Tiibetiläisessä ilmahautauksessa vainajan ruumiista hankkiudutaan eroon tarjoamalle se haaskalintujen syötäväksi. Käytäntöön liittyy näkemyksiä elämän kunnioittamisesta ja kuolemasta ensisijaisesti henkisenä tapahtumana.
Ilmahautauksen eli jhatorin suorittavia ammattilaisia kutsutaan “ruumiinrikkojiksi”. He paloittelevat vainajan kehon ja murskaavat luut jauhoksi. Näin valmisteltu ruumis jätetään korkealle, avaralle paikalle korppikotkien ruoaksi. Jos ruumiinrikkojaa ei ole saatavilla, ruumis jätetään luontoon sellaisenaan.
Korppikotkat ovat haaskalintuja, joita Tiibetissä kutsutaan myös dakineiksi: mytologisiksi olennoiksi, joiden tehtäviin kuuluu sielun kuljettaminen kohti seuraavaa jälleensyntymää. Anteliaisuus ja myötätunto ovat tiibetiläisille keskeisiä arvoja, ja vainajan tarjoaminen linnuille nähdään anteliaisuuden osoituksena kosmologisesti tärkeitä dakineita kohtaan. Samalla taivashautaus on myötätunnon teko. Ruumiin tarjoama ateria pelastaa joukon muita eläimiä petolinnun kitaan joutumiselta.
Tiibetinbuddhalaisuudessa kuolema nähdään siirtymänä kahden elämän välillä. Se on tärkeä tapahtuma, jolle annetaan paljon arvoa. Onnistuneen kuoleman takaamiseen liittyy analyyttinen ja yksityiskohtainen perinne. Niin tärkeinä kuin kuoleman sisäisiä prosesseja pidetäänkin, muuttuu keho kuoleman hetkellä pelkäksi tyhjäksi ja tarpeettomaksi kuoreksi, joka voidaan aivan hyvin hyödyntää toisten olentojen ravinnoksi.
Ilmahautaus ei ole tiibetiläinen yksinoikeus. Sitä on suosittu korkeilla alueilla joissa maa on niin kovaa ja routaista, ettei haudan kaivaminen ole toimiva vaihtoehto, tai joissa kremaatio on polttopuun vähäisyyden vuoksi haastavaa. Käytännön ylläpitäminen moderneissa miljoonakaupungeissa takkuilee: kaupunkien ilmatilassa huonosti viihtyvät korppikotkat eivät kykene sulattamaan kaikkia syntyviä ruumiita.
Lukemista
- Margaret Gouin, 2010. Tibetan Rituals of Death: Buddhist funerary practices.
- Atlas Obscura
