Hautapaikkana taivas

Tiibetiläisessä ilma­hau­tauk­ses­sa vainajan ruumiista hank­kiu­du­taan eroon tar­joa­mal­le se haas­ka­lin­tu­jen syö­tä­väk­si. Käytäntöön liittyy näke­myk­siä elämän kun­nioit­ta­mi­ses­ta ja kuo­le­mas­ta ensi­si­jai­ses­ti henkisenä tapah­tu­ma­na.

Ilmahautauksen eli jhatorin suo­rit­ta­via ammat­ti­lai­sia kutsutaan “ruu­miin­rik­ko­jik­si”. He paloit­te­le­vat vainajan kehon ja murs­kaa­vat luut jauhoksi. Näin val­mis­tel­tu ruumis jätetään korkealle, avaralle paikalle korp­pi­kot­kien ruoaksi. Jos ruu­miin­rik­ko­jaa ei ole saa­ta­vil­la, ruumis jätetään luontoon sel­lai­se­naan.

Korppikotkat ovat haas­ka­lin­tu­ja, joita Tiibetissä kutsutaan myös daki­neik­si: myto­lo­gi­sik­si olen­noik­si, joiden tehtäviin kuuluu sielun kul­jet­ta­mi­nen kohti seuraavaa jäl­leen­syn­ty­mää. Anteliaisuus ja myö­tä­tun­to ovat tii­be­ti­läi­sil­le keskeisiä arvoja, ja vainajan tar­joa­mi­nen linnuille nähdään ante­liai­suu­den osoi­tuk­se­na kos­mo­lo­gi­ses­ti tärkeitä dakineita kohtaan. Samalla tai­vas­hau­taus on myö­tä­tun­non teko. Ruumiin tarjoama ateria pelastaa joukon muita eläimiä peto­lin­nun kitaan jou­tu­mi­sel­ta.

Tiibetinbuddhalaisuudessa kuolema nähdään siir­ty­mä­nä kahden elämän välillä. Se on tärkeä tapahtuma, jolle annetaan paljon arvoa. Onnistuneen kuoleman takaa­mi­seen liittyy ana­lyyt­ti­nen ja yksi­tyis­koh­tai­nen perinne. Niin tärkeinä kuin kuoleman sisäisiä pro­ses­se­ja pide­tään­kin, muuttuu keho kuoleman hetkellä pelkäksi tyhjäksi ja tar­peet­to­mak­si kuoreksi, joka voidaan aivan hyvin hyödyntää toisten olentojen ravin­nok­si.

Ilmahautaus ei ole tii­be­ti­läi­nen yksi­noi­keus. Sitä on suosittu korkeilla alueilla joissa maa on niin kovaa ja routaista, ettei haudan kai­va­mi­nen ole toimiva vaih­toeh­to, tai joissa kremaatio on polt­to­puun vähäi­syy­den vuoksi haastavaa. Käytännön yllä­pi­tä­mi­nen moder­neis­sa mil­joo­na­kau­pun­geis­sa takkuilee: kau­pun­kien ilma­ti­las­sa huonosti viihtyvät korp­pi­kot­kat eivät kykene sulat­ta­maan kaikkia syntyviä ruumiita.

  1. Margaret Gouin, 2010. Tibetan Rituals of Death: Buddhist funerary practices.
  2. Atlas Obscura

[rns_​reactions]

Kirjoittaja

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee Helsingin yliopistolla Crosslocations-tutkimushankkeen projektikoordinaattorina sekä tiedeviestinnän konsulttitehtävissä, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua ja ihmismielen notkeutta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Autoimmuunisairaus punahukasta kärsivä poptähti Selena Gomez kiitteli kesällä 2017 ystäväänsä Francia Raisaa julkisuudessa vuolaasti tältä lahjaksi saamastaan munuaisesta. Pari vuotta myöhemmin juorusivustot raportoivat ystävysten välirikosta. Miksi tämä on antropologisesti kiinnostavaa?

Kauniit hampaat ovat kauniin hymyn avain, ja hampaiden ehostus on usein osa kauneudenhoitoa. Suoristamisen ja valkaisun ohella maailmalla suositaan esimerkiksi hampaiden mustaamista ja teräväksi viilaamista. Tavat viestivät kauneuden lisäksi sosiaalisesta asemasta ja yhteiskuntaluokasta.

Luurankohahmot ovat ilmenneet erilaisissa muodoissa meksikolaisessa symboliikassa kansallisvaltion historian aikana. Hahmot ovat erityisen esillä Kuolleiden päivän juhlinnassa, joka on iloista ja edesmenneitä kunnioittavaa. Populaarikulttuurin nauravaan luurankoon suhtaudutaan leikillisesti kuin vanhaan ystävään.

Kipu on asia, jota ihminen yleensä välttelee. Ihmislajin edustajia löytää silti muun muassa kävelemästä tulisilla hiilillä ja roikkumasta selkänahkaan työnnettyjen lihakoukkujen varassa köysistä - omasta tahdostaan. Miksi? Vapaaehtoisen kivun ympärille rakentuu monia kiinnostavia tapoja.