”Niin isä kuin hänen tutkijakollegansakin vaikuttivat elävän huolestuttavan usein omassa päänsisäisessä maailmassaan tämän yleisesti tunnetun sijaan.” (Rooman sudet -kirjan murrosikäinen päähenkilö, Silva)
Rooman sudet -kirjan Silva harmittelee isänsä välinpitämättömyyttä lapsistaan. Risto Räppääjä suree maailmalla matkustavan professoriäitinsä poissaoloa. Terrorismin tutkijan laiminlyödystä lapsesta tulee itsekin terroristi. Toisaalta tutkijavanhempien työmatkat mahdollistavat seikkailut eksoottisissa kohteissa. Onko tutkija kuitenkin aina huono vanhempi?
Lasten- ja nuortenkirjoissa lapsilla täytyy olla usein ainakin jossain määrin itsenäinen rooli ja mahdollisuus seikkailuihin. Kun vanhoissa klassikkokirjoissa seikkailuihin päätyi usein orpolapsi, nykyisin lasten itsenäisen toiminnan mahdollistavat fyysisesti tai henkisesti poissaolevat tutkijavanhemmat. Kirjoissa tutkijavanhemmista parhaiten onnistuvat työttömät tutkijat, joilla on sentään aikaa lapsilleen.
Me kirjoittajat olemme perheellisiä tutkijoita. Suomalaisia 2000-luvulla kirjoitettuja lasten- ja nuortenkirjoja lukiessamme olemme pohtineet, millaisen kuvan jälkikasvumme saa tutkijantyöstä ja tutkijoista vanhempina. Millaisia asenteita ja stereotypioita tutkijantyötä kohtaan lasten- ja nuortenkirjat kuvastavat?
Tutkijoihin liitetään ainainen matkustaminen joko lasten kanssa tai ilman, uppoutuminen työhön perheen kustannuksella, tunnekylmyys ja elitismi sekä työlle omistautumisen vastapainona työttömyys. Törmättyämme lasten- ja nuortenkirjoja lukiessamme toistuvasti kuvauksiin tavalla tai toisella lapsilleen etäisistä tutkijavanhemmista aloimme käymään läpi kirjallisuutta, joissa yksi tai molemmat päähenkilön vanhemmista ovat tutkijoita.
Toki muidenkin ammattiryhmien lapsia seikkailee kirjoissa, eikä tämä teksti pyri olemaan kattava esitys lasten- ja nuortenkirjoista. Varsinainen analyysi tutkijoiden yleisyydestä huonoina vanhempina suhteessa muihin ammattiryhmiin vaatisi systemaattisempaa perehtymistä kirjallisuuteen.
Tutkijat matkustavat ja lapset seikkailevat
Tutkijavanhempien liikkuvuus mahdollistaa lasten seikkailut kaukana kotoa. Esimerkiksi Nemo Rossin Arkeomysteeri-sarjassa Kaius ja Silva ovat asuneet isänsä työn vuoksi eri puolilla Eurooppaa ennen pidempiaikaista asettumistaan Roomaan. Ulkomailla asuminen on kirjassa lasten mielestä mukavaa vaihtuvine ystävineen. Etenkin Roomassa asumisesta he pitävät. Kirjoissa kuvataan lasten italialaistuneen, saaneen italialaisia ystäviä ja puhuvan kieltä sujuvasti.
Useissa kirjoissa isä on meribiologi, jonka työ kuljettaa nuoret päähenkilöt Sisiliaan, Miamiin ja Itämeren saarelle. Antti Halmeen Mafiakesässä meribiologi-isäänsä kuukauden työkomennukselle Sisiliaan seuraava Arttu on riemuissaan kesälomareissusta. Anu Holopaisen Kristallien valtakunnassa päähenkilö Sonja vierailee isänsä luona Miamissa tämän osallistuessa kuuden kuukauden ajan valtameritutkijoiden projektiin. Vierailun aikana Sonja päätyy peräti Atlantikselle. Jukka-Pekka Palviaisen Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta puolestaan kertoo lukioikäisestä Millasta, joka muuttaa hylkeitä tutkivan biologi-isänsä mukana saaristoon.
Dekkareistaan tunnetun oululaisen Ari Paulowin kirjassa Surmankarin vangit neljän varhaisnuoren joukkio päätyy rikollisten jäljille, kun yhden nuoren kansainvälisesti tunnettu ydinfyysikkoisä lähtee yllättäen konferenssimatkalle kesken kesämökkiloman. Suunnitelmien muuttuminen menee isän hajamielisyyden piikkiin. Myöhemmin selviää, että syy isän poissaoloon onkin paljon vakavampi kuin nuoret osasivat edes pelätä.
Kuva: Antti Halme/Otava
Tutkijaäiti jättää lapsensa
Näkökulma tutkijan työskentelyyn ulkomailla on erilainen silloin, kun lapsi ei muuta vanhempansa mukana. Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä -kirjoissa Riston äiti matkustaa tutkimassa milloin havaijilaisen ukulelemusiikin rauhoittavaa vaikutusta vauvojen ilmavaivoihin, milloin eri kansojen rummutustyylejä Norsunluurannikolla. Risto ei itse ole halunnut lähteä äitinsä kanssa ulkomaille, vaan asuu höpsön Rauha-tätinsä luona.
Riston äidin poissaolo ei nouse kaikissa kirjoissa esiin, mutta toisinaan Risto kaipaa äitiään ja miettii, miksei tämä voi työskennellä kotona puhelinmyyjänä Rauha-tädin tavoin. Riston ystävän Nellin ja naapurin herra Lindbergin välisessä keskustelussa pohditaan, ettei maailmankuulu tiedenainen voi asua Suomessa. Hän kiertää maailmalla kertomassa tutkimuksestaan toisille tiedenaisille, jotka ovat kenties hekin jättäneet lapsensa.
Tutkijoiden lapsille tarjoutuu kosolti tilaisuuksia omatoimisiin seikkailuihin myös siitä syystä, että heidän vanhempansa ovat liian uppoutuneita työhönsä seuratakseen jälkikasvunsa arkea. 
Kuva: Christell Rönns/Tammi
Marja Luukkosen romaanissa Tuulipuun maa Pinnin arkeologiäiti vie tyttärensä kesänviettoon Tulipuun kartanoon. Äiti uppoutuu lähiseudun asuinpaikkojen tutkimukseen. Äidin työskennellessä Pinni seikkailee toisessa maailmassa, johon kartanosta johtaa portti.
Yllä mainitussa Arkeomysteeri-sarjassa tutkimustyöhönsä keskittyvä isä ei huomaa lastensa jahtaavan rikollisia ja tulevan rikollisten jahtaamiksi. Kaksoset Kaius ja Silva seikkailevat Roomassa ja Ateenassa yhdessä ystävänsä Leon kanssa. Siinä missä Leo joutuu keksimään poissaolonsa selittäviä tekosyitä vanhemmilleen, kaksoset kommunikoivat lähinnä au pairinsa kanssa. He eivät saa isältään edes suoriin kysymyksiin tolkullisia vastauksia, vaan luentoja epigrafiikasta. Isästä on hyötyä ainoastaan, kun hän mahdollistaa Kaiuksen pääsyn Suomen Rooman -instituutin kirjastoon.
Sarjan viimeisimmässä osassa (Viimeinen etruski) Silvassa kuitenkin herää myötätunto isää kohtaan kun hän ymmärtää, kuinka paljon isä kaipaa vaimoaan.
Myös Mafiakesässä seikkaileva Arttu selvittää rikoksia isänsä huomaamatta. Tässäkin kirjassa vaimonsa menettänyt tutkijaisä kuvataan hajamielisenä ja epäkäytännöllisenä. Hän on kuitenkin ollut läsnä poikansa elämän tärkeissä tilanteissa. Isä oli apunakin, mutta häneen ei voinut turvata käytännön asioissa – eikä mafiajahdissa. Isän ja pojan suhde on silti kuvattu lämpimästi: isä on tärkein ihminen maailmassa ja mielessä hädän hetkellä.
Teini-ikäinen Arttu suhtautuu Kaiusta ja Silvaa rennommin isänsä poissaoloon, joka romaanin tapahtuma-aikaan tuntuu johtuvan enemmän tuoreesta kihlauksesta kuin työstä. Arttu kuvaa suhdettaan isäänsä herrasmiessopimukseksi: ”[M]ä jätin sen rauhaan ja se jätti mut rauhaan. Mä täytin koulun vanhempainvarttia varten ne paperit, jotka iskän olisi pitänyt täyttää, ja se puolestaan opetti mulle kaiken, mitä biologiasta ja kemiasta tarvitsee tietää ennen yliopistoon menoa.”
Aina tutkijavanhemman henkinen poissaolo ei ole yhtä silmiinpistävää. Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoissa tyttöjen isä on epäkäytännöllinen tutkija. Hän osallistuu lastensa arkeen, muttei ole aina aivan tilanteen tasalla.
Tunnekylmät elitistit ja boheemit tutkijaenot
Tutkijoiden työ ei näy kirjoissa ainoastaan ammattiin liittyvinä seikkoina, vaan toisinaan tutkijoihin liitetään tiettyjä negatiivisia luonteenpiirteitä. Suositun nuortenkirjailijan Tuija Lehtisen kahdessa teoksessa pahis on tunnekylmä tutkijavanhempi. Välivuoden päähenkilö on Simo, jonka äiti lyöttäytyy yhteen matematiikan professorin kanssa. Isäpuolta kuvataan kirjassa häikäilemättömäksi ja sairaalloisen kunnianhimoiseksi. Hän elättelee eräänlaista yli-ihmisoppia ja halveksii vähemmän älykkäitä kanssaihmisiään. Myös Simon matemaattisesti lahjakas uusi sisarpuoli jakaa samat arvot. Kirjassa älykkyys ja moraali tuntuvat sulkevan toisensa pois.
Lehtisen Ihan pihalla kuvaa lastensuojelulaitoksessa eläviä nuoria. Yhden päähenkilön ongelmat johtuvat liian kunnianhimoisista ja muutenkin ikävistä vanhemmista. Käy ilmi, että isä luennoi Saksassa fysiikasta – ilmiselvä tutkija siis, ja sehän selittää tyttären ongelmat.
Yhteistä Lehtisen tunnekylmille tutkijoille on myös se, että he kuuluvat yhteiskunnan yläluokkaan. He ovat varakkaita ja halveksivat niin sanottuja tavallisia ihmisiä, jopa omia lapsiaan, jos nämä eivät suoriudu tarpeeksi hyvin. Myös Ari Paulow kuvaa Surmankarin vankien ydinfyysikkoisää yläluokkaan kuuluvaksi, perinteiseksi englantilaiseksi herrasmieheksi tweed-takkeineen. Toisin kuin Lehtisen luomat vanhemmat, hän on mitä miellyttävin henkilö.
Mukavan vastakohdan kylmille tutkijoille tarjoaa Jukka Parkkisen Suvi Kinoksen muistelmat -sarja. Lämminhenkisessä kirjasarjassa orpoa Suvia kasvattavat hänen boheemit tutkijaenonsa, joista kullakin on tohtorin tutkinto eri alalta.
Sarjan toisessa osassa kuvataan myös tutkijan työn joustavuutta: ”Tavallisesti yksi tai kaksi Turakaisen veljeksistä oli kerrallaan poissa joko hoitamassa jotakin virkaa jossakin yliopistossa tai kongressimatkalla ulkomailla. En tiedä miten enot olivat työnsä järjestäneet, mutta joka tapauksessa poissaolot olivat aika lyhyitä ja viranhoitoaikoinakin he saattoivat olla yli puolet viikosta kotona, josta käsin he hoitelivat yhteyksiään muuhun maailmaan.” Enojenkin helmasyntinä on tosin esitetty vastaaminen lapsen kysymyksiin tieteellisellä luennolla.
Tutkijat ovat työttömiä
Lasten- ja nuortenkirjojen päähenkilöiden kannalta on onnekasta, että tutkijanuraan kuuluu myös työttömyys. Toisin kuin työssä käyvillä kollegoilla, työttömällä tutkijavanhemmalla on aikaa osallistua lastensa elämään.
Elina Rouhiaisen Muistojenlukijassa Kiurun isä on työtön ornitologi, joka on tyttärensä kanssa kotona, vaikkakin hieman hajamielisenä. Hän pystyy samalla tekemään tutkimustyötä, minkä vapauden hän kuitenkin uhraa ja hakee osa-aikaista työtä mahdollistaakseen tyttärensä koulutuksen.
Pirkko Harakaisen ja Leena Lumpeen lastenkirjassa Tekemistä riittää, Emma lapset nauttivat, kun saavat tutkijaisänsä kokonaan kotiin. Isä selittää lapsille, miksi haluaisi tehdä töitä, vaikka tykkääkin olla lastensa kanssa kotona. Pienille lapsille suunnattuun lyhyeen kuvakirjaan on saatu hienosti sisällytettyä ajatuksia työn palkitsevuudesta ja siitä, kuinka on mielekkäintä tehdä työtä, johon on saanut koulutuksen ja jossa on hyvä. Isä toteaa: ”Minä olen tutkija, tai siis olin, tai olen minä vieläkin […]. Ammatteja on ihan valtavasti ja on tietysti hienoa, jos saa työkseen tehdä sellaista mistä tykkää ja mitä pitää tärkeänä.”
Kuva: Pirkko Harainen, Leena Lumme/WSOY
Tutkijan lapsella on rankkaa
Nuortenkirjoissa osa tutkijoiden lapsista hyödyntää vanhempien poissaolon seikkailemalla. Toiset kohtaavat elämässään erittäin rankkoja asioita, ja joillekin käy lopulta huonosti.
Annika Lutherin Kodittomien kaupunki -dystopiassa tutkijaäiti – jälleen meribiologi – on jäänyt Helsinkiin, kun muu väestö on evakuoitu nousevan meriveden alta Jyväskylään. Lilja saa 15-vuotiaana tietää, että hänen tädiksi luulemansa nainen onkin hänen äitinsä. Lilja kokee äitinsä asettaneen tutkimustyönsä lapsensa edelle. ”[M]iksi helvetin helvetissä hänen äitinsä oli lähettänyt pikkulapsensa matkoihinsa ja jäänyt itse aloilleen? Ei yhden ihmisen tieteellinen työ niin tärkeää voinut olla. Vai voiko? Ehkä Sassa oli itsekäs hirviö. Ei, sitä hän EI ollut!”
Myöhemmin paljastuu, että Sassa-äiti oli luullut vauvansa kuolleen myrskyssä. Kasvattivanhemmat perustelevat lapsenkaappaustaan sillä, että Sassa oli huono äiti. Hänen mielestään lapsi ei muuttanut tutkijan elämää lainkaan, ja tämän saattoi ottaa mukaan vaarallisiin kenttätöihin.
Terhi Rannelan romaanissa Taivaan tuuliin lahjakas ja kunnianhimoinen puoliorpo Aura alkaa ihannoida terrorismia. Hänen vanhempansa ovat terrorismin tutkijoita. Isän etäisyys ei johdu pelkästään tutkijan ammatista vaan puolison kuolemasta. Toisaalta Aura on joutunut koko elämänsä kilpailemaan vanhempien huomiosta näiden työn kanssa.
Nuortenkirjoissa tutkijat ovat erityisen epäonnekkaita perhe-elämässään. Moni kirjojen tutkijavanhemmista on menettänyt puolisonsa ennenaikaisesti ja joutunut kasvattamaan lapsensa yksin. Klassisten lasten- ja nuortenkirjojen orpoteema jatkuu siis uusissa kirjoissa tälläkin tavalla.
Kuva: Kristina Tripcovic (CC BY 2.0)
Omia kokemuksia tutkijavanhemmuudesta
Lasten- ja nuortenkirjoissa on useita etäisiä tutkijavanhempia. On perusteltua olettaa, että ne heijastavat laajemman yleisön käsityksiä tutkijoista ja tieteenteosta. Kummitteleeko taustalla myytti hullusta tiedemiehestä tai niin sanottu herraviha elitistisinä pidettyjä tutkijoita kohtaan? Selittävätkö nämä käsitykset ajoittain ilmeneviä tieteenvastaisia asenteita yhteiskunnassa? Pitäisikö tiedeyhteisön viestiä tutkimustulosten lisäksi siitä, että me tutkijat olemme aivan tavallisia ihmisiä?
Omasta kokemuksesta tiedämme, että tutkijan työ on enimmäkseen arkista puurtamista verrattain huonolla palkalla – ei siis järin yläluokkaista touhua. Työpäivät ovat toki pitkiä, matkustaminen tosiasia ja väliaikaiseen asumiseen ja työskentelyyn toisessa kaupungissa tai maassa ohjaavat liikkuvuusvaatimukset haastavia perheellisille, mutta joustavat työajat mahdollistavat myös yhteisen ajan lasten kanssa.
Varmasti jokainen perheellinen tutkija – kuten moni muukin työssäkäyvä vanhempi – joutuu pohtimaan, kuinka saada aika riittämään sekä tutkimustyölle että perheelle. Onko oikein edellyttää perheeltä muuttamista yliopistokaupungista ja maasta toiseen? Työ vaatii joustavuutta ja omistautumista myös tutkijan puolisolta. Kun artikkelin deadline painaa päälle, on sulkeuduttava työhuoneeseen ja oltava välittämättä siitä, että oven toisella puolella lapsi yrittää päästä sisään. Kun potee huonoa omatuntoa sekä tutkimuksen että perheen laiminlyömisestä, ei voi olla miettimättä, onko nuortenkirjojen stereotypioissa kuitenkin myös perää.
Positiivista lukemissamme kirjoissa on, että tutkijan työtä kuvataan innostavana. Nuortenkirjailijan silmissä tutkija ei ole järin hyvä vanhempi, mutta jännittävä ja erityinen henkilö.
Toimitus
- Podcast-lukija: Bruno Gronow
- Verkkotaitto: Satu-Emilia Myllymäki
- Artikkelikuva: André Santana (CC BY 2.0)
