Tästä se alkaa, kesäloma! Meillä on ollut tapana kirjoittaa kauden viimeiseksi artikkeliksi pienet terveiset toimitukselta. Tällä kertaa ajattelimme käyttää tilan siihen, että kerromme teille hieman teistä itsestänne. Ajattelemme antropologeina, että julkaisun on tärkeää tuntea yleisönsä. Paras tapa saada tietoa tietystä ihmisryhmästä on tietenkin osallistuva havainnointi, mutta sen ollessa hivenen haastavaa, päätimme kysyä yleisöltä itseltään. Siispä toteutimme touko-kesäkuun vaihteessa AntroBlogin ensimmäisen lukijakyselyn. Vastausten mukaan te näytätte tältä.

Suomen kansainvälisesti tunnetuin elokuvafestivaali Sodankylän elokuvajuhlat järjestettiin kesäkuun puolivälissä 33:tta kertaa. Viisipäiväisen festivaalin aikana tarjolla oli yli 150 elokuvanäytöstä. Festivaali kokoaa yhteen elokuva-alan ammattilaisia, vannoutuneita harrastajia sekä uteliaita katsojia Suomesta ja ulkomailta. Paitsi viihtymistä, festivaalit tarjoavat areenan harjoittaa antropologista katsetta - festivaaliympäristö kun sisältää monia arkijärjestyksen kiepautuksia, joilla on oma tärkeä tehtävänsä.

Vuoden 1918 sotaa on tulkittu aikalaisten toimesta eri tavoin niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin. Myös sodanjälkeinen historiantutkimus on tuottanut erilaisia tulkintoja. Tätä moninaisuutta selittää se, että Suomessa sodittiin samanaikaisesti monesta eri syystä: työväenluokan vapauttamiseksi kapitalismin kahleista, valtiollisen itsenäisyyden turvaamiseksi ja kotimaisia kapinallisia vastaan. Lisäksi vuoden 1918 sota oli osa ensimmäistä maailmansotaa. Miten sodan kokeneet ihmiset ovat ilmaisseet ja tulkinneet kokemuksiaan? Missä määrin kokemusten sisällöt muotoutuvat ja muuntuvat niissä prosesseissa, joissa henkilökohtaisesti koettu tapahtuma välitetään muille kerronnan avulla? Toisin sanoen, miten kokemuksia käsitellään – ilmaistaan ja tulkitaan – kun henkilökohtainen ja yksilöllinen tieto, tunne ja tulkinta asetetaan kulttuuriseen ja sosiaaliseen kontekstiin ja välitetään tietylle kohderyhmälle sanojen voimalla?

Siirtolaisuuden tutkimuksessa vanheneminen, terveys, kuolema, viimeisen lepopaikan valinta ja hautajaisten käytännön järjestelyt ovat jääneet suhteellisen vähäiselle huomiolle. Kuinka lähelle voimme tutkijoina katsoa silloin, kun tutkimuksen kohteet ovat kuolleet tai heitä on haastateltu jo vuosikymmeniä sitten? Entä kuinka lähelle voimme päästää lukijan, kun kirjoitamme hautakivistä, hautajaistoiveista ja kuolemasta tai edesmenneiden henkilöiden terveydentilasta?

Arkielämällä on taipumus kerryttää tavaroita huomaamattomasti kotien erilaisiin säilytystiloihin. Tavarapaljoudet paljastuvat piiloistaan vasta, kun jokin häiritsevä tapahtuma, kuten muutto, pakottaa ne esille. Muuttaminen pakottaa kohtaamaan koteihin kertyneitä tavaroita lajittelemalla, pakkaamalla, kantamalla ja sijoittelemalla uudelleen. Muuton katkoksessa jokainen esine joutuu arvioinnin kohteeksi, kun muuttajat miettivät, millaisten tavaroiden kanssa elämää halutaan jatkaa uudessa asunnossa. Näissä pienimuotoisissa kriiseissä suhde esineisiin tulee esiin arkipäiväisyyden sumusta.