Viime viikolla tur­ku­lai­nen toi­mit­ta­ja teki syr­jin­tä­tes­tin. Ensin hänet mas­kee­rat­tiin ja puettiin roma­nia­suk­si kut­sut­tuun vaa­te­tuk­seen, minkä jälkeen hän testasi, miltä jul­ki­ses­sa tilassa liik­ku­mi­nen asussa tuntuu. Laajan somekohun aiheut­ta­nut­ta tapah­tu­maa kannattaa pohtia kriit­ti­ses­ti siitä läh­tö­koh­das­ta, josta kyseinen toi­mit­ta­ja lähti testiä tekemään: val­koi­suu­des­ta.

Muutama viikko sitten istuin Egyptin pää­kau­pun­gin Kairon yläluokan suosiman ravin­to­lan teras­sil­la toisen tutkijan kanssa. Kuuma aurin­gon­pais­te ja maan nykyisen hallinnon repres­sii­vi­nen, ihmis­sie­lu­ja kurittava ja tappava poli­tiik­ka ei estänyt varak­kai­ta kai­ro­lai­sia ja euroop­pa­lai­sia tut­ki­joi­ta naut­ti­mas­ta vii­kon­lop­pu­bruns­sia. Terassin aurin­ko­var­jon takaa meitä lähestyi huo­les­tu­neen oloinen henkilö. Hän etsi kat­se­kon­tak­tia, ja kun silmämme koh­ta­si­vat, esitti kysy­myk­sen englan­nik­si: Tiedättekö, mitä täällä voi syödä? Onko ruoka tur­val­lis­ta?

Epäusko valtasi mieleni. Edes Kairon eliitin kes­kuu­des­sa emme pääse pakoon val­koi­suut­tam­me. Valkoinen keho etsii lähei­syyt­tä ja neuvoa tutuilta tun­tu­vis­ta kehoista. Hän löysi meidät, toiset valkoiset, joiden neuvoon hän luottaa. Miksi kuunnella tar­joi­li­jaa tai viereisen pöydän pai­kal­li­sia asiak­kai­ta yhdessä Egyptin kal­leim­mis­ta ravin­to­lois­ta, kun voi kysyä tutulta tun­tu­val­ta val­koi­sel­ta keholta.

Kerron hänelle, että ruoan naut­ti­mi­nen on tur­val­lis­ta. Hahmo kävelee takaisin omaan pöytäänsä ja tilaa ruoan.

Kriitikko ja tutkija Sara Ahmed analysoi val­koi­suu­den feno­me­no­lo­gi­aa, eli sitä miten valkoinen koke­mus­maa­il­ma ilmenee. Hän tukeutuu Ranskan siir­to­maa­hal­lin­toa Algeriassa vastaan tais­tel­leen Franz Fanonin teokseen Black Skin, White Masks muis­tut­taes­saan, kuinka perimämme maailma on siir­to­maa­his­to­rian muokkaama. Valkoisuuden mukanaan tuomat etuoi­keu­det ovat osa tätä perimää. Valkoinen keho toimii abstrak­ti­na ja mää­rit­te­le­mät­tö­mä­nä paikkana, josta käsin maailma seli­te­tään, ymmär­re­tään, koetaan ja mää­ri­tel­lään. Toisin sanoen, kuten Ahmed ja monet muut kriit­ti­ses­ti val­koi­suut­ta ana­ly­soi­neet tutkijat muis­tut­ta­vat, val­koi­suus koetaan näky­mät­tö­mä­nä ja mer­kit­se­mät­tö­mä­nä alueena – kes­kuk­se­na, joka sulkee pois ja mar­gi­na­li­soi kaiken mikä poikkeaa siitä. Valkoisuus mää­rit­te­lee tilaa. Ne, jotka siitä poik­kea­vat, suljetaan usein tilan ulko­puo­lel­le.

Valkoisuus on näky­mä­tön­tä ja neut­raa­lia vain niille, jotka sitä asuttavat, ja jotka tuntevat kuu­lu­van­sa val­koi­seen joukkoon. Valkoiseeen joukkoon sulau­tu­mi­sen kautta aukeavat monet ovet. Kaikille val­koi­sek­si pukeu­tu­mi­nen ei kui­ten­kaan ole mah­dol­lis­ta.

Kairon eliitin ravin­to­las­sa val­koi­suus toimii siir­to­maa­his­to­rias­ta perityn logiikan mukaan: val­koi­suu­den ylemmyys suhteessa kaikkeen muuhun mää­rit­te­lee usein edelleen jäl­ki­ko­lo­ni­aa­li­sen maailman val­ta­suh­tei­ta. Kun Suomessa val­koi­suus koetaan näky­mät­tö­mä­nä, Kairossa se toimiii usein etuoi­keu­te­na.

Turkulainen-lehden toi­mit­ta­jan yritys muuttaa kehoaan val­koi­ses­ta kehosta romanin kehoon ei ainoas­taan pyri tes­taa­maan romanin kokemusta, vaan se myös mää­rit­te­lee val­koi­suut­ta. Palatessaan takaisin val­koi­seen kehoon – kehoon, joka suo­ma­lai­ses­sa kon­teks­tis­sa koetaan nor­maa­lik­si – henkilö kokee voivansa mää­ri­tel­lä val­koi­ses­sa neut­raa­lik­si koetussa tilassa koke­maan­sa “poik­keus­ta”: ei-valkoista kokemusta. Ei-val­kois­ten vastaavat koke­muk­set jäävät tois­si­jai­sik­si, jos edes koskaan pääsevät kuulluksi tässä jul­ki­ses­sa tilassa, jota val­koi­suus mää­rit­te­lee.

Toimittajan tempaus kertoo meille ennen kaikkea Suomessa val­lit­se­vas­ta val­koi­suu­den hege­mo­nias­ta. Valkoisesta pers­pek­tii­vis­tä kat­sot­tu­na näky­mät­tö­mäl­tä vai­kut­ta­vat rajat mää­rit­tä­vät sitä, kuka kuuluu joukkoon ja saa tuntea olonsa tur­val­li­sek­si.