Viime viikolla turkulainen toimittaja teki syrjintätestin. Ensin hänet maskeerattiin ja puettiin romaniasuksi kutsuttuun vaatetukseen, minkä jälkeen hän testasi, miltä julkisessa tilassa liikkuminen asussa tuntuu. Laajan somekohun aiheuttanutta tapahtumaa kannattaa pohtia kriittisesti siitä lähtökohdasta, josta kyseinen toimittaja lähti testiä tekemään: valkoisuudesta.
Muutama viikko sitten istuin Egyptin pääkaupungin Kairon yläluokan suosiman ravintolan terassilla toisen tutkijan kanssa. Kuuma auringonpaiste ja maan nykyisen hallinnon repressiivinen, ihmissieluja kurittava ja tappava politiikka ei estänyt varakkaita kairolaisia ja eurooppalaisia tutkijoita nauttimasta viikonloppubrunssia. Terassin aurinkovarjon takaa meitä lähestyi huolestuneen oloinen henkilö. Hän etsi katsekontaktia, ja kun silmämme kohtasivat, esitti kysymyksen englanniksi: Tiedättekö, mitä täällä voi syödä? Onko ruoka turvallista?
Epäusko valtasi mieleni. Edes Kairon eliitin keskuudessa emme pääse pakoon valkoisuuttamme. Valkoinen keho etsii läheisyyttä ja neuvoa tutuilta tuntuvista kehoista. Hän löysi meidät, toiset valkoiset, joiden neuvoon hän luottaa. Miksi kuunnella tarjoilijaa tai viereisen pöydän paikallisia asiakkaita yhdessä Egyptin kalleimmista ravintoloista, kun voi kysyä tutulta tuntuvalta valkoiselta keholta.
Kerron hänelle, että ruoan nauttiminen on turvallista. Hahmo kävelee takaisin omaan pöytäänsä ja tilaa ruoan.
Kriitikko ja tutkija Sara Ahmed analysoi valkoisuuden fenomenologiaa, eli sitä miten valkoinen kokemusmaailma ilmenee. Hän tukeutuu Ranskan siirtomaahallintoa Algeriassa vastaan taistelleen Franz Fanonin teokseen Black Skin, White Masks muistuttaessaan, kuinka perimämme maailma on siirtomaahistorian muokkaama. Valkoisuuden mukanaan tuomat etuoikeudet ovat osa tätä perimää. Valkoinen keho toimii abstraktina ja määrittelemättömänä paikkana, josta käsin maailma selitetään, ymmärretään, koetaan ja määritellään. Toisin sanoen, kuten Ahmed ja monet muut kriittisesti valkoisuutta analysoineet tutkijat muistuttavat, valkoisuus koetaan näkymättömänä ja merkitsemättömänä alueena – keskuksena, joka sulkee pois ja marginalisoi kaiken mikä poikkeaa siitä. Valkoisuus määrittelee tilaa. Ne, jotka siitä poikkeavat, suljetaan usein tilan ulkopuolelle.
Valkoisuus on näkymätöntä ja neutraalia vain niille, jotka sitä asuttavat, ja jotka tuntevat kuuluvansa valkoiseen joukkoon. Valkoiseeen joukkoon sulautumisen kautta aukeavat monet ovet. Kaikille valkoiseksi pukeutuminen ei kuitenkaan ole mahdollista.
Kairon eliitin ravintolassa valkoisuus toimii siirtomaahistoriasta perityn logiikan mukaan: valkoisuuden ylemmyys suhteessa kaikkeen muuhun määrittelee usein edelleen jälkikoloniaalisen maailman valtasuhteita. Kun Suomessa valkoisuus koetaan näkymättömänä, Kairossa se toimiii usein etuoikeutena.
Turkulainen-lehden toimittajan yritys muuttaa kehoaan valkoisesta kehosta romanin kehoon ei ainoastaan pyri testaamaan romanin kokemusta, vaan se myös määrittelee valkoisuutta. Palatessaan takaisin valkoiseen kehoon – kehoon, joka suomalaisessa kontekstissa koetaan normaaliksi – henkilö kokee voivansa määritellä valkoisessa neutraaliksi koetussa tilassa kokemaansa “poikkeusta”: ei-valkoista kokemusta. Ei-valkoisten vastaavat kokemukset jäävät toissijaisiksi, jos edes koskaan pääsevät kuulluksi tässä julkisessa tilassa, jota valkoisuus määrittelee.
Toimittajan tempaus kertoo meille ennen kaikkea Suomessa vallitsevasta valkoisuuden hegemoniasta. Valkoisesta perspektiivistä katsottuna näkymättömältä vaikuttavat rajat määrittävät sitä, kuka kuuluu joukkoon ja saa tuntea olonsa turvalliseksi.
- Ahmed, Sara. 2007. “A phenomenology of whiteness.” Feminist Theory 8 (2):149 – 168.
- Fanon, Franz. 1967. Black Skin, White Masks. New York: Grove Press.
[rns_reactions]
Kommentit