Onko tutkijan lapsi nykypäivän orpo?

”Niin isä kuin hänen tut­ki­ja­kol­le­gan­sa­kin vai­kut­ti­vat elävän huo­les­tut­ta­van usein omassa pään­si­säi­ses­sä maa­il­mas­saan tämän yleisesti tunnetun sijaan.” (Rooman sudet -kirjan mur­ro­si­käi­nen pää­hen­ki­lö, Silva)

Rooman sudet -kirjan Silva har­mit­te­lee isänsä välin­pi­tä­mät­tö­myyt­tä lap­sis­taan. Risto Räppääjä suree maa­il­mal­la mat­kus­ta­van pro­fes­so­riäi­tin­sä pois­sao­loa. Terrorismin tutkijan lai­min­lyö­dys­tä lapsesta tulee itsekin ter­ro­ris­ti. Toisaalta tut­ki­ja­van­hem­pien työmatkat mah­dol­lis­ta­vat seik­kai­lut eksoot­ti­sis­sa kohteissa. Onko tutkija kuitenkin aina huono vanhempi?

Lasten- ja nuor­ten­kir­jois­sa lapsilla täytyy olla usein ainakin jossain määrin itse­näi­nen rooli ja mah­dol­li­suus seik­kai­lui­hin. Kun vanhoissa klas­sik­ko­kir­jois­sa seik­kai­lui­hin päätyi usein orpolapsi, nykyisin lasten itse­näi­sen toiminnan mah­dol­lis­ta­vat fyy­si­ses­ti tai hen­ki­ses­ti pois­sao­le­vat tut­ki­ja­van­hem­mat. Kirjoissa tut­ki­ja­van­hem­mis­ta parhaiten onnis­tu­vat työttömät tutkijat, joilla on sentään aikaa lap­sil­leen.

Me kir­joit­ta­jat olemme per­heel­li­siä tut­ki­joi­ta. Suomalaisia 2000-luvulla kir­joi­tet­tu­ja lasten- ja nuor­ten­kir­jo­ja lukies­sam­me olemme pohtineet, millaisen kuvan jäl­ki­kas­vum­me saa tut­ki­jan­työs­tä ja tut­ki­jois­ta van­hem­pi­na. Millaisia asenteita ja ste­reo­ty­pioi­ta tut­ki­jan­työ­tä kohtaan lasten- ja nuor­ten­kir­jat kuvas­ta­vat?

Tutkijoihin liitetään ainainen mat­kus­ta­mi­nen joko lasten kanssa tai ilman, uppou­tu­mi­nen työhön perheen kus­tan­nuk­sel­la, tun­ne­kyl­myys ja elitismi sekä työlle omis­tau­tu­mi­sen vas­ta­pai­no­na työt­tö­myys. Törmättyämme lasten- ja nuor­ten­kir­jo­ja lukies­sam­me tois­tu­vas­ti kuvauk­siin tavalla tai toisella lap­sil­leen etäisistä tut­ki­ja­van­hem­mis­ta aloimme käymään läpi kir­jal­li­suut­ta, joissa yksi tai molemmat pää­hen­ki­lön van­hem­mis­ta ovat tut­ki­joi­ta.

Toki muidenkin ammat­ti­ryh­mien lapsia seik­kai­lee kirjoissa, eikä tämä teksti pyri olemaan kattava esitys lasten- ja nuor­ten­kir­jois­ta. Varsinainen analyysi tut­ki­joi­den ylei­syy­des­tä huonoina van­hem­pi­na suhteessa muihin ammat­ti­ryh­miin vaatisi sys­te­maat­ti­sem­paa pereh­ty­mis­tä kir­jal­li­suu­teen.

Tutkijat matkustavat ja lapset seikkailevat

Tutkijavanhempien liik­ku­vuus mah­dol­lis­taa lasten seik­kai­lut kaukana kotoa. Esimerkiksi Nemo Rossin Arkeomysteeri-sarjassa Kaius ja Silva ovat asuneet isänsä työn vuoksi eri puolilla Eurooppaa ennen pidem­piai­kais­ta aset­tu­mis­taan Roomaan. Ulkomailla asuminen on kirjassa lasten mielestä mukavaa vaih­tu­vi­ne ystä­vi­neen. Etenkin Roomassa asu­mi­ses­ta he pitävät. Kirjoissa kuvataan lasten ita­lia­lais­tu­neen, saaneen ita­lia­lai­sia ystäviä ja puhuvan kieltä sujuvasti.

Useissa kirjoissa isä on meri­bio­lo­gi, jonka työ kuljettaa nuoret pää­hen­ki­löt Sisiliaan, Miamiin ja Itämeren saarelle. Antti Halmeen Mafiakesässä meri­bio­lo­gi-isäänsä kuukauden työ­ko­men­nuk­sel­le Sisiliaan seuraava Arttu on rie­muis­saan kesä­lo­ma­reis­sus­ta. Anu Holopaisen Kristallien val­ta­kun­nas­sa pää­hen­ki­lö Sonja vierailee isänsä luona Miamissa tämän osal­lis­tues­sa kuuden kuukauden ajan val­ta­me­ri­tut­ki­joi­den pro­jek­tiin. Vierailun aikana Sonja päätyy peräti Atlantikselle. Jukka-Pekka Palviaisen Suunnaltaan vaih­te­le­vaa tuulta puo­les­taan kertoo lukioi­käi­ses­tä Millasta, joka muuttaa hylkeitä tutkivan biologi-isänsä mukana saa­ris­toon.

Dekkareistaan tunnetun oulu­lai­sen Ari Paulowin kirjassa Surmankarin vangit neljän var­hais­nuo­ren joukkio päätyy rikol­lis­ten jäljille, kun yhden nuoren kan­sain­vä­li­ses­ti tunnettu ydin­fyy­sik­koi­sä lähtee yllättäen kon­fe­rens­si­mat­kal­le kesken kesä­mök­ki­lo­man. Suunnitelmien muut­tu­mi­nen menee isän haja­mie­li­syy­den piikkiin. Myöhemmin selviää, että syy isän pois­sao­loon onkin paljon vakavampi kuin nuoret osasivat edes pelätä.

Tutkijaäiti jättää lapsensa

Näkökulma tutkijan työs­ken­te­lyyn ulko­mail­la on erilainen silloin, kun lapsi ei muuta van­hem­pan­sa mukana. Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä -kirjoissa Riston äiti matkustaa tut­ki­mas­sa milloin havai­ji­lai­sen uku­le­le­musii­kin rau­hoit­ta­vaa vai­ku­tus­ta vauvojen ilma­vai­voi­hin, milloin eri kansojen rum­mu­tus­tyy­le­jä Norsunluurannikolla. Risto ei itse ole halunnut lähteä äitinsä kanssa ulko­mail­le, vaan asuu höpsön Rauha-tätinsä luona.

Riston äidin poissaolo ei nouse kaikissa kirjoissa esiin, mutta toisinaan Risto kaipaa äitiään ja miettii, miksei tämä voi työs­ken­nel­lä kotona puhe­lin­myy­jä­nä Rauha-tädin tavoin. Riston ystävän Nellin ja naapurin herra Lindbergin välisessä kes­kus­te­lus­sa pohditaan, ettei maa­il­man­kuu­lu tie­de­nai­nen voi asua Suomessa. Hän kiertää maa­il­mal­la ker­to­mas­sa tut­ki­muk­ses­taan toisille tie­de­nai­sil­le, jotka ovat kenties hekin jättäneet lapsensa.

Tutkijoiden lapsille tarjoutuu kosolti tilai­suuk­sia oma­toi­mi­siin seik­kai­lui­hin myös siitä syystä, että heidän van­hem­pan­sa ovat liian uppou­tu­nei­ta työhönsä seu­ra­tak­seen jäl­ki­kas­vun­sa arkea.

Marja Luukkosen romaa­nis­sa Tuulipuun maa Pinnin arkeo­lo­giäi­ti vie tyt­tä­ren­sä kesän­viet­toon Tulipuun kartanoon. Äiti uppoutuu lähi­seu­dun asuin­paik­ko­jen tut­ki­muk­seen. Äidin työs­ken­nel­les­sä Pinni seik­kai­lee toisessa maa­il­mas­sa, johon kar­ta­nos­ta johtaa portti.

Yllä mai­ni­tus­sa Arkeomysteeri-sarjassa tut­ki­mus­työ­hön­sä kes­kit­ty­vä isä ei huomaa lastensa jahtaavan rikol­li­sia ja tulevan rikol­lis­ten jah­taa­mik­si. Kaksoset Kaius ja Silva seik­kai­le­vat Roomassa ja Ateenassa yhdessä ystävänsä Leon kanssa. Siinä missä Leo joutuu keksimään pois­sao­lon­sa selit­tä­viä tekosyitä van­hem­mil­leen, kaksoset kom­mu­ni­koi­vat lähinnä au pairinsa kanssa. He eivät saa isältään edes suoriin kysy­myk­siin tol­kul­li­sia vas­tauk­sia, vaan luentoja epi­gra­fii­kas­ta. Isästä on hyötyä ainoas­taan, kun hän mah­dol­lis­taa Kaiuksen pääsyn Suomen Rooman -ins­ti­tuu­tin kir­jas­toon.

Sarjan vii­mei­sim­mäs­sä osassa (Viimeinen etruski) Silvassa kuitenkin herää myö­tä­tun­to isää kohtaan kun hän ymmärtää, kuinka paljon isä kaipaa vaimoaan.

Myös Mafiakesässä seik­kai­le­va Arttu selvittää rikoksia isänsä huo­maa­mat­ta. Tässäkin kirjassa vaimonsa menet­tä­nyt tut­ki­jai­sä kuvataan haja­mie­li­se­nä ja epä­käy­tän­nöl­li­se­nä. Hän on kuitenkin ollut läsnä poikansa elämän tärkeissä tilan­teis­sa. Isä oli apunakin, mutta häneen ei voinut turvata käytännön asioissa – eikä mafia­jah­dis­sa. Isän ja pojan suhde on silti kuvattu läm­pi­mäs­ti: isä on tärkein ihminen maa­il­mas­sa ja mielessä hädän hetkellä.

Teini-ikäinen Arttu suhtautuu Kaiusta ja Silvaa rennommin isänsä pois­sao­loon, joka romaanin tapahtuma-aikaan tuntuu johtuvan enemmän tuoreesta kih­lauk­ses­ta kuin työstä. Arttu kuvaa suh­det­taan isäänsä her­ras­mies­so­pi­muk­sek­si: ”[M]ä jätin sen rauhaan ja se jätti mut rauhaan. Mä täytin koulun van­hem­pain­vart­tia varten ne paperit, jotka iskän olisi pitänyt täyttää, ja se puo­les­taan opetti mulle kaiken, mitä bio­lo­gias­ta ja kemiasta tarvitsee tietää ennen yli­opis­toon menoa.”

Aina tut­ki­ja­van­hem­man henkinen poissaolo ei ole yhtä sil­miin­pis­tä­vää. Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoissa tyttöjen isä on epä­käy­tän­nöl­li­nen tutkija. Hän osal­lis­tuu lastensa arkeen, muttei ole aina aivan tilanteen tasalla.

Tunnekylmät elitistit ja boheemit tutkijaenot

Tutkijoiden työ ei näy kirjoissa ainoas­taan ammattiin liit­ty­vi­nä seikkoina, vaan toisinaan tut­ki­joi­hin liitetään tiettyjä nega­tii­vi­sia luon­teen­piir­tei­tä. Suositun nuor­ten­kir­jai­li­jan Tuija Lehtisen kahdessa teoksessa pahis on tun­ne­kyl­mä tut­ki­ja­van­hem­pi. Välivuoden pää­hen­ki­lö on Simo, jonka äiti lyöt­täy­tyy yhteen mate­ma­tii­kan pro­fes­so­rin kanssa. Isäpuolta kuvataan kirjassa häi­käi­le­mät­tö­mäk­si ja sai­raal­loi­sen kun­nian­hi­moi­sek­si. Hän elättelee erään­lais­ta yli-ihmi­sop­pia ja halveksii vähemmän älykkäitä kans­saih­mi­si­ään. Myös Simon mate­maat­ti­ses­ti lahjakas uusi sisar­puo­li jakaa samat arvot. Kirjassa älykkyys ja moraali tuntuvat sulkevan toisensa pois.

Lehtisen Ihan pihalla kuvaa las­ten­suo­je­lu­lai­tok­ses­sa eläviä nuoria. Yhden pää­hen­ki­lön ongelmat johtuvat liian kun­nian­hi­moi­sis­ta ja muutenkin ikävistä van­hem­mis­ta. Käy ilmi, että isä luennoi Saksassa fysii­kas­ta – ilmiselvä tutkija siis, ja sehän selittää tyttären ongelmat.

Yhteistä Lehtisen tun­ne­kyl­mil­le tut­ki­joil­le on myös se, että he kuuluvat yhteis­kun­nan ylä­luok­kaan. He ovat varak­kai­ta ja hal­vek­si­vat niin sanottuja taval­li­sia ihmisiä, jopa omia lapsiaan, jos nämä eivät suoriudu tarpeeksi hyvin. Myös Ari Paulow kuvaa Surmankarin vankien ydin­fyy­sik­koi­sää ylä­luok­kaan kuu­lu­vak­si, perin­tei­sek­si englan­ti­lai­sek­si her­ras­mie­hek­si tweed-tak­kei­neen. Toisin kuin Lehtisen luomat vanhemmat, hän on mitä miel­lyt­tä­vin henkilö.

Mukavan vas­ta­koh­dan kylmille tut­ki­joil­le tarjoaa Jukka Parkkisen Suvi Kinoksen muis­tel­mat -sarja. Lämminhenkisessä kir­ja­sar­jas­sa orpoa Suvia kas­vat­ta­vat hänen boheemit tut­ki­jae­non­sa, joista kullakin on tohtorin tutkinto eri alalta.

Sarjan toisessa osassa kuvataan myös tutkijan työn jous­ta­vuut­ta: ”Tavallisesti yksi tai kaksi Turakaisen vel­jek­sis­tä oli ker­ral­laan poissa joko hoi­ta­mas­sa jotakin virkaa jossakin yli­opis­tos­sa tai kongres­si­mat­kal­la ulko­mail­la. En tiedä miten enot olivat työnsä jär­jes­tä­neet, mutta joka tapauk­ses­sa pois­sao­lot olivat aika lyhyitä ja viran­hoi­toai­koi­na­kin he saat­toi­vat olla yli puolet viikosta kotona, josta käsin he hoi­te­li­vat yhteyk­si­ään muuhun maailmaan.” Enojenkin hel­ma­syn­ti­nä on tosin esitetty vas­taa­mi­nen lapsen kysy­myk­siin tie­teel­li­sel­lä luennolla.

Tutkijat ovat työttömiä

Lasten- ja nuor­ten­kir­jo­jen pää­hen­ki­löi­den kannalta on onnekasta, että tut­ki­ja­nu­raan kuuluu myös työt­tö­myys. Toisin kuin työssä käyvillä kol­le­goil­la, työt­tö­mäl­lä tut­ki­ja­van­hem­mal­la on aikaa osal­lis­tua lastensa elämään.

Elina Rouhiaisen Muistojenlukijassa Kiurun isä on työtön orni­to­lo­gi, joka on tyt­tä­ren­sä kanssa kotona, vaikkakin hieman haja­mie­li­se­nä. Hän pystyy samalla tekemään tut­ki­mus­työ­tä, minkä vapauden hän kuitenkin uhraa ja hakee osa-aikaista työtä mah­dol­lis­taak­seen tyt­tä­ren­sä kou­lu­tuk­sen.

Pirkko Harakaisen ja Leena Lumpeen las­ten­kir­jas­sa Tekemistä riittää, Emma lapset nauttivat, kun saavat tut­ki­jai­sän­sä kokonaan kotiin. Isä selittää lapsille, miksi haluaisi tehdä töitä, vaikka tykkääkin olla lastensa kanssa kotona. Pienille lapsille suun­nat­tuun lyhyeen kuva­kir­jaan on saatu hienosti sisäl­ly­tet­tyä ajatuksia työn pal­kit­se­vuu­des­ta ja siitä, kuinka on mie­lek­käin­tä tehdä työtä, johon on saanut kou­lu­tuk­sen ja jossa on hyvä. Isä toteaa: ”Minä olen tutkija, tai siis olin, tai olen minä vieläkin […]. Ammatteja on ihan val­ta­vas­ti ja on tietysti hienoa, jos saa työkseen tehdä sellaista mistä tykkää ja mitä pitää tärkeänä.”

Tutkijan lapsella on rankkaa

Nuortenkirjoissa osa tut­ki­joi­den lapsista hyödyntää van­hem­pien pois­sao­lon seik­kai­le­mal­la. Toiset kohtaavat elä­mäs­sään erittäin rankkoja asioita, ja joillekin käy lopulta huonosti.

Annika Lutherin Kodittomien kaupunki -dys­to­pias­sa tut­ki­ja­äi­ti – jälleen meri­bio­lo­gi – on jäänyt Helsinkiin, kun muu väestö on evakuoitu nousevan meriveden alta Jyväskylään. Lilja saa 15-vuotiaana tietää, että hänen tädiksi luu­le­man­sa nainen onkin hänen äitinsä. Lilja kokee äitinsä aset­ta­neen tut­ki­mus­työn­sä lapsensa edelle. ”[M]iksi helvetin hel­ve­tis­sä hänen äitinsä oli lähet­tä­nyt pik­ku­lap­sen­sa mat­koi­hin­sa ja jäänyt itse aloilleen? Ei yhden ihmisen tie­teel­li­nen työ niin tärkeää voinut olla. Vai voiko? Ehkä Sassa oli itsekäs hirviö. Ei, sitä hän EI ollut!”

Myöhemmin paljastuu, että Sassa-äiti oli luullut vauvansa kuolleen myrskyssä. Kasvattivanhemmat perus­te­le­vat lap­sen­kaap­paus­taan sillä, että Sassa oli huono äiti. Hänen mie­les­tään lapsi ei muuttanut tutkijan elämää lainkaan, ja tämän saattoi ottaa mukaan vaa­ral­li­siin kent­tä­töi­hin.

Terhi Rannelan romaa­nis­sa Taivaan tuuliin lahjakas ja kun­nian­hi­moi­nen puoliorpo Aura alkaa ihannoida ter­ro­ris­mia. Hänen van­hem­pan­sa ovat ter­ro­ris­min tut­ki­joi­ta. Isän etäisyys ei johdu pel­käs­tään tutkijan ammatista vaan puolison kuo­le­mas­ta. Toisaalta Aura on joutunut koko elämänsä kil­pai­le­maan van­hem­pien huomiosta näiden työn kanssa.

Nuortenkirjoissa tutkijat ovat erityisen epä­on­nek­kai­ta perhe-elä­mäs­sään. Moni kirjojen tut­ki­ja­van­hem­mis­ta on menet­tä­nyt puo­li­son­sa ennen­ai­kai­ses­ti ja joutunut kas­vat­ta­maan lapsensa yksin. Klassisten lasten- ja nuor­ten­kir­jo­jen orpoteema jatkuu siis uusissa kirjoissa tälläkin tavalla.

Omia kokemuksia tutkijavanhemmuudesta

Lasten- ja nuor­ten­kir­jois­sa on useita etäisiä tut­ki­ja­van­hem­pia. On perus­tel­tua olettaa, että ne hei­jas­ta­vat laajemman yleisön käsi­tyk­siä tut­ki­jois­ta ja tie­teen­teos­ta. Kummitteleeko taustalla myytti hullusta tie­de­mie­hes­tä tai niin sanottu herraviha eli­tis­ti­si­nä pidettyjä tut­ki­joi­ta kohtaan? Selittävätkö nämä käsi­tyk­set ajoittain ilmeneviä tie­teen­vas­tai­sia asenteita yhteis­kun­nas­sa? Pitäisikö tie­deyh­tei­sön viestiä tut­ki­mus­tu­los­ten lisäksi siitä, että me tutkijat olemme aivan taval­li­sia ihmisiä?

Omasta koke­muk­ses­ta tiedämme, että tutkijan työ on enim­mäk­seen arkista puur­ta­mis­ta ver­rat­tain huonolla palkalla – ei siis järin ylä­luok­kais­ta touhua. Työpäivät ovat toki pitkiä, mat­kus­ta­mi­nen tosiasia ja väliai­kai­seen asumiseen ja työs­ken­te­lyyn toisessa kau­pun­gis­sa tai maassa ohjaavat liik­ku­vuus­vaa­ti­muk­set haastavia per­heel­li­sil­le, mutta joustavat työajat mah­dol­lis­ta­vat myös yhteisen ajan lasten kanssa.

Varmasti jokainen per­heel­li­nen tutkija — kuten moni muukin työs­sä­käy­vä vanhempi — joutuu pohtimaan, kuinka saada aika riit­tä­mään sekä tut­ki­mus­työl­le että perheelle. Onko oikein edel­lyt­tää perheeltä muut­ta­mis­ta yli­opis­to­kau­pun­gis­ta ja maasta toiseen? Työ vaatii jous­ta­vuut­ta ja omis­tau­tu­mis­ta myös tutkijan puo­li­sol­ta. Kun artik­ke­lin deadline painaa päälle, on sul­keu­dut­ta­va työ­huo­nee­seen ja oltava välit­tä­mät­tä siitä, että oven toisella puolella lapsi yrittää päästä sisään. Kun potee huonoa omatuntoa sekä tut­ki­muk­sen että perheen lai­min­lyö­mi­ses­tä, ei voi olla miet­ti­mät­tä, onko nuor­ten­kir­jo­jen ste­reo­ty­piois­sa kuitenkin myös perää.

Positiivista luke­mis­sam­me kirjoissa on, että tutkijan työtä kuvataan innos­ta­va­na. Nuortenkirjailijan silmissä tutkija ei ole järin hyvä vanhempi, mutta jän­nit­tä­vä ja erityinen henkilö.

Kirjoittajat

Tiina Äikäs on arkeologi ja työskentelee tutkijatohtorina Oulun yliopistossa. Hän on kiinnostunut uskontoarkeologiasta sekä kulttuuriperinnön nykyisyydessä saamista merkityksistä, esimerkiksi muinaisten pyhien paikkojen nykykäytöstä. Hän on kahden pienen lapsen äiti, joka onnistuu vaihtelevalla menestyksellä yhdistämään äitiyden ja tutkijuuden.


Aila Mustamo on kulttuuriantropologian tutkijatohtori Oulun yliopistossa. Hän tutkii isänmaallisten laulujen merkityksiä nykykulttuurissa. Hän on taaperon äiti.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Kenttätöiden luonteeseen kuuluu, että kaikkeen ei voi varautua etukäteen. On muutettava suunnitelmaa, jos alkuperäinen idea ei toimi; ja on uskallettava tarttua uusiin tilaisuuksiin, jos niitä osuu kohdalle. Aluksi yllätykset ja muutokset voivat tuntua stressaavilta, mutta kun on avoimin mielin ja sinnikäs, monesti se palkitaan. Vastoinkäymiset ovat usein jopa paljon hyödyllisempiä ja opettavaisempia kuin odotusten mukaan sujuneet tilanteet.

Tanskan hallituksen on uutisoitu päättäneen laittaa “ghetoiksi” ja “rinnakkaistodellisuuksiksi” kutsumillaan alueilla asuvat lapset jo yksivuotiaana päiväkotiin vähintään 25 viikkotunniksi. Tällaisten termien käyttöä Saksassa analysoineet tutkijat ovat todenneet niiden herättävän voimakkaita negatiivisia assosiaatioita. Niiden käytön seurauksena alueeseen, ja ennen kaikkea sen asukkaisiin, kohdistuu sosiaalista stigmatisointia ja eriarvoistavaa politiikkaa, mikä voi johtaa syrjintään ja palveluiden katoamiseen alueelta.