Sodan pitkät jäljet

Vuoden 1918 sotaa on tulkittu aika­lais­ten toimesta eri tavoin niin sodan aikana kuin sen jäl­keen­kin. Myös sodan­jäl­kei­nen his­to­rian­tut­ki­mus on tuottanut erilaisia tul­kin­to­ja. Tätä moni­nai­suut­ta selittää se, että Suomessa sodittiin saman­ai­kai­ses­ti monesta eri syystä: työ­väen­luo­kan vapaut­ta­mi­sek­si kapi­ta­lis­min kahleista, val­tiol­li­sen itse­näi­syy­den tur­vaa­mi­sek­si ja koti­mai­sia kapi­nal­li­sia vastaan. Lisäksi vuoden 1918 sota oli osa ensim­mäis­tä maa­il­man­so­taa. 

Tutkin vuoden 1918 sodan koke­mus­ten ja kerronnan suhteita folklo­ris­tii­kan väi­tös­kir­ja­tut­ki­muk­ses­sa Koettu ja kerrottu sota (2017). Pyrkimykseni oli kar­toit­taa sodan koke­mus­ten ja tul­kin­to­jen moni­nai­suut­ta ja taustoja yksi­lö­ta­sol­la. Vertailin punaisten ja val­kois­ten jakamia kult­tuu­ri­sia ja ideo­lo­gi­sia tapoja tulkita sodan tapah­tu­mia ja sodan koke­muk­sia.

Miten sodan kokeneet ihmiset ovat ilmais­seet ja tul­kin­neet koke­muk­si­aan? Minua kiehtoo koke­muk­sen ja kerronnan suhde: missä määrin koke­mus­ten sisällöt muo­tou­tu­vat ja muuntuvat niissä pro­ses­seis­sa, joissa hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti koettu tapahtuma väli­te­tään muille kerronnan avulla? Toisin sanoen, miten koke­muk­sia käsi­tel­lään – ilmais­taan ja tulkitaan – kun hen­ki­lö­koh­tai­nen ja yksi­löl­li­nen tieto, tunne ja tulkinta asetetaan kult­tuu­ri­seen ja sosi­aa­li­seen kon­teks­tiin ja väli­te­tään tietylle koh­de­ryh­mäl­le sanojen voimalla?

Valikoin tut­ki­muk­sen kohteeksi 13 laajaa päi­vä­kir­ja- ja muis­tel­ma­teks­tiä, joissa korostuu hen­ki­lö­koh­tai­nen ote. Tekstit ovat peräisin Kansallisarkistosta ja Työväen Arkistosta. Päiväkirjatekstit ovat sodan ajalta, muis­tel­mat ajalta heti sodan jälkeen tai sitä seu­ran­neil­ta vuo­si­kym­me­nil­tä. Tekstien kir­joit­ta­jat ovat punaisia ja valkoisia kan­nat­ta­nei­ta eri ikäisiä miehiä ja naisia eri puolilta Suomea. He tulevat eri­lai­sis­ta sosi­aa­li­sis­ta ja kult­tuu­ri­sis­ta taus­tois­ta. Tutkimusote on laa­dul­li­nen ja tapaus­tut­ki­muk­sen peri­aat­tei­ta nou­dat­ta­va: aineisto on suppea, mutta analysoin jokaisen tekstin useasta eri näkö­kul­mas­ta.

Aineiston suh­teel­li­sen vähäi­syy­den vuoksi en tee yleis­tyk­siä sen pohjalta, vaan tar­kas­te­len tut­kit­ta­vaa ilmiötä tapaus­koh­tai­ses­ti ja aineiston tekstejä keskenään ver­taa­mal­la.

Kokemus ja kerronta päiväkirjoissa ja muistelmissa

Kerronnan sosio­kult­tuu­ri­nen jäsen­tä­mi­nen on tut­ki­muk­ses­sa­ni keskeinen käsite. Kuvaan sillä omae­lä­mä­ker­ral­li­sen kerronnan sisäl­tä­miä viit­tauk­sia sosi­aa­li­siin teki­jöi­hin — esi­mer­kik­si sosio­eko­no­mi­siin asemiin tai yhteis­kun­nan raken­tei­siin — sekä kult­tuu­ri­seen tietoon ja sen eri­lai­siin kitey­ty­miin. Näen tämän jäsen­tä­mi­sen omae­lä­mä­ker­ral­li­sen kerronnan omi­nais­piir­te­nä.

Kerronnan sosio­kult­tuu­ri­sen jäsen­tä­mi­sen ohella analysoin muun muassa ker­ron­ta­stra­te­gioi­ta: ker­ron­nas­sa toistuvia piirteitä ja yksi­löl­li­siä ulot­tu­vuuk­sia, joiden taustalla vai­kut­ta­vat kerronnan tot­tu­muk­set, tavoit­teet ja koh­dey­lei­sö. Esimerkiksi päi­vä­kir­jo­ja kir­joi­te­taan itselle, kun taas vuoden 1918 sodan muis­tel­mat ovat usein vas­tauk­sia kir­joi­tus­kut­suun ja suunnattu laajalle yleisölle.

Sotakokemukset välit­ty­vät ker­ron­nas­ta elä­män­his­to­rial­li­ses­ti mer­kit­tä­vi­nä: osina tapah­tu­mis­ta ja tapah­tu­ma­sar­jois­ta, jotka ovat muo­van­neet kertojien käsi­tyk­siä itsestään, yhteis­kun­nas­ta ja näiden suhteesta. Vuoden 1918 sotaa kos­ke­vas­ta ker­ron­nas­ta välittyy sodan mer­kit­tä­vä vaikutus kertojien maa­il­man­kat­so­muk­siin.

pilvet

Kuva: Tom Barrett/​Unsplash (CC0)

Suurimmalla osalla aineis­to­ni val­koi­sis­ta ker­to­jis­ta sodan ensim­mäi­set kuukaudet näyt­täy­ty­vät raskaina. Ne poh­jus­ta­vat “valkoisen“, natio­na­lis­ti­sen ja punaisia vastaan suunnatun ideo­lo­gian omak­su­mis­ta ja oikeu­tus­ta. Näihin kuu­kausiin liittyvät koke­muk­set, kuten vankeus, nöy­ryy­tyk­set ja sur­maa­mi­set, ovat ker­to­jil­le avain­ko­ke­muk­sia. Niiden käsittely ja selit­tä­mi­nen on ohjannut valkoisia kertojia kir­joit­ta­maan niin sota-aikaisia päi­vä­kir­jo­ja kuin sodan jälkeen kir­joi­tet­tu­ja muis­tel­mia­kin. Nämä koke­muk­set myös vah­vis­ti­vat vihaa punaisia kohtaan.

Poikkeuksen aineis­to­ni val­kois­ten kertojien joukossa muodostaa kau­ha­jo­ke­lai­nen kertoja Nikolai Latva-Pukkila, joka liittyi val­koi­siin heti sodan alussa. Hänen muis­tel­man­sa avain­ko­ke­muk­se­na nousee esiin sodan asteit­tai­nen ja jär­kyt­tä­vä pal­jas­tu­mi­nen sisäl­lis­so­dak­si. Latva-Pukkila on val­koi­sis­ta ker­to­jis­ta ainoa, joka ilmaisee suoraan tun­te­van­sa myö­tä­tun­toa punaisia kohtaan. Lisäksi hän on hyvin jär­kyt­ty­nyt sodan väki­val­tai­ses­ta luon­tees­ta:

Vielä sain kuulla että punaisten ruumita haurataan, menin sinne katsomaan vaan ei se ollut niin erittäin hauskaa nährä niitä ajettiin metsästä monella hevosella 4 – 5 raatua. Vangit hautas nyt tove­rei­taan vaan ei ollut nämä niin Juhlalliset hau­ta­jai­set kuin monelle meidän kaa­tu­nel­le on pidetty Ei ollu kukaan las­ke­mas­sa sep­pe­lei­tä umpeen luodulle hau­ta­kum­mul­le. Kirosanoja las­ket­tiin siu­naus­ten sijasta, että täytyy sanoa raakaa oli tämä homma. (Vapaussodan Rintamamiesten Arkisto. T15835/​04/​Kauhajoki. Kansallisarkisto).

26901637331_94c51b47c1_z

Valkoisten kolonna lepo­tauol­la Orivedellä matkalla kohti Tamperetta.
Kuvaaja tun­te­ma­ton, Museokeskus Vapriikin kuva-arkisto/FlickrCC-BY Tampere 1918.

Jonkinasteista myö­tä­tun­toa punaisia kohtaan kokee myös nuori jaa­la­lai­nen Margaret Lemminkäinen, joka kuvaa paik­ka­kun­nan tapah­tu­mia päi­vä­kir­jaan poh­jau­tu­vas­sa muis­tel­ma­teks­tis­sä. Hänen asen­teen­sa kovenee per­heys­tä­vän surman jälkeen. Puusepän tytär on sodan sivus­ta­kat­so­ja, mutta samaistuu punaisten hal­lit­se­mas­sa Jaalassa alusta asti val­koi­siin, joita hänen van­hem­pan­sa kan­nat­ta­vat.

Kahden aineis­to­ni sota-aikaisen tekstin kir­joit­ta­jat kokevat itsensä sotaan nähden ulko­puo­li­sik­si. Sota on heille hyvin vaikeasti ymmär­ret­tä­vä asia. Toinen heistä on sodan aikana vain 14-vuotias Elna Holm, joka kirjasi tun­tei­taan päi­vä­kir­jaan. Toinen on SDP:n kan­san­edus­ta­ja Matti Lonkainen, joka pysyt­te­lee sota­ta­pah­tu­mis­ta sivussa, mutta vangitaan sodan jälkeen ja kuolee van­keu­des­sa sai­rau­teen. Lonkaiselle sota on käsit­tä­mä­tön ja maa­il­man­kat­so­muk­sel­li­ses­ti järi­syt­tä­vä, sai­rau­teen ver­tau­tu­va konflikti, kuten ilmenee tästä van­ki­la­päi­vä­kir­jan kat­kel­mas­ta:

Sielulliset Kärsimykset Niitä minä en kykene paperille piir­tä­mään. Ne voi vaan tuntea aina sinä hetkenä elä­mäs­sään jolloin ne raa­te­le­vat sielua. en pysty kuvaamaan sitä tuskaa jota tuntee silloin sisällään kuin Isänmaa kutsuu ystä­vään­sä työhön niitten ammot­ta­vien haavojen sito­mi­seen joita Kapina aika iski Isänmaan ruumisen, mutta ovet onkin lukossa vieläpä monessa lukossa. Silloin tekee mieli töyt­tää­mään päänsä mäsäksi tuohon rautalla pans­sa­roi­tuun oveen, muistat kuitenkin että se on hyö­ty­tön­tä, se ei auta, koitat vakaan­nut­taa mieltäsi ajatella kylmästi jär­ke­väs­ti, mutta samalla juohtuu mieleen Mistä syystä minkä tähten. mitä pahaa olet tehnyt. ja uusi tuska täyttää silloin sielun, syyt­tö­mäs­ti niin syyt­tö­mäs­ti, ja juuri silloin kuin sairas isänmaa kipeimmin ois tarvinnut poikansa hoi­vaa­mas­sa itsiään. (Työväen Arkisto).

Punavankeja Suomenlinnan van­ki­lei­ril­lä. Kuva: Niilo Toivonen/​Wikipedia Commons (CC BY 4.0)

Päiväkirjat toimivat vastikään eletyn elämän jäsen­tä­ji­nä ja tunteiden peilinä. Niissä arkiset tapah­tu­mat ja kan­sal­li­nen sota vierivät omalla pai­nol­laan, päivä ker­ral­laan, eikä his­to­rial­li­nen jäl­ki­vii­saus vaikuta tapah­tu­mien tul­kin­taan. Sodan väki­val­lan eska­loi­tu­mi­sen aiheut­ta­ma järkytys kuvastuu päi­vä­kir­jo­jen sivuilta. Elna Holmin sanoin: ”Tämä on veristä ilveilyä. – Mutta kypsyneet olivat Suomen kansan synnit ran­gais­ta­vik­si ja siksi tämä.” (Kansallisarkisto). Paula Intonen ja Sylvi-Kyllikki Kilpi kir­joit­ta­vat: ”17.4. “Tänä aamuna hävi­tet­tiin Peipohjaa ja Tukkilaa, oi miten kauheeta on katsella tällainen hävitys. Waan se on rankastus. Ihmiskunta on juma­la­ton­ta.“ ja ”Suomalaiset surmaavat toisiaan. Kiduttavat ja ovat raakoja, eläintä julmempia. Kaikkea tätä kuul­les­saan ja näh­des­sään ei voi muuta kuin ääneen itkeä.” (Työväen Arkisto).

Päiväkirjatekstejä ei ole suunnattu suurelle yleisölle tai his­to­ria­tut­ki­muk­sen tar­pei­siin. Niiden ker­ron­ta­stra­te­giat littyvät tunteiden per­kaa­mi­sen ja päi­vä­kir­jaan haaveilun paikkana. Päiväkirjan avulla jäsen­ne­tään maailmaa, pyritään ymmär­tä­mään ja selit­tä­mään sotaa. Etenkin nuorille ker­to­jil­le tämä on vaikeaa, sillä sotaan ja sen osa­puo­liin liittyvät tunteet ja ajatukset ovat ris­ti­rii­tai­sia ja muuntuvia.

Halu välittää his­to­rial­lis­ta tietoa ohjaa vahvasti muis­tel­mien ker­ron­ta­stra­te­gio­ta. Muistelmissa mennyttä kuvataan nyky­het­kes­tä käsin, ja his­to­rial­li­sia tapah­tu­mia tulkitaan tar­koi­tus­ha­kui­sem­min. Sodan valkoiset muis­tel­ma­ker­to­jat kir­joit­ta­vat nime­no­maan val­koi­sel­le koh­dey­lei­söl­le, valkoista historiaa edis­tääk­seen. Punaiset taas sivuu­te­taan niin koh­dey­lei­sö­nä kuin toi­mi­joi­na.

Punaisia kan­nat­ta­neet kertojat kir­joit­ta­vat yhteis­kun­nas­sa sodan jälkeen hal­lit­se­vaa val­kois­ten sota­tul­kin­taa vastaan. He pyrkivät oikomaan val­kois­ten käsi­tyk­siä punai­sis­ta ja tuomaan esiin punaisten koke­mus­maa­il­maa ja motiiveja. Muistelmien mah­dol­lis­ta­ma jäl­ki­vii­saus kuvastuu punaisten puhe­li­na­sia­mie­hen Artturi Hellmanin tavasta kuvata sodan ensim­mäis­tä päivää sodan päät­ty­mi­sen jälkeen, kesä­kuus­sa 1918:

Iltapäivällä ilmestyi ”Työmies”. Siinä oli komia val­lan­ku­mouk­sel­li­nen manifesti. Kuinka se paisutti rintaa, ja teki mielen keveäksi. Näinkö helpolla Suomen paljon kärsinyt köy­hä­lis­tö katkoo vuo­si­sa­tai­set kahleensa. Oi, että jäl­keen­päin tulikin niin raskaat koet­te­le­mus­ten hetket ja kuo­lin­kamp­pai­lu. Maaseutu oli utelias, ja niinpä kun illalla menin sent­raa­liin yöksi, luin Työmiehen puhe­li­meen useille eri paik­ka­kun­nil­le. (Työväen Arkisto).

Kuva: Aaron Burden/​Unsplash (CC0)

Tarve kertoa vaikeasta sodasta

Vuoden 1918 sota synnytti omae­lä­mä­ker­ral­li­sen kerronnan aallon. Ilmiön laajuutta ei selitä yksin se, millä tavoin sota-ajan valkoiset ja punaiset kehot­ti­vat omiaan kir­joit­ta­maan sodasta. Nähdäkseni kyse on myös siitä, että sodan vaikeiden koke­mus­ten kir­jal­li­nen käsittely oli sekä kult­tuu­ri­ses­ti hyväk­syt­tyä että yksilö- ja sosi­aa­lip­sy­ko­lo­gi­ses­ti vält­tä­mä­tön­tä traagisen sisäl­lis­so­dan jälkeen.

Kerronnan sosio­kult­tuu­ri­sen jäsen­tä­mi­sen analyysi osoittaa, että sodan jälkeen kir­joi­te­tuis­sa muis­tel­mis­sa sodan koke­muk­sia ja tapah­tu­mia tulkitaan koros­te­tun ideo­lo­gi­ses­ti ja sosi­aa­lisp­sy­ko­lo­gi­sin vai­kut­ti­min, ryh­mäi­den­ti­tee­tin vah­vis­ta­mi­sek­si. Valkoisten muis­tel­mat on kir­joi­tet­tu voittajan hal­lit­se­vas­ta näkö­kul­mas­ta ja punaisten muis­tel­mat mar­gi­naa­lis­ta käsin — aina 1960-luvun yhteis­kun­tail­ma­pii­rin muu­tok­seen ja punaisten muis­tel­ma­ker­ron­ta­buu­miin saakka. 1960-luvulla työväen muis­ti­tie­toa ryh­dyt­tiin keräämään aktii­vi­ses­ti. Sodan kokeneet ihmiset tart­tui­vat tilai­suu­ten ja kir­joit­ti­vat koke­muk­sis­taan laajasti. Aihe oli esillä myös jul­ki­ses­sa kes­kus­te­lus­sa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teos­sar­jan vuoksi.

Ajan kuluminen vähentää koke­muk­siin liittyvää tun­ne­la­taus­ta. Tämä, sekä sodan punaisen tulkinnan mar­gi­naa­li­suus suhteessa voit­ta­jien tul­kin­taan, tulee hyvin esille tavassa, jolla Artturi Hellman vuonna 1941 kuvaa vuoden 1918 muis­tel­ma­teks­ti­ään:

Muistelmat ovat kir­joi­te­tut kat­ke­ras­sa sävyssä, tappiolle joutuneen puolella. Osan sanan­muo­dois­ta olisin valmis nyt v. 1941 kun tätä kirjotan, muutamaan. En kui­ten­kaan perus­a­ja­tus­ta. Olen lukenut satoja val­kois­ten kir­joi­tuk­sia näiltä ajoilta, mutta mie­les­tä­ni ne ovat vää­ren­net­tyä historiaa, eivätkä tosio­loi­hin perus­tu­via. Jääkäriliikkeestä on mie­li­pi­tee­ni muuttunut sitten v. 1918, samoin arvostelu yli­pääl­lik­kö Mannerheimista. (Työväen Arkisto).

Sekä päi­vä­kir­jois­ta että muis­tel­mis­ta piirtyy esiin kerronnan rooli koke­mus­ten jäsen­tä­mi­sen ja tulkinnan välineenä. Ne näyttävät myös, miten kerronta sidostaa koke­muk­sia yksilön iden­ti­teet­tiä poh­jus­ta­vaan, sisäiseen elä­män­ta­ri­naan. Tämä tarve korostui vuoden 1918 sodan aikana ja sen jälkeen. Vaikka sota ei yllätä kaikkia kertojia, vaativat sen käsit­tä­mät­tö­mät tapah­tu­mat ker­to­jil­ta pon­nis­te­lu­ja niiden ymmär­tä­mi­sek­si.

  • Podcast-lukija: Bruno Gronow
  • Verkkotaitto: Noora Viitala
  • Artikkelikuva: Tuntematon kuvaaja/​Wikipedia Commons

Kirjoittaja

Andreas McKeough on Tartossa asuva opettaja, jonka folkoristiikan alan väitöskirja (Helsingin yliopisto, 2017) käsittelee vuoden 1918 kokemuskerrontaa. Kerronantutkimuksen ohella McKeough on syventynyt muun muassa outoon musiikkiin ja taide-elokuviin, ja järjestää niihin liittyviä tapahtumia.

OSALLISTU KESKUSTELUUN

Lue myös nämä:

Arkielämällä on taipumus kerryttää tavaroita huomaamattomasti kotien erilaisiin säilytystiloihin. Tavarapaljoudet paljastuvat piiloistaan vasta, kun jokin häiritsevä tapahtuma, kuten muutto, pakottaa ne esille. Muuttaminen pakottaa kohtaamaan koteihin kertyneitä tavaroita lajittelemalla, pakkaamalla, kantamalla ja sijoittelemalla uudelleen. Muuton katkoksessa jokainen esine joutuu arvioinnin kohteeksi, kun muuttajat miettivät, millaisten tavaroiden kanssa elämää halutaan jatkaa uudessa asunnossa. Näissä pienimuotoisissa kriiseissä suhde esineisiin tulee esiin arkipäiväisyyden sumusta.

Kenttätöiden luonteeseen kuuluu, että kaikkeen ei voi varautua etukäteen. On muutettava suunnitelmaa, jos alkuperäinen idea ei toimi; ja on uskallettava tarttua uusiin tilaisuuksiin, jos niitä osuu kohdalle. Aluksi yllätykset ja muutokset voivat tuntua stressaavilta, mutta kun on avoimin mielin ja sinnikäs, monesti se palkitaan. Vastoinkäymiset ovat usein jopa paljon hyödyllisempiä ja opettavaisempia kuin odotusten mukaan sujuneet tilanteet.

Bali tunnetaan vehreänä paratiisina, jonka tenhossa kietoutuvat yhteen saaren valtavan kaunis luonto ja hindulaisen, näyttäviä rituaaleja korostavan henkisyyden erityispiirteet. Saaren menneisyys on kuitenkin kaikkea muuta kuin taianomainen: Bali oli aikanaan merkittävä alueellinen orjakaupan keskus.