Hautapaikkana taivas

Tiibetiläisessä ilma­hau­tauk­ses­sa vainajan ruumiista hank­kiu­du­taan eroon tar­joa­mal­le se haas­ka­lin­tu­jen syö­tä­väk­si. Käytäntöön liittyy näke­myk­siä elämän kun­nioit­ta­mi­ses­ta ja kuo­le­mas­ta ensi­si­jai­ses­ti henkisenä tapahtumana. 

Ilmahautauksen eli jhatorin suo­rit­ta­via ammat­ti­lai­sia kutsutaan “ruu­miin­rik­ko­jik­si”. He paloit­te­le­vat vainajan kehon ja murs­kaa­vat luut jauhoksi. Näin val­mis­tel­tu ruumis jätetään korkealle, avaralle paikalle korp­pi­kot­kien ruoaksi. Jos ruu­miin­rik­ko­jaa ei ole saa­ta­vil­la, ruumis jätetään luontoon sellaisenaan. 

Korppikotkat ovat haas­ka­lin­tu­ja, joita Tiibetissä kutsutaan myös daki­neik­si: myto­lo­gi­sik­si olen­noik­si, joiden tehtäviin kuuluu sielun kul­jet­ta­mi­nen kohti seuraavaa jäl­leen­syn­ty­mää. Anteliaisuus ja myö­tä­tun­to ovat tii­be­ti­läi­sil­le keskeisiä arvoja, ja vainajan tar­joa­mi­nen linnuille nähdään ante­liai­suu­den osoi­tuk­se­na kos­mo­lo­gi­ses­ti tärkeitä dakineita kohtaan. Samalla tai­vas­hau­taus on myö­tä­tun­non teko. Ruumiin tarjoama ateria pelastaa joukon muita eläimiä peto­lin­nun kitaan joutumiselta. 

Tiibetinbuddhalaisuudessa kuolema nähdään siir­ty­mä­nä kahden elämän välillä. Se on tärkeä tapahtuma, jolle annetaan paljon arvoa. Onnistuneen kuoleman takaa­mi­seen liittyy ana­lyyt­ti­nen ja yksi­tyis­koh­tai­nen perinne. Niin tärkeinä kuin kuoleman sisäisiä pro­ses­se­ja pide­tään­kin, muuttuu keho kuoleman hetkellä pelkäksi tyhjäksi ja tar­peet­to­mak­si kuoreksi, joka voidaan aivan hyvin hyödyntää toisten olentojen ravinnoksi. 

Ilmahautaus ei ole tii­be­ti­läi­nen yksi­noi­keus. Sitä on suosittu korkeilla alueilla joissa maa on niin kovaa ja routaista, ettei haudan kai­va­mi­nen ole toimiva vaih­toeh­to, tai joissa kremaatio on polt­to­puun vähäi­syy­den vuoksi haastavaa. Käytännön yllä­pi­tä­mi­nen moder­neis­sa mil­joo­na­kau­pun­geis­sa takkuilee: kau­pun­kien ilma­ti­las­sa huonosti viihtyvät korp­pi­kot­kat eivät kykene sulat­ta­maan kaikkia syntyviä ruumiita. 

  1. Margaret Gouin, 2010. Tibetan Rituals of Death: Buddhist funerary practices.
  2. Atlas Obscura

[rns_​reactions]

Kirjoittaja

Ninnu Koskenalho on AntroBlogin toinen päätoimittaja ja perustaja, ja valtiotieteiden maisteri sosiaali- ja kulttuuriantropologiasta. Ninnu työskentelee Helsingin yliopistolla Crosslocations-tutkimushankkeen projektikoordinaattorina sekä tiedeviestinnän konsulttitehtävissä, ja pohtii mieluusti avaruusmatkailua ja ihmismielen notkeutta.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Covid-19 -pandemia on varjostanut odottavien äitien raskausaikaa ja perheen ensimmäistä vauvavuotta. Sekä pelko viruksen vaikutuksesta äidin ja vauvan terveyteen että koronarajoitukset ovat eristäneet monen äidin sosiaalisista kontakteista ja tehneet odotuksesta yksinäistä. Perheen perustamiseen liittyvien riittien puuttuminen on jättänyt useat vanhemmat tyhjän päälle ja lisännyt omillaan pärjäämisen painetta.

Body suspensionissa haastetaan koukuissa roikkumalla sekä itseä että kehoon ja kipuun liitettyjä kulttuurisia käytäntöjä. Vapaaehtoisesti valittuna kipu näyttäytyy negatiivisen ja sairauteen liitettävän aistimuksen sijaan positiivisena välineenä arkielämästä poikkeavaan keholliseen olemassaoloon. Kivun ja kehollisen leikin välisessä vuorovaikutuksessa itsestäänselvänä pidetty kyseenalaistuu ja tulee näkyväksi muodostaen näin body suspensionin haastavan hauskuuden.

Steinerpedagogiset varhaiskasvattajat kokevat lasten muuttuneen viime vuosikymmenten aikana. Yhä useammat lapset “tietävät kaikesta kaiken ja puhuvat kuin pienet aikuiset” mutta eivät liity leikkiin, eivät selviä vastoinkäymisistä, eivätkä osaa käyttää käsiään. Näin käy, kun yhteiskunta keskittyy älyyn, tietoon ja tuottavuuteen.