Vuonna 1818 syntynyt filosofi Karl Marx (k. 1883) muis­te­taan parhaiten nyky­ai­kai­sen kom­mu­nis­min perus­ta­ja­na. Hän oli myös tutkija ja teo­ree­tik­ko, jonka ajatukset ovat vai­kut­ta­neet hyvin monella eri oppia­lal­la talous- ja sosi­aa­li­his­to­rias­ta valtio-oppiin ja kir­jal­li­suu­den­tut­ki­muk­seen asti. Myös sosiaali- ja kult­tuu­riant­ro­po­lo­gi­aan Marxin ajatukset ovat vai­kut­ta­neet mer­kit­tä­väs­ti, joskin monet ant­ro­po­lo­git ovat olleet myös kriit­ti­siä marxi­lai­sia näkö­kul­mia ja lähes­ty­mis­ta­po­ja kohtaan.

Radikaaleista poliit­ti­sis­ta aja­tuk­sis­taan johtuen Marx joutui elämään suuren osan elä­mäs­tään maan­paos­sa ensin Ranskassa ja myöhemmin Englannissa. Akateemisten ins­ti­tuu­tioi­den ulko­puo­lel­la vai­kut­ta­nut, jat­ku­vis­ta talou­del­li­sis­ta vai­keuk­sis­ta kärsinyt Marx harjoitti tut­ki­mus­työ­tään pää­asias­sa työ­to­ve­rin­sa ja ystävänsä Friedrich Engelsin tarjoaman talou­del­li­sen tuen turvin. Vaikutusvaltaisen Scientific American -lehden mukaan Marx on kaikkien aikojen mer­kit­tä­vin tutkija.

Marxin tuotanto on tapana jakaa kahteen tai kolmeen kauteen. Filosofi Louis Althusser on pai­not­ta­nut jyrkkää eroa yhtäältä Hegeliltä ja Feuerbachilta vai­kut­tei­ta saaneen nuoren huma­nis­ti­sen ja ”epä­tie­teel­li­sen” Marxin ja toisaalta kypsän tie­teel­li­sen Marxin välillä. Aatehistorioitsija Hans-Jørgen Schanz taas jakaa Marxin tuotannon kolmeen, erilaisia pai­no­tuse­ro­ja sisäl­tä­vään vai­hee­seen.

Marxin var­hais­tuo­tan­non keskeinen teema on vie­raan­tu­mi­nen. Marxin mukaan moder­nis­sa yhteis­kun­nas­sa ihminen vie­raan­tuu työstä, työn tuot­tees­ta ja lopulta omasta lajio­le­muk­ses­taan. Vieraantumisen seu­rauk­se­na työ näyt­täy­tyy vieraana ja vas­ten­mie­li­se­nä. Vaikka todel­li­suu­des­sa työ on keskeistä ihmisenä ole­mi­sel­le, tuntee ihminen olevansa enemmän elossa vapaa-ajallaan. Samalla ihmi­syy­den täysi poten­ti­aa­li jää saa­vut­ta­mat­ta. Marx näki vie­raan­tu­mi­nen olevan seurausta yksi­tyi­so­mis­tuk­ses­ta.

Marxin kes­ki­tuo­tan­nol­le keskeinen teema on mate­ria­lis­ti­nen his­to­rian­kä­si­tys ja ajatus toisiaan seu­raa­vis­ta tuo­tan­to­ta­vois­ta. Tuotantotapa on tuo­tan­to­voi­mien ja tuo­tan­to­suh­tei­den muo­dos­ta­ma koko­nai­suus. Tuotantovoimilla tar­koi­te­taan käytössä olevien tuo­tan­to­vä­li­nei­den ja inhi­mil­li­sen työkyvyn muo­dos­ta­maa koko­nai­suut­ta. Historiallisen mate­ria­lis­min mukaan tuo­tan­to­voi­mien kehi­tys­ta­so taso määrää tuo­tan­to­suh­teet. Tuotantosuhteet siis hei­jas­te­le­vat val­lit­se­via tuo­tan­to­voi­mia.

Ajan myötä tuo­tan­to­voi­mien kehit­ty­mi­nen johtaa ris­ti­rii­taan tuo­tan­to­voi­mien ja tuo­tan­to­suh­tei­den välillä. Tuotantotapa voi ajautua kriisiin, kun val­lit­se­vat tuo­tan­to­suh­teet muo­dos­tu­vat kehi­tyk­sen jarruksi. Lopulta kehitys johtaa uuden tuo­tan­to­ta­van syntyyn. Antiikin orja­ta­lous korvautui lopulta feo­da­lis­ti­sel­la tuo­tan­to­ta­val­la ja feo­da­lis­ti­nen tuo­tan­to­ta­pa puo­les­taan kapi­ta­lis­ti­sel­la tuo­tan­to­ta­val­la. Lyhyesti muo­toil­tu­na, uusia tuo­tan­to­voi­mia kehit­tä­mäl­lä ihmiset muuttavat tuo­tan­to­ta­van perustan ja sitä kautta yhteis­kun­nal­li­set suhteensa. Modernit ajatukset yksi­lön­va­pau­des­ta eivät olisi voineet syntyä antiikin Kreikassa, sillä siellä tuo­tan­to­ta­pa nojasi orjuuteen.

Eräs kiin­nos­ta­va tuo­tan­to­voi­mien ja tuo­tan­to­suh­tei­den välistä jän­ni­tet­tä valaiseva esimerkki koskee höy­ry­ko­neen historiaa. Laitteen toi­min­ta­pe­ri­aat­teen tunsivat jo antiikin kreik­ka­lai­set. Tuolloin val­lin­nei­den tuo­tan­to­suh­tei­den vuoksi sitä ei kui­ten­kaan kyetty eri­tyi­sem­min hyödyntämään.Tuotantovoimien ja tuo­tan­to­suh­tei­den välinen vuo­ro­vai­ku­tus ei siis ole yksi­se­lit­teis­tä tek­no­lo­gis­ta deter­mi­nis­miä. Marx kärjistää liikaa tode­tes­saan, miten käsimylly luo feo­daa­li­her­ro­jen yhteis­kun­nan ja höy­ry­myl­ly teol­li­suus­ka­pi­ta­lis­tien yhteis­kun­nan.

Myöhäistuotannossaan Marx keskittyi tuolloin vakiin­tu­mas­sa olleen por­va­ril­li­sen yhteis­kun­nan talou­del­lis­ten suhteiden ana­ly­soin­tiin. Hän otti läh­tö­koh­dak­seen 1800-luvun poliit­ti­sen talous­tie­teen ja pyrki osoit­ta­maan, miten kapi­ta­lis­ti­sen tuo­tan­to­ta­van sisäiset ten­dens­sit ja ris­ti­rii­dat voivat luoda edel­ly­tyk­siä poliit­ti­sel­le mur­rok­sel­le.

Kapitalistinen tuo­tan­to­ta­pa voidaan Marxin mukaan korvata sosia­lis­ti­sel­la tuo­tan­to­ta­val­la. Näin poh­jus­te­taan tietä tule­vai­suu­den kom­mu­nis­ti­sel­le yhteis­kun­nal­le, jossa saa­vu­te­taan jälleen alku­yh­teis­kun­nan vapaus ja tasa-arvo ilman sen mate­ri­aa­lis­ta rajoit­tu­nei­suut­ta. Näin maa­il­man­his­to­rial­li­nen prosessi johtaisi lopulta hege­li­läi­seen kumoa­mal­la säi­lyt­tä­mi­seen, jossa teesi ja antiteesi muo­dos­ta­vat kor­keam­man tason synteesin. Marxilla ei kui­ten­kaan ollut eri­tyi­sem­min sanot­ta­vaa kom­mu­nis­ti­ses­ta tai edes sosia­lis­ti­ses­ta yhteis­kun­nas­ta, vaan hän oli ensi­si­jai­ses­ti kapi­ta­lis­ti­sen tuo­tan­to­ta­van teo­ree­tik­ko.

Toisin kuin aiemmat niin kutsutut uto­pia­so­sia­lis­tit, Marx ei uskonut, että tasa-arvoi­sem­paan yhteis­kun­taan voi­tai­siin päästä ihmisten moraaliin tai hyvän­tah­toi­suu­teen vetoa­mal­la. Sen sijaan Marx painotti luok­ka­tais­te­lun mer­ki­tys­tä: Itsestään tie­toi­sek­si tulleella työ­väen­luo­kal­la on sekä motiivi että keinot kamp­pail­la yhteis­kun­nal­li­sen muutoksen puolesta. Marxilaisen näke­myk­sen mukaan moder­nis­sa teol­li­ses­sa yhteis­kun­nas­sa historiaa eteenpäin vievä voima on nime­no­maan luok­ka­tais­te­lu.

Marxin ajattelua ohjan­nee­na punaisena lankana oli sitou­tu­mi­nen mate­ria­lis­ti­seen maa­il­man­ku­vaan. Siinä missä esi­mer­kik­si sosiologi Max Weber korosti kris­ti­nus­kon mer­ki­tys­tä kapi­ta­lis­min kehi­tyk­sel­le, Marx ajatteli, että uskonto on yhteis­kun­nan tuotetta. Aineellinen todel­li­suus määrittää yksi­löi­den tajuntaa. Erityisesti myö­häis­tuo­tan­nos­saan Marx painotti myös sitä, ettei yhteis­kun­ta koostu niinkään yksi­löis­tä kuin näiden välisistä yhteis­kun­nal­li­sis­ta suhteista. Marxilaisesta näkö­kul­mas­ta esi­mer­kik­si köyhyyttä tai työt­tö­myyt­tä ei pyritä selit­tä­mään yksilöstä vaan yhteis­kun­nas­ta käsin.

Arkiajattelussa kapi­ta­lis­mi tuntuu monesti historian pää­te­pis­teel­tä. Marxin mukaan kysy­myk­ses­sä on kuitenkin vain ohimenevä his­to­rial­li­nen muo­dos­tu­ma. Kapitalistinen tuo­tan­to­ta­pa ei ole ihmiselle luon­nol­li­nen tapa järjestää yhteis­kun­tae­lä­mä. Markkinatalous ei myöskään ole synonyymi talou­del­le. Taloutta ihmis­kun­nal­la on ollut aina, mutta kapi­ta­lis­ti­nen tuo­tan­to­ta­pa on vasta joitakin vuo­si­sa­to­ja vanha.

Samalla kun kapi­ta­lis­mi esittää itsensä luon­nol­li­se­na jär­jes­tel­mä­nä, se pyrkii myös kätkemään oman väki­val­tai­sen syn­ty­his­to­rian­sa. Marxin mukaan kapi­ta­lis­ti­nen tuo­tan­to­ta­van taustalta löytyy alku­pe­räi­sen kasau­tu­mi­sen ja aitaa­mi­sen verinen historia.

Poliittisen talous­tie­teen kri­tii­kis­sään Marx osoitti, kuinka por­va­ril­li­sen yhteis­kun­nan oikeu­del­li­sen tasa-arvon takaa löytyy arki­ta­jun­nal­ta kät­key­ty­vää työ­väen­luok­kaan koh­dis­tu­vaa raken­teel­lis­ta riistoa. Marxin läh­tö­koh­ta­na on 1800-luvun poliit­ti­nen talous­tie­de ja tuolloin yleisesti hyväk­syt­ty työ­ar­vo­teo­ria. Tämän teorian mukaan tavaran arvo on yhtä kuin sen val­mis­ta­mi­seen vaadittu, yhteis­kun­nal­li­ses­ti vält­tä­mä­tön työaika.

Kapitalistisessa yhteis­kun­nas­sa riiston mah­dol­lis­taa viime kädessä se, että inhi­mil­li­nen kyky tehdä työtä saa tava­ra­muo­don työ­voi­ma­na. Työvoimalla on kyky tuottaa arvoa yli oman arvonsa: tuo­tan­to­pro­ses­sis­sa syntyy enemmän arvoa kuin mitä työläinen saa palkan muodossa itselleen. Kapitalisti ei silti huijaa työläistä sen enempää työ­nan­ta­ja­na kuin hyö­dyk­kei­den myy­jä­nä­kään, vaan vastike todella vaihtuu vas­tik­kees­ta. Työvoiman arvo ei ole työläisen tuot­ta­mien hyö­dyk­kei­den arvo, vaan työvoiman uusin­ta­mi­seen tar­vit­ta­vien hyö­dyk­kei­den arvo.

Tavaramuoto mystifioi riiston, sillä tasa-arvoisiin vaih­to­suh­tei­siin kes­kit­ty­mi­nen vie huomion siitä, mitä tuo­tan­to­pro­ses­sis­sa tapahtuu. Tuotetun arvon ja työvoiman arvon erotus, lisäarvo, jää kapi­ta­lis­til­le. Näin kapi­ta­lis­ti­luok­ka saa haltuunsa työ­väen­luo­kan tekemän lisätyön. Vaikka kapi­ta­lis­ti­nen tuo­tan­to­ta­pa perustuu työ­väen­luok­kaan koh­dis­tu­val­le raken­teel­li­sel­le riistolle, talouden ja arkia­jat­te­lun kate­go­riat kätkevät riiston ja lisäarvon ole­mas­sao­lon kapi­ta­lis­mis­sa eläviltä ihmisiltä.

Nykyisin talous­tie­tees­sä vallalla oleva sub­jek­ti­vis­ti­nen arvo­teo­ria suhtautuu työ­ar­vo­teo­ri­aan kiel­tei­ses­ti. Subjektivistisen arvo­teo­rian mukaan hyö­dyk­keet ovat arvok­kai­ta ainoas­taan siinä määrin, kun on olemassa niitä haluavia ihmisiä. Tästä näkö­kul­mas­ta arvo ymmär­re­tään pitkälti samaksi asiaksi kuin mark­ki­na­hin­ta. Samalla sub­jek­ti­vis­ti­nen arvo­teo­ria peittää ja mystifioi juuri ne ilmiöt, jotka Marxin tut­ki­mus­hank­kees­sa ovat olen­nai­sia.

Kuten sosiologi Arto Noro on todennut, Marxia avoimin mielin lukeva talous­tie­tei­li­jä voi helposti ymmärtää olevansa yhteis­kun­nal­le tar­peel­li­nen väärän tie­toi­suu­den kantaja.

Marx vihjailee, että kapi­ta­lis­ti­ses­sa yhteis­kun­nas­sa elävien ihmisten tie­toi­suus yhteis­kun­nan todel­li­ses­ta luon­tees­ta on huo­mat­ta­vas­ti hei­kom­mal­la tasolla kuin vaikkapa feo­da­lis­ti­ses­sa yhteis­kun­nas­sa eläneillä. Palkka koetaan reiluna (tai vähemmän reiluna) kor­vauk­se­na työstä, vaikka se on todel­li­suu­des­sa korvaus työ­ky­vys­tä, jonka kapi­ta­lis­ti saa käyt­töön­sä. Leijonanosan sadostaan isännille luo­vut­ta­nut maaorja kenties hahmotti nykyajan pal­kan­saa­jaa selvemmin, mikä on pelin henki.

Toisaalta on syytä pitää mielessä, että käsi­tyk­set omis­ta­mi­ses­ta ja yksilöstä eivät ole uni­ver­saa­le­ja. Antropologit ovat tutkineet yhteisöjä, joissa ei ole saman­kal­tais­ta yksilön käsitettä kuin län­si­mais­sa. Hieman para­dok­saa­li­ses­ti Marxin lisä­ar­vo­teo­ria onkin sidok­sis­sa klassisen libe­ra­lis­min käsi­tyk­siin yksilöstä ja omis­ta­mi­ses­ta.

Ajatus siitä, että yksi­löil­lä on luon­no­noi­keu­del­li­nen omis­tusoi­keus työnsä tuloksiin, on peräisin 1600-luvulla eläneeltä filosofi John Lockelta. Locken mukaan omis­tusoi­keus syntyy, kun ihminen sekoittaa materiaan omaa työtään. Marxilaisen riis­to­dis­kurs­sin vakuut­ta­vuus on jossain määrin riip­pu­vai­nen loc­ke­lai­sen omis­ta­mi­sen työ­teo­rian hyväk­sy­mi­ses­tä. Marxilaiset ovat usein pai­not­ta­neet sitä, miten por­va­ril­li­nen yhteis­kun­ta jollain tapaa pettää omat arvonsa.

Kapitalistista taloutta ohjaa pääoman rajaton kas­vu­vaa­ti­mus. Yksittäinen kapi­ta­lis­ti ei riistä työn­te­ki­jöi­tään ilkeyt­tään, vaan talous­jär­jes­tel­män asettaman mykän pakon vuoksi. Jos lisäarvoa ei synny, yri­tyk­sel­le käy huonosti. Kapitalistinen tuo­tan­to­ta­pa pakottaa ihmiset kil­pai­le­maan. Tähän liittyy mie­len­kiin­toi­nen paradoksi, johon ant­ro­po­lo­gi David Graeber on kiin­nit­tä­nyt huomiota: vaikka talou­des­sa ideo­lo­gi­ses­ti on kyse yksi­lö­koh­tai­sen hyödyn mak­si­moin­nis­ta, pakottaa arkielämä ihmiset käy­tän­nös­sä jous­ta­maan jat­ku­vas­ti.

Markkinatalous on ihmisten toiminnan aikaan­saan­nos, mutta samalla se näyt­täy­tyy vieraana mahtina. Kapitalistisen tuo­tan­to­ta­van val­li­tes­sa talou­des­ta tulee oma­la­ki­se­na jär­jes­tel­mä­nä ikään kuin toinen luonto, jonka edessä tunnetaan saman­lais­ta pelon­se­kais­ta kun­nioi­tus­ta kuin esi­his­to­rial­li­set kansat mah­dol­li­ses­ti kokivat luon­non­voi­mien edessä.

Marxin mukaan mark­ki­noi­den anarkian val­li­tes­sa ihminen ei ole oman his­to­rian­sa herra eikä siten myöskään vapaa. Vapaus muuttuu mah­dol­li­sek­si, kun mark­ki­noi­den anarkia on korvattu kes­kus­joh­toi­sel­la suun­nit­te­lul­la. Marx on siis päin­vas­tais­ta mieltä inhi­mil­li­sen vapauden ehdoista kuin talou­del­li­sen libe­ra­lis­min kan­nat­ta­jat Lockesta talous­tie­tei­li­jä Friedrich Hayekiin.

Molempia näkö­kan­to­ja voidaan puolustaa uskot­ta­vas­ti. Samalla on syytä muistaa Marxin ajatus näkö­kan­to­jen luok­ka­si­don­nai­suu­des­ta: luok­kayh­teis­kun­nas­sa toisen vapaus voi olla toisen orjuutta.

Marx korosti oman kapi­ta­lis­mi­kri­tiik­kin­sä tie­teel­li­syyt­tä, ja pyrki samalla tekemään eroa mora­lis­mis­ta kum­pua­vaan yhteis­kun­ta­kri­tiik­kiin. Marxin mukaan kapi­ta­lis­mia ei voida kri­ti­soi­da oikeu­den­mu­kai­suu­des­ta kum­pua­vil­la argu­men­teil­la, sillä aika­kau­den moraali on riip­pu­vai­nen yhteis­kun­nan mate­ria­lis­ti­ses­ta kehi­tys­vai­hees­ta. Tämän kult­tuu­ri­re­la­ti­vis­mia lähes­ty­vän näke­myk­sen mukaan tietyt käsi­tyk­set oikeasta ja väärästä ovat mie­lek­käi­tä tiettyjen mate­ri­aa­lis­ten olojen val­li­tes­sa.

Kapitalistinen yhteis­kun­ta kuitenkin hukkaa inhi­mil­lis­tä poten­ti­aa­lia, joten sitä voidaan pitää tietyssä mielessä tek­ni­ses­ti huonona. Kapitalistinen jär­jes­tel­mä on myös irra­tio­naa­li­nen, koska hyö­dy­ke­tuo­tan­toa ohjaa käyt­tö­ar­vo­jen mak­si­moin­nin sijasta vaih­toar­von (ja lisäarvon) mak­si­moin­ti. Järjestelmän toi­min­ta­lo­giik­ka on siis vas­tak­kai­nen Marxin arvos­ta­man filosofi Aristoteleen klas­si­sel­le muo­toi­lul­le, jonka mukaan kenkiä ei ole tehty vaihtoa vaan käyttöä varten. Pääoman rajat­to­man kasvun ohjaama moderni yhteis­kun­ta on aris­to­tee­li­ses­ta näkö­kul­mas­ta eris­kum­mal­li­nen ja hyvän elämän näkö­kul­mas­ta kysee­na­lai­nen.

Marxin mukaan kapi­ta­lis­ti­ses­sa yhteis­kun­nas­sa ihmisten väliset suhteet näyt­täy­ty­vät esineiden välisinä suhteina, ja samalla juuri tava­roil­la näyttää olevan eri­kois­laa­tuis­ta toi­mi­juut­ta. Marx kutsui tätä tava­ra­fe­ti­sis­mik­si. Tavarafetisismi ilmenee esi­mer­kik­si siinä, miten raha näyt­täy­tyy meille lähes maagisia voimia omaavana esineenä.

Antropologi Louis Dumontin mukaan kapi­ta­lis­ti­sel­le yhteis­kun­nal­le ominainen rahan ylivalta on hyvin eri­kois­laa­tui­nen kult­tuu­ri­nen poikkeama. Yleensä ihmisten väliset suhteet ovat suoria, mutta kapi­ta­lis­ti­ses­sa yhteis­kun­nas­sa ne ovat esi­neel­lis­ty­nei­tä ja raha­vä­lit­tei­siä. Kuten Marx toteaa Pääoman alussa, por­va­ril­li­ses­sa yhteis­kun­nas­sa rikkaus näyt­täy­tyy valtavana tava­ra­jouk­ko­na.

Antropologi Marshall Sahlins on todennut, että monissa var­hai­sem­mis­sa yhteis­kun­nis­sa suku­lai­suus edustaa suurin piirtein sitä, mitä raha on kapi­ta­lis­ti­ses­sa yhteis­kun­nas­sa. Rikkaus on siis pikem­min­kin ihmisissä kuin esineissä. Saman logiikan mukai­ses­ti monissa ker­ros­tu­neis­sa esi­teol­li­sis­sa yhteis­kun­nis­sa maa­omai­suus oli tärkeää juuri siksi, että se toi valtaa kyseistä maata käyt­tä­viin ihmisiin. Taloustieteen isänä pidetty Adam Smith puhui aikanaan siitä, miten aiemmassa feo­da­lis­ti­ses­sa yhteis­kun­nas­sa ylimykset ympä­röi­vät itsensä mit­ta­val­la pal­ve­lus­kun­nal­la ja hovi­väel­lä. Nousevaa por­va­ril­lis­ta käsi­tys­kan­taa edus­ta­neel­le Smithille tämä näyt­täy­tyi tuh­lauk­se­na.

Marx oli varsin kiin­nos­tu­nut oman aika­kau­ten­sa kult­tuu­riant­ro­po­lo­gian tar­joa­mis­ta tut­ki­mus­tu­lok­sis­ta, ja perehtyi esi­mer­kik­si iro­kee­se­ja tutkineen ant­ro­po­lo­gi Lewis Morganin työhön. Toisaalta kult­tuu­riant­ro­po­lo­gia oli 1800-luvulla vasta muo­tou­tu­mas­sa, eikä tietämys esi­mo­der­neis­ta yhteis­kun­nis­ta ollut samalla tasolla kuin nykyisin.

Nykyantropologian näkö­kul­mas­ta Marx teki tar­peet­to­man laajoja ja huonosti perus­tel­tu­ja yleis­tyk­siä ihmis­kun­nan his­to­rias­ta. Marxin ajattelu oli sidok­sis­sa sel­lai­seen kult­tuu­rie­vo­lu­tio­nis­miin, josta nykyisin on jo pitkälti luovuttu. Lisäksi on epäselvää, voidaanko esi­mer­kik­si luok­ka­tais­te­lua pitää historiaa eteenpäin vievänä voimana.

Monet tutkijat ovat myös sitä mieltä, ettei yhteis­kun­ta­luo­kan käsite sovellu kuin moderniin yhteis­kun­taan. Varhaisempien yhteis­kun­tien kohdalla olisi parempi puhua yhteis­kun­nan ker­ros­tu­mi­ses­ta. Myös ajatus talouden ensi­si­jai­suu­des­ta on kysee­na­lais­tet­tu. Esimerkiksi Sahlins on argu­men­toi­nut, ettei talous kaik­kial­la ole niin kes­kei­ses­sä roolissa kuin Marx oletti. Toisaalta vaikka talou­del­li­nen perusta olisi mää­rää­väs­sä asemassa, sosi­aa­li­sen todel­li­suu­den raken­tu­mi­sel­le jää silti varsin paljon liik­ku­ma­ti­laa. Saman sokkelin päälle voi rakentaa useam­man­lai­sia taloja.

Marx oli tut­ki­muk­sis­saan kiin­nos­tu­nut ensi­si­jai­ses­ti kapi­ta­lis­ti­ses­ta tuo­tan­to­ta­vas­ta ja sen sisäi­sis­tä jän­nit­teis­tä. Muiden talous­muo­to­jen kuin kapi­ta­lis­ti­sen tuo­tan­to­ta­van käsittely jäi hänen työssään hyvin haja­nai­sek­si. Tämän vuoksi marxi­lai­nen ant­ro­po­lo­gia ei ole yhte­näi­nen oppi­ra­ken­nel­ma, vaan Marxilta vai­kut­tei­ta saaneet ant­ro­po­lo­git ovat sovel­ta­neet hänen aja­tuk­si­aan varsin eri­lai­sil­la tavoilla. Olennaista on kes­kit­ty­mi­nen eri yhteis­kun­tien valta- ja tuo­tan­to­suh­tei­siin sekä näihin liit­ty­viin, riistoa oikeut­ta­viin ja peit­te­le­viin ideo­lo­gioi­hin. Marxilaisesta näkö­kul­mas­ta yhteis­kun­taa ei nähdä har­mo­ni­se­na koko­nai­suu­te­na, vaan pikem­min­kin eri­lais­ten int­res­si­ris­ti­rii­to­jen näyt­tä­mö­nä.

Antropologi Maurice Godelier on koros­ta­nut sitä, että toimivan yhteis­kun­nan sosi­aa­li­nen järjestys ei nojaa niinkään väki­val­taan kuin hal­lit­tu­jen hil­jai­seen hyväk­syn­tään. Avoin väkivalta on pikem­min­kin sosi­aa­li­sen jär­jes­tyk­sen heik­kou­den kuin sen voiman merkki. Marxilaisissa kes­kus­te­luis­sa tärkeä ideo­lo­gian käsite auttaa ymmär­tä­mään, kuinka riisto muuttuu hyväk­syt­tä­väk­si yhteis­kun­taan kuuluvien ihmisten silmissä.

Esimerkiksi osin­ko­tu­lo­jen, jotka marxi­lai­ses­sa kat­san­nos­sa ovat työ­väen­luo­kal­ta riis­tet­tyä lisäarvoa, aja­tel­laan usein olevan seurausta osak­kee­no­mis­ta­jien sääs­tä­väi­syy­des­tä. Voidaan jopa ajatella, että kapi­ta­lis­tit pitävät pystyssä koko yhteis­kun­taa, sillä tuh­laa­mi­sen sijasta he sijoit­ta­vat rahansa jär­ke­väs­ti – ikään kuin arvon lähteenä olisi työn sijasta kapi­ta­lis­ti­luo­kan itse­kiel­täy­mys.

Viimeisten vuo­si­sa­to­jen aikana kapi­ta­lis­ti­nen maa­il­man­jär­jes­tel­mä on levinnyt lähes kaik­kial­le. Kommunistisen puolueen mani­fes­tis­sa Marx ja Engels pitivät tätä kapi­ta­lis­ti­sen jär­jes­tel­män voit­to­kul­kua myön­tei­se­nä ilmiönä. Paikalliskulttuureja syr­jäyt­täes­sään pääomalla on sivi­li­soi­va tehtävä, sillä se luo pohjaa rikkaalle yksi­löl­li­syy­del­le, jota pai­kal­li­set perinteet eivät rajoita.

Todellisuudessa kapi­ta­lis­ti­nen tuo­tan­to­ta­pa ei kui­ten­kaan kaik­kial­la ole toiminut vanhojen tapojen ja hie­rar­kioi­den tuhoajana, vaan on toisinaan val­jas­tet­tu pai­kal­lis­kult­tuu­rin uusin­ta­mi­sen väli­neek­si.

Marx ja Engels uskoivat, että kapi­ta­lis­ti­nen tuo­tan­to­ta­pa syr­jäyt­tää muut jär­jes­tel­mät silkan tehok­kuu­ten­sa ansiosta. Teollisesti tuo­tet­tu­jen tava­roi­den halvat hinnat ovat raskas tykistö, jolla vii­mei­set­kin kii­nan­muu­rit saadaan helposti revittyä alas. Kapitalismin maa­il­man­val­loi­tus ei kui­ten­kaan ole tapah­tu­nut näin rau­han­omai­ses­ti. Kuten ant­ro­po­lo­gi Jukka Siikala on huo­maut­ta­nut, se on vaatinut tava­roi­den lisäksi myös ihan oikeaa tykistöä. Kansainvälistä kauppaa on aina puo­lus­tet­tu myös muilla kuin kaupan keinoilla.