Vuoden 1918 sotaa on tulkittu aikalaisten toimesta eri tavoin niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin. Myös sodanjälkeinen historiantutkimus on tuottanut erilaisia tulkintoja. Tätä moninaisuutta selittää se, että Suomessa sodittiin samanaikaisesti monesta eri syystä: työväenluokan vapauttamiseksi kapitalismin kahleista, valtiollisen itsenäisyyden turvaamiseksi ja kotimaisia kapinallisia vastaan. Lisäksi vuoden 1918 sota oli osa ensimmäistä maailmansotaa.
Tutkin vuoden 1918 sodan kokemusten ja kerronnan suhteita folkloristiikan väitöskirjatutkimuksessa Koettu ja kerrottu sota (2017). Pyrkimykseni oli kartoittaa sodan kokemusten ja tulkintojen moninaisuutta ja taustoja yksilötasolla. Vertailin punaisten ja valkoisten jakamia kulttuurisia ja ideologisia tapoja tulkita sodan tapahtumia ja sodan kokemuksia.
Miten sodan kokeneet ihmiset ovat ilmaisseet ja tulkinneet kokemuksiaan? Minua kiehtoo kokemuksen ja kerronnan suhde: missä määrin kokemusten sisällöt muotoutuvat ja muuntuvat niissä prosesseissa, joissa henkilökohtaisesti koettu tapahtuma välitetään muille kerronnan avulla? Toisin sanoen, miten kokemuksia käsitellään – ilmaistaan ja tulkitaan – kun henkilökohtainen ja yksilöllinen tieto, tunne ja tulkinta asetetaan kulttuuriseen ja sosiaaliseen kontekstiin ja välitetään tietylle kohderyhmälle sanojen voimalla?
Valikoin tutkimuksen kohteeksi 13 laajaa päiväkirja- ja muistelmatekstiä, joissa korostuu henkilökohtainen ote. Tekstit ovat peräisin Kansallisarkistosta ja Työväen Arkistosta. Päiväkirjatekstit ovat sodan ajalta, muistelmat ajalta heti sodan jälkeen tai sitä seuranneilta vuosikymmeniltä. Tekstien kirjoittajat ovat punaisia ja valkoisia kannattaneita eri ikäisiä miehiä ja naisia eri puolilta Suomea. He tulevat erilaisista sosiaalisista ja kulttuurisista taustoista. Tutkimusote on laadullinen ja tapaustutkimuksen periaatteita noudattava: aineisto on suppea, mutta analysoin jokaisen tekstin useasta eri näkökulmasta.
Aineiston suhteellisen vähäisyyden vuoksi en tee yleistyksiä sen pohjalta, vaan tarkastelen tutkittavaa ilmiötä tapauskohtaisesti ja aineiston tekstejä keskenään vertaamalla.
Kokemus ja kerronta päiväkirjoissa ja muistelmissa
Kerronnan sosiokulttuurinen jäsentäminen on tutkimuksessani keskeinen käsite. Kuvaan sillä omaelämäkerrallisen kerronnan sisältämiä viittauksia sosiaalisiin tekijöihin – esimerkiksi sosioekonomisiin asemiin tai yhteiskunnan rakenteisiin – sekä kulttuuriseen tietoon ja sen erilaisiin kiteytymiin. Näen tämän jäsentämisen omaelämäkerrallisen kerronnan ominaispiirtenä.
Kerronnan sosiokulttuurisen jäsentämisen ohella analysoin muun muassa kerrontastrategioita: kerronnassa toistuvia piirteitä ja yksilöllisiä ulottuvuuksia, joiden taustalla vaikuttavat kerronnan tottumukset, tavoitteet ja kohdeyleisö. Esimerkiksi päiväkirjoja kirjoitetaan itselle, kun taas vuoden 1918 sodan muistelmat ovat usein vastauksia kirjoituskutsuun ja suunnattu laajalle yleisölle.
Sotakokemukset välittyvät kerronnasta elämänhistoriallisesti merkittävinä: osina tapahtumista ja tapahtumasarjoista, jotka ovat muovanneet kertojien käsityksiä itsestään, yhteiskunnasta ja näiden suhteesta. Vuoden 1918 sotaa koskevasta kerronnasta välittyy sodan merkittävä vaikutus kertojien maailmankatsomuksiin. 
Kuva: Tom Barrett/Unsplash (CC0)
Suurimmalla osalla aineistoni valkoisista kertojista sodan ensimmäiset kuukaudet näyttäytyvät raskaina. Ne pohjustavat “valkoisen“, nationalistisen ja punaisia vastaan suunnatun ideologian omaksumista ja oikeutusta. Näihin kuukausiin liittyvät kokemukset, kuten vankeus, nöyryytykset ja surmaamiset, ovat kertojille avainkokemuksia. Niiden käsittely ja selittäminen on ohjannut valkoisia kertojia kirjoittamaan niin sota-aikaisia päiväkirjoja kuin sodan jälkeen kirjoitettuja muistelmiakin. Nämä kokemukset myös vahvistivat vihaa punaisia kohtaan.
Poikkeuksen aineistoni valkoisten kertojien joukossa muodostaa kauhajokelainen kertoja Nikolai Latva-Pukkila, joka liittyi valkoisiin heti sodan alussa. Hänen muistelmansa avainkokemuksena nousee esiin sodan asteittainen ja järkyttävä paljastuminen sisällissodaksi. Latva-Pukkila on valkoisista kertojista ainoa, joka ilmaisee suoraan tuntevansa myötätuntoa punaisia kohtaan. Lisäksi hän on hyvin järkyttynyt sodan väkivaltaisesta luonteesta:
Vielä sain kuulla että punaisten ruumita haurataan, menin sinne katsomaan vaan ei se ollut niin erittäin hauskaa nährä niitä ajettiin metsästä monella hevosella 4-5 raatua. Vangit hautas nyt tovereitaan vaan ei ollut nämä niin Juhlalliset hautajaiset kuin monelle meidän kaatunelle on pidetty Ei ollu kukaan laskemassa seppeleitä umpeen luodulle hautakummulle. Kirosanoja laskettiin siunausten sijasta, että täytyy sanoa raakaa oli tämä homma. (Vapaussodan Rintamamiesten Arkisto. T15835/04/Kauhajoki. Kansallisarkisto).
Valkoisten kolonna lepotauolla Orivedellä matkalla kohti Tamperetta.
Kuvaaja tuntematon, Museokeskus Vapriikin kuva-arkisto/Flickr. CC-BY Tampere 1918.
Jonkinasteista myötätuntoa punaisia kohtaan kokee myös nuori jaalalainen Margaret Lemminkäinen, joka kuvaa paikkakunnan tapahtumia päiväkirjaan pohjautuvassa muistelmatekstissä. Hänen asenteensa kovenee perheystävän surman jälkeen. Puusepän tytär on sodan sivustakatsoja, mutta samaistuu punaisten hallitsemassa Jaalassa alusta asti valkoisiin, joita hänen vanhempansa kannattavat.
Kahden aineistoni sota-aikaisen tekstin kirjoittajat kokevat itsensä sotaan nähden ulkopuolisiksi. Sota on heille hyvin vaikeasti ymmärrettävä asia. Toinen heistä on sodan aikana vain 14-vuotias Elna Holm, joka kirjasi tunteitaan päiväkirjaan. Toinen on SDP:n kansanedustaja Matti Lonkainen, joka pysyttelee sotatapahtumista sivussa, mutta vangitaan sodan jälkeen ja kuolee vankeudessa sairauteen. Lonkaiselle sota on käsittämätön ja maailmankatsomuksellisesti järisyttävä, sairauteen vertautuva konflikti, kuten ilmenee tästä vankilapäiväkirjan katkelmasta:
Sielulliset Kärsimykset Niitä minä en kykene paperille piirtämään. Ne voi vaan tuntea aina sinä hetkenä elämässään jolloin ne raatelevat sielua. en pysty kuvaamaan sitä tuskaa jota tuntee silloin sisällään kuin Isänmaa kutsuu ystäväänsä työhön niitten ammottavien haavojen sitomiseen joita Kapina aika iski Isänmaan ruumisen, mutta ovet onkin lukossa vieläpä monessa lukossa. Silloin tekee mieli töyttäämään päänsä mäsäksi tuohon rautalla panssaroituun oveen, muistat kuitenkin että se on hyötytöntä, se ei auta, koitat vakaannuttaa mieltäsi ajatella kylmästi järkevästi, mutta samalla juohtuu mieleen Mistä syystä minkä tähten. mitä pahaa olet tehnyt. ja uusi tuska täyttää silloin sielun, syyttömästi niin syyttömästi, ja juuri silloin kuin sairas isänmaa kipeimmin ois tarvinnut poikansa hoivaamassa itsiään. (Työväen Arkisto).
Punavankeja Suomenlinnan vankileirillä. Kuva: Niilo Toivonen/Wikipedia Commons (CC BY 4.0)
Päiväkirjat toimivat vastikään eletyn elämän jäsentäjinä ja tunteiden peilinä. Niissä arkiset tapahtumat ja kansallinen sota vierivät omalla painollaan, päivä kerrallaan, eikä historiallinen jälkiviisaus vaikuta tapahtumien tulkintaan. Sodan väkivallan eskaloitumisen aiheuttama järkytys kuvastuu päiväkirjojen sivuilta. Elna Holmin sanoin: ”Tämä on veristä ilveilyä. – Mutta kypsyneet olivat Suomen kansan synnit rangaistaviksi ja siksi tämä.” (Kansallisarkisto). Paula Intonen ja Sylvi-Kyllikki Kilpi kirjoittavat: ”17.4. “Tänä aamuna hävitettiin Peipohjaa ja Tukkilaa, oi miten kauheeta on katsella tällainen hävitys. Waan se on rankastus. Ihmiskunta on jumalatonta.“ ja ”Suomalaiset surmaavat toisiaan. Kiduttavat ja ovat raakoja, eläintä julmempia. Kaikkea tätä kuullessaan ja nähdessään ei voi muuta kuin ääneen itkeä.” (Työväen Arkisto).
Päiväkirjatekstejä ei ole suunnattu suurelle yleisölle tai historiatutkimuksen tarpeisiin. Niiden kerrontastrategiat littyvät tunteiden perkaamisen ja päiväkirjaan haaveilun paikkana. Päiväkirjan avulla jäsennetään maailmaa, pyritään ymmärtämään ja selittämään sotaa. Etenkin nuorille kertojille tämä on vaikeaa, sillä sotaan ja sen osapuoliin liittyvät tunteet ja ajatukset ovat ristiriitaisia ja muuntuvia.
Halu välittää historiallista tietoa ohjaa vahvasti muistelmien kerrontastrategiota. Muistelmissa mennyttä kuvataan nykyhetkestä käsin, ja historiallisia tapahtumia tulkitaan tarkoitushakuisemmin. Sodan valkoiset muistelmakertojat kirjoittavat nimenomaan valkoiselle kohdeyleisölle, valkoista historiaa edistääkseen. Punaiset taas sivuutetaan niin kohdeyleisönä kuin toimijoina.
Punaisia kannattaneet kertojat kirjoittavat yhteiskunnassa sodan jälkeen hallitsevaa valkoisten sotatulkintaa vastaan. He pyrkivät oikomaan valkoisten käsityksiä punaisista ja tuomaan esiin punaisten kokemusmaailmaa ja motiiveja. Muistelmien mahdollistama jälkiviisaus kuvastuu punaisten puhelinasiamiehen Artturi Hellmanin tavasta kuvata sodan ensimmäistä päivää sodan päättymisen jälkeen, kesäkuussa 1918:
Iltapäivällä ilmestyi ”Työmies”. Siinä oli komia vallankumouksellinen manifesti. Kuinka se paisutti rintaa, ja teki mielen keveäksi. Näinkö helpolla Suomen paljon kärsinyt köyhälistö katkoo vuosisataiset kahleensa. Oi, että jälkeenpäin tulikin niin raskaat koettelemusten hetket ja kuolinkamppailu. Maaseutu oli utelias, ja niinpä kun illalla menin sentraaliin yöksi, luin Työmiehen puhelimeen useille eri paikkakunnille. (Työväen Arkisto).
Kuva: Aaron Burden/Unsplash (CC0)
Tarve kertoa vaikeasta sodasta
Vuoden 1918 sota synnytti omaelämäkerrallisen kerronnan aallon. Ilmiön laajuutta ei selitä yksin se, millä tavoin sota-ajan valkoiset ja punaiset kehottivat omiaan kirjoittamaan sodasta. Nähdäkseni kyse on myös siitä, että sodan vaikeiden kokemusten kirjallinen käsittely oli sekä kulttuurisesti hyväksyttyä että yksilö- ja sosiaalipsykologisesti välttämätöntä traagisen sisällissodan jälkeen.
Kerronnan sosiokulttuurisen jäsentämisen analyysi osoittaa, että sodan jälkeen kirjoitetuissa muistelmissa sodan kokemuksia ja tapahtumia tulkitaan korostetun ideologisesti ja sosiaalispsykologisin vaikuttimin, ryhmäidentiteetin vahvistamiseksi. Valkoisten muistelmat on kirjoitettu voittajan hallitsevasta näkökulmasta ja punaisten muistelmat marginaalista käsin – aina 1960-luvun yhteiskuntailmapiirin muutokseen ja punaisten muistelmakerrontabuumiin saakka. 1960-luvulla työväen muistitietoa ryhdyttiin keräämään aktiivisesti. Sodan kokeneet ihmiset tarttuivat tilaisuuten ja kirjoittivat kokemuksistaan laajasti. Aihe oli esillä myös julkisessa keskustelussa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teossarjan vuoksi.
Ajan kuluminen vähentää kokemuksiin liittyvää tunnelatausta. Tämä, sekä sodan punaisen tulkinnan marginaalisuus suhteessa voittajien tulkintaan, tulee hyvin esille tavassa, jolla Artturi Hellman vuonna 1941 kuvaa vuoden 1918 muistelmatekstiään:
Muistelmat ovat kirjoitetut katkerassa sävyssä, tappiolle joutuneen puolella. Osan sananmuodoista olisin valmis nyt v. 1941 kun tätä kirjotan, muutamaan. En kuitenkaan perusajatusta. Olen lukenut satoja valkoisten kirjoituksia näiltä ajoilta, mutta mielestäni ne ovat väärennettyä historiaa, eivätkä tosioloihin perustuvia. Jääkäriliikkeestä on mielipiteeni muuttunut sitten v. 1918, samoin arvostelu ylipäällikkö Mannerheimista. (Työväen Arkisto).
Sekä päiväkirjoista että muistelmista piirtyy esiin kerronnan rooli kokemusten jäsentämisen ja tulkinnan välineenä. Ne näyttävät myös, miten kerronta sidostaa kokemuksia yksilön identiteettiä pohjustavaan, sisäiseen elämäntarinaan. Tämä tarve korostui vuoden 1918 sodan aikana ja sen jälkeen. Vaikka sota ei yllätä kaikkia kertojia, vaativat sen käsittämättömät tapahtumat kertojilta ponnisteluja niiden ymmärtämiseksi.
Toimitus
- Podcast-lukija: Bruno Gronow
- Verkkotaitto: Noora Viitala
- Artikkelikuva: Tuntematon kuvaaja/Wikipedia Commons
