksen mukaan myös ihmiskuva ja arvomaailma vaikuttavat sepelvaltimotaudin esiintyvyyteen.

Ellos Deatnu! syntyi vastalauseeksi Tenojoen 2017 voimaantulleille kalastussäännöksille, jossa rajoitettiin kalastusta noin 30 %. Kansanliikkeen mielestä säännöksillä siirretään kalastusoikeuksia ulkopaikkakuntaisille ja kohdistetaan vähennyksiä ennen kaikkea saamelaisten perinteisille kalastustavoille. Kenen pitäisi vastata Tenojoen kohtalosta? Tenojoki voitaisiin määrittää oikeussubjektiksi jotta joki voitaisiin ottaa osaksi keskustelua sen tulevaisuudesta.