Vuonna 1818 syntynyt filosofi Karl Marx (k. 1883) muistetaan parhaiten nykyaikaisen kommunismin perustajana. Hän oli myös tutkija ja teoreetikko, jonka ajatukset ovat vaikuttaneet hyvin monella eri oppialalla talous- ja sosiaalihistoriasta valtio-oppiin ja kirjallisuudentutkimukseen asti. Myös sosiaali- ja kulttuuriantropologiaan Marxin ajatukset ovat vaikuttaneet merkittävästi, joskin monet antropologit ovat olleet myös kriittisiä marxilaisia näkökulmia ja lähestymistapoja kohtaan.
Radikaaleista poliittisista ajatuksistaan johtuen Marx joutui elämään suuren osan elämästään maanpaossa ensin Ranskassa ja myöhemmin Englannissa. Akateemisten instituutioiden ulkopuolella vaikuttanut, jatkuvista taloudellisista vaikeuksista kärsinyt Marx harjoitti tutkimustyötään pääasiassa työtoverinsa ja ystävänsä Friedrich Engelsin tarjoaman taloudellisen tuen turvin. Vaikutusvaltaisen Scientific American ‑lehden mukaan Marx on kaikkien aikojen merkittävin tutkija.
Marxin tuotanto lyhyesti
Marxin tuotanto on tapana jakaa kahteen tai kolmeen kauteen. Filosofi Louis Althusser on painottanut jyrkkää eroa yhtäältä Hegeliltä ja Feuerbachilta vaikutteita saaneen nuoren humanistisen ja ”epätieteellisen” Marxin ja toisaalta kypsän tieteellisen Marxin välillä. Aatehistorioitsija Hans-Jørgen Schanz taas jakaa Marxin tuotannon kolmeen, erilaisia painotuseroja sisältävään vaiheeseen.
Marxin varhaistuotannon keskeinen teema on vieraantuminen. Marxin mukaan modernissa yhteiskunnassa ihminen vieraantuu työstä, työn tuotteesta ja lopulta omasta lajiolemuksestaan. Vieraantumisen seurauksena työ näyttäytyy vieraana ja vastenmielisenä. Vaikka todellisuudessa työ on keskeistä ihmisenä olemiselle, tuntee ihminen olevansa enemmän elossa vapaa-ajallaan. Samalla ihmisyyden täysi potentiaali jää saavuttamatta. Marx näki vieraantuminen olevan seurausta yksityisomistuksesta.
Marxin keskituotannolle keskeinen teema on materialistinen historiankäsitys ja ajatus toisiaan seuraavista tuotantotavoista. Tuotantotapa on tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden muodostama kokonaisuus. Tuotantovoimilla tarkoitetaan käytössä olevien tuotantovälineiden ja inhimillisen työkyvyn muodostamaa kokonaisuutta. Historiallisen materialismin mukaan tuotantovoimien kehitystaso taso määrää tuotantosuhteet. Tuotantosuhteet siis heijastelevat vallitsevia tuotantovoimia.

Ajan myötä tuotantovoimien kehittyminen johtaa ristiriitaan tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden välillä. Tuotantotapa voi ajautua kriisiin, kun vallitsevat tuotantosuhteet muodostuvat kehityksen jarruksi. Lopulta kehitys johtaa uuden tuotantotavan syntyyn. Antiikin orjatalous korvautui lopulta feodalistisella tuotantotavalla ja feodalistinen tuotantotapa puolestaan kapitalistisella tuotantotavalla. Lyhyesti muotoiltuna, uusia tuotantovoimia kehittämällä ihmiset muuttavat tuotantotavan perustan ja sitä kautta yhteiskunnalliset suhteensa. Modernit ajatukset yksilönvapaudesta eivät olisi voineet syntyä antiikin Kreikassa, sillä siellä tuotantotapa nojasi orjuuteen.
Eräs kiinnostava tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden välistä jännitettä valaiseva esimerkki koskee höyrykoneen historiaa. Laitteen toimintaperiaatteen tunsivat jo antiikin kreikkalaiset. Tuolloin vallinneiden tuotantosuhteiden vuoksi sitä ei kuitenkaan kyetty erityisemmin hyödyntämään.Tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden välinen vuorovaikutus ei siis ole yksiselitteistä teknologista determinismiä. Marx kärjistää liikaa todetessaan, miten käsimylly luo feodaaliherrojen yhteiskunnan ja höyrymylly teollisuuskapitalistien yhteiskunnan.
Myöhäistuotannossaan Marx keskittyi tuolloin vakiintumassa olleen porvarillisen yhteiskunnan taloudellisten suhteiden analysointiin. Hän otti lähtökohdakseen 1800-luvun poliittisen taloustieteen ja pyrki osoittamaan, miten kapitalistisen tuotantotavan sisäiset tendenssit ja ristiriidat voivat luoda edellytyksiä poliittiselle murrokselle.
Luokkataistelu ja kapitalismin historiallisuus
Kapitalistinen tuotantotapa voidaan Marxin mukaan korvata sosialistisella tuotantotavalla. Näin pohjustetaan tietä tulevaisuuden kommunistiselle yhteiskunnalle, jossa saavutetaan jälleen alkuyhteiskunnan vapaus ja tasa-arvo ilman sen materiaalista rajoittuneisuutta. Näin maailmanhistoriallinen prosessi johtaisi lopulta hegeliläiseen kumoamalla säilyttämiseen, jossa teesi ja antiteesi muodostavat korkeamman tason synteesin. Marxilla ei kuitenkaan ollut erityisemmin sanottavaa kommunistisesta tai edes sosialistisesta yhteiskunnasta, vaan hän oli ensisijaisesti kapitalistisen tuotantotavan teoreetikko.
Toisin kuin aiemmat niin kutsutut utopiasosialistit, Marx ei uskonut, että tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan voitaisiin päästä ihmisten moraaliin tai hyväntahtoisuuteen vetoamalla. Sen sijaan Marx painotti luokkataistelun merkitystä: Itsestään tietoiseksi tulleella työväenluokalla on sekä motiivi että keinot kamppailla yhteiskunnallisen muutoksen puolesta. Marxilaisen näkemyksen mukaan modernissa teollisessa yhteiskunnassa historiaa eteenpäin vievä voima on nimenomaan luokkataistelu.

Marxin ajattelua ohjanneena punaisena lankana oli sitoutuminen materialistiseen maailmankuvaan. Siinä missä esimerkiksi sosiologi Max Weber korosti kristinuskon merkitystä kapitalismin kehitykselle, Marx ajatteli, että uskonto on yhteiskunnan tuotetta. Aineellinen todellisuus määrittää yksilöiden tajuntaa. Erityisesti myöhäistuotannossaan Marx painotti myös sitä, ettei yhteiskunta koostu niinkään yksilöistä kuin näiden välisistä yhteiskunnallisista suhteista. Marxilaisesta näkökulmasta esimerkiksi köyhyyttä tai työttömyyttä ei pyritä selittämään yksilöstä vaan yhteiskunnasta käsin.
Arkiajattelussa kapitalismi tuntuu monesti historian päätepisteeltä. Marxin mukaan kysymyksessä on kuitenkin vain ohimenevä historiallinen muodostuma. Kapitalistinen tuotantotapa ei ole ihmiselle luonnollinen tapa järjestää yhteiskuntaelämä. Markkinatalous ei myöskään ole synonyymi taloudelle. Taloutta ihmiskunnalla on ollut aina, mutta kapitalistinen tuotantotapa on vasta joitakin vuosisatoja vanha.
Samalla kun kapitalismi esittää itsensä luonnollisena järjestelmänä, se pyrkii myös kätkemään oman väkivaltaisen syntyhistoriansa. Marxin mukaan kapitalistinen tuotantotavan taustalta löytyy alkuperäisen kasautumisen ja aitaamisen verinen historia.
Tavaramuotoistuminen ja riisto
Poliittisen taloustieteen kritiikissään Marx osoitti, kuinka porvarillisen yhteiskunnan oikeudellisen tasa-arvon takaa löytyy arkitajunnalta kätkeytyvää työväenluokkaan kohdistuvaa rakenteellista riistoa. Marxin lähtökohtana on 1800-luvun poliittinen taloustiede ja tuolloin yleisesti hyväksytty työarvoteoria. Tämän teorian mukaan tavaran arvo on yhtä kuin sen valmistamiseen vaadittu, yhteiskunnallisesti välttämätön työaika.
Kapitalistisessa yhteiskunnassa riiston mahdollistaa viime kädessä se, että inhimillinen kyky tehdä työtä saa tavaramuodon työvoimana. Työvoimalla on kyky tuottaa arvoa yli oman arvonsa: tuotantoprosessissa syntyy enemmän arvoa kuin mitä työläinen saa palkan muodossa itselleen. Kapitalisti ei silti huijaa työläistä sen enempää työnantajana kuin hyödykkeiden myyjänäkään, vaan vastike todella vaihtuu vastikkeesta. Työvoiman arvo ei ole työläisen tuottamien hyödykkeiden arvo, vaan työvoiman uusintamiseen tarvittavien hyödykkeiden arvo.
Tavaramuoto mystifioi riiston, sillä tasa-arvoisiin vaihtosuhteisiin keskittyminen vie huomion siitä, mitä tuotantoprosessissa tapahtuu. Tuotetun arvon ja työvoiman arvon erotus, lisäarvo, jää kapitalistille. Näin kapitalistiluokka saa haltuunsa työväenluokan tekemän lisätyön. Vaikka kapitalistinen tuotantotapa perustuu työväenluokkaan kohdistuvalle rakenteelliselle riistolle, talouden ja arkiajattelun kategoriat kätkevät riiston ja lisäarvon olemassaolon kapitalismissa eläviltä ihmisiltä.

Nykyisin taloustieteessä vallalla oleva subjektivistinen arvoteoria suhtautuu työarvoteoriaan kielteisesti. Subjektivistisen arvoteorian mukaan hyödykkeet ovat arvokkaita ainoastaan siinä määrin, kun on olemassa niitä haluavia ihmisiä. Tästä näkökulmasta arvo ymmärretään pitkälti samaksi asiaksi kuin markkinahinta. Samalla subjektivistinen arvoteoria peittää ja mystifioi juuri ne ilmiöt, jotka Marxin tutkimushankkeessa ovat olennaisia.
Kuten sosiologi Arto Noro on todennut, Marxia avoimin mielin lukeva taloustieteilijä voi helposti ymmärtää olevansa yhteiskunnalle tarpeellinen väärän tietoisuuden kantaja.
Marx vihjailee, että kapitalistisessa yhteiskunnassa elävien ihmisten tietoisuus yhteiskunnan todellisesta luonteesta on huomattavasti heikommalla tasolla kuin vaikkapa feodalistisessa yhteiskunnassa eläneillä. Palkka koetaan reiluna (tai vähemmän reiluna) korvauksena työstä, vaikka se on todellisuudessa korvaus työkyvystä, jonka kapitalisti saa käyttöönsä. Leijonanosan sadostaan isännille luovuttanut maaorja kenties hahmotti nykyajan palkansaajaa selvemmin, mikä on pelin henki.
Toisaalta on syytä pitää mielessä, että käsitykset omistamisesta ja yksilöstä eivät ole universaaleja. Antropologit ovat tutkineet yhteisöjä, joissa ei ole samankaltaista yksilön käsitettä kuin länsimaissa. Hieman paradoksaalisesti Marxin lisäarvoteoria onkin sidoksissa klassisen liberalismin käsityksiin yksilöstä ja omistamisesta.
Ajatus siitä, että yksilöillä on luonnonoikeudellinen omistusoikeus työnsä tuloksiin, on peräisin 1600-luvulla eläneeltä filosofi John Lockelta. Locken mukaan omistusoikeus syntyy, kun ihminen sekoittaa materiaan omaa työtään. Marxilaisen riistodiskurssin vakuuttavuus on jossain määrin riippuvainen lockelaisen omistamisen työteorian hyväksymisestä. Marxilaiset ovat usein painottaneet sitä, miten porvarillinen yhteiskunta jollain tapaa pettää omat arvonsa.
Kapitalistista taloutta ohjaa pääoman rajaton kasvuvaatimus. Yksittäinen kapitalisti ei riistä työntekijöitään ilkeyttään, vaan talousjärjestelmän asettaman mykän pakon vuoksi. Jos lisäarvoa ei synny, yritykselle käy huonosti. Kapitalistinen tuotantotapa pakottaa ihmiset kilpailemaan. Tähän liittyy mielenkiintoinen paradoksi, johon antropologi David Graeber on kiinnittänyt huomiota: vaikka taloudessa ideologisesti on kyse yksilökohtaisen hyödyn maksimoinnista, pakottaa arkielämä ihmiset käytännössä joustamaan jatkuvasti.

Markkinatalous on ihmisten toiminnan aikaansaannos, mutta samalla se näyttäytyy vieraana mahtina. Kapitalistisen tuotantotavan vallitessa taloudesta tulee omalakisena järjestelmänä ikään kuin toinen luonto, jonka edessä tunnetaan samanlaista pelonsekaista kunnioitusta kuin esihistorialliset kansat mahdollisesti kokivat luonnonvoimien edessä.
Marxin mukaan markkinoiden anarkian vallitessa ihminen ei ole oman historiansa herra eikä siten myöskään vapaa. Vapaus muuttuu mahdolliseksi, kun markkinoiden anarkia on korvattu keskusjohtoisella suunnittelulla. Marx on siis päinvastaista mieltä inhimillisen vapauden ehdoista kuin taloudellisen liberalismin kannattajat Lockesta taloustieteilijä Friedrich Hayekiin.
Molempia näkökantoja voidaan puolustaa uskottavasti. Samalla on syytä muistaa Marxin ajatus näkökantojen luokkasidonnaisuudesta: luokkayhteiskunnassa toisen vapaus voi olla toisen orjuutta.
Marx korosti oman kapitalismikritiikkinsä tieteellisyyttä, ja pyrki samalla tekemään eroa moralismista kumpuavaan yhteiskuntakritiikkiin. Marxin mukaan kapitalismia ei voida kritisoida oikeudenmukaisuudesta kumpuavilla argumenteilla, sillä aikakauden moraali on riippuvainen yhteiskunnan materialistisesta kehitysvaiheesta. Tämän kulttuurirelativismia lähestyvän näkemyksen mukaan tietyt käsitykset oikeasta ja väärästä ovat mielekkäitä tiettyjen materiaalisten olojen vallitessa.
Kapitalistinen yhteiskunta kuitenkin hukkaa inhimillistä potentiaalia, joten sitä voidaan pitää tietyssä mielessä teknisesti huonona. Kapitalistinen järjestelmä on myös irrationaalinen, koska hyödyketuotantoa ohjaa käyttöarvojen maksimoinnin sijasta vaihtoarvon (ja lisäarvon) maksimointi. Järjestelmän toimintalogiikka on siis vastakkainen Marxin arvostaman filosofi Aristoteleen klassiselle muotoilulle, jonka mukaan kenkiä ei ole tehty vaihtoa vaan käyttöä varten. Pääoman rajattoman kasvun ohjaama moderni yhteiskunta on aristoteelisesta näkökulmasta eriskummallinen ja hyvän elämän näkökulmasta kyseenalainen.

Marxin mukaan kapitalistisessa yhteiskunnassa ihmisten väliset suhteet näyttäytyvät esineiden välisinä suhteina, ja samalla juuri tavaroilla näyttää olevan erikoislaatuista toimijuutta. Marx kutsui tätä tavarafetisismiksi. Tavarafetisismi ilmenee esimerkiksi siinä, miten raha näyttäytyy meille lähes maagisia voimia omaavana esineenä.
Antropologi Louis Dumontin mukaan kapitalistiselle yhteiskunnalle ominainen rahan ylivalta on hyvin erikoislaatuinen kulttuurinen poikkeama. Yleensä ihmisten väliset suhteet ovat suoria, mutta kapitalistisessa yhteiskunnassa ne ovat esineellistyneitä ja rahavälitteisiä. Kuten Marx toteaa Pääoman alussa, porvarillisessa yhteiskunnassa rikkaus näyttäytyy valtavana tavarajoukkona.
Antropologi Marshall Sahlins on todennut, että monissa varhaisemmissa yhteiskunnissa sukulaisuus edustaa suurin piirtein sitä, mitä raha on kapitalistisessa yhteiskunnassa. Rikkaus on siis pikemminkin ihmisissä kuin esineissä. Saman logiikan mukaisesti monissa kerrostuneissa esiteollisissa yhteiskunnissa maaomaisuus oli tärkeää juuri siksi, että se toi valtaa kyseistä maata käyttäviin ihmisiin. Taloustieteen isänä pidetty Adam Smith puhui aikanaan siitä, miten aiemmassa feodalistisessa yhteiskunnassa ylimykset ympäröivät itsensä mittavalla palveluskunnalla ja hoviväellä. Nousevaa porvarillista käsityskantaa edustaneelle Smithille tämä näyttäytyi tuhlauksena.
Marxin merkitys nykyantropologialle
Marx oli varsin kiinnostunut oman aikakautensa kulttuuriantropologian tarjoamista tutkimustuloksista, ja perehtyi esimerkiksi irokeeseja tutkineen antropologi Lewis Morganin työhön. Toisaalta kulttuuriantropologia oli 1800-luvulla vasta muotoutumassa, eikä tietämys esimoderneista yhteiskunnista ollut samalla tasolla kuin nykyisin.
Nykyantropologian näkökulmasta Marx teki tarpeettoman laajoja ja huonosti perusteltuja yleistyksiä ihmiskunnan historiasta. Marxin ajattelu oli sidoksissa sellaiseen kulttuurievolutionismiin, josta nykyisin on jo pitkälti luovuttu. Lisäksi on epäselvää, voidaanko esimerkiksi luokkataistelua pitää historiaa eteenpäin vievänä voimana.
Monet tutkijat ovat myös sitä mieltä, ettei yhteiskuntaluokan käsite sovellu kuin moderniin yhteiskuntaan. Varhaisempien yhteiskuntien kohdalla olisi parempi puhua yhteiskunnan kerrostumisesta. Myös ajatus talouden ensisijaisuudesta on kyseenalaistettu. Esimerkiksi Sahlins on argumentoinut, ettei talous kaikkialla ole niin keskeisessä roolissa kuin Marx oletti. Toisaalta vaikka taloudellinen perusta olisi määräävässä asemassa, sosiaalisen todellisuuden rakentumiselle jää silti varsin paljon liikkumatilaa. Saman sokkelin päälle voi rakentaa useammanlaisia taloja.

Marx oli tutkimuksissaan kiinnostunut ensisijaisesti kapitalistisesta tuotantotavasta ja sen sisäisistä jännitteistä. Muiden talousmuotojen kuin kapitalistisen tuotantotavan käsittely jäi hänen työssään hyvin hajanaiseksi. Tämän vuoksi marxilainen antropologia ei ole yhtenäinen oppirakennelma, vaan Marxilta vaikutteita saaneet antropologit ovat soveltaneet hänen ajatuksiaan varsin erilaisilla tavoilla. Olennaista on keskittyminen eri yhteiskuntien valta- ja tuotantosuhteisiin sekä näihin liittyviin, riistoa oikeuttaviin ja peitteleviin ideologioihin. Marxilaisesta näkökulmasta yhteiskuntaa ei nähdä harmonisena kokonaisuutena, vaan pikemminkin erilaisten intressiristiriitojen näyttämönä.
Antropologi Maurice Godelier on korostanut sitä, että toimivan yhteiskunnan sosiaalinen järjestys ei nojaa niinkään väkivaltaan kuin hallittujen hiljaiseen hyväksyntään. Avoin väkivalta on pikemminkin sosiaalisen järjestyksen heikkouden kuin sen voiman merkki. Marxilaisissa keskusteluissa tärkeä ideologian käsite auttaa ymmärtämään, kuinka riisto muuttuu hyväksyttäväksi yhteiskuntaan kuuluvien ihmisten silmissä.
Esimerkiksi osinkotulojen, jotka marxilaisessa katsannossa ovat työväenluokalta riistettyä lisäarvoa, ajatellaan usein olevan seurausta osakkeenomistajien säästäväisyydestä. Voidaan jopa ajatella, että kapitalistit pitävät pystyssä koko yhteiskuntaa, sillä tuhlaamisen sijasta he sijoittavat rahansa järkevästi – ikään kuin arvon lähteenä olisi työn sijasta kapitalistiluokan itsekieltäymys.
Viimeisten vuosisatojen aikana kapitalistinen maailmanjärjestelmä on levinnyt lähes kaikkialle. Kommunistisen puolueen manifestissa Marx ja Engels pitivät tätä kapitalistisen järjestelmän voittokulkua myönteisenä ilmiönä. Paikalliskulttuureja syrjäyttäessään pääomalla on sivilisoiva tehtävä, sillä se luo pohjaa rikkaalle yksilöllisyydelle, jota paikalliset perinteet eivät rajoita.
Todellisuudessa kapitalistinen tuotantotapa ei kuitenkaan kaikkialla ole toiminut vanhojen tapojen ja hierarkioiden tuhoajana, vaan on toisinaan valjastettu paikalliskulttuurin uusintamisen välineeksi.
Marx ja Engels uskoivat, että kapitalistinen tuotantotapa syrjäyttää muut järjestelmät silkan tehokkuutensa ansiosta. Teollisesti tuotettujen tavaroiden halvat hinnat ovat raskas tykistö, jolla viimeisetkin kiinanmuurit saadaan helposti revittyä alas. Kapitalismin maailmanvalloitus ei kuitenkaan ole tapahtunut näin rauhanomaisesti. Kuten antropologi Jukka Siikala on huomauttanut, se on vaatinut tavaroiden lisäksi myös ihan oikeaa tykistöä. Kansainvälistä kauppaa on aina puolustettu myös muilla kuin kaupan keinoilla.

- Podcast-lukija: Siiri Sandberg
- Verkkotaitto: Niina Ahola
- Artikkelikuva: David Hernández/Flickr (CC BY-NC-SA 2.0)
- Eagleton, Terry: Miksi Marx oli oikeassa. 2012.
- Godelier, Maurice: Antropologia ja materialismi. 1987.
- Graeber, David: Toward an Anthropological Theory of Value. 2001.
- Heiskala, Risto & Akseli Virtanen (toim.): Talous ja yhteiskuntateoria I. 2011.
- Heiskala, Risto & Akseli Virtanen (toim.): Talous ja yhteiskuntateoria II. 2016.
- Marx, Karl: Pääoma.
- Marx, Karl: Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844.
- Marx, Karl & Friedrich Engels: Kommunistisen puolueen manifesti.
- Schanz, Hans-Jörgen: Karl Marxin teoria muurin murtumisen jälkeen. 1996.
[rns_reactions]
Kommentit