Valkoinen katse, valkoinen kokemus

Viime viikolla tur­ku­lai­nen toi­mit­ta­ja teki syr­jin­tä­tes­tin. Ensin hänet mas­kee­rat­tiin ja puettiin roma­nia­suk­si kut­sut­tuun vaa­te­tuk­seen, minkä jälkeen hän testasi, miltä jul­ki­ses­sa tilassa liik­ku­mi­nen asussa tuntuu. Laajan somekohun aiheut­ta­nut­ta tapah­tu­maa kannattaa pohtia kriit­ti­ses­ti siitä läh­tö­koh­das­ta, josta kyseinen toi­mit­ta­ja lähti testiä tekemään: val­koi­suu­des­ta.

Muutama viikko sitten istuin Egyptin pää­kau­pun­gin Kairon yläluokan suosiman ravin­to­lan teras­sil­la toisen tutkijan kanssa. Kuuma aurin­gon­pais­te ja maan nykyisen hallinnon repres­sii­vi­nen, ihmis­sie­lu­ja kurittava ja tappava poli­tiik­ka ei estänyt varak­kai­ta kai­ro­lai­sia ja euroop­pa­lai­sia tut­ki­joi­ta naut­ti­mas­ta vii­kon­lop­pu­bruns­sia. Terassin aurin­ko­var­jon takaa meitä lähestyi huo­les­tu­neen oloinen henkilö. Hän etsi kat­se­kon­tak­tia, ja kun silmämme koh­ta­si­vat, esitti kysy­myk­sen englan­nik­si: Tiedättekö, mitä täällä voi syödä? Onko ruoka tur­val­lis­ta?

Epäusko valtasi mieleni. Edes Kairon eliitin kes­kuu­des­sa emme pääse pakoon val­koi­suut­tam­me. Valkoinen keho etsii lähei­syyt­tä ja neuvoa tutuilta tun­tu­vis­ta kehoista. Hän löysi meidät, toiset valkoiset, joiden neuvoon hän luottaa. Miksi kuunnella tar­joi­li­jaa tai viereisen pöydän pai­kal­li­sia asiak­kai­ta yhdessä Egyptin kal­leim­mis­ta ravin­to­lois­ta, kun voi kysyä tutulta tun­tu­val­ta val­koi­sel­ta keholta.

Kerron hänelle, että ruoan naut­ti­mi­nen on tur­val­lis­ta. Hahmo kävelee takaisin omaan pöytäänsä ja tilaa ruoan.

Kriitikko ja tutkija Sara Ahmed analysoi val­koi­suu­den feno­me­no­lo­gi­aa, eli sitä miten valkoinen koke­mus­maa­il­ma ilmenee. Hän tukeutuu Ranskan siir­to­maa­hal­lin­toa Algeriassa vastaan tais­tel­leen Franz Fanonin teokseen Black Skin, White Masks muis­tut­taes­saan, kuinka perimämme maailma on siir­to­maa­his­to­rian muokkaama. Valkoisuuden mukanaan tuomat etuoi­keu­det ovat osa tätä perimää. Valkoinen keho toimii abstrak­ti­na ja mää­rit­te­le­mät­tö­mä­nä paikkana, josta käsin maailma seli­te­tään, ymmär­re­tään, koetaan ja mää­ri­tel­lään. Toisin sanoen, kuten Ahmed ja monet muut kriit­ti­ses­ti val­koi­suut­ta ana­ly­soi­neet tutkijat muis­tut­ta­vat, val­koi­suus koetaan näky­mät­tö­mä­nä ja mer­kit­se­mät­tö­mä­nä alueena – kes­kuk­se­na, joka sulkee pois ja mar­gi­na­li­soi kaiken mikä poikkeaa siitä. Valkoisuus mää­rit­te­lee tilaa. Ne, jotka siitä poik­kea­vat, suljetaan usein tilan ulko­puo­lel­le.

Valkoisuus on näky­mä­tön­tä ja neut­raa­lia vain niille, jotka sitä asuttavat, ja jotka tuntevat kuu­lu­van­sa val­koi­seen joukkoon. Valkoiseeen joukkoon sulau­tu­mi­sen kautta aukeavat monet ovet. Kaikille val­koi­sek­si pukeu­tu­mi­nen ei kui­ten­kaan ole mah­dol­lis­ta.

Kairon eliitin ravin­to­las­sa val­koi­suus toimii siir­to­maa­his­to­rias­ta perityn logiikan mukaan: val­koi­suu­den ylemmyys suhteessa kaikkeen muuhun mää­rit­te­lee usein edelleen jäl­ki­ko­lo­ni­aa­li­sen maailman val­ta­suh­tei­ta. Kun Suomessa val­koi­suus koetaan näky­mät­tö­mä­nä, Kairossa se toimiii usein etuoi­keu­te­na.

Turkulainen-lehden toi­mit­ta­jan yritys muuttaa kehoaan val­koi­ses­ta kehosta romanin kehoon ei ainoas­taan pyri tes­taa­maan romanin kokemusta, vaan se myös mää­rit­te­lee val­koi­suut­ta. Palatessaan takaisin val­koi­seen kehoon – kehoon, joka suo­ma­lai­ses­sa kon­teks­tis­sa koetaan nor­maa­lik­si – henkilö kokee voivansa mää­ri­tel­lä val­koi­ses­sa neut­raa­lik­si koetussa tilassa koke­maan­sa “poik­keus­ta”: ei-valkoista kokemusta. Ei-val­kois­ten vastaavat koke­muk­set jäävät tois­si­jai­sik­si, jos edes koskaan pääsevät kuulluksi tässä jul­ki­ses­sa tilassa, jota val­koi­suus mää­rit­te­lee.

Toimittajan tempaus kertoo meille ennen kaikkea Suomessa val­lit­se­vas­ta val­koi­suu­den hege­mo­nias­ta. Valkoisesta pers­pek­tii­vis­tä kat­sot­tu­na näky­mät­tö­mäl­tä vai­kut­ta­vat rajat mää­rit­tä­vät sitä, kuka kuuluu joukkoon ja saa tuntea olonsa tur­val­li­sek­si.

  1. Ahmed, Sara. 2007. “A phe­no­me­no­lo­gy of whiteness.” Feminist Theory 8 (2):149 – 168.
  2. Fanon, Franz. 1967. Black Skin, White Masks. New York: Grove Press.

Kirjoittaja

Liina Mustonen on yhteiskuntatieteiden tohtori (EUI 2017) ja AntroBlogin uutistoimituksen jäsen. Hänen tutkimuksensa käsittelee muun muuassa sukupuolta, toiseuttamisen diskursseja ja hierarkioita Euroopassa sekä Lähi-idässä.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Kommentit

  • Olli 28.5.2018 klo 20:17

    Jäi sellainen tunne, että vähän väkisin yritetään nyt kom­men­toi­da. En ymmär­tä­nyt, mitä tällä oli tarkoitus viestiä.

    Vastaa
  • Veli 29.5.2018 klo 11:07

    Sinähän tässä taisit nähdä val­koi­suu­den, uskon että kysyjä näki län­si­maa­lai­suu­den. Kas kun jos noin turistina menet ulko­mail­la, niin siellä se ruuan bak­tee­ri­kan­ta saattaa olla vähän erilaista, kuin vaikkapa Euroopassa, niin on ihan validi asia hieman poh­dis­kel­la kul­loi­sen­kin ravintoa tarjoavan kioskin ystä­väl­li­syyt­tä vatsalle kenties ihmisiltä, jotka ovat toden­nä­köi­sim­min samassa tilan­tees­sa kuin poh­dis­ke­li­ja itse.

    Vastaa
  • AJ 29.5.2018 klo 11:54

    Ihan pari huomiota tähän, että tar­joi­li­jal­ta tuskin saisi objek­tii­vis­ta mie­li­pi­det­tä siitä ruuan tur­val­li­suu­des­ta. Lisäksi val­koi­hoi­nen eli siis mah­dol­li­nen turisti toden­nä­köi­ses­ti osaisi paremmin vastata saako toinen turisti vat­sa­oi­rei­ta ruuasta johtuen eri­lai­sis­ta bak­tee­ri­kan­nois­ta.

    Vastaa

Lue myös nämä:

Suomi on rasismin kärkimaa, raportoi Euroopan perusoikeusvirasto hiljattain. Järkyttävät luvut puhuvat Suomessa tiukassa istuvasta uskosta rodulliseen ja kulttuuriseen hierarkiaan, jota ylläpidetään yhteiskunnan eri sektoreilla syrjinnällä ja väkivallalla. Taustalla vaikuttaa ajatus valkoiseksi kuvitellun Suomen ja niin kutsuttujen “länsimaiden” kulttuurin paremmuudesta.

Talouselämä julkaisi hiljan jutun kaduilla myytävästä Iso Numero -lehdestä. Artikkelin mukaan puolisen tusinaa lehtimyyjää on syyllistynyt yritykseen huijata noin 10€ edestä vaihtorahoja. Artikkelissa myyjien näkökulmaa ei tuoda esille, ja näin heidät esineellistetään lukijan, työnantajan ja huijauksen kohteen pelinappuloiksi. Aidon dialogin sijaan vilppiin syyllistyneiden myyjien toiminta koetaan lehden “imago-ongelmana”. Näin artikkeli vahvistaa negatiivisia stereotypioita paljon ennakkoluuloja kohtaavasta väestönosasta.